Kesän 2025 Sofia Virta -kohu tämän matkailuautolla Keski-Eurooppaan suuntautuneesta lomasta paljasti jotain hyvinkin rumaa suomalaisen nykypolitiikan kulttuurista. Kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti tiivisti Virran lomasta näin:

– Vihreiden PJ Sofia Virta autoili Euroopan ympäri ja poltti parissa viikossa enemmän dieseliä kuin duunari vuodessa.

Kun vihreiden puheenjohtaja julkaisi kivoja lomakuvia, konservatiivinen poliittis-mediakompleksi mobilisoi täyden arsenaalinsa: hiilijalanjälkilaskurit, tekopyhyyssyytteet ja moraalinen suuttuminen.

Mutta kun pääministeri Petteri Orpo ja ympäristö- ja ilmastoministeri Sari Multala pyörivät Turun Ruisrockissa ilmeisen ”höyryisessä” tilassa tillin tallin kuin GG Allin, sivuutetaan kokoomuspoliitikkojen ilmiselvä humalatila oikeistomedioissa kunnioittavalla hiljaisuudella.

Kyse ei ole yksittäistapauksesta. Sofia Virta on uusin uhri ilmiössä, joka riivaa länsimaisia demokratioita: nuorten, älykkäiden progressiivisten naispolitiikkojen systemaattinen maalittaminen.

He edustavat tulevaisuutta, jossa valta ei enää keskity vanhoille, valkoisille, konservatiivisille miehille – ja juuri siksi heidät on tuhottava.

Kansainvälinen poliittisen ahdistelun verkosto

Virran kohtalo toistaa hämmästyttävän tarkasti samaa kaavaa, joka on nähty ympäri maailman:

Ruotsalainen Greta Thunberg on joutunut presidenttien ja mediamogulien pilkan kohteeksi, missä nuorta aktivistia on teini-iästä saakka kutsuttu ”kakaraksi” ja hänen Asperger-diagnoosistaan on tehty vitsin aihe.

Yhdysvaltalainen Alexandria Ocasio-Cortez saa päivittäin tappouhkauksia ilmasto- ja tasa-arvoajatustensa vuoksi ja oikeistomediat keskittyvät hänen pukeutumiseensa politiikan sijaan.

Entinen pääministeri Sanna Marin (sdp) kohtasi armotonta tarkastelua suurennuslasilla, joissa vähäisimmistäkin asuvalinnoista tai iltamenoista tehtiin pöyristyneitä artikkeleita oikeistomedioiden toimesta.

Kuvio on kristallinkirkas: edistykselliset naispoliitikot, jotka puhuvat ilmastokriisistä, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja sukupuolten tasa-arvosta kohtaavat henkistä väkivaltaa ja vastustusta tavalla, joka olisi käsittämätön miespolitiikon kohdalla.

Nyt tähtäimessä on Sofia Virta.

Tekopyhyysnarratiivin anatomia

Virran loman käsittely paljastaa konservatiivisen hyökkäyksen mekanismit, jossa perussuomalainen kansanedustaja Sanna Antikainen tiivisti retoriikan:

– Helmikuussa vaaditaan rajoituksia ihmisten yksityisautoiluun ilmaston nimissä, mutta heinäkuussa lähdetään itse dieselpakulla halki Euroopan.

Äkkiseltään argumentti kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta se perustuu tahalliseen väärinymmärrykseen. Vihreiden politiikka ei ole yksilöllisten valintojen kieltämistä vaan systemaattista muutosta: parempaa joukkoliikennettä, sähköistämistä, infrastruktuurin uudistamista.

Virran lomaan ei ole rakennettu kattavaa eurooppalaista juna- tai bussiverkkoa vaan hän toimi nykyjärjestelmän puitteissa, jonka korjaamisen eteen hän politiikassaan kuitenkin työskentelee.

Konservatiivit kuten perussuomalaiset ja kokoomus sen sijaan vastustavat järjestelmän muuttamista samalla kuin he syyttävät yksittäisiä ihmisiä vaikuttamisesta järjestelmän sisällä.

Tämä on intellektuaalista epärehellisyyttä ja tahallista vääristelyä pahimmillaan.

Kaksoisstandardien karu todellisuus

Vertaamalla Virran sekä entisen pääministerimme Sanna Marinin kohtelua mediassa muiden poliitikkojen saamaan ”kritiikkiin” paljastuu räikeä epätasa-arvo:

Sofia Virta: Lomakuvista lasketaan hiilijalanjälkeä, puolisoa jahdataan yksityisomaisuuden takia, Ruisrock-ilottelusta rakennetaan taas uutta pöyristynyttä skandaalia ja jokainen yksityiselämän valinta tulkitaan poliittiseksi kannanotoksi.

Petteri Orpo ja Sari Multala: Ruisrock-juhlinta ohitetaan tyylikkäällä hiljaisuudella, yksityiselämä on yksityistä ja puolisoiden toiminta ei kiinnosta ketään.

Ero on niin ilmeinen, että se paljastaa aivan liian monen median sisäänrakennetun puolueellisuuden ja oikeistolaisuuden.

Näin konservatiiviset miespolitiikot saavat elää inhimillisinä kansalaisina, kun taas edistyksellisiltä naisilta vaaditaan yliluonnollista pyhyyttä.

Ala-arvoisin taktiikka

Sofia Virran puolison Atte Ailion taannoinen metsähakkuukohu edustaa nykyaikamme poliittisen ahdistelun pohjalukemia.

Tässä varsin kyseenalaisessa tapauksessa Seiskan paparazzitoimittaja Panu Hörkkö jahtasi Virran puolisoa ja vaatimalla vaati Virtaa vastaamaan miehensä yksityisistä päätöksistä, kehittäen tästäkin keinotekoisen poliittisen skandaalin.

Hörkön toiminta Narinkkatorilla oli suoranaista vainomista. Kun Virta kieltäytyi haastattelusta puolison asioista, saapui tähtitoimittaja ensin fyysisesti häiritsemään häntä julkiseen tilaisuuteen, kunnes palasi ”puolen tunnin päästä” jatkaakseen ahdistelua, minkä seurauksena hänen kameraansa ”revittiin” lopulta Virran avustajien toimesta.

Kuvitelkaa vastaava tilanne käännettynä: feministimedia alkaisi jahtaamaan perussuomalaisten Jani Mäkelän vaimoa tämän yritystoiminnasta, vaatisi Mäkelää vastaamaan puolisonsa liiketoimista ja kun tämä kieltäytyisi, tulisivat toimittajat häiritsemään häntä fyysisesti vaalitilaisuuksiin.

Perussuomalaisten ja kokoomuksen mediakoneet huutaisivat ”vainoamisesta” ja ”journalismin rappiosta”. Mutta kun kohteena on progressiivinen nainen, sama toiminta määritellään ”journalismiksi”.

Tosin maailmasta tuskin löytyy vielä niin alhaista rimaa, etteikö tekopyhä oikeistomedia voisi sitäkin vielä alittaa.

Patriarkaatin viimeinen taistelu

Sofia Virran ja Sanna Marinin kaltaisten poliitikkojen edustama uhka vanhalle järjestelmälle on olemassaolon kannalta ratkaiseva. Virran tapauksessa kohde on:

• Työväenluokkainen nainen, joka nousi duunariperheestä politiikan huipulle

• Nuori äiti, joka puhuu avoimesti yksinhuoltajuudesta ja vaikeista kokemuksista

• Progressiivinen poliitikko, joka ajaa ilmastotoimia, sukupuolten tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta

• Aito persoona, joka kieltäytyy poliittisesta teatterista

Tämä yhdistelmä horjuttaa kaikkea, mitä konservatiivisten miesten valta edustaa.

Virran elävä esimerkki todistaa, että johtajuus ei vaadi etuoikeutettua taustaa, ikää tai miehisyyttä. Hän edustaa maailmaa, jossa valta jakautuu toisin – ja juuri siksi hänet on tuhottava jo nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.

Kun Sanna Marinkin saatiin luopumaan poliittisesta urastaan ajojahtimaisella mediavainolla, on oikestomedian kohteeksi nyt valikoitunut vihreiden Sofia Virta: hänkin nuori, kaunis, edistyksellinen, sanavalmis ja älykäs nainen.

Sattumaako?

Miten iskeä takaisin?

Onko mitään enää tehtävissä? Voiko yksittäinen naispoliitikko suojautua enää mitenkään, jos häntä kohtaan on aloitettu ja suunnattu systemaattinen hyökkäys- ja maalituskampanja?

Onneksi on. Toimiviksi strategioiksi ovat osoittautuneet esimerkiksi seuraavat:

Nimeä ilmiö: Kutsutaan ahdistelua sen oikealla nimellä, eli sukupuolittuneeksi poliittiseksi ja henkiseksi väkivallaksi. Kyse ei ole ”kritiikistä” vaan valtarakenteiden puolustautumisesta.

