I. Inkluusiotako?

Helsingin Sanomat kertoi eilen tiistaina 19. elokuuta 2025, miten aikuisen halvin kertalippu Helsingin Seudun Liikennelaitoksen HSL:n ylläpitämässä paikallisessa joukkoliikenteessä on voinut parin vuoden päästä nousta jo 3,85 euroon nykyisestä 3,20 eurosta.

Suunta on kestämätön. Samalla kun joukkoliikenne kaupungin ydinkeskustassa ja sen liepeillä näivettyy ja heikentyy jatkuvien katutyöurakoiden, remonttien, peruskorjausten ja yllättävien korjausrupeamien puitteissa, pitäisi epävarmemmasta joukkoliikenteestä maksaa alati enemmän. Miksi ihmeessä?

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä hinnoittelusta vaan siitä, kenelle Helsinki kuuluu ja kenen liikkuminen on kaupungin todellisten arvojen mukaista.

HSL:n hinnankorotussuunnitelmat paljastavat umpikujaan ajautuneen järjestelmän. Kun AB-kuukausilippu uhkaa nousta lähes 90 euroon vajaan kolmen vuoden sisällä, ei voida enää puhua kohtuullisesta hinnoittelusta vaan systemaattisesta syrjinnästä, joka sulkee yhä suuremman osan kaupunkilaisista pois julkisesta tilasta.

Vaikka Helsingin kaupunki tykkää puhua yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista inkluusiosta, tasavertaisuudesta ja syrjimättömyydestä, on todellisuus 2020-luvun jälkimmäisellä puoliskolla jotain täysin muuta – kuten kaupungin törkeä syrjintätapaus rap-kollektiivi Notkean Rotan jäsentä kohtaan taannoin todisti.

Helsingin kaupungin inkluusion perusajatus ja lähtökohta on kaunis ja kannatettava, sillä siinä kaikilla kaupungin asukkailla – myös erityistä tukea tarvitsevilla – on oikeus osallistua ja kuulua kaupungin yhteisöihin ja palveluihin tasavertaisesti.

Inkluusion pyrkimyksenä on mahdollistaa kaikille osallistuminen kaupungin tarjoamiin palveluihin omien kykyjensä sekä tarpeidensa mukaisesti ja siihen kuuluu olennaisesti tarvittavan tuen sekä esteettömyyden takaaminen.

Millaista inkluusiota ja esteettömyyttä edustaa tällöin joukkoliikenne, missä jokainen korotuskierros tekee julkisen liikenteen rehellisestä käytöstä alati ilkeämpää pienituloisille – eli joukkoliikenteen pääasiallisille käyttäjille?

Helsingin kaupunki, te reputitte.

II. Moraalitonta hinnoittelua

Joukkoliikenteen nykyinen rahoitusmalli perustuu ilmeisen kestämättömään oletukseen, missä liikkuminen kaupungissa on luksusta, josta tulee maksaa. Tässä suhteessa touhu edustaa nykyhallituksen johdonmukaista linjaa: kurita köyhiä, palkitse pohatat.

Minne on pääkaupunkiseudun liikennekeskustelusta kadonneet esimerkiksi vielä joitakin vuosia sitten säännöllisesti puheenaiheina olleet tietullit, joista esimerkiksi Tukholmasta ja Lontoosta on yksinomaan hyviä kokemuksia yksityisautoilun hillitsemiseksi ydinkeskustassa?

Kansalaistottelemattomuuteen joukkoliikenteessä kannustava ruotsalainen Planka.nu-liike onkin kiteyttänyt asian osuvasti: tänä päivänä miljonääri ja työtön maksavat saman hinnan joukkoliikenteestä.

Näin takaperoinen verotus on käsittämätöntä aikakaudella, jolloin Helsinki mielellään esittäytyy tasa-arvoisena ja kaikille avoimena maailmankaupunkina – tosin tässä kohtaa täytynee todeta, että se on täysin nykyisen oikeistohallituksen linjan mukainen.

Nykyolosuhteissa inkluusio ja saavutettavuus paljastuvat tyhjäksi sanahelinäksi, kun samaan aikaan tyrehdytetään toisten mahdollisuuksia osallistua kaupunkielämään.

