Riepun perustaja ja julkaisija Nalle Österman hätkähti kovemman kerran tänään torstaina 21. elokuuta 2025 vieraillessaan sosiaalisessa mediassa. Kuuliko Österman todellakin oikein!?!

Kyllä, totta se on: maamme nykyisen oikeistohallituksen toisen pääpuolueen näkyvimpiin henkilöihin kuuluva eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho (ps) käyttää todellakin Riepua – tai ainakin Rievun kerrassaan täydellistä iskulausetta – ryöpyttäessään puolueensa entistä puheenjohtajaa Timo Soinia Helsingin Sanomien tuoreessa nettivideossa!

Katsotaanpa mitä Rievun suosikkipoliitikkoihin kuuluva ”Hallis” Halla-aho tarkalleen ottaen lausui toisesta Rievun lempimussukasta Timo Soinista tänään iltapäivällä kello neljän jälkeen Instagramissa julkaistulla videotallenteella:

– Hänen kannattaisi hankkia parempaa ajateltavaa. Olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana kommentoinut Timon sanomisia ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sen sijaan Timo tuntuu olevan Ilta-Sanomien ja Iltalehden kannessa vähintään kerran viikossa ja todennäköisesti useamminkin aina sen saman asian kanssa: ”Timo Soini sivaltaa perussuomalaisia.”

– Hän sanoi silloin välittömästi oman loikkansa jälkeen, että perussuomalaiset on hänelle kuollut puolue ja ”koira palaa oksennukselleen, mutta hän ei palaa enää perussuomalaisiin.” Ja hän ei ole tätä lupaustaan kyllä oikein onnistunut pitämään. Se on minun mielestäni surullista. Hänen kannattaisi hankkia parempaa ajateltavaa.

– Mitä tähän ehdokkuuteen tulee, niin olisihan se nyt aika humoristista, jos hän lähtisi keskustan ehdokkaaksi, kun ajatellaan perussuomalaisten historiaa ja perussuomalaisten ja Timo Soinin omaa historiallista suhdetta keskustaan, ja kepulaiseen politiikan tekoon.

– Mutta en usko että hän todellisuudessa aikoo lähteä ehdokkaaksi – juuri siitä syystä, että hän tietää, että hän ei todennäköisesti tulisi enää valituksi mihinkään, eikä hän kestäisi sitä henkisesti. On paljon mukavampaa viettää loppuelämä fantasioiden siitä, miten hyvin hän pärjäisi vaaleissa, jos vain viitsisi lähteä ehdokkaaksi.

Mutta eihän Rievun nerokas manifesti ulotu luonnollisesti pelkästään Halla-ahon käyttöön.

Tarkkanäköisempi lukija luonnollisesti noteeraa ja tunnistaa sen, miten Halla-ahon sivalluksen kärki on editoitu eli leikattu ja liimattu Halliksen myöhemmästä sitaatista – toisin sanoen myös Hesari on huomioinut Riepun väkevän kannustushuudon ja ohjelmajulistuksen kunnioitettavan näyttävästi ja alleviivaavasti!

Sillä kun me Rievussa vielä tänään googlasimme kyseisen iskulauseen tuoreeltaan välittömästi tämän videon nähtyämme, saimme olla kovin ylpeitä siitä, miten kyseinen traktaattimme nousi Googlen hakutuloksissa valittömästi paraatipaikalle Rievun nimissä – kuten tietysti kuuluukin.

Tai kuten Österman on useissa yhteyksissä pruukannut eli tavannut sanoa: sattumaako?

Me täällä Rievun pääkonttorilla olemme syvästi iloisia, otettuja ja vaikuttuneita siitä, miten upealla ja fantastisella tavalla tänä vuonna lanseeraamamme slogan eli deklaraatio oikein taipuu maan johtavimpien huippupoliitikkojen ja kärkimedioiden käsittelyssä.

Siten voimme olla vain ylpeitä, iloisia ja onnellisia siitä, miten näin vaikutusvaltaiset tahot ovat nostaneet Rievun samalle poliittiselle peli- ja mediakentälle itsensä kanssa tasavertaisina pelureina.

Vaan onko se sittenkään niin yllättävää: onhan koko Sanoma-konserni noteerannut hyvinkin väkevästi Rievun innoittajiin ja vaikuttajiin kuuluvan lehtikustantaja Jauri Varvikon ajatuksia johtavimpien medioidensa sivuilla.

Eihän se tietenkään väärin ole: onhan Riepu jo useaan otteeseen näkyvästi ja näyttävästi julistanut, miten se aikoo olla seuraavan kahden vuoden aikana Suomen yksi johtavimmista – ellei johtavin – poliittinen kulttuurimedia, mistä todellakin löytyy sitä parempaa ajateltavaa.

Jussi Halla-ahon ja Helsingin Sanomien tämän päiväisen huomion- sekä kunnianosoituksen myötä on selvästi havaittavissa, miten Rievun suunta on todellakin oikea. HYVÄ RIEPU!!

Siksi tähän yhteyteen varmasti sopiikin kevään 2019 eduskuntavaalien alla Suomen Turun Yliopistonkadulla otettu Östermanin ja Halla-ahon yhteinen fanikuva juuri tätä käyttötarkoitusta varten. Parempiresoluutioinen versio esimerkiksi media-, tulostus- ja fanijulistekäyttöön on saatavilla Rievun pääkonttorilta täydenkuun aikaan.

Elämme aikaa, jolloin mielipiteet muodostuvat yhä nopeammin ja vahvemmin. Sosiaalinen media ja algoritmit luovat kaikukammioita, joissa samat ajatukset kiertävät yhä uudestaan samanmielisten kesken.

Samaan aikaan perinteiset mediat kamppailevat taloudellisten paineiden kanssa, mikä helposti vaikuttaa siihen, millaisia näkökulmia ne tarjoavat.

Riepu syntyi tarpeesta luoda yksi mahdollinen tila, jossa erilaiset näkökulmat voivat kohdata toisiaan. Paikka, jossa ei tarvitse pelätä sanoa asioita, jotka eivät aina ole välttämättä tämän ajan konsensuksen mukaisia.

Moniäänisyyden haasteet

Moniäänisyys kuulostaa jalolta periaatteelta, mutta käytännössä se on usein epämukavaa. Se pakottaa meidät kohtaamaan ajatuksia, jotka haastavat omat uskomuksemme. Se vaatii sietämään epävarmuutta ja myöntämään, että maailma on monimutkaisempi kuin haluaisimme uskoa.

Varsinkin kriisiaikoina, kuten sodan keskellä, on luonnollista hakea selkeyttä ja yksimielisyyttä. Mutta eikö juuri silloin olisi tärkeintä kysyä vaikeita kysymyksiä ja tarkastella asioita useista eri näkökulmista?

Maailman väkimäärä ylitti neljän miljardin hengen rajan 1975. Viidessäkymmenessä vuodessa tämä lukema on tuplaantunut. Samassa ajassa maailmasta on monellakin tapaa tullut yhä monimutkaisempi ja vaikeammin hallittava, jolloin yksimielisyys on yhä hankalammin tavoitettavissa.

Vai kuvitteleeko vielä joku, että 5,6 miljoonan suomalaisen näkökulma ja mielipide on ainoa oikea totuus reilun kahdeksan miljardin henkilön planeetalla?

Eriävien mielipiteiden problematiikka

Yksi Rievun avustajista on pitkän linjan Venäjä-asiantuntija ja lehtikustantaja Jauri Varvikko. Hänen kanssaan sovimme, että Riepu julkaisisi hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään silloin, kun ne tuntuvat julkaisemisen arvoisilta.