Dokumentoi kaikki: Jokainen uhkaus, seksistinen kommentti ja kaksinaismoralistinen esimerkki tallennetaan ja julkaistaan. Läpinäkyvyys on paras ase.

Rakennetaan naisten koalitio: Yli puoluerajojen ulottuva solidaarisuus. Kun SDP:n, keskustan ja jopa eräät kokoomuksen naiset ottavat kantaa sukupuolittuneeseen ahdisteluun, viesti voimistuu.

Käännä narratiivi: Sen sijaan että puolustaisi kesälomaansa, Virran tulisi hyökätä: ”Miksi konservatiiviset miehet ovat niin peloissaan nuorista naisista, että heidän täytyy hyökätä jokaisen lomakuvan kimppuun?”

Kansainvälistä asiaa: EU:ssa ja YK:ssa on alati kasvava huoli naispolitiikkojen turvallisuudesta. Suomalaiset ahdistelutapaukset kuuluvat osaksi maailmanlaajuista taistelua.

Demokratian vaarantuminen

Kun yhteiskunnallinen keskustelu kääntyy edistyksellisten naispoliitikkojen lomakuvien pakkomielteiseksi analyysiksi, jäävät todelliset yhteiskunnalliset ongelmat sivuun.

Ilmastokriisi kiihtyy, eriarvoisuus kasvaa ja demokratia rapautuu, mutta tärkeämpien aiheiden sijaan energiaa käytetään sen laskemiseen, montako litraa dieseliä paloi vihreiden puheenjohtajan Euroopan-matkalla.

Tämä on tietty tarkoituskin. Huomion ohjaaminen pois oikeista ongelmista on osa strategiaa.

Vanhat valtarakenteet eivät luovu vallastaan vapaaehtoisesti vaan ne käyttävät kaiken käytössään olevan väkivallan – fyysisen, psykologisen sekä poliittisen – puolustautuakseen.

Huolestuttavaa Virran tapauksessa on se, kuinka helposti vihamielisyys normalisoituu. Kun Virta ihmetteli ”mihin ovat hävinneet käytöstavat”, häntä syytettiin draamailusta.

Samaan aikaan perinteisesti miesvaltaiset instituutiot kuten poliisi ja oikeuslaitos eivät välttämättä tarjoa riittävää suojaa edistyksellisille naispoliitikoille, kuten Sanna Marinin taannoinen lähestymiskieltotapaus osoitti.

Toivon näkymiä

Mutta historia kulkee eteenpäin. Jokainen naispoliitikkojen sukupolvi on taistellut samoja taisteluja ja jokainen heistä on vienyt asiaansa eteenpäin.

Nyt on Sofia Virran vuoro.

Virran tehtävänä on kestää myrsky, nimetä ilmiö oikeilla nimillään ja rakentaa pohjatyö tuleville sukupolville. Kyse ei ole vain hänen urastaan vaan kyse on koko demokratiamme tulevaisuudesta ja siitä, millaisessa maailmassa tulevat sukupolvemme kasvavat.

Tai kuten hän itse totesi vihakommenttien vyöryessä:

– Vihaan väsyy. Ja sen vihaa lietsovat tietävät. Ja juuri siksi ei saa antaa periksi.

Nyt olisi vain kaikkien sivistynyttä, älykästä, tasa-arvoista rakentavaa politiikkaa toivovien ja kannattavien kansalaisten liityttävä yhteen ja pidettävä huolta siitä, ettei Sofia Virta ja hänen hengenheimolaisensa jää tässä taistelussa yksin.

Muutos parempaan huomiseen lähtee aina meistä itsestämme.

8. marraskuuta 1942 on sunnuntai. Isäni on tuolloin 9-vuotias. Iso Roobertinkatu 1:ssä sijaitsevassa elokuvateatteri Tivolissa oli puolen päivän aikaan alkanut pyöriä Allan Dwainin 1939 ohjaama komediaelokuva Kolme väärää muskettisoturia.

Jatkosodan sunnuntaipäivän rauhan rikkoo ilmahälytys. Se annetaan kello 12.16. Helsingin ylle on päässyt keskellä päivää neuvostoliittolainen PE-2-pommikone, jossa on kaksi 250 kilon pommia.

Sotasensuuri pysyy tiukkana. Pommituksesta on seuraavana päivänä vain lyhyt uutinen Helsingin Sanomien etusivun alanurkassa. Levottomuutta kansalaisten keskuuteen ei saa aiheuttaa. Silminnäkijät levittävät kuitenkin kauhukertomuksia suusta suuhun.

Heitä sotasensuuri ei voi vaientaa.

Kolme päivää myöhemmin ilmasuojelukeskus antaa sanomalehdille pommituksen uhrien nimiluettelon – noin 120 haavoittunutta ja 51 kuollutta. Menehtyneiden lasten ja nuorten suuri määrä saa lukijat hiljaisiksi: Terttu 15 v; Pentti 9 v; Bror 12 v; Kaarina 11 v; Soile 8 v; Lauri 11 v; Veikko 11 v; Eino 17 v; Ahti 12 v; Helvi 16 v.

Myös isäni piti olla tuossa elokuvateatterissa tuolloin, mutta hän oli tavoilleen uskollisena myöhässä. Kirjoittaisinko minä siinä tapauksessa tätä tekstiä, mikäli hän olisi ehtinyt ajoissa tuohon näytökseen?

Sitä emme saa koskaan tietää.

Sotiemme veteraanien perintö

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt vaeltaa tällä pallolla jo 52 vuoden ajan. Siihen aikaan mahtuu paljon erilaisia ihmeitä ja tapahtumia, niin hyviä kuin huonojakin. Silti tämä maailma ei ole koskaan tuntunut yhtä vieraalta, tuntemattomalta, ailahtelevammalta, pelottavammalta ja synkältä kuin nyt.

Uutiset ympäri maailman ovat huolestuttavia: sotaa, nälänhätää, ympäristökatastrofeja, ilmastonmuutosta, pandemioita, maailmanpoliittisia mullistuksia, valeuutisia, verkkohuijauksia, mustamaalausta, sotapropagandaa, kolmatta maailmansotaa, ydinsodan uhkaa…

Yritä kaiken tämän keskellä elää mahdollisimman mukavaa, huoletonta ja turvallista elämää.

Helmikuussa 2025 helsinkiläinen Tuska-festivaali ilmoittaa buukanneensa tulevan kesän Tuskaan venäläisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintymään, jonka solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) esiintyy säännöllisesti Venäjän lipun kanssa ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Missä kulkee hyväksymisen raja?

Jos Suomea ja suomalaisia on ammuttu ja pommitettu itsenäisen historiamme aikana neuvostoliittolaisten toimesta niin, että suomalaisiakin on kaatunut kymmeniä tuhansia läpi koko maan, niin onko moraalisesti miten viisasta buukata kesken Venäjä-pakotteiden tällainen artisti Suomeen esiintymään samalla kuin Venäjä murjoo Ukrainaa maan tasalle jo neljättä vuotta?

Tämänkö eteen sotiemme veteraanit taistelivat, jotta suomalainen yritys voi buukata tuottojensa maksimoimiseksi suositun venäläisyhtyeen päälavalleen esiintymään tämän kesän ainoalle Euroopan keikalleen?

Vai pitääkö tämäkin vain hyväksyä inkluusion nimissä, koska muuten olet ilonpilaaja?

Rajatonta suvaitsevaisuuttako?

Slaughter To Prevailin esiintyminen Tuskassa paljastaa eräällä tavalla koko suvaitsevaisuuskeskustelun ydinongelman ja paradoksin, ristiriidan.

Jos vastustat Venäjän lippua Tuskassa, olet suvaitsematon. Jos taas hyväksyt sen, olet mukana normalisoimassa aggressioita. Täten koko järjestelmä on rakennettu niin, että arvostelu muuttuu automaattisesti moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Tosiasiassa suvaitsevaisuus on muuttunut koulukiusaajien poliittiseksi aseeksi, joka toimii vain yhteen suuntaan. Ja aivan kuten koulukiusaamisessakin, eivät uhrit saa vaatia oikeutta ja suvaitsevaisuutta itselleen. Näin koulukiusatut saavat jatkaa koulussa kun taas kiusattu joutuu vaihtamaan ympäristöään.

Ilonpilaaja-leima on vallankäytön työkalu. Se tekee kriitikistä ongelman sen sijaan, että käsiteltäisiin itse asiaa, ollen siten klassinen deflektio, silmänkääntötemppu.

Suvaitsevaisuuden alkuperäinen idea oli suojella heikkoja vainolta. Tänään sillä suojellaan vahvoja kritiikiltä. Älä siis kysy, miksi Venäjän lippu liehuu Suomessa vaan kysy, miksi sinua häiritsee diversiteetti.

