Riepu-lehden Nalle Österman pohtii esseessään, miten hyväntahtoinen tasa-arvotyö voi päätyä ylläpitämään sitä syrjintää, jota se pyrkii poistamaan.
– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.
Näin ilmoitti syyksi Kontulan kulttuuriostarin tuottaja Sinivuokko Koivula rap-kollektiivi Notkean Rotan solistille Severi ”Rautaperse” Lehtoselle eilisen (30.5.2025) Hesarin artikkelin perusteella sen, miksei itä-helsinkiläistä rap-kollektiivia Notkeaa Rottaa voida enää ottaa tuttuun tapaan esiintymään Kontulan ostoskeskuksen kupeessa järjestettävälle Kontufestarille.
Kontufestarille, missä Notkea Rotta on ollut leppoisan ilmaistapahtuman vakiokalustoa jo perustamisestaan lähtien 2000-luvun alusta.
Miten meni omasta mielestä?
Tässä meillä on Helsingin kaupungin osallistavan budjetoinnin (OmaStadi) kulttuurilaitos – joka on juhlavissa julkilausumissaan sitoutunut monimuotoisuuteen ja inkluusioon – sulkemassa pois taiteilijoita juuri heidän ikänsä, sukupuolensa ja aiemman näkyvyytensä perusteella.
Ominaisuuksien, joita nämä eivät ole voineet valita.
Tasa-arvon paradoksi käytännössä
Kulttuurituottaja Koivulan viesti Notkean Rotan Rautaperseelle asettuu outoon valoon ottaen huomioon Helsingin kaupungin Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat vuosina 2022-2025. Pormestari Juhana Vartiaisen (kok) allekirjoittamassa esipuheessa todetaan selväsanaisesti:
”Jokaisella kaupunkilaisella on oikeus tulla kunnioittavasti kohdatuksi, käyttää palveluita ja osallistua itselle tärkeisiin asioihin juuri sellaisena kuin on, ilman pelkoa syrjinnästä tai häirinnästä.”
42-sivuisessa asiakirjassa kaupunki sitoutuu yksiselitteisesti edistämään tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä kaikissa kunnallisissa palveluissa ja toiminnoissa, kuten näin:
”Helsingin kaupungin toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyö on ihmisoikeusperustaista eli sen keskiössä on kaikkien helsinkiläisten ihmisarvon kunnioittaminen ja erityisesti heikommassa asemassa olevien kaupunkilaisten oikeuksien toteutumisen edistäminen.”
Silti Koivulan törkeä kuittailu Notkeaa Rottaa kohtaan, jonka keulahahmo Mikko Sarjanen valittiin vielä viime vuonna vuoden kaupunkilaiseksi työstään nuorten lukutaidon opettamisessa rap-työpajojen kautta, paljastaa huolestuttavan kuilun politiikan ja käytännön välillä.
Siinä kohtaa on vaikea olla miettimättä, miten vuoden kaupunkilaisesta tulee alle puolessa vuodessa ”keski-ikäinen ex-julkkismies”, joka ei enää sovi kaupungin kulttuuriohjelmaan?
Damage control ja taktisen harhautuksen taito
Kun asia nousi julkisuuteen, alkoi kaupunki harjoittaa nopeaa ”damage controlia” eli vaurioiden korjaamista. Helsingin kaupungin vastineessa kuitenkin sivuutettiin täysin ydinasia – eli kaupungin työntekijän härski lausunto – ja keskityttiin rahaan. Sattumaako?
Vastineessa kerrotaan, että ”kyse on valitettavasta väärinkäsityksestä” ja että rahoitusta ei myönnetty budjettisyistä. Vaikka nythän sitä louvoa piti vasta ollakin – kokonaista 300 000 euroa – Kontulan kulttuuriostari –hankkeelle.
Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan apulaispormestari Paavo Arhinmäki (vas) totesi Facebookissa asiasta muun muassa näin:
”Keski-ikäisenä puhemusiikin ystävänä voin todeta, että Helsingin kaupungilla ei ole mitään sellaista linjausta, että keski-ikäiset miehet eivät voisi esiintyä tai että meille keski-ikäisille miehille ei suunnattaisi kulttuuriohjelmaa. […] Tänäkin kesänä olisin halunnut nähdän Notkean Rotan Kontulassa. Valitettavasti festari ei kuitenkaan toteudu. Ei siksi että kulttuuripormestari ja Notkea Rotta ovat keski-ikäisiä miehiä. Vaan siksi, että budjetit eivät kohdanneet. Tähän liittyy ilmeisesti iso määrä väärinymmärryksiä, puolin ja toisin.”
Mutta kuten kirjakauppias Elmeri Vehkala osuvasti totesi: ”Onhan tää nyt maailman paskin vastine, kun tässä ei oteta kantaa HS:n jutun kärkeen ollenkaan.” Samaan kiinnitti huomionsa myös Timo Riitamaa: ”Minua huolettaa millaisen vastareaktion se aiheuttaa että kaupunki ei katso vastineessaan aiheelliseksi millään tavalla kommentoida työntekijänsä kielenkäyttöä.”
Kontufestarin tuottajaksi pyydetty Sampo Laurikainen korjasi vastineen väitteitä todeten, että Helsingin Sanomat oli ”tarkistanut tarkkaan tiedot ja luki kirjeenvaihtoni kirjaston kanssa ja kuuli Sinivuokon törkeän lausuman Severille!”
Raha-argumentin ironia
Erityisen ironista raha-argumentoinnissa on se, että kulttuuriostarin budjetista 116 000 euroa menee tuottajan palkkaan kahden vuoden ajalle, kun taas 11 000 euron tuki yksipäiväiselle festivaalille oli ”liian paljon”.
Siis siitä 300 000 euron mällistä.
Tai kuten Laurikainen asian ilmaisi: ”Ainakin siitä innostui kirjasto joka palkkasi 116 000 eurolla työntekijänsä tuottajan pestiin ja hänelle tuuraajan ja ostettiin 20 000 eurolla valoja ja laululaitteet nuorisotalolle.”
Jos rahasta halutaan puhua, niin voidaan esittää kysymys: onko kulttuuri, kaupunkikulttuuri ja sen edistäminen tämän lausuman myötä tätä nykyä kielletty keski-ikäisiltä ex-julkkismiehiltä maan pääkaupungissa, varsinkin kun Helsingin kaupunki ei ota vastineessaan millään tavoin kantaa tuottajansa letkautukseen?
Mitä se kertoo kaupungin todellisesta arvopolitiikasta vuonna 2025, että se päättää sivuuttaa Hesarin osoittaman räikeän tasa-arvorikkomuksen täysin?
Nyt koko tapahtumaa ei voida järjestää, koska ei ole varaa – ei ainakaan, mikäli esiintyjät ovat keski-ikäisiä ex-julkkismiehiä.
Miten meni omasta mielestä?
Binäärisen ajattelun loukku
Jostakin 2010-luvun puolivälistä lähtien olemme alkaneet elää alati polarisoituneemmassa eli kahtijakautuneessa maailmassa.
Äärioikeisto vs laitavasemmisto, hyvä vs paha, musta vs valkoinen, mies vs nainen, valkoinen vs värillinen, heteronormatiivinen vs muunsukupuolinen.
Ja niin edelleen.
Erilaisia ideologioita käytetään milloin missäkin yhteydessä edistämässä omaa – omasta mielestä – hyvää asiaa, kuten Donald Trump ja Elon Musk Yhdysvalloissa, jotka antavat ymmärtää puhuvansa kristillisen rakkauden kauniilla äänellä silloin kun se heille sopii.
Hyvällä asialla on varmasti ajatellut olevansa myös Sinivuokko Koivula laulaessaan vuonna 2014 Gospel Helsinki ry:n julkaisemalla kokoelmalevyllä Unspeakable Joy sekä organisoidessaan viime vuoden Helsingin Priden yhteyteen Kontulan kirjastoon keskustelutilaisuuden ”Sateenkaari-ihmiset ja usko”.
