I. Inkluusiotako?

Helsingin Sanomat kertoi eilen tiistaina 19. elokuuta 2025, miten aikuisen halvin kertalippu Helsingin Seudun Liikennelaitoksen HSL:n ylläpitämässä paikallisessa joukkoliikenteessä on voinut parin vuoden päästä nousta jo 3,85 euroon nykyisestä 3,20 eurosta.

Suunta on kestämätön. Samalla kun joukkoliikenne kaupungin ydinkeskustassa ja sen liepeillä näivettyy ja heikentyy jatkuvien katutyöurakoiden, remonttien, peruskorjausten ja yllättävien korjausrupeamien puitteissa, pitäisi epävarmemmasta joukkoliikenteestä maksaa alati enemmän. Miksi ihmeessä?

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä hinnoittelusta vaan siitä, kenelle Helsinki kuuluu ja kenen liikkuminen on kaupungin todellisten arvojen mukaista.

HSL:n hinnankorotussuunnitelmat paljastavat umpikujaan ajautuneen järjestelmän. Kun AB-kuukausilippu uhkaa nousta lähes 90 euroon vajaan kolmen vuoden sisällä, ei voida enää puhua kohtuullisesta hinnoittelusta vaan systemaattisesta syrjinnästä, joka sulkee yhä suuremman osan kaupunkilaisista pois julkisesta tilasta.

Vaikka Helsingin kaupunki tykkää puhua yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista inkluusiosta, tasavertaisuudesta ja syrjimättömyydestä, on todellisuus 2020-luvun jälkimmäisellä puoliskolla jotain täysin muuta – kuten kaupungin törkeä syrjintätapaus rap-kollektiivi Notkean Rotan jäsentä kohtaan taannoin todisti.

Helsingin kaupungin inkluusion perusajatus ja lähtökohta on kaunis ja kannatettava, sillä siinä kaikilla kaupungin asukkailla – myös erityistä tukea tarvitsevilla – on oikeus osallistua ja kuulua kaupungin yhteisöihin ja palveluihin tasavertaisesti.

Inkluusion pyrkimyksenä on mahdollistaa kaikille osallistuminen kaupungin tarjoamiin palveluihin omien kykyjensä sekä tarpeidensa mukaisesti ja siihen kuuluu olennaisesti tarvittavan tuen sekä esteettömyyden takaaminen.

Millaista inkluusiota ja esteettömyyttä edustaa tällöin joukkoliikenne, missä jokainen korotuskierros tekee julkisen liikenteen rehellisestä käytöstä alati ilkeämpää pienituloisille – eli joukkoliikenteen pääasiallisille käyttäjille?

Helsingin kaupunki, te reputitte.

II. Moraalitonta hinnoittelua

Joukkoliikenteen nykyinen rahoitusmalli perustuu ilmeisen kestämättömään oletukseen, missä liikkuminen kaupungissa on luksusta, josta tulee maksaa. Tässä suhteessa touhu edustaa nykyhallituksen johdonmukaista linjaa: kurita köyhiä, palkitse pohatat.

Minne on pääkaupunkiseudun liikennekeskustelusta kadonneet esimerkiksi vielä joitakin vuosia sitten säännöllisesti puheenaiheina olleet tietullit, joista esimerkiksi Tukholmasta ja Lontoosta on yksinomaan hyviä kokemuksia yksityisautoilun hillitsemiseksi ydinkeskustassa?

Kansalaistottelemattomuuteen joukkoliikenteessä kannustava ruotsalainen Planka.nu-liike onkin kiteyttänyt asian osuvasti: tänä päivänä miljonääri ja työtön maksavat saman hinnan joukkoliikenteestä.

Näin takaperoinen verotus on käsittämätöntä aikakaudella, jolloin Helsinki mielellään esittäytyy tasa-arvoisena ja kaikille avoimena maailmankaupunkina – tosin tässä kohtaa täytynee todeta, että se on täysin nykyisen oikeistohallituksen linjan mukainen.

Nykyolosuhteissa inkluusio ja saavutettavuus paljastuvat tyhjäksi sanahelinäksi, kun samaan aikaan tyrehdytetään toisten mahdollisuuksia osallistua kaupunkielämään.

Esimerkiksi Tallinnassa, Montpellierissä ja Luxemburgissa on jo ymmärretty, että liikkuminen ei ole etuoikeus vaan perusoikeus, jonka toteutuminen määrittää yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta tasavertaisuutta.

Eli sitä inkluusiota, saavutettavuutta, osallistamista ja esteettömyyttä.

Helsingin poliitikkojen puheissa toistuu mantra siitä, kuinka joukkoliikenteen käyttöä pitäisi lisätä ilmasto- ja ruuhkasyiden vuoksi, vaikka samaan aikaan hinnoittelupolitiikka vie täysin päinvastaiseen suuntaan.

Helsingin kaupungin sanojen ja tekojen ristiriita näyttäytyy tässä suhteessa yhtä räikeänä kuin narsistien puheissa.

III. Tallinnan opetukset ja HSL:n sokeus

Tallinnan malli tarjoaa konkreettisen vaihtoehdon. Kun Viro teki joukkoliikenteestä maksutonta kaupungin asukkaille vuonna 2013, tulokset olivat yksiselitteiset: kaupunki sai 35 000 uutta veronmaksajaa ja tuotti puhdasta voittoa 20 miljoonaa euroa vuosittain.

Allan Alakülan, Tallinnan ilmaisen joukkoliikenteen pääkehittäjän, havainnot ovat valaisevia:

– Busseissa ja raitiovaunuissa on entistä siistimpää ja turvallisempaa.