Siispä voidaanko jo puhua toksisesta suvaitsevaisuudesta?

Feministi ja diktaattori samalla asialla

Kun perussuomalainen poliitikko sanoo, että sananvapaus on tukahdutettu ja mitään ei saa enää sanoa, rientävät muut poliitikot sanomaan, että saittehan te nytkin sanoa sanottavanne ja miten sananvapauteen liittyy myös sananvastuu.

Toisaalta olemme taas nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa singahtaneet todellisuuteen, missä mitään ei saisi enää arvostella, koska silloin olet ilkeä ja paha ihminen.

Niinpä Yhdysvaltojen tuore presidentti Donald Trump ja tanskalainen poplaulajatar Saint Clara päätyvät yhtäkkiä edustamaan saman kolikon eri puolia, koska kummankin mielestä kritiikeistä tulee niin “huono fiilis”.

Saint Clara syytti huhtikuussa 2025 mieskriitikoita ”incel-fiiliksistä” ja vaati, ettei ”Gaffan tai Soundvenen pitäisi päättää, oliko esitykseni hyvä vai huono. Sen päättää yleisöni.”

Enää mieskriitikko ei voi vain olla eri mieltä, vaan hänen täytyy olla sairas, naisvihaaja tai muuten vain epänormaali. Ja kun argumentit loppuvat, vedotaan syrjintään.

Samasta asiasta oli kyse myös Helsingin kaupungin tuoreesta syrjintätapauksesta, missä kertaalleen jo sovittu Notkean Rotan keikka Kontulaan peruttiin kaupungin ohjausryhmän toimesta perustelulla, ”te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.”

Itseni kaltaisen keski-ikäisen valkoisen suomalaisen miestoimittajan silmissä kyse ei vaikuta olevan muusta kuin feministisestä miesvihasta, missä sukupuoli määrittää argumentin arvon eikä sisältö.

Näin päädymme lopulta orwellilaisen itsesensuurin kierteeseen, missä arvostelu on vihapuhetta ja kiusaamista, analyysi on kyseenalaistamista sekä negatiivisuutta ja missä totuus uhrataan harmonian alttarilla, jotta kenellekään ei tulisi ikävä olo.

Paitsi sille, joka on vaiennettu.

Hyvän fiiliksen kulttuuri

Klassinen feminismi taisteli sen puolesta, että naiset voivat kestää saman kritiikin kuin miehetkin. Saint Clarankin edustama moderni populaarifeminismi vaikuttaa väittävän, että naiset ovat liian hauraita arvostelulle. Paradoksaalisesti tämä on naisia alistavaa sillä se olettaa, että naiset eivät kestä samaa intellektuaalista haastetta kuin miehet.

Tämä ei ole feminismiä vaan identiteettipolitiikkaa – ja missä Saint Clara edustaa yhtäkkiä samaa toimintakulttuuria kuin Trump, Putin ja muut diktaattorit, jotka haluavat tukahduttaa kriittiset äänet ja moniäänisen yhteiskunnan kokonaan.

Sensuurin anatomia onkin sama riippumatta ideologiasta ja sen mekanismi identtinen: leimataan kritiikki, henkilöidään ongelma, luodaan moraalinen pakko ja lopulta vaaditaan hiljaisuutta sekä yksimielisyyttä.

Trumpismin ja putinismin maailmassa kaikki ei-toivottu journalismi on valeuutisia, “fake news” ja kriittiset toimittajat ovat ”kansan vihollisia”. Saint Claran kaltaisten uusprogressiivisten suvaitsevaisten, “suvakkien” keskuudessa kaikki ei-toivottu arvostelu on vihapuhetta ja kriittiset toimittajat ovat ”suvaitsemattomia”, ”inceleitä” tai ”rasisteja”.

Toisin sanoen vain samaa tavaraa eri paketissa.

Kulttuuritoimittajien kohdalla leimatuksi tulemisen pelko johtaa itsesensuurin kierteeseen, missä toimittajat pelkäävät negatiivista leimaa sekä lokakampanjoita ja missä mediat hakevat turvallisia sekä kiistattomia aiheita. Tämän seurauksena kriittinen journalismi kuihtuu hiljalleen pois, jättäen jälkeensä vain PR-materiaalia ja hyvesignalointia.

Paradoksaalisesti ”hyvän fiiliksen kulttuuri” tuottaa lopulta pahimmat mahdolliset fiilikset, kun todellisuus iskee takaisin.

Riippumattoman median välttämättömyys

Slaughter To Prevailin Tuskan esiintymisen alla toistettiin monesta suunnasta mantraa, missä musiikki ja politiikka on pidettävä erillään – vaikka samaan aikaan venäläinen artisti heiluttaa lavalla Venäjän lippua ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Tämähän vain toistaa sitä samaa kaavaa, missä urheilu ja politiikka olisi pidettävä erillään silloinkin, kun tapahtumanäyttämönä toimii ihmisoikeuksista viis veisaava maa.

Raha puhuu. Viestin sisällöllä ei ole tällöin enää väliä vaan ainoastaan sillä, kuka viestin tuo. Näin luodaan klassiset kaksoissidokset, mitä kritisoidessasi sekoitat politiikan ja musiikin, mutta jos et, hyväksyt sen poliittisen viestin.

Näin on onnistuttu luomaan täydellinen paradoksi, missä artisti saa olla poliittinen, mutta yleisö ei saa reagoida politiikkaan poliittisesti.

Toisin sanoen olemme systemaattisen ja rakenteellisen ongelman ytimessä, missä valtamedia sensuroi itsensä ennakolta varmuuden vuoksi, sosiaalisen median algoritmit vaimentavat ja hiljentävät moniäänisyyden, työpaikat rankaisevat “väärästä” puheesta ja missä yksilöä puolustavat ammattiliitotkin yritetään kurjistaa hengiltä.

Mistä ja missä voi siis enää puhua ja kirjoittaa, jos tätä ristiriitaa arvostellessasi tulee itsekin boikotoiduksi? Onko mikään enää pyhää, jos kaikelle keksitään oikeutus?

Nykytodellisuudessa – missä moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan – suvaitsevaisuudesta on tullut vallankäytön väline, missä kriittinen journalismi kuolee hyvien fiiliksten alttarilla ja historiankin traumat voidaan unohtaa ”inkluusion” nimissä.

Ehkä tie helvettiin on todellakin kivetty hyvillä aikomuksilla, mutta se ei tarkoita, ettei sitä saisi tai pitäisi tarkastella. Päinvastoin: se tekee kritiikistä entistä välttämättömämpää.

Tästä syystä minun oli lopulta pakko perustaa Riepu. Ei vapaasta tahdosta vaan välttämättömyydestä.

Yksiäänisyyttä vastaan

Itselleni Riepu edustaa viimeisiä paikkoja, joissa voin vielä sanoa ääneen asioita, mitä monet ajattelevat mutta eivät uskalla enää sanoa.

Toki Riepuakin on ehditty jo syyttää venäjämielisyydestä siksi, että olen julkaissut sivustolla myös Jauri Varvikon kaltaisen pitkän linjan Venäjä-asiantuntijan kirjoituksia, jotka eivät ole istuneet Suomen kaltaisen maan nykyiseen yksiääniseen medialinjaan.

Tämähän alkaa jo muistuttaa reilun 80 vuoden takaista sota-ajan mediasensuuria, eikö?

Mutta Riepu ei ole eikä aio olla media, jonka tarkoitus on lokeroitua tiettyyn aatteeseen vaan tarjota moniäänisyyttä ja sellaisiakin näkökulmia, jotka eivät näinä vaikeina aikoina pääse valtamediassa esille, koska niiden on jossakin yksipuolisesti päätetty olevan ”vääriä”.

Siinä suhteessa minä ja Slaughter To Prevailin Tuskaan buukannut promoottori Jouni Markkanen olemme yhtäkkiä samalla asialla, koska emme kumpikaan halua alistua ulkopuolelta tulevaan yksipuoliseen ja yksiääniseen sensuuriin sekä ohjaukseen.

Ehkä Slaughter To Prevailin kaltaisia yhtyeitä tarvitaankin siksi, että niiden avulla ja niiden kautta voimme yrittää käsitellä myös kivuliaampia aiheita ja niiden aiheuttamaa tuskaa, rohkeasti ja rakentavasti.

(Kai nyt kaikki varmasti panivat merkille tuon harvinaisen nokkelan aasinsillan ja viittauksen edellisessä lauseessa?)

Tai kuten espanjalainen esseisti ja runoilija George Santayana (1863–1952) totesi 1905 julkaistussa teoksessaan The Life Of Reason:

”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”

Siksi tähän loppuun sopinee erinomaisesti se, mitä sosiaaliseen mediaan nimimerkillä “terapeuttiville” kirjoittava kansanedustaja Ville Merinen (sdp) päivitti Instagramiin eilen, sunnuntaina 30. kesäkuuta 2025:

“Miksi ei voisi olla laajasti mielipiteitä? Jotenki alkanut rassaamaan somessa sellainen outo vaatimus siitä, että kaikki pitää osata sanoittaa tietyllä tavalla. Muuten olet täysin vääränlainen ihminen.