Pian kävi ilmi, miksi moniäänisyyttä on niin vaikeaa hallita – ainakin tämän hetken suomalaisessa keskusteluilmastossa.

Koska Jauri kohdisti kriittisiä kysymyksiä myös länsimaiden toimintaan eikä tuominnut kaikkea Venäjään liittyvää kategorisesti, alettiin häntä kohtaan kohdistaa erilaisia hyökkäyksiä ja jopa uhkauksia.

Samaan hengenvetoon yksiulotteisimmat kriitikot yrittivät leimata Rievunkin ”Venäjä-myönteiseksi”, ikään kuin yhdenkin yleisestä suomalaisesta linjasta poikkeavan näkökulman julkaiseminen tekisi koko mediasta epäilyttävän, vihattavan ja mitätöitävän.

Tällöin oli pakko ottaa aikalisä Jaurin ajatusten julkaisun suhteen – niin Jaurin ja Rievun kuin myös eräiden lukijoidenkin mielenrauhan vuoksi.

Viime aikoina keskustelu näistä aiheista on onneksi laajentunut ja Jaurin esille tuomat näkökulmat ovat alkaneet saada enemmän huomiota myös valtamediassa.

Onhan hyvin tiedossa, että edelläkävijän ja tienraivaajan polku on monellakin tapaa raskaampi, karikkoisempi ja vaivalloisempi kuin perässähiihtäjän.

Tai kuten eräs kuuluisa sanonta kuuluu: ”Ensin he eivät noteeraa sinua, sitten he nauravat sinulle, sitten he taistelevat sinua vastaan, kunnes lopulta sinä voitat.”

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä

En väitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita. En usko, että totuus löytyy automaattisesti ”kaikkien äänien” kuulemisesta. Varsinkin tänä päivänä, jolloin kirkkaimmatkin ajatukset voivat hukkua ylenpalttiseen kohinaan.

Sen sijaan uskon, että järkevät ja ajattelevat ihmiset voivat olla eri mieltä vaikeista asioista – ja että me kaikki hyödymme siitä, jos kuulemme näitä eriäviä näkökulmia, kuten ”ennen vanhaan”.

Rievun tärkein ajatus, ohjenuora ja päätös oli jo perustamisestaan alkaen julkaista ajatuksia, jotka ovat:

• Harkittuja ja perusteltuja
• Rehellisiä kirjoittajan omista lähtökohdista
• Valmiita kohtaamaan eriäviä näkemyksiä

Poliittinen kotipaikka tai henkinen ajatusmaailma ei ole ratkaiseva, niin kauan kuin kyseessä ei ole pelkästään trollaaminen, erilaisten kärjistysten tahallinen luominen tai turhien iskulauseiden huutelu vaan aito yritys ymmärtää tätä aikaa ja maailmaa missä elämme.

Pienen ihmisen puolella

Riepu ei ole puolueeton tai epäpoliittinen — sellaista ei ole olemassakaan. Mutta se ei ole myöskään minkään tietyn ideologian äänitorvi. Rievun johtoajatus on aina kuitenkin olla pienen ihmisen puolella suuria, julmia ja kasvottomia koneistoja vastaan.

Rievun tavoite on olla tila, jossa eri tavoin ajattelevat ihmiset voivat esittää näkemyksiään, joista lukijat voivat tämän jälkeen tehdä omat johtopäätöksensä.

Luonnollisesti tällainen tasapainottelu on vaikeaa – kuten Jauri Varvikon kirjoituksetkin ovat jo osoittaneet. Joskus se tarkoittaa kirjoituksia, jotka eivät miellytä kaikkia. Toisinaan se voi tarkoittaa myös virheiden myöntämistä.

Tässä ajassa Riepu tuntuu lähinnä kutsumustyöltä. Medialta, joka oli yksinkertaisesti pakko perustaa algoritmien ja mainostulojen ohjaamaan nykyiseen ilmapiiriin. Medialta, jossa voisi vielä aidosti pohtia myös vaikeampia kysymyksiä.

Aivan kuten tämä maailma, ei Riepu ole täydellinen – sitä se tulee tuskin edes koskaan olemaan. Se ei lupaa olla aina oikeassa. Mutta se lupaa yrittää olla rehellinen, sekä lukijoilleen että itselleen.

Koska me kaikki ansaitsemme jälleen jotain parempaa – ympäröivästä luonnosta pieneen ihmiseen.

Teksti: Nalle Österman, 14.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus)

8. marraskuuta 1942 on sunnuntai. Isäni on tuolloin 9-vuotias. Iso Roobertinkatu 1:ssä sijaitsevassa elokuvateatteri Tivolissa oli puolen päivän aikaan alkanut pyöriä Allan Dwainin 1939 ohjaama komediaelokuva Kolme väärää muskettisoturia.

Jatkosodan sunnuntaipäivän rauhan rikkoo ilmahälytys. Se annetaan kello 12.16. Helsingin ylle on päässyt keskellä päivää neuvostoliittolainen PE-2-pommikone, jossa on kaksi 250 kilon pommia.

Sotasensuuri pysyy tiukkana. Pommituksesta on seuraavana päivänä vain lyhyt uutinen Helsingin Sanomien etusivun alanurkassa. Levottomuutta kansalaisten keskuuteen ei saa aiheuttaa. Silminnäkijät levittävät kuitenkin kauhukertomuksia suusta suuhun.

Heitä sotasensuuri ei voi vaientaa.

Kolme päivää myöhemmin ilmasuojelukeskus antaa sanomalehdille pommituksen uhrien nimiluettelon – noin 120 haavoittunutta ja 51 kuollutta. Menehtyneiden lasten ja nuorten suuri määrä saa lukijat hiljaisiksi: Terttu 15 v; Pentti 9 v; Bror 12 v; Kaarina 11 v; Soile 8 v; Lauri 11 v; Veikko 11 v; Eino 17 v; Ahti 12 v; Helvi 16 v.

Myös isäni piti olla tuossa elokuvateatterissa tuolloin, mutta hän oli tavoilleen uskollisena myöhässä. Kirjoittaisinko minä siinä tapauksessa tätä tekstiä, mikäli hän olisi ehtinyt ajoissa tuohon näytökseen?

Sitä emme saa koskaan tietää.

Sotiemme veteraanien perintö

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt vaeltaa tällä pallolla jo 52 vuoden ajan. Siihen aikaan mahtuu paljon erilaisia ihmeitä ja tapahtumia, niin hyviä kuin huonojakin. Silti tämä maailma ei ole koskaan tuntunut yhtä vieraalta, tuntemattomalta, ailahtelevammalta, pelottavammalta ja synkältä kuin nyt.

Uutiset ympäri maailman ovat huolestuttavia: sotaa, nälänhätää, ympäristökatastrofeja, ilmastonmuutosta, pandemioita, maailmanpoliittisia mullistuksia, valeuutisia, verkkohuijauksia, mustamaalausta, sotapropagandaa, kolmatta maailmansotaa, ydinsodan uhkaa…

Yritä kaiken tämän keskellä elää mahdollisimman mukavaa, huoletonta ja turvallista elämää.

Helmikuussa 2025 helsinkiläinen Tuska-festivaali ilmoittaa buukanneensa tulevan kesän Tuskaan venäläisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintymään, jonka solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) esiintyy säännöllisesti Venäjän lipun kanssa ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Missä kulkee hyväksymisen raja?