Maksuttomuus ei tuonut pelättyjä ongelmia vaan paransi palvelun laatua, kun resursseja vapautui varsinaisen liikenteen pyörittämiseen ja kehittämiseen valvonnan ja kontrollin sijaan.

HSL:n entisen toimitusjohtajan Suvi Rihtniemen vastaväite siitä, että ilmaisuus nostaisi kunnallisveroa 1-2 prosenttiyksikköä, paljasti Helsingin järjestelmän todellisen luonteen.

Nykyisellään joukkoliikenteen rahoitus on epäoikeudenmukaista tulonsiirtoa pienituloisilta suurituloisille. Rihtniemen argumentti on kuin sanoisi, että maksullinen peruskoulu olisi oikeudenmukaisempaa kuin verorahoitteinen, koska ”kaikki maksaisivat saman verran”.

Aivan kuten nykyisen oikeistohallituksen arvonlisäverokorotuksessa 24:sta 25,5 prosenttiin.

Erityisen ongelmallista HSL:n lähestymistavassa on se, että se sivuuttaa täysin sen, mitä maksuttomuus voisi merkitä kaupungin sosiaaliselle koheesiolle eli kaupunkilaisten yhteenkuuluvuudelle.

Kun liikkuminen ei enää olisi kiinni lompakon paksuudesta, avaisi se mahdollisuuksia, joita nyt ei edes osata kuvitella. Nuoret voisivat hakeutua harrastuksiin kauempaa, työttömät pääsisivät helpommin työhaastatteluihin ja vanhukset pysyisivät paremmin yhteydessä yhteiskuntaan.

IV. Demokratiaa halveksuva politiikka

HSL:n byrokraatit puhuvat mielellään tehokkuudesta, mutta vaikenevat siitä, kuinka paljon rahaa kuluu pelkästään lippujärjestelmän ylläpitoon. Matkalippujen tarkastukset, lippuautomaatit, tarkastajat, sakot, oikeusjutut…

Nyt valvontakoneisto nielee miljoonia, jotka voitaisiin käyttää yksinomaan joukkoliikenteen parantamiseen ja kehittämiseen.

Nykyinen järjestelmä on myös inhimillisesti kylmä ja tehoton. Se luo tarpeettomia konflikteja tarkastajien ja matkustajien välille sekä aiheuttaa välillisesti stressiä ja pelkoa niille, joilla ei ole varaa lippuun sekä myös tarkastajille, jos joku satunnainen matkailija menettää tarkastuksessa malttinsa – tehden matkanteosta epämiellyttävää niin matkustajille kuin sen työntekijöillekin.

Yksinkertaistettuna: nykyinen järjestelmä on demokratian vastainen. Se antaa sananvallan niille, joilla on varaa maksaa ja sulkee pois ne, joilla ei ole. Tämä ei ole vain symbolista vaan konkreettista: kuka pääsee harrastuksiin tai raittiusseuran kokouksiin? Kuka voi osallistua kulttuuritapahtumiin? Kuka voi tavata ystäviä eri puolilla kaupunkia?

Onko tämä todellakin se tapa, miten Helsingin kaupunki haluaa estää syrjäytymistä?

Hesarin eilen paljastama vihreiden ja demareiden välinen kiista kaupunkiympäristölautakunnassa paljastaa poliittisen kentän hämmennyksen ja mielikuvituksen köyhyyden. Kun edes ”vasemmistopuolueet” eivät uskalla vaatia ilmaista joukkoliikennettä, kyse on ideologisesta halvaantumisesta.

On helpompi kiistellä siitä, nostetaanko hintoja hitaasti vai nopeasti kuin kyseenalaistaa koko hinnoittelufilosofia.

Apulaispormestari Johanna Laisaaren (sdp) epäselvä kannanotto asiaan kertoo paljon Helsingin nykyisen kunnallispolitiikan luonteesta. Sen sijaan, että otettaisiin selvä kanta epäoikeudenmukaisuutta vastaan, kiemurrellaan teknisillä yksityiskohdilla ja budjettinäkökohdilla.

Tämä on politiikkaa, joka on menettänyt ytimensä, visionsa ja järkensä.

Ruotsalainen Planka.nu-liike on osoittanut, että järjestäytynyt kansalaistottelemattomuus voi olla sekä tehokasta että moraalista.

Planka.nu:n ”p-kassa” – josta maksetaan tarkastajien kynsiin joutuneiden matkustajien tarkastusmaksut – on osoitus siitä, miten kansalaiset voivat solidaarisesti vastustaa epäoikeudenmukaista politiikkaa ja samalla kyseenalaistaa nykypolitiikan tehottoman järjettömyyden.

V. Kansalaistottelemattomuuden oikeutus

HSL:n hinnoittelupolitiikka ei ole pelkkää hallintovirkamiesten byrokraattista mielivaltaa vaan aktiivista yhteiskuntapolitiikkaa joka määrittää pääkaupunkiseudun todelliset arvot.

Kun järjestelmä muuttuu epäoikeudenmukaiseksi näin räikeästi, tulee kansalaistottelemattomuudesta paitsi oikeutettu myös välttämätön vastarinnan muoto.

Eikä tämä ole pelkkää ideologista haihattelua. Sillä kun yhä useampi kaupunkilainen joutuu valitsemaan ruoan ja bussilipun välillä, opiskelijat eivät pääse luennoille liian kalliiden matkalippujen vuoksi ja eläkeläiset eristäytyvät koteihinsa, järjestelmä on menettänyt legitimiteettinsä.