“Myös mielipiteissä pitää olla ns. oikeaoppinen tai sit oot täysin väärässä ja vääränlainen. Tosiasiassa ihmiset janan koko skaalalla eikä vain ääripäissä. Nykyään miettii kolme kertaa ottaako edes kantaa, kun yksi väärin kirjoitettu sana voi pilata kaiken. (Käytit esim. sanaa tasa-arvo, vaikka somessa hyväksyttävä sana on yhdenvertainen).”

“Myös sellainen outo vaatimus, että postatessasi nyt pitää ottaa huomioon menneisyys ja tulevaisuus. Ihan niinkuin ihminen ei voisi elää hetkessä ja mielipide muuttua vuosikymmenten aikana. Ps. oon kokeillut eduskunta-aikana jo kaikenlaista viestintää. Hyökkäys ja toisten kritisointi toimii ja on äärimmäisen helppoa. Mutta keskusteluyhteyden löytäminen on haastavaa ja mielekkäämpää.”

Mikäli haluat olla mukana Rievun missiossa edistämässä moniäänisempää yhteiskunnallista kulttuurikeskustelua, lähetä sähköpostia osoitteeseen info@riepu.fi.

Missä kulkee hyvän ja huonon venäläisyyden raja? Tämä kysymys sai konkreettisen vastauksen, kun maineikas Tuska-festivaali ilmoitti maaliskuussa venäläislähtöisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintyvän tapahtuman yhtenä pääesiintyjänä kesäkuussa 2025.

Päätös on paljastava esimerkki siitä, miten modernissa kulttuurikapitalismissa moraaliset kriisit voidaan muuttaa markkinamahdollisuuksiksi.

Kaksinaismoralismin anatomia

Putinin hyökkäyssodan jälkeen Suomessa on nähty laajaa ja systemaattista venäläisen sekä siihen rinnastettavan kulttuurin boikotointia.

Suomen valtamediassa – esimerkiksi useissa Sanoma-korporaation tuotteissa kuten Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa – tikunnokkaan on nostettu Rievun sivuiltakin tuttu suomalainen mediavaikuttaja ja Venäjä-asiantuntija Jauri Varvikko.

Lisäksi useat ravintolat, kirjailijat, muusikot ja monet muut heihin rinnastettavissa olevat kulttuurivaikuttajat ovat joutuneet automaattisesti systemaattisen syrjinnän kohteiksi, mikäli heihin on voitu liittää edes hitunenkin todellisia, liioiteltuja tai kuviteltujakin venäläisyhteyksiä.

Samaan aikaan toiset kulttuuriorganisaatiot voivat kuitenkin buukata venäläisiä artisteja, kunhan retoriikka ja suuruusluokka on oikea.

Vuodesta 1998 järjestetyn Tuska-festivaalin Slaughter To Prevail -kiinnitys kristallisoi tämän ristiriidan täydellisesti. Yhtyeen solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) on heiluttanut lavalla Venäjän lippua, ilmaissut rakkautensa synnyinmaahan ja puolustanut oikeuttaan ”edustaa Venäjää ympäri maailmaa”.

Silti Tuska-festivaalin järjestäjät pitävät buukkausta perusteltuna sekä moraalisesti kestävänä, koska artisti ”toimii Yhdysvalloista käsin” ja on ”ilmaissut olevansa sotaa vastaan”.

Näin paljastuu länsimaalaisen moraalin kaksoisstandardi: samat teot ja sanat tulkitaan eri tavoin riippuen tekijän taloudellisesta arvosta. Jos pienempi taho ei voi koskaan lausua tarpeeksi vahvoja sanoja vapautuakseen boikotista, löytyy suuremmalle toimijalle aina tarvittavat kanavat.

Kuten sanonta kuuluu: laki on sama kaikille, vain tulkinnat vaihtelevat.

Tarpeettomat provokaatiot

Tuska-festivaalin pääpromoottorin Jouni Markkasen sähköpostivastaukset Helsingin Sanomille ovat mestarillinen esimerkki siitä, miten moraaliset kysymykset muutetaan teknisiksi ongelmiksi. Hänen vastauksensa rakentuvat huolellisesti kerrostetuille argumentaatioille:

– Bändi toimii Yhdysvalloista käsin ja on tietojemme mukaan ilmaissut heti Venäjän hyökkäyksen jälkeisinä päivinä olevansa sotaa vastaan. Tuska on yhteisö, jonka monimuotoisuus tekee meistä vahvempia samalla velvoittaen kunnioittamaan ja käyttäytymään arvokkaasti toisiamme kohtaan. Tämä pätee myös Tuskassa esiintyviin artisteihin.

Markkasen mukaan Tuskassa esiintyvillä artisteilla on ilmaisunvapaus ja taiteellinen vapaus, ja artistit ovat vastuussa esitystensä sisällöstä. Slaughter To Prevailin perumisesta ei ole hänen mukaansa käyty keskusteluja.

– Lähtökohtaisesti emme lähde puuttumaan esitysten sisältöön, joskin olemme kommentoineet artistin edustajalle niin sanottujen tarpeettomien provokaatioiden välttämisestä. Useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia.

Markkasen vastaukset edustavat klassista yritysten kriisinhallintaa: tunnustetaan huoli, mutta kierretään vastuu ja kääritään ratkaisu samalla korkeampiin arvoihin. Vapaus, monimuotoisuus ja taide muutetaan myyntiargumenteiksi. Kritiikin vastustaminen kehystetään syrjinnän vastustamiseksi.

Erityisen nerokas on ”tarpeettomien provokaatioiden välttämisen” mainitseminen. Tällä myönnetään ongelma, mutta ei oteta siitä vastuuta. Samalla normalisoidaan käyttäytyminen toteamalla, että ”useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia”.

Moraalinen arbitraasi

Arbitraasi tarkoittaa tilannetta, jossa samaa kohdetta – kuten osaketta, valuuttaa tai vaikkapa venäläistä metallibändiä – ostetaan ja myydään samanaikaisesti eri markkinoilla eri hintaan, jotta voidaan hyötyä hintaerosta ja tehdä riskitöntä voittoa.

Käytännössä arbitraasi on hyödyllinen tilanne, kun markkinoilla on epätasapainoa ja hintaeroja eri markkinoiden välillä.

Arbitraasin periaate on löytää ja hyödyntää näitä hintaeroja.

Kun yhtälöön liitetään eettiset ja puhtaat periaatteet – ainakin näön vuoksi – voidaan venäläinenkin artisti myydä Euroopalle ja Euroopassa yhtäkkiä riskittömästi, ovathan yhtyeen arvot julistettu moraalisesti oikeiksi.

Siten Venäjän lippua lavalla heiluttava metallibändi onkin yhtäkkiä mahdollista näyttää myönteisessä valossa, kun taas fasistista ja homofobistakin Venäjää vastaan kamppaileva black metal -yhtye Nokturnal Mortum voidaan – Putinin narratiivia mukaillen – leimata natseiksi alkuaikojensa natsisympatioistaan johtuen.

Tuskako? Putinismiako?

Tuskan moraalinen teflon-pinta

Tuska-festivaalin strategia on esimerkki siitä, miten länsimainen kulttuurikapitalismi on oppinut hyödyntämään progressiivisia arvoja kaupallisiin tarkoituksiin. Monimuotoisuus, suvaitsevaisuus ja taiteellinen vapaus eivät ole enää itseisarvoja vaan työkaluja brändin rakentamiseen.

Toiminnallaan Tuska-festivaali on rakentanut itselleen moraalisen teflon-pinnan, joka toimii jokaisessa skenaariossa.

Yhtäällä Jinjerin kaltaiset ukrainalaiset bändit julistavat solidaarisuutta Venäjän hyökkäyssodan uhrien kanssa, kun taas (oikeanlaiset) venäläiset bändit kuten Slaughter To Prevail todistavat syvällisyyttä ja kykyä erotella yksilöt poliitikkojen teoista.

Suomessa kulttuurihenkilö tai poliittinen vaikuttaja voidaan canceloida yksistään siksi, että hänellä on nähty tai kuultu olevan venäläisyhteyksiä. Vaan kun Venäjän lippu valjastetaan osaksi riittävän menestyksekästä liiketoimintaa, saa se yhtäkkiä synninpäästön oikeanlaisesta inkluusiosta.

Näin tapahtuman julisteitakin voidaan kiinnittää ympäri kaupungin katukuvaa metroasemia ja bussipysäkeitä myöten, koska tässähän tuetaan vain sitä ”hyvää ja parempaa” venäläisyyttä.