Jos Suomea ja suomalaisia on ammuttu ja pommitettu itsenäisen historiamme aikana neuvostoliittolaisten toimesta niin, että suomalaisiakin on kaatunut kymmeniä tuhansia läpi koko maan, niin onko moraalisesti miten viisasta buukata kesken Venäjä-pakotteiden tällainen artisti Suomeen esiintymään samalla kuin Venäjä murjoo Ukrainaa maan tasalle jo neljättä vuotta?

Tämänkö eteen sotiemme veteraanit taistelivat, jotta suomalainen yritys voi buukata tuottojensa maksimoimiseksi suositun venäläisyhtyeen päälavalleen esiintymään tämän kesän ainoalle Euroopan keikalleen?

Vai pitääkö tämäkin vain hyväksyä inkluusion nimissä, koska muuten olet ilonpilaaja?

Rajatonta suvaitsevaisuuttako?

Slaughter To Prevailin esiintyminen Tuskassa paljastaa eräällä tavalla koko suvaitsevaisuuskeskustelun ydinongelman ja paradoksin, ristiriidan.

Jos vastustat Venäjän lippua Tuskassa, olet suvaitsematon. Jos taas hyväksyt sen, olet mukana normalisoimassa aggressioita. Täten koko järjestelmä on rakennettu niin, että arvostelu muuttuu automaattisesti moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Tosiasiassa suvaitsevaisuus on muuttunut koulukiusaajien poliittiseksi aseeksi, joka toimii vain yhteen suuntaan. Ja aivan kuten koulukiusaamisessakin, eivät uhrit saa vaatia oikeutta ja suvaitsevaisuutta itselleen. Näin koulukiusatut saavat jatkaa koulussa kun taas kiusattu joutuu vaihtamaan ympäristöään.

Ilonpilaaja-leima on vallankäytön työkalu. Se tekee kriitikistä ongelman sen sijaan, että käsiteltäisiin itse asiaa, ollen siten klassinen deflektio, silmänkääntötemppu.

Suvaitsevaisuuden alkuperäinen idea oli suojella heikkoja vainolta. Tänään sillä suojellaan vahvoja kritiikiltä. Älä siis kysy, miksi Venäjän lippu liehuu Suomessa vaan kysy, miksi sinua häiritsee diversiteetti.

Siispä voidaanko jo puhua toksisesta suvaitsevaisuudesta?

Feministi ja diktaattori samalla asialla

Kun perussuomalainen poliitikko sanoo, että sananvapaus on tukahdutettu ja mitään ei saa enää sanoa, rientävät muut poliitikot sanomaan, että saittehan te nytkin sanoa sanottavanne ja miten sananvapauteen liittyy myös sananvastuu.

Toisaalta olemme taas nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa singahtaneet todellisuuteen, missä mitään ei saisi enää arvostella, koska silloin olet ilkeä ja paha ihminen.

Niinpä Yhdysvaltojen tuore presidentti Donald Trump ja tanskalainen poplaulajatar Saint Clara päätyvät yhtäkkiä edustamaan saman kolikon eri puolia, koska kummankin mielestä kritiikeistä tulee niin “huono fiilis”.

Saint Clara syytti huhtikuussa 2025 mieskriitikoita ”incel-fiiliksistä” ja vaati, ettei ”Gaffan tai Soundvenen pitäisi päättää, oliko esitykseni hyvä vai huono. Sen päättää yleisöni.”

Enää mieskriitikko ei voi vain olla eri mieltä, vaan hänen täytyy olla sairas, naisvihaaja tai muuten vain epänormaali. Ja kun argumentit loppuvat, vedotaan syrjintään.

Samasta asiasta oli kyse myös Helsingin kaupungin tuoreesta syrjintätapauksesta, missä kertaalleen jo sovittu Notkean Rotan keikka Kontulaan peruttiin kaupungin ohjausryhmän toimesta perustelulla, ”te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.”

Itseni kaltaisen keski-ikäisen valkoisen suomalaisen miestoimittajan silmissä kyse ei vaikuta olevan muusta kuin feministisestä miesvihasta, missä sukupuoli määrittää argumentin arvon eikä sisältö.

Näin päädymme lopulta orwellilaisen itsesensuurin kierteeseen, missä arvostelu on vihapuhetta ja kiusaamista, analyysi on kyseenalaistamista sekä negatiivisuutta ja missä totuus uhrataan harmonian alttarilla, jotta kenellekään ei tulisi ikävä olo.

Paitsi sille, joka on vaiennettu.

Hyvän fiiliksen kulttuuri

Klassinen feminismi taisteli sen puolesta, että naiset voivat kestää saman kritiikin kuin miehetkin. Saint Clarankin edustama moderni populaarifeminismi vaikuttaa väittävän, että naiset ovat liian hauraita arvostelulle. Paradoksaalisesti tämä on naisia alistavaa sillä se olettaa, että naiset eivät kestä samaa intellektuaalista haastetta kuin miehet.

Tämä ei ole feminismiä vaan identiteettipolitiikkaa – ja missä Saint Clara edustaa yhtäkkiä samaa toimintakulttuuria kuin Trump, Putin ja muut diktaattorit, jotka haluavat tukahduttaa kriittiset äänet ja moniäänisen yhteiskunnan kokonaan.

Sensuurin anatomia onkin sama riippumatta ideologiasta ja sen mekanismi identtinen: leimataan kritiikki, henkilöidään ongelma, luodaan moraalinen pakko ja lopulta vaaditaan hiljaisuutta sekä yksimielisyyttä.

Trumpismin ja putinismin maailmassa kaikki ei-toivottu journalismi on valeuutisia, “fake news” ja kriittiset toimittajat ovat ”kansan vihollisia”. Saint Claran kaltaisten uusprogressiivisten suvaitsevaisten, “suvakkien” keskuudessa kaikki ei-toivottu arvostelu on vihapuhetta ja kriittiset toimittajat ovat ”suvaitsemattomia”, ”inceleitä” tai ”rasisteja”.

Toisin sanoen vain samaa tavaraa eri paketissa.

Kulttuuritoimittajien kohdalla leimatuksi tulemisen pelko johtaa itsesensuurin kierteeseen, missä toimittajat pelkäävät negatiivista leimaa sekä lokakampanjoita ja missä mediat hakevat turvallisia sekä kiistattomia aiheita. Tämän seurauksena kriittinen journalismi kuihtuu hiljalleen pois, jättäen jälkeensä vain PR-materiaalia ja hyvesignalointia.

Paradoksaalisesti ”hyvän fiiliksen kulttuuri” tuottaa lopulta pahimmat mahdolliset fiilikset, kun todellisuus iskee takaisin.

Riippumattoman median välttämättömyys

Slaughter To Prevailin Tuskan esiintymisen alla toistettiin monesta suunnasta mantraa, missä musiikki ja politiikka on pidettävä erillään – vaikka samaan aikaan venäläinen artisti heiluttaa lavalla Venäjän lippua ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Tämähän vain toistaa sitä samaa kaavaa, missä urheilu ja politiikka olisi pidettävä erillään silloinkin, kun tapahtumanäyttämönä toimii ihmisoikeuksista viis veisaava maa.

Raha puhuu. Viestin sisällöllä ei ole tällöin enää väliä vaan ainoastaan sillä, kuka viestin tuo. Näin luodaan klassiset kaksoissidokset, mitä kritisoidessasi sekoitat politiikan ja musiikin, mutta jos et, hyväksyt sen poliittisen viestin.

Näin on onnistuttu luomaan täydellinen paradoksi, missä artisti saa olla poliittinen, mutta yleisö ei saa reagoida politiikkaan poliittisesti.