Pride ja portinvartijuuden paradoksi
Miten toteutuu yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sateenkaariyhteisöjen Pride-tapahtumassa vuonna 2025? Toukokuun alussa saimme muun muassa Iltalehdestä lukea, miten jo vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue on ajettu ulos tämän vuoden Pride-kulkueesta.
Pride-järjestäjien perustelu – ”turvallisen tilan” luominen ja varmistaminen, että osallistujat tulevat ”asian takia” eivätkä näkyvyyden vuoksi – näyttää heijastavan samaa logiikkaa kuin vakiintuneiden paikallisten taiteilijoiden sulkeminen pois yhteisötapahtumista.
Onko käymässä niin, että sitä mukaa kuin erilaiset vähemmistöt ovat alkaneet kasvaa isommiksi, eivät entisten vähemmistöjen – kuten vaikkapa SKP:n tai Suomen eläinoikeuspuolueen EOP:n – kaltaiset pienemmät vaikuttajat enää kelpaakaan ajamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asiaa?
Eikö inkluusiossa olekaan enää tilaa kaikille?
Henkilökohtainen kokemus kategorisoinnista
Olosuhteista johtuen tai niistä riippumatta olen itsekin joutunut tätä nykyä kyseiseen kastiin, kerran en ole ihonväriäni, juuriani, sukupuoltani ja seksuaalista suuntautumistani voinut itse valita. Ja kun tarpeeksi kauan elää, tulee keski-ikäkin väkisin vastaan.
– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.
Tasa-arvon nimissä ajetaan usein hienoja, yleviä ja kannatettavia asioita – kuten intersektionaalinen feminismi, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, eri uskontokuntien näkemykset sekä värillisten ja rodullistettujen kokemukset.
Upeita, fiksuja sekä fantastisia teemoja, joiden tasa-arvoa on syytäkin tavoitella, kunnes joku jossakin keksii, ettet itse kuulukaan joukkoon, joukkoistaen pahimmassa tapauksessa vielä muut aatetoverit kimppuusi.
Siinä kohtaa on enää paha yrittää sanoa mitään vastaan, kun oma piipityksesi päätyy joka tapauksessa muun kohinan tai tahallisen väärinymmärtämisen alle.
Syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen…
Yhtäkkiä huomaatkin kohtelusi muuttuneen. Enää et olekaan hieno, hyvä ja kunnioitettava ihminen vaan ”keski-ikäinen mies, joka on joskus ollut julkkis”.
Eikä asiaa auta tietenkään se, jos omat syntyperäiset ominaisuutesi on yleisesti liitetty sortajiin.
Marginalisoitujen ryhmien todellisten kokemusten tunnustaminen
Tässä vaiheessa on erityisen tärkeää korostaa, ettei tämä analyysi vähättele naisten, etnisten vähemmistöjen, LGBTQ+-ihmisten tai muiden marginalisoitujen ryhmien kohtaamia todellisia haasteita. Nämä ryhmät kohtaavat edelleen merkittäviä esteitä ja näiden epäkohtien korjaaminen vaatii herkeämättömän huomion ja aktiivisen työn.
Naiset ansaitsivat paikkansa pöydässä taistellessaan vuosisatojen rakenteellista syrjintää vastaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt taistelevat edelleen perusoikeuksistaan monissa maissa. Maahanmuuttajat kohtaavat ennakkoluuloja ja rakenteellisia esteitä.
Nämä kamppailut ovat oikeuttettuja ja jatkuvat edelleen eri puolilla maailmaa mitä suurimmissa määrin.
Pointti ei silti ole siinä, että kääntäisimme kehityksen suuntaa tai palaisimme aikaan, jolloin tietyt ryhmät olivat systemaattisesti syrjittyjä. Sen sijaan kysymys on siitä, voimmeko kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja, jotka voisivat korjata historiallisia epäoikeudenmukaisuuksia, samalla uusia syrjinnän muotoja välttäen.
Nykymiehen ahdinko ja kriisi
Miesten halveksiva kohtelu pelkästään heidän väestöllisten ominaisuuksiensa perusteella saa lisää painoarvoa, kun sitä tarkastelee kasvavien todisteiden valossa miesten koulutuksellisista ja sosiaalisista haasteista tänä päivänä.