Helsingin kontekstissa tilanne on erityisen ristiriitainen kun kaupunki – joka ylpeilee inkluusiollaan, kansainvälisyydellään ja edistyksellisyydellään – noudattaa joukkoliikenteen suhteen politiikkaa, joka kuuluu menneisyyteen.

Kun muualla Euroopassa siirrytään kohti ilmaista tai merkittävästi subventoitua joukkoliikennettä, näivettyy Helsinkikin muun maan tavoin yhä tukevammin takapajulaksi Petteri Orpon (kok), Riikka Purran (ps) ja kumppaneiden johdolla.

VI. Vaihtoehtoja on olemassa – jos halutaan

Helsinki voisi olla edelläkävijä ilmaisen joukkoliikenteen saralla Pohjoismaissa. Kaupungin talous on terve, veropohjaa on laajentamiseen ja kaupungista löytyy teknistä osaamista yllin kyllin.

Työnantajaveron, progressiivisen veromallin tai niiden yhdistelmän avulla kustannukset voitaisiin jakaa oikeudenmukaisesti niin, että suurituloiset maksaisivat enemmän ja pienituloiset vähemmän kuin nykyään.

Sen sijaan, että tuhlaamme miljoonia valvontamekanismeihin, voisi pääkaupunki investoida siihen, mikä tekee kaupungista elävän – eli helppoon ja vaivattomaan liikkumiseen. Unohtamatta miten jokaisen maan pääkaupunki on yleensä näyteikkuna myös muiden maiden turisteille – niin hyvässä kuin pahassa.

Ilmainen joukkoliikenne ei ole utopia vaan yhteiskunnallinen investointi, joka maksaa itsensä takaisin monin tavoin.

Se vähentää ruuhkia, parantaa ilmanlaatua, lisää kauppojen asiakkaita, tekee kulttuuri- ja urheilutapahtumista helpommin saavutettavia sekä vähentää yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Vaikka nämä hyödyt eivät näy HSL:n kirjanpidossa, ovat ne silti todellisia ja mitattavia.

On älyllisesti köyhää argumentoida, että ilmaista joukkoliikennettä ei arvostettaisi. Harva väittää, että maksuttomat kirjastot, koulut tai terveydenhuolto olisivat vähemmän arvostettuja kuin maksulliset vaihtoehdot – ennen kuin oikeistohallitus pääsi niitä kehittämään (lue: tuhoamaan).

Vai onko tässäkin kyse samasta nyky-Suomen kehityskaaresta, missä yhteiset yhteiskunnalliset palvelut – kuten tässä tapauksessa pääkaupunkiseudun joukkoliikenne – tehdään niin kalliiksi ja kannattamattomaksi sen tavallisille käyttäjille, että sekin voidaan lopulta ajaa alas ja kaupallistaa yksityisille toimijoille ”kehityksen” nimissä?

Päinvastoin: julkisten palveluiden yleinen saatavuus ja saavutettavuus ovat terveen sivistysyhteiskunnan kivijalka.

VII. Tulevaisuuden valinta

Kun julkisen liikenteen kertalippu lähenee neljää euroa, kyseessä on poliittisesti tehty päätös, joka kertoo pääkaupungin todellisista arvoista. Päätös, joka kertoo, että tämä kaupunki kuuluu niille, joilla on varaa maksaa ja jota muut saavat katsoa sivusta tai kävellä – tai muuttaa muualle.

Inkluusiotako?

Mutta kuten historia osoittaa, epäoikeudenmukaiset järjestelmät eivät ole ikuisia. Muutos alkaa siitä, että riittävän moni ymmärtää tilanteen kestämättömyyden ja alkaa toimia sitä vastaan.

Ensin yksilöllisesti – jättämällä maksamatta tai järjestäytymällä yhteisiin boikotteihin. Tämän jälkeen poliittisesti, kun päättäjät vihdoin ymmärtävät, miten nykyinen tie johtaa umpikujaan.

Vai haluaako Helsingin kaupunki luoda raukkamaisella ja näköalattomalla kyykytyspolitiikallaan entistä dystooppisemman paikan elää yhä useammalle, kun kaupunkikulttuuria kehitetään yhä pienemmälle eliitille – ja jossa muualla toteutuvat villin lännen lait?

Silloin on turha enää itkeä ympäröivää kurjuutta, jos kaupunki on itse omilla toimillaan ja poliitikkojensa johdolla edistänyt tätä kehitystä.

Teksti: Nalle Österman, 20.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus).

Missä kulkee hyvän ja huonon venäläisyyden raja? Tämä kysymys sai konkreettisen vastauksen, kun maineikas Tuska-festivaali ilmoitti maaliskuussa venäläislähtöisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintyvän tapahtuman yhtenä pääesiintyjänä kesäkuussa 2025.

Päätös on paljastava esimerkki siitä, miten modernissa kulttuurikapitalismissa moraaliset kriisit voidaan muuttaa markkinamahdollisuuksiksi.

Kaksinaismoralismin anatomia

Putinin hyökkäyssodan jälkeen Suomessa on nähty laajaa ja systemaattista venäläisen sekä siihen rinnastettavan kulttuurin boikotointia.

Suomen valtamediassa – esimerkiksi useissa Sanoma-korporaation tuotteissa kuten Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa – tikunnokkaan on nostettu Rievun sivuiltakin tuttu suomalainen mediavaikuttaja ja Venäjä-asiantuntija Jauri Varvikko.

Lisäksi useat ravintolat, kirjailijat, muusikot ja monet muut heihin rinnastettavissa olevat kulttuurivaikuttajat ovat joutuneet automaattisesti systemaattisen syrjinnän kohteiksi, mikäli heihin on voitu liittää edes hitunenkin todellisia, liioiteltuja tai kuviteltujakin venäläisyhteyksiä.