Toisin sanoen olemme systemaattisen ja rakenteellisen ongelman ytimessä, missä valtamedia sensuroi itsensä ennakolta varmuuden vuoksi, sosiaalisen median algoritmit vaimentavat ja hiljentävät moniäänisyyden, työpaikat rankaisevat “väärästä” puheesta ja missä yksilöä puolustavat ammattiliitotkin yritetään kurjistaa hengiltä.

Mistä ja missä voi siis enää puhua ja kirjoittaa, jos tätä ristiriitaa arvostellessasi tulee itsekin boikotoiduksi? Onko mikään enää pyhää, jos kaikelle keksitään oikeutus?

Nykytodellisuudessa – missä moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan – suvaitsevaisuudesta on tullut vallankäytön väline, missä kriittinen journalismi kuolee hyvien fiiliksten alttarilla ja historiankin traumat voidaan unohtaa ”inkluusion” nimissä.

Ehkä tie helvettiin on todellakin kivetty hyvillä aikomuksilla, mutta se ei tarkoita, ettei sitä saisi tai pitäisi tarkastella. Päinvastoin: se tekee kritiikistä entistä välttämättömämpää.

Tästä syystä minun oli lopulta pakko perustaa Riepu. Ei vapaasta tahdosta vaan välttämättömyydestä.

Yksiäänisyyttä vastaan

Itselleni Riepu edustaa viimeisiä paikkoja, joissa voin vielä sanoa ääneen asioita, mitä monet ajattelevat mutta eivät uskalla enää sanoa.

Toki Riepuakin on ehditty jo syyttää venäjämielisyydestä siksi, että olen julkaissut sivustolla myös Jauri Varvikon kaltaisen pitkän linjan Venäjä-asiantuntijan kirjoituksia, jotka eivät ole istuneet Suomen kaltaisen maan nykyiseen yksiääniseen medialinjaan.

Tämähän alkaa jo muistuttaa reilun 80 vuoden takaista sota-ajan mediasensuuria, eikö?

Mutta Riepu ei ole eikä aio olla media, jonka tarkoitus on lokeroitua tiettyyn aatteeseen vaan tarjota moniäänisyyttä ja sellaisiakin näkökulmia, jotka eivät näinä vaikeina aikoina pääse valtamediassa esille, koska niiden on jossakin yksipuolisesti päätetty olevan ”vääriä”.

Siinä suhteessa minä ja Slaughter To Prevailin Tuskaan buukannut promoottori Jouni Markkanen olemme yhtäkkiä samalla asialla, koska emme kumpikaan halua alistua ulkopuolelta tulevaan yksipuoliseen ja yksiääniseen sensuuriin sekä ohjaukseen.

Ehkä Slaughter To Prevailin kaltaisia yhtyeitä tarvitaankin siksi, että niiden avulla ja niiden kautta voimme yrittää käsitellä myös kivuliaampia aiheita ja niiden aiheuttamaa tuskaa, rohkeasti ja rakentavasti.

(Kai nyt kaikki varmasti panivat merkille tuon harvinaisen nokkelan aasinsillan ja viittauksen edellisessä lauseessa?)

Tai kuten espanjalainen esseisti ja runoilija George Santayana (1863–1952) totesi 1905 julkaistussa teoksessaan The Life Of Reason:

”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”

Siksi tähän loppuun sopinee erinomaisesti se, mitä sosiaaliseen mediaan nimimerkillä “terapeuttiville” kirjoittava kansanedustaja Ville Merinen (sdp) päivitti Instagramiin eilen, sunnuntaina 30. kesäkuuta 2025:

“Miksi ei voisi olla laajasti mielipiteitä? Jotenki alkanut rassaamaan somessa sellainen outo vaatimus siitä, että kaikki pitää osata sanoittaa tietyllä tavalla. Muuten olet täysin vääränlainen ihminen.

“Myös mielipiteissä pitää olla ns. oikeaoppinen tai sit oot täysin väärässä ja vääränlainen. Tosiasiassa ihmiset janan koko skaalalla eikä vain ääripäissä. Nykyään miettii kolme kertaa ottaako edes kantaa, kun yksi väärin kirjoitettu sana voi pilata kaiken. (Käytit esim. sanaa tasa-arvo, vaikka somessa hyväksyttävä sana on yhdenvertainen).”

“Myös sellainen outo vaatimus, että postatessasi nyt pitää ottaa huomioon menneisyys ja tulevaisuus. Ihan niinkuin ihminen ei voisi elää hetkessä ja mielipide muuttua vuosikymmenten aikana. Ps. oon kokeillut eduskunta-aikana jo kaikenlaista viestintää. Hyökkäys ja toisten kritisointi toimii ja on äärimmäisen helppoa. Mutta keskusteluyhteyden löytäminen on haastavaa ja mielekkäämpää.”

Mikäli haluat olla mukana Rievun missiossa edistämässä moniäänisempää yhteiskunnallista kulttuurikeskustelua, lähetä sähköpostia osoitteeseen info@riepu.fi.

Viimeisten kahden vuoden aikana on ollut nähtävissä rajua uhkainflaatiota, uhkien paisuttelua. Venäjän hyökkäys Ukrainaan aiheutti jättimäisen pelkomyrskyn läpi läntisen maailman. Sen seurauksena naftaliinista kaivettiin kaiken maailman aseet ja tukipaketit. Suurin osa suomalaisista konkreettisesti tärisi shokista, mikä johti nopeaan NATO-jäsenyyteen.

Syntyi otollinen asetelma uhkainflaation kasvulle ja paisumiselle. Se johti myös konkreettisen inflaation laukkaan, kun asetettiin erinäisiä sanktioita ja embargoja, mikä sotki energiavirtoja ja laittoi hinnat nousuun.

Paisuneessa uhkaympäristössä unohdettiin kaikki muut kansalliset turvallisuusongelmat, kuten ilmastonmuutos ja talousongelmat. Puolustukseen vaadittiin reilusti resursseja. Esimerkiksi Mika Aaltola vaati puolustusmenojen nostamista kolmeen prosenttiin BKT:stä.

Synnytettiin kuvaa Eurooppaan hyökkäävästä Venäjästä, mikä aiheutti äärireaktioita useimpien suomalaisten, eurooppalaisten ja USA:n poliittisten johtajien, asiantuntijoiden ja monien kansainvälisten suhteiden analyytikkojen keskuudessa.

Tällainen retoriikka – on se sitten tahallista tai tahatonta – saattaa aiheuttaa mittavia kansallisia taloudellisia tappioita, kun millään muulla kuin Venäjän vastustamisella ei ole merkitystä. Tavallisten kansalaisten keskuudessa on kuultu esimerkiksi lausuntoja, että ”meidän hyvinvoinnillamme ei ole mitään merkitystä, kunhan veli venäläinen saa kuonoonsa eikä tule rajan yli”.

Syntyy kuvitelma nollasummapelistä. Joko Venäjä tai me. Jokaiseen Venäjän korotukseen on vastattava korkeammalla korotuksella, maksoi mitä maksoi. Tämä oli tuttua kylmän sodan aikana, mutta jälleen realismia.

Kun yhteiskunta ja sen johtajat ajetaan tällaiseen tunteelliseen asetelmaan, tekee se käytännössä mahdottomaksi puhua tarpeesta dialogiin Venäjän kanssa tai edes mahdollisuudesta ylläpitää jonkinlaisia yhteyksiä tai käydä keskustelua Venäjän kanssa muista aktuaaleista asioista, vaikkapa arkisen alueen tai päästöjen rajoittamisen osalta.

Tästä esimerkkinä oli suomalaisprofessorin potkaiseminen ulos Lapin yliopistosta.