Kotimaan yleisölle tämä on vastuullista ja eettistä toimintaa. Kansainväliselle yleisölle se on suvaitsevaista ja monimuotoista.

Sattumaako – vai vain huolellisesti suunniteltu brändi-identiteetti, missä Tuska on luonut itselleen aseman ”viisaana välittäjänä” asemoimalla itsensä ylevästi kaikkien osapuolten yläpuolelle?

Todellisuudessahan Tuska vain maksimoi asiakaskuntansa kaikista suunnista.

Geopolitiikka markkinointistrategiana

Tuska-festivaalin päätöstä ei voi ymmärtää ilman laajempaa geopoliittista kontekstia. Donald Trumpin palattua Yhdysvaltojen presidentiksi maan suhtautuminen Venäjään on jo selvästi muuttunut myönteisemmäksi.

Jos länsimainen linja todella pehmenee – mistä on jo näkyvissä selviä viitteitä – voi Tuska sanoa olleensa ”edelläkävijä” tässä Trumpin kehystämässä maltillisemmassa lähestymistavassa Venäjää kohtaan.

Tuskako? Trumpismiako?

Tämä voidaan nähdä osana strategista ennakointia ja markkinointia usealle yleisölle yhtä aikaa. Venäläinen yleisö näkee, että ”hyvät venäläiset” ovat tervetulleita. Kotimaan yleisö näkee, että vain ”Putinin vastustajat” pääsevät kyytiin.

Tulevaisuudessa voidaan vetää kumpaankin suuntaan tilanteen ja tarpeen mukaan.

Kyynisesti katsottuna tämä on täydellinen esimerkki siitä, miten geopoliittiset kriisit voidaan muuttaa brändinhallinnaksi ja markkinointimahdollisuuksiksi. Näin veriset geopoliittiset konfliktitkin on mahdollista hyödyntää rahaa tahkovana kilpailuetuna.

Tekopyhyyden teollistaminen

Tuska-festivaalin tapaus ei ole ainutlaatuinen. Se on pikemminkin erityisen paljastava esimerkki siitä, miten länsimaalainen kulttuurikapitalismi on kehittynyt. Kyse ei ole enää vain tekopyhyydestä vaan sen teollistamisesta.

Järjestelmä on oppinut muuttamaan moraaliset ristiriidat tuotteiksi. Sama päätös voidaan myydä eri tavoin eri yleisöille, jolloin jokainen saa kokea olevansa oikealla puolella ja hyvällä asialla.

Täten Tuska-festivaali on onnistunut nousemaan kulttuurikapitalistisen evoluution korkeimmalle huipulle löydettyään viisasten kiven, millä voi tuotteistaa minkä tahansa konfliktin markkinamahdollisuudeksi ja kaupalliseksi lisäarvoksi.

Näin moraali ei enää ole arvo vaan brändielementti. Samalla periaatteet eivät ohjaa toimintaa vaan toimivat ainoastaan raaka-aineena narratiivien rakentamiseen, missä oikeus ja vääryys määrittyvät puhtaasti markkina-arvon mukaan.

Raha puhuu ja siksi venäläinenkin raha kelpaa – kunhan se vain on ensin valkopesty oikealla terminologialla ja politiikalla.

Sijoitusyhtiön pelinappuloina

Vuonna 2021 Tuska siirtyi brittiläisen tapahtumajärjestäjän Superstruct Entertainmentin alaisuuteen, joka on maailman toiseksi suurin tapahtumajärjestäjä heti Live Nationin jälkeen. Superstruct järjestää vuosittain yli 80 festivaalia Euroopassa ja sen tilaisuuksissa käy vuosittain yli seitsemän miljoonaa henkeä.

Viime vuonna Superstruct myytiin amerikkalaiselle sijoitusyhtiölle KKR:lle yli 1,3 miljardin euron kaupassa. Sijoitusyhtiö kuin sijoitusyhtiö, saattaa joku ajatella – omistihan Superstructin jo ennestään sijoitusyhtiö Providence Equity Partners.

– Kyllä siinä loppupeleissä asiakas voittaa. Ihminen joka tulee festivaalille, saa entistä parempaa palvelua ja ohjelmaa, totesi Tuskan festivaalijohtaja Eeka Mäkynen Ylelle kaupan alla tuoreeltaan.

Kuten Venäjän lippua heiluttelevaa venäläistä metalcorea?

Erot sijoitusyhtiöissä paljastuvat niiden kokoluokassa: kun Providencen varallisuus arvioitiin 35 miljardin dollarin arvoiseksi 2023, kerrottiin KKR:n omistusten arvon olleen viime vuonna 637 miljardia dollaria – eli vajaat seitsemän kertaa suurempi kuin koko Suomen kuluvan vuoden budjetti!

Epäilemättä KKR:n intresseissä on päästä valtaviin venäläisvarantoihin käsiksi, tavalla tai toisella. Siten venäläismarkkinat ovat osa portfoliota – missä tästä näkökulmasta katsottuna Tuskan Markkanen ja Mäkynen sekä Venäjän lippua liehuttava Slaughter To Prevail ovat vain sen hyödyllisiä pelinappuloita.

Onko siten enää sattumaa, että yhdysvaltalainen pääomasijoitusyhtiö hyötyy tilanteesta, jossa ”oikeanlaiset” venäläisartistit kelpaavat esiintymään Tuskaan juuri Trumpin kakkoskaudella Putinin sotakoneen varjossa?

Kun Tuskan omistaa tätä nykyä sijoitusyhtiö, joka voisi halutessaan hotkaista koko Suomen alkupaloina – ja vielä riittäisi rahaa millä mällätä pää- ja jälkiruokaankin – niin yhtäkkiä Venäjänkin liput voivat liehua suomalaisen metallifestivaalin päälavalla, boikoteista riippumatta.

Sattumaako?

Raha ratkaisee

Lopulta Tuska-festivaalin tapaus paljastaa länsimaalaisen sivistyksen syvimmän ristiriidan. Puhumme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta käytännössä vain rahalla on äänioikeus. Moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan.

Helsingissä toimiva pieni venäläinen ravintola tai hyvinkääläinen äärimetallifestivaali ei voi tarjota samanlaisia taloudellisia intressejä kuin miljardiluokan sijoitusyhtiön tapahtuma. Siksi niiden kohtalo on ennalta määrätty. Suuri toimija voi aina ostaa itselleen moraalisen vapautuksen oikeanlaisilla sanoilla, narratiiveilla, poliitikoilla, juristeilla ja kytköksillä.

Tämä ei tee keskustelusta kuitenkaan merkityksetöntä.

Venäjän hyökkäyssota on todellinen tragedia ja siihen suhtautuminen on tärkeää. Tuskan venäläiskiinnitys kyseenalaistaa esimerkiksi sen, ovatko meidän vastauksemme todella periaatteellisia vai pikemminkin performatiivisia – eli tekopyhää teatteria?

Kun moraaliset periaatteet soveltuvat vain niihin, joilla ei ole varaa puolustautua, ne muuttuvat vallankäytön välineiksi. Kun oikeus määrittyy markkina-arvon mukaan, oikeudenmukaisuudesta tulee kauppatavaraa.

Slaughter To Prevailin kiinnitys Tuskaan on vain pieni episodi suuremmassa tarinassa. Se kertoo siitä, miten yhteiskuntamme todella toimii ja miten taitavasti se voi pukea kaupalliset intressit moraalisten arvojen verhoon.

Ehkä onkin aika kysyä, mitä me todella boikotoimme ja kuka siitä hyötyy?

Vuoden 2025 Tuska-festivaali järjestetään Helsingin Suvilahdessa 27.–29.6.2025. Venäläinen metalcore-yhtye Slaughter To Prevail nousee Tuska-festivaalin Karhu Main Stagelle lauantaina 28.6. kello 20.15 tämän kesän ainoalla Euroopan keikallaan.

View this post on Instagram

A post shared by Alex The Terrible (@alexterribleofficial)

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Näin ilmoitti syyksi Kontulan kulttuuriostarin tuottaja Sinivuokko Koivula rap-kollektiivi Notkean Rotan solistille Severi ”Rautaperse” Lehtoselle eilisen (30.5.2025) Hesarin artikkelin perusteella sen, miksei itä-helsinkiläistä rap-kollektiivia Notkeaa Rottaa voida enää ottaa tuttuun tapaan esiintymään Kontulan ostoskeskuksen kupeessa järjestettävälle Kontufestarille.

Kontufestarille, missä Notkea Rotta on ollut leppoisan ilmaistapahtuman vakiokalustoa jo perustamisestaan lähtien 2000-luvun alusta.

Miten meni omasta mielestä?

Tässä meillä on Helsingin kaupungin osallistavan budjetoinnin (OmaStadi) kulttuurilaitos – joka on juhlavissa julkilausumissaan sitoutunut monimuotoisuuteen ja inkluusioon – sulkemassa pois taiteilijoita juuri heidän ikänsä, sukupuolensa ja aiemman näkyvyytensä perusteella.