Suomalaiset pojat jäävät nyt merkittävästi jälkeen tytöistä lukuymmärryksessä: 10-14-vuotiaat pojat käyttävät lukemiseen alle kymmenen minuuttia päivässä verrattuna saman ikäisten tyttöjen yli kahteenkymmeneen minuuttiin.
Suomessa on kehittynyt yksi maailman suurimmista sukupuolten välisistä eroista toisen asteen koulutuksessa: noin 40 prosenttia pojista käy lukion verrattuna 60 prosenttiin tytöistä.
Ehkä huolestuttavinta on, että lapsettomuus on yhä enemmän korreloitunut miesten koulutustason kanssa. Yli kolmasosa suomalaisista miehistä noin 45 vuoden iässä, joilla on vain peruskoulu käytynä, pysyy lapsettomana.
Tai kuten tietokirjailija Timo J. Tuikka kirjoitti: ”Pettyneet pojat ovat väärissä poliittisissa käsissä räjähdysherkkää lauma-ainesta.” Vuoden 2023 suomalaistutkimuksen mukaan joka neljäs alle 30-vuotias mies pitää väkivaltaa hyväksyttävänä omien tavoitteidensa ajamisessa.
Syrjäytymisen vaaralliset seuraukset
Historia varoittaa meitä suurten nuorten miesryhmien syrjäytymisen ja toivottomuuden seurauksista. 1930-luvun Saksassa taloudellinen epätoivo ja sosiaalinen hyljeksintä loi olosuhteet, joita autoritaariset liikkeet hyödynsivät. Se, miten ihminen tulee kohdelluksi ja kohdatuksi määrittää helposti sen, miten hän alkaa suhtautua ympäristöönsä, yhteiskuntaan ja muihin kanssaihmisiin.
Yhtä lailla ahdistava on se yhä kuristavammaksi käyvä puristus, missä keski-ikäinen valkoinen mies joutuu elämään tuntiessaan vieraantumista vaikka Trumpin tai kaltaistensa edustamista inhottavuuksista, mutta tullessaan henkilökohtaisten ominaisuuksiensa seurauksena lyötetyksi samaan kastiin.
Ei saa myöskään olla ”tolkun ihminen”, koska sekin tarkoittaa vain mukautumista vääryyksien hiljaisten hyväksyjien joukkoon.
Tämä luo paradoksaalisen umpikujan loopin, missä et voi samastua äärioikeistolaiseen politiikkaan, vaikka eräät haluavatkin rinnastaa sinut siihen syntymäominaisuuksiesi vuoksi. Et saa myöskään kuulua hiljaisen tolkun enemmistöön, koska sekin on väärin.
Mikä onkaan miehen identiteetti silloin, jos hänet jätetään kaikista joukoista pois yksin pyörimään? Ei ihme, jos joku kokee tällöin olonsa ahdistuneeksi, syrjityksi, syrjäytyneeksi, tarpeettomaksi ja hylätyksi.
– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.
Jos ihminen ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa eikä koe tulevansa hyväksytyksi mihinkään asialliseen porukkaan, hänet voi olla helpompi houkutella mukaan erilaisiin kostotoimiin yksilöitä tai yhteiskuntaa vastaan – varsinkin jos hänet on jo valmiiksi ehditty leimata valkoiseksi sortajaksi.
Kohti ratkaisuja: lisäävä tasa-arvo
Haaste ei ole heiluttaa heiluria yhdestä syrjinnän muodosta toiseen, vaan kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja. Siksi tarvitsemme ”lisäävän tasa-arvon” mallin, jossa uusien ryhmien mukaan ottaminen ei vaadi muiden sulkemista pois.