Uhkainflaatio on suuri ongelma arvioitaessa Venäjän todellisia sotilaallisia valmiuksia ja Venäjän johdon sotilaalliseen turvallisuuteen liittyviä aikeita. Meillä Suomessa – kuten muuallakin – käytetään lähes poikkeuksetta arvovaltaisissakin arvioinneissa riittämättömiä, vääristyneitä tai jopa virheellisiä todisteita.

Venäjän uhkaa suurennellaan, esitetään huolimattomia tai epäloogisia argumentteja tai luotetaan yleistettyihin väitteisiin, jotka johtuvat enemmän kapeista poliittisista, ideologisista tai tunteellisista ulostuloista kuin mistään objektiivisesta totuuden etsimisestä. Eritoten Ulkopoliittisen instituutin tutkijat ovat osallistuneet tällaiseen ja sitten media ja poliitikot samaan heidän vanavedessään.

Uhkien paisuttelussa on sellainen ongelma, ettei siinä ole rajoja. Se, että Venäjän sotilaallisesta uhkasta muodostetaan eksistentiaalinen haaste ja muotoillaan se äärimmäisen hälyttävällä tavalla, syntyy lumipallo, jossa Venäjä nähdään lopulta globaalina uhkana, vaikka realiteetti on, että sen sotilasmenot ja asevarastot ovat rajalliset, lännen menoja huomattavasti pienemmät.

Kun sitten lähdetään kasvattamaan sotilasmenoja ja apupakettien kokoa jättimäisiin mittasuhteisiin, aiheuttaa se myös vastareaktion Venäjässä, jossa maltilliset äänet eivät pääse enää esiin.

Kun maltilliset ja sopimiseen pyrkivät tahot tukahdutetaan, kasvaa vastakkainasettelu, mikä lisää merkittävästi Venäjän ja lännen kriisien ja sotilaallisten konfliktien vaaraa ja ohjaa valtavia määriä omia resurssejamme pois kipeästi kaivatusta ei-sotilaallisesta käytöstä kotimaassa ja ulkomailla. Tämä näkyy jo nyt hallituksemme leikkauslistassa ja kykenemättömyydessä luoda taloudellista hyvinvointia, etenkin maamme itäosissa.

Kaiken kohkaamisen ja uhkien paisuttelun sijaan meidän pitäisi:

1. Tuottaa tasapainoisempia, faktoihin perustuvia arvioita Venäjän kyvystä ja aikeista. Jättää erilaisten nykyisten tai entisten ”asiantuntijoiden”, suurlähettiläiden, upseerien tai poliitikkojen liioiteltu retoriikka toisarvoiseen asemaan. Ei kiitos enää yhtään Pekka Toverin tai Mika Aaltolan analyysiä.

2. Pyrkiä luomaan vakaampi ja monella tavalla tulevalle yhteistyölle perustuva tasapaino. ”Ei ammuta viestintuojia”, ei estetä akateemista yhteistyötä ja mielipiteenvaihtoa. Tässä tarvitaan tietysti erilaiset lähestymistavat lyhyellä ja pitkällä aikavälillä.

Kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta porkkanaa pitää vilauttaa. Jos ei kyetä näyttämään tietä konfliktista ulos, ei konfliktikaan koskaan lopu. Tämä ei ole nollasummapeliä. Jos haluaa saada, pitää antaa. Eskaloimispuheet pitää lopettaa. Venäjä ei tule taipumaan meidän halumme mukaisesti ja se pitäisi ymmärtää.

3. Pyrkiä pitkällä aikavälillä madaltamaan nykyistä globaalia jakoa ja luomaan sellainen alueellinen järjestelmä, joka keskittyy maksimoimaan keskinäisen positiivisen vuorovaikutuksen. Nykyinen jako heihin ja meihin ei toimi. EU:n ja Naton on pystyttävä muuhun kuin rajojen syventämiseen sen, entisten neuvostotasavaltojen ja Venäjän välillä.

Se tarkoittaa yhteistyörakenteiden uudelleen pystyttämistä, eikä siinä voida mennä Kansainvälinen rikostuomioistuin tai ihmisoikeussopimukset edellä. Se tarkoittaa uusia sopimuksia, joilla puututaan alueellisiin konflikteihin rakentavasti, ei vaatimalla, unohtamatta sopimuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, pandemioiden estämiseksi ja taloudellisen epävakauden poistamiseksi.

4. Pyrkiä pysäyttämään alkanut asevarustelukilpa ja luomaan uusia kollektiivisia turvallisuusjärjestelyjä nykyisen vastakkainasettelun tilalle. Koska Venäjä ei tule kykenemään lännen mittaiseen tavanomaisten aseiden asevarusteluun sen päästessä käyntiin, nousee uhkainflaatio ydinaseiden tasolle.

Jos ja kun Yhdysvallat ja Eurooppa alkavat tuottamaan aseita liukuhihnalla, ei Venäjä kykene siihen enää vastaamaan, jolloin ydinaseuhka kasvaa potensseihin. Venäjä ei kykene täysimittaiseen perinteiseen sotaan länttä vastaan, eikä edes halua.

Venäjä vastaa lännen militarisoitumiseen ultimaattisella uhalla, jolloin joukkotuhoaseiden valmistus pääsee jälleen massiivisesti käyntiin ja ydinsodan uhka kasvaa.

Venäjä ei käytä ydinaseita, ellei sen hallinto katso, että konfliktin aikana uhkaava tappio heikentäisi sen legitiimiyttä ja loisi eksistentiaalisen uhan sisäisen mullistuksen kautta esimerkiksi alueellisen koskemattomuuden menettämisen tai muun sotilaallisen kriisin kautta.

Aivan kuten me koemme uhkien paisumista ja paisuttelua, kokisivat venäläiset kilpavarustelumme heidän uhkansa paisumisena. Asevarustelukilvan ja vastakkainasettelun kasvattamisen sijaan parempi tapa lisätä turvallisuutta on elvyttää neuvottelulähtökohtia, liittyivät ne sitten asevalvontaan ja/tai eri asejärjestelmien sijoittamiseen lähirajoillemme ja ratkaisujen etsintään Ukrainan osalta.

Nykyisen uhkainflaation hillitseminen vaatii uusia turvallisuusjärjestelyjä, jotka pitää olla monikantaisia. Muuten paikallisia konflikteja muissa entisissä neuvostotasavalloissa ei voida estää. Uudet järjestelyt taas vaativat kompromisseja, poliittisia neuvotteluita ja keskinäisiä takeita, niin meiltä kuin Venäjältä.

On kyettävä näkemään avoimesti eteenpäin, Venäjän näkemyksiä ohittamatta. Tämä voi vaatia Naton ja EU:n nykyisten tavoitteiden ja turvallisuusjärjestelmien uudelleenjärjestelyä ja erinäisiä uusia keskinäisiä vakuutuksia ja kannustimia Venäjän ja sen naapureiden kanssa, jotta tahattoman eskaloinnin ja provokaatioiden mahdolliset seuraukset voidaan minimoida.

Historia on osoittanut, että uhkainflaatio on johtanut tuhoisiin ja tarpeettoman kalliisiin ulkopoliittisiin päätöksiin. esimerkiksi kylmässä sodassa eri puolet paisuttelivat asemääriään, mikä johti täysin vääriin mielikuviin todellisista asearsenaaleista ja hyökkäyskyvyistä. Kansalaisia peloteltiin, jotta puolustusvoimat ja aseteollisuus saivat rajattomasti varoja käyttöönsä.