Ominaisuuksien, joita nämä eivät ole voineet valita.

Tasa-arvon paradoksi käytännössä

Kulttuurituottaja Koivulan viesti Notkean Rotan Rautaperseelle asettuu outoon valoon ottaen huomioon Helsingin kaupungin Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat vuosina 2022-2025. Pormestari Juhana Vartiaisen (kok) allekirjoittamassa esipuheessa todetaan selväsanaisesti:

”Jokaisella kaupunkilaisella on oikeus tulla kunnioittavasti kohdatuksi, käyttää palveluita ja osallistua itselle tärkeisiin asioihin juuri sellaisena kuin on, ilman pelkoa syrjinnästä tai häirinnästä.”

42-sivuisessa asiakirjassa kaupunki sitoutuu yksiselitteisesti edistämään tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä kaikissa kunnallisissa palveluissa ja toiminnoissa, kuten näin:

”Helsingin kaupungin toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyö on ihmisoikeusperustaista eli sen keskiössä on kaikkien helsinkiläisten ihmisarvon kunnioittaminen ja erityisesti heikommassa asemassa olevien kaupunkilaisten oikeuksien toteutumisen edistäminen.”

Silti Koivulan törkeä kuittailu Notkeaa Rottaa kohtaan, jonka keulahahmo Mikko Sarjanen valittiin vielä viime vuonna vuoden kaupunkilaiseksi työstään nuorten lukutaidon opettamisessa rap-työpajojen kautta, paljastaa huolestuttavan kuilun politiikan ja käytännön välillä.

Siinä kohtaa on vaikea olla miettimättä, miten vuoden kaupunkilaisesta tulee alle puolessa vuodessa ”keski-ikäinen ex-julkkismies”, joka ei enää sovi kaupungin kulttuuriohjelmaan?

Damage control ja taktisen harhautuksen taito

Kun asia nousi julkisuuteen, alkoi kaupunki harjoittaa nopeaa ”damage controlia” eli vaurioiden korjaamista. Helsingin kaupungin vastineessa kuitenkin sivuutettiin täysin ydinasia – eli kaupungin työntekijän härski lausunto – ja keskityttiin rahaan. Sattumaako?

Vastineessa kerrotaan, että ”kyse on valitettavasta väärinkäsityksestä” ja että rahoitusta ei myönnetty budjettisyistä. Vaikka nythän sitä louvoa piti vasta ollakin – kokonaista 300 000 euroa – Kontulan kulttuuriostari –hankkeelle.

Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan apulaispormestari Paavo Arhinmäki (vas) totesi Facebookissa asiasta muun muassa näin:

”Keski-ikäisenä puhemusiikin ystävänä voin todeta, että Helsingin kaupungilla ei ole mitään sellaista linjausta, että keski-ikäiset miehet eivät voisi esiintyä tai että meille keski-ikäisille miehille ei suunnattaisi kulttuuriohjelmaa. […] Tänäkin kesänä olisin halunnut nähdän Notkean Rotan Kontulassa. Valitettavasti festari ei kuitenkaan toteudu. Ei siksi että kulttuuripormestari ja Notkea Rotta ovat keski-ikäisiä miehiä. Vaan siksi, että budjetit eivät kohdanneet. Tähän liittyy ilmeisesti iso määrä väärinymmärryksiä, puolin ja toisin.”

Mutta kuten kirjakauppias Elmeri Vehkala osuvasti totesi: ”Onhan tää nyt maailman paskin vastine, kun tässä ei oteta kantaa HS:n jutun kärkeen ollenkaan.” Samaan kiinnitti huomionsa myös Timo Riitamaa: ”Minua huolettaa millaisen vastareaktion se aiheuttaa että kaupunki ei katso vastineessaan aiheelliseksi millään tavalla kommentoida työntekijänsä kielenkäyttöä.”

Kontufestarin tuottajaksi pyydetty Sampo Laurikainen korjasi vastineen väitteitä todeten, että Helsingin Sanomat oli ”tarkistanut tarkkaan tiedot ja luki kirjeenvaihtoni kirjaston kanssa ja kuuli Sinivuokon törkeän lausuman Severille!”

Raha-argumentin ironia

Erityisen ironista raha-argumentoinnissa on se, että kulttuuriostarin budjetista 116 000 euroa menee tuottajan palkkaan kahden vuoden ajalle, kun taas 11 000 euron tuki yksipäiväiselle festivaalille oli ”liian paljon”.

Siis siitä 300 000 euron mällistä.

Tai kuten Laurikainen asian ilmaisi: ”Ainakin siitä innostui kirjasto joka palkkasi 116 000 eurolla työntekijänsä tuottajan pestiin ja hänelle tuuraajan ja ostettiin 20 000 eurolla valoja ja laululaitteet nuorisotalolle.”

Jos rahasta halutaan puhua, niin voidaan esittää kysymys: onko kulttuuri, kaupunkikulttuuri ja sen edistäminen tämän lausuman myötä tätä nykyä kielletty keski-ikäisiltä ex-julkkismiehiltä maan pääkaupungissa, varsinkin kun Helsingin kaupunki ei ota vastineessaan millään tavoin kantaa tuottajansa letkautukseen?

Mitä se kertoo kaupungin todellisesta arvopolitiikasta vuonna 2025, että se päättää sivuuttaa Hesarin osoittaman räikeän tasa-arvorikkomuksen täysin?

Nyt koko tapahtumaa ei voida järjestää, koska ei ole varaa – ei ainakaan, mikäli esiintyjät ovat keski-ikäisiä ex-julkkismiehiä.

Miten meni omasta mielestä?

Binäärisen ajattelun loukku

Jostakin 2010-luvun puolivälistä lähtien olemme alkaneet elää alati polarisoituneemmassa eli kahtijakautuneessa maailmassa.

Äärioikeisto vs laitavasemmisto, hyvä vs paha, musta vs valkoinen, mies vs nainen, valkoinen vs värillinen, heteronormatiivinen vs muunsukupuolinen.

Ja niin edelleen.

Erilaisia ideologioita käytetään milloin missäkin yhteydessä edistämässä omaa – omasta mielestä – hyvää asiaa, kuten Donald Trump ja Elon Musk Yhdysvalloissa, jotka antavat ymmärtää puhuvansa kristillisen rakkauden kauniilla äänellä silloin kun se heille sopii.

Hyvällä asialla on varmasti ajatellut olevansa myös Sinivuokko Koivula laulaessaan vuonna 2014 Gospel Helsinki ry:n julkaisemalla kokoelmalevyllä Unspeakable Joy sekä organisoidessaan viime vuoden Helsingin Priden yhteyteen Kontulan kirjastoon keskustelutilaisuuden ”Sateenkaari-ihmiset ja usko”.

Pride ja portinvartijuuden paradoksi

Miten toteutuu yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sateenkaariyhteisöjen Pride-tapahtumassa vuonna 2025? Toukokuun alussa saimme muun muassa Iltalehdestä lukea, miten jo vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue on ajettu ulos tämän vuoden Pride-kulkueesta.

Pride-järjestäjien perustelu – ”turvallisen tilan” luominen ja varmistaminen, että osallistujat tulevat ”asian takia” eivätkä näkyvyyden vuoksi – näyttää heijastavan samaa logiikkaa kuin vakiintuneiden paikallisten taiteilijoiden sulkeminen pois yhteisötapahtumista.

Onko käymässä niin, että sitä mukaa kuin erilaiset vähemmistöt ovat alkaneet kasvaa isommiksi, eivät entisten vähemmistöjen – kuten vaikkapa SKP:n tai Suomen eläinoikeuspuolueen EOP:n – kaltaiset pienemmät vaikuttajat enää kelpaakaan ajamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asiaa?

Eikö inkluusiossa olekaan enää tilaa kaikille?

Henkilökohtainen kokemus kategorisoinnista

Olosuhteista johtuen tai niistä riippumatta olen itsekin joutunut tätä nykyä kyseiseen kastiin, kerran en ole ihonväriäni, juuriani, sukupuoltani ja seksuaalista suuntautumistani voinut itse valita. Ja kun tarpeeksi kauan elää, tulee keski-ikäkin väkisin vastaan.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Tasa-arvon nimissä ajetaan usein hienoja, yleviä ja kannatettavia asioita – kuten intersektionaalinen feminismi, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, eri uskontokuntien näkemykset sekä värillisten ja rodullistettujen kokemukset.

Upeita, fiksuja sekä fantastisia teemoja, joiden tasa-arvoa on syytäkin tavoitella, kunnes joku jossakin keksii, ettet itse kuulukaan joukkoon, joukkoistaen pahimmassa tapauksessa vielä muut aatetoverit kimppuusi.