Kulttuurilaitoksille:
– Kehittää valintaperusteita, jotka perustuvat taiteelliseen ansioitumiseen, yhteisölliseen kytkentään ja kasvatukselliseen arvoon demografisten kategorioiden sijaan
– Luoda mahdollisuuksia sekä vakiintuneille että nouseville taiteilijoille
– Rakentaa palautemekanismeja, jotka voivat havaita ja korjata syrjiviä käytäntöjä
Tasa-arvotyölle yleisesti:
– Omaksua moniulotteisia lähestymistapoja, jotka voivat tunnustaa samanaikaisesti historiallisen syrjinnän ja nykyisen kompleksisuuden
– Luoda tiloja dialogille ilman, että osallistujia kategorisoidaan etukäteen
– Panostaa kasvatukseen, joka kasvattaa empatiaa yli demografisten rajojen
Organisaatioille:
– Ottaa vastuu työntekijöiden lausunnoista sen sijaan, että yritetään hämätä huomio muualle
– Kouluttaa henkilöstöä tunnistamaan tiedostamattomat ennakkoluulot
– Kehittää kriisiviestintää, joka käsittelee ydinkysymyksiä teknisten selitysten sijaan
Oppiminen takaiskuista
Ehkä tärkein opetus Kontufestarin tapauksesta ei ole pessimistinen vaan toivekas. Se osoittaa, että meillä on yhteiskunnat ja laitokset, jotka aidosti välittävät tasa-arvosta riittävästi luodakseen kattavia suunnitelmia ja investoidakseen resursseja.
Haaste on varmistaa, että nämä hyvät aikeet saadaan käännettyä käytännöiksi, jotka todella palvelevat niitä arvoja, joita ne pyrkivät edistämään.
Optimistinen puoli tässä tarinassa on se, että se syntyi laitoksista ja yksilöistä, jotka ovat ilmoittaneet aidosti olevansa sitoutuneita positiiviseen muutokseen. Sinivuokko Koivulankin tausta sisältää uskontojen välisen dialogin järjestämistä ja gospel-musiikkia mistä voi päätellä, että häntäkin motivoi ja kannattelee osallisuuden sekä yhteisöllisyyden arvot.
Valinta: värit mustavalkoisen sijaan
Kun kohtaamme valinnan yhä polarisoituneiden leirien välillä, ehkä radikaalein teko on kieltäytyä kaksinapaisesta sukupuoli-identiteetistä kokonaan. Sen sijaan, että maailma jakaantuisi sortajiin ja sorrettuihin, voittajiin ja häviäjiin, voisimme pyrkiä luomaan yhteisöjä, joissa jokaisella on arvoa ja ihmisarvoa.
Ehkei meidän myöskään siksi tulisi ripustaa Sinivuokko Koivulaa ristille vaan miettiä hetken aikaa, millainen tästäkin maailmasta voisi jälleen tulla?
Maailma, missä puhtaan mustavalkoisen ajattelun sijaan päättäisimme laittaa värit ja valot päälle, pyytää ja antaa itsellemme sekä toisillemme myös erheitämme, typeryyksiämme, ajattelemattomuuksiamme, vikojamme ja sammakoitamme anteeksi.
Maailma, missä pyrittäisiin jälleen saavuttamaan tasa-arvoinen, yhdenvertainen ja inklusiivinen Helsinki, Suomi ja Eurooppa.
Maailma, missä jokaisella olisi turvallinen sekä hyvä olla ja missä jokaisella olisi oma roolinsa ja tilansa ansaita sekä jakaa iloa, valoa ja väriä ympärilleen patoutuneen vihan sijaan.
Aivan kuten Sinivuokko Koivula varmasti teki Helsingin Meilahden kirkossa syksyllä 2015 suunnitellessaan kyseiseen pyhättöön Tuomaan lastenkirkon. Koivulalle lapset saivat kertoa, millaisessa kirkossa heidän mielestään on mukava käydä. Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelin mukaan lastenkirkossa on värikkäät tekstiilit ja siellä on helppo liikkua.
Se on kaunis muistutus siitä, että sama ihminen, joka kerran loi lapsille turvallisen ja värikkään tilan, voi varmasti oppia luomaan samanlaisen tilan myös aikuisille sellaisina kuin he ovat – ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Teksti: Nalle Österman, 30.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman & ChatGPT / Dall-E 3 (toteutus)