Samaan aikaan toiset kulttuuriorganisaatiot voivat kuitenkin buukata venäläisiä artisteja, kunhan retoriikka ja suuruusluokka on oikea.

Vuodesta 1998 järjestetyn Tuska-festivaalin Slaughter To Prevail -kiinnitys kristallisoi tämän ristiriidan täydellisesti. Yhtyeen solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) on heiluttanut lavalla Venäjän lippua, ilmaissut rakkautensa synnyinmaahan ja puolustanut oikeuttaan ”edustaa Venäjää ympäri maailmaa”.

Silti Tuska-festivaalin järjestäjät pitävät buukkausta perusteltuna sekä moraalisesti kestävänä, koska artisti ”toimii Yhdysvalloista käsin” ja on ”ilmaissut olevansa sotaa vastaan”.

Näin paljastuu länsimaalaisen moraalin kaksoisstandardi: samat teot ja sanat tulkitaan eri tavoin riippuen tekijän taloudellisesta arvosta. Jos pienempi taho ei voi koskaan lausua tarpeeksi vahvoja sanoja vapautuakseen boikotista, löytyy suuremmalle toimijalle aina tarvittavat kanavat.

Kuten sanonta kuuluu: laki on sama kaikille, vain tulkinnat vaihtelevat.

Tarpeettomat provokaatiot

Tuska-festivaalin pääpromoottorin Jouni Markkasen sähköpostivastaukset Helsingin Sanomille ovat mestarillinen esimerkki siitä, miten moraaliset kysymykset muutetaan teknisiksi ongelmiksi. Hänen vastauksensa rakentuvat huolellisesti kerrostetuille argumentaatioille:

– Bändi toimii Yhdysvalloista käsin ja on tietojemme mukaan ilmaissut heti Venäjän hyökkäyksen jälkeisinä päivinä olevansa sotaa vastaan. Tuska on yhteisö, jonka monimuotoisuus tekee meistä vahvempia samalla velvoittaen kunnioittamaan ja käyttäytymään arvokkaasti toisiamme kohtaan. Tämä pätee myös Tuskassa esiintyviin artisteihin.

Markkasen mukaan Tuskassa esiintyvillä artisteilla on ilmaisunvapaus ja taiteellinen vapaus, ja artistit ovat vastuussa esitystensä sisällöstä. Slaughter To Prevailin perumisesta ei ole hänen mukaansa käyty keskusteluja.

– Lähtökohtaisesti emme lähde puuttumaan esitysten sisältöön, joskin olemme kommentoineet artistin edustajalle niin sanottujen tarpeettomien provokaatioiden välttämisestä. Useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia.

Markkasen vastaukset edustavat klassista yritysten kriisinhallintaa: tunnustetaan huoli, mutta kierretään vastuu ja kääritään ratkaisu samalla korkeampiin arvoihin. Vapaus, monimuotoisuus ja taide muutetaan myyntiargumenteiksi. Kritiikin vastustaminen kehystetään syrjinnän vastustamiseksi.

Erityisen nerokas on ”tarpeettomien provokaatioiden välttämisen” mainitseminen. Tällä myönnetään ongelma, mutta ei oteta siitä vastuuta. Samalla normalisoidaan käyttäytyminen toteamalla, että ”useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia”.

Moraalinen arbitraasi

Arbitraasi tarkoittaa tilannetta, jossa samaa kohdetta – kuten osaketta, valuuttaa tai vaikkapa venäläistä metallibändiä – ostetaan ja myydään samanaikaisesti eri markkinoilla eri hintaan, jotta voidaan hyötyä hintaerosta ja tehdä riskitöntä voittoa.

Käytännössä arbitraasi on hyödyllinen tilanne, kun markkinoilla on epätasapainoa ja hintaeroja eri markkinoiden välillä.

Arbitraasin periaate on löytää ja hyödyntää näitä hintaeroja.

Kun yhtälöön liitetään eettiset ja puhtaat periaatteet – ainakin näön vuoksi – voidaan venäläinenkin artisti myydä Euroopalle ja Euroopassa yhtäkkiä riskittömästi, ovathan yhtyeen arvot julistettu moraalisesti oikeiksi.

Siten Venäjän lippua lavalla heiluttava metallibändi onkin yhtäkkiä mahdollista näyttää myönteisessä valossa, kun taas fasistista ja homofobistakin Venäjää vastaan kamppaileva black metal -yhtye Nokturnal Mortum voidaan – Putinin narratiivia mukaillen – leimata natseiksi alkuaikojensa natsisympatioistaan johtuen.

Tuskako? Putinismiako?

Tuskan moraalinen teflon-pinta

Tuska-festivaalin strategia on esimerkki siitä, miten länsimainen kulttuurikapitalismi on oppinut hyödyntämään progressiivisia arvoja kaupallisiin tarkoituksiin. Monimuotoisuus, suvaitsevaisuus ja taiteellinen vapaus eivät ole enää itseisarvoja vaan työkaluja brändin rakentamiseen.

Toiminnallaan Tuska-festivaali on rakentanut itselleen moraalisen teflon-pinnan, joka toimii jokaisessa skenaariossa.

Yhtäällä Jinjerin kaltaiset ukrainalaiset bändit julistavat solidaarisuutta Venäjän hyökkäyssodan uhrien kanssa, kun taas (oikeanlaiset) venäläiset bändit kuten Slaughter To Prevail todistavat syvällisyyttä ja kykyä erotella yksilöt poliitikkojen teoista.