Tämä kaikki johti siihen, että aseisiin käytettiin järkyttäviä määriä rahaa ja se oli kaikki pois tavallisten ihmisten hyvinvoinnista.

JAURI VARVIKKO, 16.5.2024

(Kuvituskuva: Miguel Cuenca / Pexels)

Kirjoitin pari päivää sitten venäläisten panssariajoneuvovarastoista. Venäjällä on panssareita noin 10 000 jäljellä. Todennäköisesti niistä useampi tuhat on käyttökelvotonta romua, mutta pitää muistaa, että romunkin runko on koottavissa ja modernisoitavissa, koska varaosista ei ole puutetta.

Entä Yhdysvalloilla? Jenkit ovat valmistaneet lähes 7000 Bradleytä. Viimeinen kori valmistettiin vuonna 1991! Sen jälkeen tuotantolinja suljettiin. Lähes puolet näistä ajoneuvoista on tuhoutunut tai myyty vuosien mittaan. Pari sataa runkoa makaa romutettuina. Siitä oheinen kuva.

Puolet lopuista tarvitaan korvaamaan vanhat M113-miehistönkuljetusajoneuvot. Pari tuhatta tarvitaan USA:n oman sotakyvyn ja aseman ylläpitoon globaalisti. Mitä jää jäljelle?

200 on lähetetty Ukrainaan ja ne maksoivat 50 miljardia. Niistä kolmannes on jo tuhoutunut. Venäjä on itse asiassa löytänyt niiden heikon kohdan ja kykenee tuhoamaan panssarit halutessaan.

Tilanne on se, ettei USA:lla ole tuotantolinjaa uusille panssariajoneuvoille ja modernisoitavia romurunkoja on se vajaa pari sataa. Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, ettei USA:lla ole antaa panssariajoneuvoja Ukrainalle kuin muutamia kymmeniä. Biden lupasi 500…

Euroopalla on vastaavasti omia taistelupanssareita hyvin rajoitetusti ja pois annettavaksi sitä vähemmän. Liikenevät on jo annettu. Kaikesta poliittisesta mölinästä huolimatta annettavaa tavaraa ei vain ole. Tuotantolinjojen uudelleen pystyttäminen vie vähintään pari vuotta ja vaatii isoja sijoituksia.

Uusia taistelupanssareita on jo suunniteltu, mutta niitä ei kyetä vielä tuottamaan sarjatuotantona. Ja kaikki maksaa – paljon – ja ensin pitää korvata omat vanhat.

Länsi on ihan housut kintuissa, mutta ei suostu sitä julkisesti tunnustamaan.

Tankit olivat merkittävä osa 50 miljardin pakettia. Mikä niiden lopullinen hintalappu on, voimme vain arvailla. Oletan, että tässä on vedetty reilusti välistä. Varaosissa, piipuissa, aseissa, ammuksissa, huoltoyksiköissä, koulutuksessa, kuljetuksissa, henkilökunnassa, varastoinnissa…

Ei ne pelkät Bradleyt maksa tietenkään kuin osan tuosta, mutta kokonaisuutena siitä syntyy iso summa paketista.

Bradleyt tarvitsevat tulitukiyksiköitä, erilaisia materiaaleja, huoltoa, varaosia, tuhansittain ammuksia jne. Niiden ylläpito on osoittautunut hyvin kalliiksi niitä ostaneille maille ja niille on pitänyt ostaa aina reilusti lisävarusteita.

USA tekee itse asiassa rahan juuri näillä varaosilla ja modifioinneilla, sillä niiden tuotantoa ei ole lopetettu. Bradleyt ovat itsessään pieni osa 50 miljardia, mutta syövät siitä paljon enemmän kuin niiden arvon sanotaan olevan.

Yhteen muutaman millin Bradleyin kun lyödään kolmella sadalla tonnilla aseita, niin se ei ole vielä mitään, mutta kun ammuksia ruvetaan ampumaan, niin sitten maksaa.

Yksi BGM-71-TOW ohjus maksaa 60 000 taalaa kappale. Laukaisuyksiköitä on tietysti asennettu myös Hummereihin ja MaxxPro panssariautoihin.

Ukraina ampui pelkästään vastahyökkäyksessä näitä TOWeja jotain 7000 kappaletta. Panssaroituja ajoneuvoja lienee annettu kolmisen tuhatta – mukaan lukien Strykerit – ja ne toimivat Bradlien tulitukiyksiköiden apuna.

Alkuun käytettiin tietysti Javelineja, mutta ammusten hinta on jotain 200 000 ekiä kappaleelta, sitten NLAW:ta, mutta loppuivat kesken, joten nyt mennään TOW:lla, jotka ovat halvempia. Niitä lienee saatu pari tuhatta lisää.

On tietysti Stingereitä, Himars-systeemejä ATACMSeineen, NASAMSeja, Switchbladeja, MLRS:ää sekä kaikennäköistä maasta ilmaan rakettia ja tykkiä, mutta Bradlien tehtävänä on toimia Venäjän armeijan pysäyttäjänä. Tankeista ei siihen ole. Siksi niiden ympärille on rakennettu paljon erilaisia kalliita tukijärjestelmiä ja siksi ne vievät kokonaisuudessaan niin paljon kaikesta tuesta.

Homma vain ei näytä riittävän.

JAURI VARVIKKO, 7.5.2024

Kaikki länsimaat uskoivat Venäjän romahtavan. Ruplan kurssi on sen sijaan tasaantunut, inflaatio on suht hallinnassa, Venäjä pysyy monissa tuotteissa maailman merkittävimpänä viejänä, talouden odotetaan kasvavan. BKT:lla mitattuna Venäjä on nousemassa tänä vuonna maailman viidenneksi suurimmaksi taloudeksi.

Kirjoitin kaksi vuotta sitten näin:

”Olen ollut alusta asti sitä mieltä, ettei sanktiopolitiikalla ole mitään merkitystä maalle, joka on resurssien suhteen omavarainen. Se johtaa vain maan omien sisämarkkinoiden diversiteetin ja teknologisen kehityksen kasvuun. Lännen sijoitusten arvo Venäjälle oli puolet suurempi kuin Venäjän länteen, joten Venäjä nettoaa tässäkin, kun se nyt ostaa länsifirmojen tuotantolaitteet ja tehtaat pois pilkkahinnalla. Vastaavasti länsi joutuu ylläpitämään omissa maissaan venäläisiltä takavarikoituja omistuksia omilla varoillaan, koska venäläiset eivät voi niitä myydä, kuten ei länsikään, sillä ne ovat riidanalaista omaisuutta. Niistä tullaan vielä käymään vuosien mittaisia oikeudenkäyntejä ja pahimmassa tapauksessa maksamaan alkuperäisille omistajille vahingonkorvauksia.”

Ja mitä tapahtuu esimerkiksi Helsingin Arenan (ent. Hartwall-Areena) suhteen kahden vuoden jälkeen?

Kaupunki uhkailee pakkolunastuksella, mutta sillä ei ole sellaiseen juridisia oikeuksia. Kaupungin kanssa on tehty vuokrasopimus, joka päättyy vuonna 2045. Halliyhtiön pitäisi maksaa vuokraa 350 000 vuodessa, mutta tuskin maksaa, kun ei saa hallia käyttää. Yhtiön tulos oli sen sijaan viime vuonna miinuksella 2,4 miljoonaa.

On todennäköistä, että kaupunki saa vielä syytteen liiketoiminnan haittaamisesta ja vahingon tuottamisesta hallille.