Siinä kohtaa on enää paha yrittää sanoa mitään vastaan, kun oma piipityksesi päätyy joka tapauksessa muun kohinan tai tahallisen väärinymmärtämisen alle.

Syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen…

Yhtäkkiä huomaatkin kohtelusi muuttuneen. Enää et olekaan hieno, hyvä ja kunnioitettava ihminen vaan ”keski-ikäinen mies, joka on joskus ollut julkkis”.

Eikä asiaa auta tietenkään se, jos omat syntyperäiset ominaisuutesi on yleisesti liitetty sortajiin.

Marginalisoitujen ryhmien todellisten kokemusten tunnustaminen

Tässä vaiheessa on erityisen tärkeää korostaa, ettei tämä analyysi vähättele naisten, etnisten vähemmistöjen, LGBTQ+-ihmisten tai muiden marginalisoitujen ryhmien kohtaamia todellisia haasteita. Nämä ryhmät kohtaavat edelleen merkittäviä esteitä ja näiden epäkohtien korjaaminen vaatii herkeämättömän huomion ja aktiivisen työn.

Naiset ansaitsivat paikkansa pöydässä taistellessaan vuosisatojen rakenteellista syrjintää vastaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt taistelevat edelleen perusoikeuksistaan monissa maissa. Maahanmuuttajat kohtaavat ennakkoluuloja ja rakenteellisia esteitä.

Nämä kamppailut ovat oikeuttettuja ja jatkuvat edelleen eri puolilla maailmaa mitä suurimmissa määrin.

Pointti ei silti ole siinä, että kääntäisimme kehityksen suuntaa tai palaisimme aikaan, jolloin tietyt ryhmät olivat systemaattisesti syrjittyjä. Sen sijaan kysymys on siitä, voimmeko kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja, jotka voisivat korjata historiallisia epäoikeudenmukaisuuksia, samalla uusia syrjinnän muotoja välttäen.

Nykymiehen ahdinko ja kriisi

Miesten halveksiva kohtelu pelkästään heidän väestöllisten ominaisuuksiensa perusteella saa lisää painoarvoa, kun sitä tarkastelee kasvavien todisteiden valossa miesten koulutuksellisista ja sosiaalisista haasteista tänä päivänä.

Suomalaiset pojat jäävät nyt merkittävästi jälkeen tytöistä lukuymmärryksessä: 10-14-vuotiaat pojat käyttävät lukemiseen alle kymmenen minuuttia päivässä verrattuna saman ikäisten tyttöjen yli kahteenkymmeneen minuuttiin.

Suomessa on kehittynyt yksi maailman suurimmista sukupuolten välisistä eroista toisen asteen koulutuksessa: noin 40 prosenttia pojista käy lukion verrattuna 60 prosenttiin tytöistä.

Ehkä huolestuttavinta on, että lapsettomuus on yhä enemmän korreloitunut miesten koulutustason kanssa. Yli kolmasosa suomalaisista miehistä noin 45 vuoden iässä, joilla on vain peruskoulu käytynä, pysyy lapsettomana.

Tai kuten tietokirjailija Timo J. Tuikka kirjoitti: ”Pettyneet pojat ovat väärissä poliittisissa käsissä räjähdysherkkää lauma-ainesta.” Vuoden 2023 suomalaistutkimuksen mukaan joka neljäs alle 30-vuotias mies pitää väkivaltaa hyväksyttävänä omien tavoitteidensa ajamisessa.

Syrjäytymisen vaaralliset seuraukset

Historia varoittaa meitä suurten nuorten miesryhmien syrjäytymisen ja toivottomuuden seurauksista. 1930-luvun Saksassa taloudellinen epätoivo ja sosiaalinen hyljeksintä loi olosuhteet, joita autoritaariset liikkeet hyödynsivät. Se, miten ihminen tulee kohdelluksi ja kohdatuksi määrittää helposti sen, miten hän alkaa suhtautua ympäristöönsä, yhteiskuntaan ja muihin kanssaihmisiin.

Yhtä lailla ahdistava on se yhä kuristavammaksi käyvä puristus, missä keski-ikäinen valkoinen mies joutuu elämään tuntiessaan vieraantumista vaikka Trumpin tai kaltaistensa edustamista inhottavuuksista, mutta tullessaan henkilökohtaisten ominaisuuksiensa seurauksena lyötetyksi samaan kastiin.

Ei saa myöskään olla ”tolkun ihminen”, koska sekin tarkoittaa vain mukautumista vääryyksien hiljaisten hyväksyjien joukkoon.

Tämä luo paradoksaalisen umpikujan loopin, missä et voi samastua äärioikeistolaiseen politiikkaan, vaikka eräät haluavatkin rinnastaa sinut siihen syntymäominaisuuksiesi vuoksi. Et saa myöskään kuulua hiljaisen tolkun enemmistöön, koska sekin on väärin.

Mikä onkaan miehen identiteetti silloin, jos hänet jätetään kaikista joukoista pois yksin pyörimään? Ei ihme, jos joku kokee tällöin olonsa ahdistuneeksi, syrjityksi, syrjäytyneeksi, tarpeettomaksi ja hylätyksi.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Jos ihminen ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa eikä koe tulevansa hyväksytyksi mihinkään asialliseen porukkaan, hänet voi olla helpompi houkutella mukaan erilaisiin kostotoimiin yksilöitä tai yhteiskuntaa vastaan – varsinkin jos hänet on jo valmiiksi ehditty leimata valkoiseksi sortajaksi.

Kohti ratkaisuja: lisäävä tasa-arvo

Haaste ei ole heiluttaa heiluria yhdestä syrjinnän muodosta toiseen, vaan kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja. Siksi tarvitsemme ”lisäävän tasa-arvon” mallin, jossa uusien ryhmien mukaan ottaminen ei vaadi muiden sulkemista pois.

Kulttuurilaitoksille:
– Kehittää valintaperusteita, jotka perustuvat taiteelliseen ansioitumiseen, yhteisölliseen kytkentään ja kasvatukselliseen arvoon demografisten kategorioiden sijaan
– Luoda mahdollisuuksia sekä vakiintuneille että nouseville taiteilijoille
– Rakentaa palautemekanismeja, jotka voivat havaita ja korjata syrjiviä käytäntöjä

Tasa-arvotyölle yleisesti:
– Omaksua moniulotteisia lähestymistapoja, jotka voivat tunnustaa samanaikaisesti historiallisen syrjinnän ja nykyisen kompleksisuuden
– Luoda tiloja dialogille ilman, että osallistujia kategorisoidaan etukäteen
– Panostaa kasvatukseen, joka kasvattaa empatiaa yli demografisten rajojen

Organisaatioille:
– Ottaa vastuu työntekijöiden lausunnoista sen sijaan, että yritetään hämätä huomio muualle
– Kouluttaa henkilöstöä tunnistamaan tiedostamattomat ennakkoluulot
– Kehittää kriisiviestintää, joka käsittelee ydinkysymyksiä teknisten selitysten sijaan

Oppiminen takaiskuista

Ehkä tärkein opetus Kontufestarin tapauksesta ei ole pessimistinen vaan toivekas. Se osoittaa, että meillä on yhteiskunnat ja laitokset, jotka aidosti välittävät tasa-arvosta riittävästi luodakseen kattavia suunnitelmia ja investoidakseen resursseja.

Haaste on varmistaa, että nämä hyvät aikeet saadaan käännettyä käytännöiksi, jotka todella palvelevat niitä arvoja, joita ne pyrkivät edistämään.

Optimistinen puoli tässä tarinassa on se, että se syntyi laitoksista ja yksilöistä, jotka ovat ilmoittaneet aidosti olevansa sitoutuneita positiiviseen muutokseen. Sinivuokko Koivulankin tausta sisältää uskontojen välisen dialogin järjestämistä ja gospel-musiikkia mistä voi päätellä, että häntäkin motivoi ja kannattelee osallisuuden sekä yhteisöllisyyden arvot.

Valinta: värit mustavalkoisen sijaan

Kun kohtaamme valinnan yhä polarisoituneiden leirien välillä, ehkä radikaalein teko on kieltäytyä kaksinapaisesta sukupuoli-identiteetistä kokonaan. Sen sijaan, että maailma jakaantuisi sortajiin ja sorrettuihin, voittajiin ja häviäjiin, voisimme pyrkiä luomaan yhteisöjä, joissa jokaisella on arvoa ja ihmisarvoa.

Ehkei meidän myöskään siksi tulisi ripustaa Sinivuokko Koivulaa ristille vaan miettiä hetken aikaa, millainen tästäkin maailmasta voisi jälleen tulla?

Maailma, missä puhtaan mustavalkoisen ajattelun sijaan päättäisimme laittaa värit ja valot päälle, pyytää ja antaa itsellemme sekä toisillemme myös erheitämme, typeryyksiämme, ajattelemattomuuksiamme, vikojamme ja sammakoitamme anteeksi.