Suomessa kulttuurihenkilö tai poliittinen vaikuttaja voidaan canceloida yksistään siksi, että hänellä on nähty tai kuultu olevan venäläisyhteyksiä. Vaan kun Venäjän lippu valjastetaan osaksi riittävän menestyksekästä liiketoimintaa, saa se yhtäkkiä synninpäästön oikeanlaisesta inkluusiosta.

Näin tapahtuman julisteitakin voidaan kiinnittää ympäri kaupungin katukuvaa metroasemia ja bussipysäkeitä myöten, koska tässähän tuetaan vain sitä ”hyvää ja parempaa” venäläisyyttä.

Kotimaan yleisölle tämä on vastuullista ja eettistä toimintaa. Kansainväliselle yleisölle se on suvaitsevaista ja monimuotoista.

Sattumaako – vai vain huolellisesti suunniteltu brändi-identiteetti, missä Tuska on luonut itselleen aseman ”viisaana välittäjänä” asemoimalla itsensä ylevästi kaikkien osapuolten yläpuolelle?

Todellisuudessahan Tuska vain maksimoi asiakaskuntansa kaikista suunnista.

Geopolitiikka markkinointistrategiana

Tuska-festivaalin päätöstä ei voi ymmärtää ilman laajempaa geopoliittista kontekstia. Donald Trumpin palattua Yhdysvaltojen presidentiksi maan suhtautuminen Venäjään on jo selvästi muuttunut myönteisemmäksi.

Jos länsimainen linja todella pehmenee – mistä on jo näkyvissä selviä viitteitä – voi Tuska sanoa olleensa ”edelläkävijä” tässä Trumpin kehystämässä maltillisemmassa lähestymistavassa Venäjää kohtaan.

Tuskako? Trumpismiako?

Tämä voidaan nähdä osana strategista ennakointia ja markkinointia usealle yleisölle yhtä aikaa. Venäläinen yleisö näkee, että ”hyvät venäläiset” ovat tervetulleita. Kotimaan yleisö näkee, että vain ”Putinin vastustajat” pääsevät kyytiin.

Tulevaisuudessa voidaan vetää kumpaankin suuntaan tilanteen ja tarpeen mukaan.

Kyynisesti katsottuna tämä on täydellinen esimerkki siitä, miten geopoliittiset kriisit voidaan muuttaa brändinhallinnaksi ja markkinointimahdollisuuksiksi. Näin veriset geopoliittiset konfliktitkin on mahdollista hyödyntää rahaa tahkovana kilpailuetuna.

Tekopyhyyden teollistaminen

Tuska-festivaalin tapaus ei ole ainutlaatuinen. Se on pikemminkin erityisen paljastava esimerkki siitä, miten länsimaalainen kulttuurikapitalismi on kehittynyt. Kyse ei ole enää vain tekopyhyydestä vaan sen teollistamisesta.

Järjestelmä on oppinut muuttamaan moraaliset ristiriidat tuotteiksi. Sama päätös voidaan myydä eri tavoin eri yleisöille, jolloin jokainen saa kokea olevansa oikealla puolella ja hyvällä asialla.

Täten Tuska-festivaali on onnistunut nousemaan kulttuurikapitalistisen evoluution korkeimmalle huipulle löydettyään viisasten kiven, millä voi tuotteistaa minkä tahansa konfliktin markkinamahdollisuudeksi ja kaupalliseksi lisäarvoksi.

Näin moraali ei enää ole arvo vaan brändielementti. Samalla periaatteet eivät ohjaa toimintaa vaan toimivat ainoastaan raaka-aineena narratiivien rakentamiseen, missä oikeus ja vääryys määrittyvät puhtaasti markkina-arvon mukaan.

Raha puhuu ja siksi venäläinenkin raha kelpaa – kunhan se vain on ensin valkopesty oikealla terminologialla ja politiikalla.

Sijoitusyhtiön pelinappuloina

Vuonna 2021 Tuska siirtyi brittiläisen tapahtumajärjestäjän Superstruct Entertainmentin alaisuuteen, joka on maailman toiseksi suurin tapahtumajärjestäjä heti Live Nationin jälkeen. Superstruct järjestää vuosittain yli 80 festivaalia Euroopassa ja sen tilaisuuksissa käy vuosittain yli seitsemän miljoonaa henkeä.

Viime vuonna Superstruct myytiin amerikkalaiselle sijoitusyhtiölle KKR:lle yli 1,3 miljardin euron kaupassa. Sijoitusyhtiö kuin sijoitusyhtiö, saattaa joku ajatella – omistihan Superstructin jo ennestään sijoitusyhtiö Providence Equity Partners.

– Kyllä siinä loppupeleissä asiakas voittaa. Ihminen joka tulee festivaalille, saa entistä parempaa palvelua ja ohjelmaa, totesi Tuskan festivaalijohtaja Eeka Mäkynen Ylelle kaupan alla tuoreeltaan.

Kuten Venäjän lippua heiluttelevaa venäläistä metalcorea?

Erot sijoitusyhtiöissä paljastuvat niiden kokoluokassa: kun Providencen varallisuus arvioitiin 35 miljardin dollarin arvoiseksi 2023, kerrottiin KKR:n omistusten arvon olleen viime vuonna 637 miljardia dollaria – eli vajaat seitsemän kertaa suurempi kuin koko Suomen kuluvan vuoden budjetti!

Epäilemättä KKR:n intresseissä on päästä valtaviin venäläisvarantoihin käsiksi, tavalla tai toisella. Siten venäläismarkkinat ovat osa portfoliota – missä tästä näkökulmasta katsottuna Tuskan Markkanen ja Mäkynen sekä Venäjän lippua liehuttava Slaughter To Prevail ovat vain sen hyödyllisiä pelinappuloita.