Eli kaupunki menettää vuokratulot, se menettää valtion kanssa verot ja rahavirrat kun hallia ei käytetä, kaupunkiin ei tule merkittäviä esiintyjiä ja se joutuu silti ylläpitämään hallin infraa, ettei se mene tärviölle. Hallin aitioiden omistajat taas menettävät kymmeniä tuhansia vuodessa per aitio, kun menot on maksettava ja ei ole mitään takeita, että aitioista saisi sijoitukset pois.

Nyt jos käy niin, että kaupunki lunastaa – eli ostaa hallin – joutuu se maksamaan siitä joka tapauksessa sievoisen summan. Sekään ei välttämättä estä oikeudenkäyntejä, sillä voidaan katsoa, että kauppa on tehty pakottamalla ja on tästä syystä lainvastainen. Halliyhtiön lisäksi myös aitioiden omistajat voivat haastaa kaupungin oikeuteen.

Onkin todennäköistä, että hallista tullaan käymään oikeutta vielä vuosia eteenpäin ja kaikki raha nyhdetään veronmaksajilta ja kaupungin budjettia höyläämällä.

6.5.2022:

Ruplan kurssi on ihan järkyttävän kova. Venäläinen ja ulkomaisten yritysten sijoittama pääoma ei enää karkaa maasta, kauppakumppanit joutuvat maksamaan energiansa ruplissa, ulkomailla tehdyt voitot kotiutetaan ja investoidaan omaan tuotantoon, ulkopuoliset eivät pääse keinottelemaan valuutalla ja maan vientituotteiden globaalit markkinahinnat jatkavat nousuaan ja kysyntä ei vähene. Lännen ekonomistit ovat olleet täysin hakoteillä.

Koko tilanne aiheuttaa Venäjän taloudelle niin ison boostin, että talouden romahduksen sijaan maa saattaakin pompata yhdeksi maailman suurimmista talouksista, koska länsi valuu vastaavasti taloudelliseen kurimukseen. Hyvä länsi, lisätkää pakotteita, tosi fiksua.

JAURI VARVIKKO, 6.5.2024

(Artikkelikuva: Helsinki-Arena maaliskuussa 2022, kuva: Wikipedia)

Kuten viikko sitten sanoin, Venäjä leventää nyt hyökkäyskärkeään Ocheretinon kohdalla, varmistaakseen laidat ja päästääkseen syvyyteen Pokrovskin suunnalla.

Ukrainasta tihkuu koko ajan huonompia uutisia. Hallinnon rahat alkavat olla loppu, aseapu ei tule riittävän nopeasti, puolustustahto hiipuu ja pelko läpimurrosta kasvaa.

Myös sotavankien vaihto on vaikeutunut. Venäjällä kerrotaan olevan 20 000 ukrainalaista sotilasta vankina. Ukrainalla sen sijaan vain 800 venäläistä. Ukrainalaisten vankien halu tulla vaihdetuksi on myös kyseenalainen.

Ukraina joutunee antamaan vaihdossa poliittisia vankeja ja kollaborantteja, joita on noin 5000.

Jos joku on sanonut, että minä trollaan, niin Pekka Toveri se vasta trollaakin. Herra jakoi juuri oheisen kartan Venäjän suunnitelmista. Pientä paniikkia ilmassa?

JAURI VARVIKKO, 5.5.2024

Jäljellä olevista panssareista: jotkut tahot laskevat lähes työkseen eri varuskunnissa olevia tankkeja ja panssaroituja ajoneuvoja. Tämä on ihan mielenkiintoista jengiä.

Idea siis on, että kaupalliset satelliitit kuvaavat esimerkiksi venäläisiä varuskuntia, asetehtaita ja asevarastoja, minkä jälkeen jengi laskee tapahtuneet muutokset. Näin saadaan laskettua ajoneuvojen määrä ennen sotaa ja miten määrä on muuttunut sodan aikana.

Taivaalta ei tietysti näe, missä kunnossa mitkäkin ajoneuvot ovat, mutta kuvia verrataan paikan päältä otettuihin drooni-, yms kuviin. Tällä jengillä on aika hyvä tuntuma, mitkä varastot tai varuskunnat säilyttävät uutta toimivaa kalustoa ja mitkä vanhempaa ruostuneempaa.

Kun eri varastoissa tapahtuu muutoksia, nähdään mitä kalustoa Venäjä käyttää ja turvautuuko se pelkästään uuteen vai kuluttaako jo vanhempaa. Samalla nähdään mitä kannibalisoidaan, mitä korjataan ja mitä uudistetaan.

Ukrainalaiset väittävät tuhonneensa sodan aikana yli 14 000 venäläistä panssaroitua taistelu- ja miehistönkuljetusajoneuvoa (BBM, BMP ja BTR), tankit pois lukien.

Oheisesta kuvasta näkee todellisen tilanteen ennen sotaa ja nyt.

Tämä kertoo, että ukrainalaisten kertomat määrät ovat ihan tuulesta temmattuja. Ennen sotaa Venäjällä oli ulkoilmasäilytyksessä noin 15 000 panssaroitua taisteluajoneuvoa. Nyt näillä samoilla kentillä on noin 10 000 jäljellä. Varastoista on siirretty Ukrainan rintamalle noin 1/3 osa kalustosta. Näiden ulkopuolelle jäävät vielä katetuissa varastoissa olevat/olleet ajoneuvot.

Venäjä valmistaa virallisesti noin 2 200 panssaroitua ajoneuvoa vuodessa. Lisäksi se tuottaa tankkeja 1 500. Asebongarit tietysti näkevät tuhottujen ajoneuvojen kuvista, mitä panssaroituja ajoneuvoja rintamalla kulkee.

Venäjä ei ole ottanut vanhinta kalustoa vielä käyttöön.

Nyt mennään vanhimmillaan 70-luvun mallistolla, jota on uudistettu, eli panssarointia on parannettu, aseistusta on uusittu jne. Venäjä on myös onnistunut luomaan vanhan tekniikan modernisointi- ja korjauslinjoja.

Näistä varaosista ei ole pulaa, joten huonommista romuista rakennetaan kannibalisoituja uusia versioita. Venäjä kykenee tuottamaan armeijan käyttöön saman verran vanhoja modernisoituja versioita vuodessa kuin uusia.

Summa summarum… Venäjällä on tuhansittain lisää tavaraa lähetettäväksi rintamalle. Aseet eivät ole loppumassa, mutta pidemmän päälle Venäjä joutuu turvautumaan myös vanhempaan tekniikkaan. Panssarintorjunta-aseiden vähentyessä tästäkään ei ole haittaa.

Panssari kuin panssari ajaa asiansa, jos siihen ei kohdistu uhkaa. Ukrainalaisten antamat luvut tuhotuista ajoneuvoista ovat mielikuvituksellisia. Vähintään kolminkertaiset todellisiin määriin verrattuna. Venäläisillä on todennäköisesti toimivaa kalustoa tällä hetkellä enemmän kuin sodan alussa.

Vertailun vuoksi: Ukrainalla oli noin 1 200 panssariajoneuvoa sodan alussa ja se on saanut länneltä 360 tankkia ja 630 panssaroitua ajoneuvoa. Puolet alkuperäisestä määrästä on menetetty ja 1/3 saaduista on tuhottu. Ukrainalla on siis jotain 1 000 panssaroitua ajoneuvoa käytössään. Käytännössä yksi ajoneuvo jokaiselle rintamakilometrille.

Länsi ei yksinkertaisesti kykene tuottamaan panssaroituja ajoneuvoja sillä vauhdilla Ukrainaan kuin Venäjä niitä tuhoaa. Kaluston eri määrät kertovat karua kieltä. Ukrainan kalusto vähenee, kun taas Venäjä kykenee pitämään nykyistä määrää yllä ainakin kaksi vuotta.