Maailma, missä pyrittäisiin jälleen saavuttamaan tasa-arvoinen, yhdenvertainen ja inklusiivinen Helsinki, Suomi ja Eurooppa.

Maailma, missä jokaisella olisi turvallinen sekä hyvä olla ja missä jokaisella olisi oma roolinsa ja tilansa ansaita sekä jakaa iloa, valoa ja väriä ympärilleen patoutuneen vihan sijaan.

Aivan kuten Sinivuokko Koivula varmasti teki Helsingin Meilahden kirkossa syksyllä 2015 suunnitellessaan kyseiseen pyhättöön Tuomaan lastenkirkon. Koivulalle lapset saivat kertoa, millaisessa kirkossa heidän mielestään on mukava käydä. Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelin mukaan lastenkirkossa on värikkäät tekstiilit ja siellä on helppo liikkua.

Se on kaunis muistutus siitä, että sama ihminen, joka kerran loi lapsille turvallisen ja värikkään tilan, voi varmasti oppia luomaan samanlaisen tilan myös aikuisille sellaisina kuin he ovat – ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Teksti: Nalle Österman, 30.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman & ChatGPT / Dall-E 3 (toteutus)

Viime vuosina olemme todistaneet ilmiötä, jossa yksittäiset henkilöt, rakennukset tai kulttuuriset symbolit katoavat julkisesta muistista – ei siksi, että ne olisivat lakanneet olemasta merkityksellisiä, vaan siksi, että ne eivät enää sovi ajan henkeen tai sen hetkiseen moraaliseen maisemaan.

Kyse ei ole niinkään siitä, mitä on tapahtunut, vaan siitä, mitä halutaan muistaa ja arvostaa – ja mitä ei.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen kahta esimerkkiä: lauluntekijä Teemu Bergmania ja laiva Birger Jarlia. Yhtä miestä ja yhtä laivaa, joiden kohtalot heijastavat samaa syvempää kulttuurista ilmiötä – unohtamisen valtaa ja modernin, digitaalisessa ympäristössä toimivan ”katutuomioistuimen” vaikutusta.

Teemu Bergmanin tarina – varjo oikeusvaltion takana

Teemu Bergman oli aikanaan suomalaisen punkin kärkihahmoja, jonka bändi Pää Kii sai aikaan suorastaan kansallisen liikehdinnän genren ympärille. Vuonna 2021 hänen nimensä alkoi kuitenkin esiintyä viitteellisesti anonyymeissä somejulkaisuissa, joissa käsiteltiin vakavia väitteitä seksuaalisesta ja muunlaisestakin väkivallasta. Vaikka syytöksiä ei nimetty suoraan, yleinen tulkinta johdatti huomion Bergmaniin.

Median ja yleisön reaktiot olivat nopeita ja ehdottomia.

Vuonna 2025 Turun hovioikeus totesi, että väitteet olivat perättömiä ja että niitä levittäneet henkilöt toimivat vahingoittamistarkoituksessa. Heidät tuomittiin törkeästä kunnianloukkauksesta ja maksamaan Bergmanille kymmenien tuhansien eurojen korvaukset. Mutta oikeuden päätös tuli myöhään – neljän vuoden jälkeen, jolloin vahinko oli jo peruuttamaton. Keikkoja ei enää tullut, ystäväpiiri oli harventunut ja jopa arki Helsingissä muuttunut vihamieliseksi.

Julkinen leima oli jo lyöty.

Oikeusvaltiossa syyttömyysolettama on keskeinen periaate. Silti tässä tapauksessa – kuten monissa muissakin viime vuosien mediakohuissa – julkinen tuomio langetettiin ennen oikeudellista selvitystä. Vaikka oikeus myöhemmin totesi väitteet paikkansapitämättömiksi, oli Bergmanin maine, työtilaisuudet ja sosiaaliset suhteet jo pilalla.

Birger Jarl – kun symboli ei enää sovi maisemaan

Samanaikaisesti toisaalla, Tukholman sydämessä, katosi näkymästä eräs toinen historiallinen elementti. Birger Jarl, vanha matkustaja-alus, oli pitkään kiinnitettynä Skeppsbronin rantaan muistuttaen Ruotsin merellisestä historiasta. Alus oli muutettu hotelliksi – ei ehkä loistohotelliksi, mutta kohtuuhintaiseksi vaihtoehdoksi keskellä yhä kalliimmaksi muuttuvaa pääkaupunkia.

Kun laivan omistus vaihtui ja keskustelu sen tulevaisuudesta kiihtyi, muuttui myös sävy. Kritiikki kohdistui yhä vähemmän laivaan ja yhä enemmän sen omistajaan. Vähitellen Birger Jarl alkoi näyttäytyä ei enää historiallisena muistomerkkinä vaan ”ongelmana”.

Lopulta laiva siirrettiin pois – ei teknisistä syistä, vaan symbolisista.

Kyse ei ollut pelkästään yhdestä laivasta. Kyse oli siitä, kuinka helposti voimme kadottaa yhteisen menneisyytemme, jos sen edustajat eivät enää vastaa tämän päivän esteettisiä tai ideologisia vaatimuksia.

Kuka saa päättää, mitä muistetaan?

Sekä Teemu Bergmanin että Birger Jarlin kohtalot herättävät saman kysymyksen: kuka lopulta päättää, mitä saamme muistaa ja miten? Mihin perustuvat ne valinnat, joiden pohjalta määritellään, mikä on arvokasta ja mikä ei enää kelpaa?

Nämä esimerkit osoittavat, että kulttuurimme muisti ei ole staattinen. Se on jatkuvassa liikkeessä ja sen liike määräytyy usein pikemminkin tunteiden, maineen ja imagojen kuin faktapohjaisen analyysin mukaan. Kun tarina ei enää sovi haluttuun narratiiviin, se voidaan hiljentää, unohtaa tai muuttaa.

Eikä siihen tarvita hallintoa, lainsäädäntöä tai edes faktatarkistusta vaan siihen riittää, että yleinen ilmapiiri kääntyy.

Digitaalinen oikeus – tehokas mutta arvaamaton

Internet ja sosiaalinen media ovat demokratisoineet äänen. Jokaisella on mahdollisuus kertoa kokemuksistaan, jakaa tarinoitaan ja tuoda epäkohtia päivänvaloon. Tämä on kiistatta tärkeä kehitys. Samalla on syntynyt ilmiö, jossa nimettömät syytökset ilman puolustautumismahdollisuutta voivat muuttaa yksilön elämän suunnan hetkessä.

#MeToo-liike oli historiallinen käänne, joka paljasti rakenteellisia ongelmia ja avasi mahdollisuuksia oikeudenmukaisemmalle yhteiskunnalle. Mutta kuten kaikissa liikkeissä, sen sivutuotteena syntyi myös väärinkäytöksiä, ylilyöntejä ja vääriä tuomioita. Emme voi vaieta näistä ilmiöistä peläten, että koko liikkeen tarkoitus vesittyisi.

Rakentava kritiikki ei ole vastustamista – se on osa kehitystä.

Kohti tasapainoisempaa skeneä ja yhteiskuntaa

Tarvitsemme tapoja korjata vääryyksiä, mutta tarvitsemme myös tapoja palauttaa kunnia niille, jotka on julkisesti hylätty ilman kestäviä perusteita. Tarvitsemme kulttuuria, jossa voidaan keskustella avoimesti, rehellisesti ja hienotunteisesti vaikeistakin asioista ilman, että totuus jää tunteiden ja agendojen jalkoihin.

Birger Jarl voitaisiin kunnostaa ja palauttaa näkyville muistuttamaan menneestä. Mutta mitä tehdään ihmiselle, jonka sielua ei voi vain maalata uudelleen? Miten yhteiskunta rakentaa sillan takaisin niille, jotka ovat joutuneet väärän tuomion kohteeksi?

Entä mitä se kertoo meistä, jos keräämme varoja rikoksesta tuomituille mutta emme tunnusta tai tue syyttömäksi todettua?

Jos haluamme olla oikeudenmukainen yhteiskunta, meidän on uskallettava kuunnella ja kohdata myös ne, jotka on julkisesti hylätty ilman kestäviä perusteita. Meidän on muistettava, ettei moraalinen rohkeus ole vain epäkohtien esiin nostamista vaan myös halua korjata särkyneitä ihmissuhteita tai maamerkkejä, kun ollaan menty liian pitkälle.

Muutoin olemme ottaneet pitkän ja synkän askeleen demokraattisesta yhteiskunnasta kohti mielivaltaisia ja diktatuurisia toimintamalleja, jos emme enää ihmisinä ja ihmiskuntana osaa pyytää ja antaa anteeksi.

Teksti: Nalle Österman 14.5.2025
Kuva: ChatGPT / Dall-E 3