Onko siten enää sattumaa, että yhdysvaltalainen pääomasijoitusyhtiö hyötyy tilanteesta, jossa ”oikeanlaiset” venäläisartistit kelpaavat esiintymään Tuskaan juuri Trumpin kakkoskaudella Putinin sotakoneen varjossa?

Kun Tuskan omistaa tätä nykyä sijoitusyhtiö, joka voisi halutessaan hotkaista koko Suomen alkupaloina – ja vielä riittäisi rahaa millä mällätä pää- ja jälkiruokaankin – niin yhtäkkiä Venäjänkin liput voivat liehua suomalaisen metallifestivaalin päälavalla, boikoteista riippumatta.

Sattumaako?

Raha ratkaisee

Lopulta Tuska-festivaalin tapaus paljastaa länsimaalaisen sivistyksen syvimmän ristiriidan. Puhumme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta käytännössä vain rahalla on äänioikeus. Moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan.

Helsingissä toimiva pieni venäläinen ravintola tai hyvinkääläinen äärimetallifestivaali ei voi tarjota samanlaisia taloudellisia intressejä kuin miljardiluokan sijoitusyhtiön tapahtuma. Siksi niiden kohtalo on ennalta määrätty. Suuri toimija voi aina ostaa itselleen moraalisen vapautuksen oikeanlaisilla sanoilla, narratiiveilla, poliitikoilla, juristeilla ja kytköksillä.

Tämä ei tee keskustelusta kuitenkaan merkityksetöntä.

Venäjän hyökkäyssota on todellinen tragedia ja siihen suhtautuminen on tärkeää. Tuskan venäläiskiinnitys kyseenalaistaa esimerkiksi sen, ovatko meidän vastauksemme todella periaatteellisia vai pikemminkin performatiivisia – eli tekopyhää teatteria?

Kun moraaliset periaatteet soveltuvat vain niihin, joilla ei ole varaa puolustautua, ne muuttuvat vallankäytön välineiksi. Kun oikeus määrittyy markkina-arvon mukaan, oikeudenmukaisuudesta tulee kauppatavaraa.

Slaughter To Prevailin kiinnitys Tuskaan on vain pieni episodi suuremmassa tarinassa. Se kertoo siitä, miten yhteiskuntamme todella toimii ja miten taitavasti se voi pukea kaupalliset intressit moraalisten arvojen verhoon.

Ehkä onkin aika kysyä, mitä me todella boikotoimme ja kuka siitä hyötyy?

Vuoden 2025 Tuska-festivaali järjestetään Helsingin Suvilahdessa 27.–29.6.2025. Venäläinen metalcore-yhtye Slaughter To Prevail nousee Tuska-festivaalin Karhu Main Stagelle lauantaina 28.6. kello 20.15 tämän kesän ainoalla Euroopan keikallaan.

View this post on Instagram

A post shared by Alex The Terrible (@alexterribleofficial)

Kaikki länsimaat uskoivat Venäjän romahtavan. Ruplan kurssi on sen sijaan tasaantunut, inflaatio on suht hallinnassa, Venäjä pysyy monissa tuotteissa maailman merkittävimpänä viejänä, talouden odotetaan kasvavan. BKT:lla mitattuna Venäjä on nousemassa tänä vuonna maailman viidenneksi suurimmaksi taloudeksi.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten näin:

”Olen ollut alusta asti sitä mieltä, ettei sanktiopolitiikalla ole mitään merkitystä maalle, joka on resurssien suhteen omavarainen. Se johtaa vain maan omien sisämarkkinoiden diversiteetin ja teknologisen kehityksen kasvuun. Lännen sijoitusten arvo Venäjälle oli puolet suurempi kuin Venäjän länteen, joten Venäjä nettoaa tässäkin, kun se nyt ostaa länsifirmojen tuotantolaitteet ja tehtaat pois pilkkahinnalla. Vastaavasti länsi joutuu ylläpitämään omissa maissaan venäläisiltä takavarikoituja omistuksia omilla varoillaan, koska venäläiset eivät voi niitä myydä, kuten ei länsikään, sillä ne ovat riidanalaista omaisuutta. Niistä tullaan vielä käymään vuosien mittaisia oikeudenkäyntejä ja pahimmassa tapauksessa maksamaan alkuperäisille omistajille vahingonkorvauksia.”

Ja mitä tapahtuu esimerkiksi Helsingin Arenan (ent. Hartwall-Areena) suhteen kahden vuoden jälkeen?

Kaupunki uhkailee pakkolunastuksella, mutta sillä ei ole sellaiseen juridisia oikeuksia. Kaupungin kanssa on tehty vuokrasopimus, joka päättyy vuonna 2045. Halliyhtiön pitäisi maksaa vuokraa 350 000 vuodessa, mutta tuskin maksaa, kun ei saa hallia käyttää. Yhtiön tulos oli sen sijaan viime vuonna miinuksella 2,4 miljoonaa.

On todennäköistä, että kaupunki saa vielä syytteen liiketoiminnan haittaamisesta ja vahingon tuottamisesta hallille.

Eli kaupunki menettää vuokratulot, se menettää valtion kanssa verot ja rahavirrat kun hallia ei käytetä, kaupunkiin ei tule merkittäviä esiintyjiä ja se joutuu silti ylläpitämään hallin infraa, ettei se mene tärviölle. Hallin aitioiden omistajat taas menettävät kymmeniä tuhansia vuodessa per aitio, kun menot on maksettava ja ei ole mitään takeita, että aitioista saisi sijoitukset pois.