JAURI VARVIKKO, 5.5.2024

Venäjän, ja sotien synnystä ylipäätään. Katselin taas amerikkalaisia taisteluelokuvia…. Hakataan ja lyödään. Lähtökohtaisesti – siis oikeasti – ihminen putoaa kahteen eri ruuminosaan kohdistuvaan iskuun, toinen päähän, toinen maksaan.

Osaava tietää maksan.

Ruumiin jänteiden tai liikkuvien nivelten murjominen on toinen juttunsa, ja voivat pysäyttää, mutta periaate on yksinkertainen, eikä vie ilman tietoa välttämättä uhria kyvyttömyyteen. Kukaan ei menetä tajuntaansa päähän sijoittuvalla pienellä kopautuksella, vaikka niin aina esitetään. Lyönnin pitää olla kova, että tapahtuu ns. tyrmäysefekti, jolloin aivot joutuvat nollaustilaan.

Tyrmäyksen aiheuttaa aivojen nopea törmäys reunasta reunaan ja silloin saattaa tapahtua myös vaurioita. Aivot liikahtavat liian nopeasti. Seurauksena voi olla tajuttomuus. Kaikki tapelleet tietävät, että kyse on ennemminkin ”törmäyksestä”, jossa urokset ottavat yhteen. Ne johtavat harvoin todellisiin vaurioihin, vaikka verta vuodatettaisiinkin. Joskus tietysti tapahtuu vahinkoja.

Idea joka tapauksessa on, että koetellaan, otetaan mittaa. Kuka on ottanut myllyä?

Tähän perustuu myös sodat. Eli kun tietty raja on saavutettu, ollaan valmiita suurempiin menetyksiin, riippumatta siitä, vaikka yhdelle käy huonosti. Aletaan myllyttämään jengillä. Tässä on pääsääntöisesti taustalla jotkin muut tahot, kuin sotivat. Sotaa käyvät on ajettu yhteen, ja joku lyö vetoa. Joku panostaa, ja toivoo omansa voittavan.

Jutuissa aina käy niin, että joku voittaa, ja jonkun on vastattava.

Jos lähdetään sotimaan, pitää vastuu kantaa. Länsi on kuin se yllyttäjä. ”Ota myllyä! Me ollaan sun puolella. Me tuetaan sua. Ota tästä ase. Lyö! LYÖ niin että sattuu ja se kaatuu!” Jutun nimi vain on, että nyt lähdettiin ihan väärään liigaan. Meidän hevosta ei lyödä vain päähän. Sitä lyödään maksaan, sen nivelet murjotaan, sitä lyödään maassa, se alistetaan.

Ja mitä me teemme? Mussutamme, vaikka olisi pitänyt jo heti alussa tajuta, että tässä käy huonosti.

Länsi on se mimmijengi, joka luuli sijoituksensa kantavan tulosta. Mutta se onkin sama ikuinen Venäjän sontaan itsensä sotkeva hölmö, jonka olisi pitänyt pitää kätensä poissa. Huonosti käy, etenkin Ukrainalle. Se tyrmätään, se rikotaan, totaalisesti.

Ja mitä tää nössöjengi sitten sanoo? Ihan oikeasti nössöjengi. Ei mitään. Ei se lopulta uskalla sanoa mitään. Se on kusessa, kun sen hevonen on menetetty ja pitäisi itse astua tontille. Siinä vaiheessa asioista jo sovitaan, tai muuten tulee sormille.

Varsinainen pelleremmi. Hävettää. Mikään ei ole muuttunut historian saatossa.

Jos jotakuta ihmetyttää mun karkea kommentointi, niin voin sanoa, että tämä remmi on ollut Venäjän johdossa 1990-luvulta lähtien. Se ja sen toiminta on juuri näin karkeaa ja vielä pahempaakin.

Kukaan ei edes tiedä minkälainen määrä ihmisiä on tapettu ja poistettu viimeisten yli 30 vuoden aikana. Jos puhun jengivertauksin, niin juuri siitä on kyse, myös Ukrainan sodassa. Ukrainan remppa on vain aivan eri tasossa ja lähti uhmaamaan aivan väärää jengiä.

Kuka johtaa Venäjää, oligarkitko, saattaa joku kysyä. Kyllä se on Putin, hänen lähipiirinsä ja turvallisuuselimet. Mutta Putin on järjestelmän tuote. Jos hän kuolee, järjestelmästä nousee uusi mies valtaan.

JAURI VARVIKKO, 4.5.2024

(Kuva conolan Pixabaystä)

Ukrainan sotilastiedustelu sanoo, ettei Ukraina voi voittaa sotaa taistelukentällä. Sota ei yksinkertaisesti lopu, vaikka venäläiset pysäytettäisiin. Sota voi loppua vain neuvottelemalla, sanoo sotilastiedustelun varajohtaja Skibitsky.

Sotilastiedustelu myös tunnusti, että Chasov Jarin menettäminen on vain ajan kysymys.

Tilanne on siis se, mistä olen pitkään jo puhunut: Venäjän voima kasvaa ja Ukrainan heikkenee. Jos länsi tuottaa miljoona tykinammusta, niin Venäjä tuottaa kolme miljoonaa.

Jos Ukraina mobilisoi 10 000 miestä kuukaudessa, niin Venäjä mobilisoi 30 000. Tilanne kääntyy auttamattomasti Venäjän eduksi, askel askeleelta.

Läntiset sotilasasiantuntijat puhuvat tästä koko ajan, nyt myös useat suuret mediatkin.

Venäjän voima kasvaa ja se yrittää kohta suurta läpimurtoa, mutta voimat eivät aivan vielä riitä, joten sen aikaa keskitetään painetta Avdeevkan ja Chasov Jarin suunnilla, odotetaan ukrainalaisten heikkenemistä.

Kuten useampikin länsikenraali on todennut, uudet aseet ja varat auttavat, mutta eivät ratkaise sotaa. 60 miljardia ei riitä, 120 miljardia ei riitä, 250 miljardia ei riitä.

Raha ei ratkaise tätä sotaa.

Poliitikot ja tietty jengi EU:ssa eivät vain suostu asiaa ymmärtämään. Siksi Macron puhuu Nato-sotilaiden lähettämisestä ja Suomikin mainitaan tässä yhteydessä hyvin usein Baltian maiden kanssa.

Sodan alusta lähtien panoksia on koko ajan kasvatettu. Sodan suunta ei muutu hävittäjillä ja Nato-sotilailla.

Jos tavalliset ukrainalaiset näkevät, mitä rintamalla tapahtuu, niin he häipyvät aivan toiseen suuntaan, länteen ja pois. Stubbin ja Baltian porukkako venäläiset aikoo pysäyttää…?

Mitä enemmän Ukrainassa julkaistaan linkittämäni kaltaisia juttuja, sitä enemmän ja nopeammin mielipiteet kääntyvät. Ihmiset eivät halua enää sotia. He ovat kyllästyneitä. He haluavat rauhaa.

Ongelmana on vain Ukrainan hallinto. Se ei suostu Venäjän edessä nöyristelemään. Sen pitää yhä kypsyä ja siihen tarvitaan 60 miljardia ja muutama kymmenen tuhatta kaatunutta lisää. Ehkäpä muutama tuhat kaatunutta Nato-sotilastakin…

JAURI VARVIKKO, 3.5.2024

(Kuvituskuva: © Tasavallan presidentin kanslia, kuvaaja: Jussi Ratilainen)