Nyt jos käy niin, että kaupunki lunastaa – eli ostaa hallin – joutuu se maksamaan siitä joka tapauksessa sievoisen summan. Sekään ei välttämättä estä oikeudenkäyntejä, sillä voidaan katsoa, että kauppa on tehty pakottamalla ja on tästä syystä lainvastainen. Halliyhtiön lisäksi myös aitioiden omistajat voivat haastaa kaupungin oikeuteen.

Onkin todennäköistä, että hallista tullaan käymään oikeutta vielä vuosia eteenpäin ja kaikki raha nyhdetään veronmaksajilta ja kaupungin budjettia höyläämällä.

6.5.2022:

Ruplan kurssi on ihan järkyttävän kova. Venäläinen ja ulkomaisten yritysten sijoittama pääoma ei enää karkaa maasta, kauppakumppanit joutuvat maksamaan energiansa ruplissa, ulkomailla tehdyt voitot kotiutetaan ja investoidaan omaan tuotantoon, ulkopuoliset eivät pääse keinottelemaan valuutalla ja maan vientituotteiden globaalit markkinahinnat jatkavat nousuaan ja kysyntä ei vähene. Lännen ekonomistit ovat olleet täysin hakoteillä.

Koko tilanne aiheuttaa Venäjän taloudelle niin ison boostin, että talouden romahduksen sijaan maa saattaakin pompata yhdeksi maailman suurimmista talouksista, koska länsi valuu vastaavasti taloudelliseen kurimukseen. Hyvä länsi, lisätkää pakotteita, tosi fiksua.

JAURI VARVIKKO, 6.5.2024

(Artikkelikuva: Helsinki-Arena maaliskuussa 2022, kuva: Wikipedia)

Vaikka televisiot, radiot, somet ja valtamediat tuuttaavat suomenkielistä poppia ja rokkia ainakin vielä toistaiseksi aivan liian isolla suuttimella kyllästymiseen saakka – kuten näillä isoilla toimijoilla valitettavasti tapana on – niin onneksi Suomesta ja Stadista löytyy nuoremman sukupolven tekijöitä, jotka tarjoavat hetkelliset pakokeinot tästä henkisestä Neuvostoliitosta.

Tapahtuman lehdistötiedote tietää kertoa illan ensimmäisestä aktista seuraavaa: ”Last Station Before Zone B eli lyhyemmin LSBZB on tribuutti vapautuneelle nuorisokulttuurille. Piittaamatta liialti genrerajoista, helsinkiläisyhtye esittää yksinkertaista, välitöntä ja intensiivistä tanssimusiikkia.”

Vaikka saavun paikalle hieman myöhässä käy illan aikana ilmi, että LSBZB on tämän tapahtuman heikoin lenkki, ainakin vielä toistaiseksi. Vaikka kengänkärkiään tuijotteleva yhtye on pitkälti koulubänditasoa, löytyy yhtyeen kappaleista yllätyksekseni toisaalta myös maagisiakin hetkiä. Harmi vain, ettei yhtye tunnu tietävän, mikä on jööttiä ja mikä jautaa.

LSBZB.

LSBZB:n versio Juice Leskisen Pilvee, Pilvee -ikivihreästä saa eräät yleisön edustajat innostumaan, mutta liekö kappale sitten ollut ennemminkin suunnattu jäsenten vanhemmille tai isovanhemmille, jotka näyttivät saapuneen sankoin joukoin katsastamaan perillistensä kykyjä tositoimissa.

Koska itselläni ei ole moraalisia velvoitteita selkääntaputteluun totean, että LSBZB tarvitsee kipeästi näkemyksellisen ja ennenkaikkea rohkean sovittajan, joka osaa erotella jyvät akanoista, jotta yhtyeellä olisi edellytyksiä kunnon kahinoihin vanhempien ikeestä.

”The Dedes on pop/rock-yhtye, joka tunnetaan kantaaottavista kappaleistaan ja räväköistä live-esiintymisistään. Tämä viidellä asennetta tihkuvalla nuorella naisella varustettu bändi ottaa paikkansa lavalla suorastaan ihon läpi tunkeutuvilla laulumelodioillaan. Biisien suodattamattomat lyriikat vaativat tulla kuulluksi ja toimivat varoituksen sanana; meitä ei kannata aliarvioida. Oma astmapiippu mukaan, jos on taipumusta hengästyä.”

Istun 6. linjan baarin puolella, kun lavalta alkaa kuulua räävitöntä huutoa ja kiljuntaa. Äänestä päätellen naisia. No, niinhän tuossa illan keikkaa mainostavassa esittelytekstissä todetaankin. Hetkisen THE DEDES -yhtyeen musisointia kuunneltuani totean, että tätä kannattaa katsella ja kuunnella lähempääkin.

Lavalla on tosiaan viisi nuorta naista, jotka vaikuttavat vihaisilta. Ihmekös tuo, kun musiikki on grungen, stonerin ja Kornin kaltaisen asennerytkytyksen sekoitus. Kitarasta löytyy murinaa ja bassosta alapäätä. VITTUVOIMAA!

Teen viisikon lavaolemuksesta huomion, että kahdesta solistista tummempi ja salskeampi omaa sellaista maagista ja mystistä karismaa, mitä ei hankita kaupan hyllyltä vaan se tulee jostain syvemmältä perimästä. Alkuvoimaa. Yhtyeen basistilla on myös erinomaisen tiukka ote ja hyvä groove. Myös biisimateriaali vakuuttaa: nämä gimmat osaavat jumalauta tehdä biisejä, parissa parhaimmassa kappaleessa on jopa hittipotentiaalia. Loistavaa!

”Stadilaisen katurockin vauhdilla 20-luvulle tuoneen Lovers Left Aliven nimi on kantautunut varmasti jokaisen helsinkiläisen rokkidiggarin korviin parin viime vuoden aikana. Pääosin puskaradion välityksellä nimeään kasvattanut yhtye on keikkaillut paikallisella tasolla ahkerasti, piipahtanut välillä riehumassa ulkomailla, ja tehnyt omaehtoisen itsepäisesti rockista taas musiikkityyliä, joka elää ja voi hyvin vastakulttuurina Helsingin klubeilla.”

Illan pääesiintyjästä LOVERS LEFT ALIVEsta on kohistu Soundia myöten, onhan nelikko saanut kummisedäkseen ja julkiseksi puhemiehekseen jopa The 69 Eyesin laulusolistin Jyrki 69:n. Vanhan liiton englanninkielisellä katurockilla ansaittu huomio on tänä iltana houkutellut paikalle arviolta 150–200 katsojaa.

Jos joku vanhempi fossiili erehtyy vielä jossain manailemaan, miten rock on kuollut Lemmyjen ja tämän hengenheimolaisten poismenon myötä, voi tällaisen mammutin suosiolla lähettää vanhainkotiin tahi Lovers Left Aliven keikalle.

Itse toki suosin jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä mikäs sen mukavampaa kuin seurata, miten arviolta 20-25 -vuotias ja hyvinkin naisvoittoinen yleisö on saapunut paikalle nauttimaan aidon ja kunnon stadilaisen katurockin ilosanomasta. Vaikka Kuudes Linja ei tarjoile illallista tai edes iltakahveja, on silmänruokaa tänä iltana tarjolla yllin kyllin.

Toki lavan eteen on hakeutunut muutama vanhempikin juoppolalli muutaman korttelin takaa löytyvistä Kallion räkälöistä, jotka huutelevat jos jonkinlaisia sutkautuksia bändille kuin Rumba-lehden Miettinen ja Rami Kuusinen -vainaa The 69 Eyesille Tavastia-klubilla konsanaan, mutta tämä tuntuu vain lisäävän kierroksia.

Keräämme timantteja autiolla saarella ja toivomme pelastuvamme, vaikka olemmekin vain sairaita marionetteja kuvottavalla näyttämöllä. Tänä iltana me kuitenkin vain pidämme hauskaa ja tanssimme huolettomina, siitä Lovers Left Alive pitää meille huolen.

Me emme ole mitään, meistä ei pitänyt tulla tällaisia, niinhän opettajat, koululaitokset ja yhteiskunnan muut tukipilarit meille väittivät. Silti me olemme täällä, tässä ja nyt, yhteiskunnan vastustuksesta huolimatta. He kenties yrittivät saada meidät ruotuun, kunnes lopulta alistuivat. Me olemme kadotettu sukupolvi. Me olemme pelastus. Me olemme rock’n’roll. Katsokaa meitä. Pelätkää meitä. Rakastakaa meitä. Vihatkaa meitä.

Lavalla kaahaus jatkuu. Lovers Left Alive jatkaa sitä perintöä, mitä Dead Boysin, Smackin ja Johnny Thundersin kaltaiset aktit aloittivat ennen heitä, ainoastaan soitannollisesti tiukemmin. Oppia ikä kaikki. Erityisesti rumpali Rebel Hipi ansaitsee erityismaininnan: mies lyö kuin Smackin ja Jimsonweedin Kinde, mutta operoi teknisesti kuin Popedan ja Hanoi Rocksin Lacu Lahtinen.

Lovers Left Alive on sekava seurakunta glamia, poseerausta, heviä, hikeä, levinneitä meikkejä ja kyyneleitä. Kyyneleet tulevat vain siitä ilosta, minkä yleisössä idoleitaan ihastelevat nuoret neidot puristavat kyynelkanavistaan onnesta. Me vanhemmat rokut vain nyökkäilemme takavasemmalla hyväksyvästi. Suomalainen katurock on jälleen saanut itselleen taas uuden upean uhrilahjan useamman laihemman vuoden jälkeen.

Yleisö huokuu tyytyväisyyttä tunnin mittaisen keikan jälkeen. Tämä ilta omistettiin rock’n’rollille kovalla intohimolla. Muutama vanhempi rockveteraani tulee keikan jälkeen heittämään läppää kysyen, näinkö illan lämppäriä. Näinhän minä. Saan kuulla, että yksi jäsenistä on Hanoi Rocksin klassisimman kokoonpanon kakkoskitaristin Nasty Suiciden tytär. Ohhoh, sattumaako?

Kuten kuvaan kuuluu, jatkuu keskustelu luontevasti Hanoi Rocksilla. Oliko Sami Yaffa joskus todellakin ehdolla The Rolling Stonesin basistiksi? Entä onko niin, että Andy McCoy ei todellakaan pääse enää Yhdysvaltoihin? Entä onko McCoy todellakin lähdössä syksyllä Englannin-kiertueelle? Ketä hänen bändissään oikein soittaa nykyään?

Omat ajatukseni ovat kuitenkin jo toisaalla. Päästyäni kotiin ja päätteen äärelle alan ensi töikseni googlata, oliko joku illan esiintyjistä todellakin Hanoi Rocksin rintaperillisiä. Vastaus löytyy The Dedesin riveistä: sen alkuvoimaista karismaa omaava mystinen laulajatar on nimeltään Jasmin Stenfors ja tämän isä on Jan Stenfors (os. Nasty Suicide). Sattumaako?

LOVERS LEFT ALIVE, THE DEDES, LSBZB
16.3.2024 Kuudes Linja, Helsinki