Esimerkiksi Tallinnassa, Montpellierissä ja Luxemburgissa on jo ymmärretty, että liikkuminen ei ole etuoikeus vaan perusoikeus, jonka toteutuminen määrittää yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta tasavertaisuutta.

Eli sitä inkluusiota, saavutettavuutta, osallistamista ja esteettömyyttä.

Helsingin poliitikkojen puheissa toistuu mantra siitä, kuinka joukkoliikenteen käyttöä pitäisi lisätä ilmasto- ja ruuhkasyiden vuoksi, vaikka samaan aikaan hinnoittelupolitiikka vie täysin päinvastaiseen suuntaan.

Helsingin kaupungin sanojen ja tekojen ristiriita näyttäytyy tässä suhteessa yhtä räikeänä kuin narsistien puheissa.

III. Tallinnan opetukset ja HSL:n sokeus

Tallinnan malli tarjoaa konkreettisen vaihtoehdon. Kun Viro teki joukkoliikenteestä maksutonta kaupungin asukkaille vuonna 2013, tulokset olivat yksiselitteiset: kaupunki sai 35 000 uutta veronmaksajaa ja tuotti puhdasta voittoa 20 miljoonaa euroa vuosittain.

Allan Alakülan, Tallinnan ilmaisen joukkoliikenteen pääkehittäjän, havainnot ovat valaisevia:

– Busseissa ja raitiovaunuissa on entistä siistimpää ja turvallisempaa.

Maksuttomuus ei tuonut pelättyjä ongelmia vaan paransi palvelun laatua, kun resursseja vapautui varsinaisen liikenteen pyörittämiseen ja kehittämiseen valvonnan ja kontrollin sijaan.

HSL:n entisen toimitusjohtajan Suvi Rihtniemen vastaväite siitä, että ilmaisuus nostaisi kunnallisveroa 1-2 prosenttiyksikköä, paljasti Helsingin järjestelmän todellisen luonteen.

Nykyisellään joukkoliikenteen rahoitus on epäoikeudenmukaista tulonsiirtoa pienituloisilta suurituloisille. Rihtniemen argumentti on kuin sanoisi, että maksullinen peruskoulu olisi oikeudenmukaisempaa kuin verorahoitteinen, koska ”kaikki maksaisivat saman verran”.

Aivan kuten nykyisen oikeistohallituksen arvonlisäverokorotuksessa 24:sta 25,5 prosenttiin.

Erityisen ongelmallista HSL:n lähestymistavassa on se, että se sivuuttaa täysin sen, mitä maksuttomuus voisi merkitä kaupungin sosiaaliselle koheesiolle eli kaupunkilaisten yhteenkuuluvuudelle.

Kun liikkuminen ei enää olisi kiinni lompakon paksuudesta, avaisi se mahdollisuuksia, joita nyt ei edes osata kuvitella. Nuoret voisivat hakeutua harrastuksiin kauempaa, työttömät pääsisivät helpommin työhaastatteluihin ja vanhukset pysyisivät paremmin yhteydessä yhteiskuntaan.

IV. Demokratiaa halveksuva politiikka

HSL:n byrokraatit puhuvat mielellään tehokkuudesta, mutta vaikenevat siitä, kuinka paljon rahaa kuluu pelkästään lippujärjestelmän ylläpitoon. Matkalippujen tarkastukset, lippuautomaatit, tarkastajat, sakot, oikeusjutut…

Nyt valvontakoneisto nielee miljoonia, jotka voitaisiin käyttää yksinomaan joukkoliikenteen parantamiseen ja kehittämiseen.

Nykyinen järjestelmä on myös inhimillisesti kylmä ja tehoton. Se luo tarpeettomia konflikteja tarkastajien ja matkustajien välille sekä aiheuttaa välillisesti stressiä ja pelkoa niille, joilla ei ole varaa lippuun sekä myös tarkastajille, jos joku satunnainen matkailija menettää tarkastuksessa malttinsa – tehden matkanteosta epämiellyttävää niin matkustajille kuin sen työntekijöillekin.

Yksinkertaistettuna: nykyinen järjestelmä on demokratian vastainen. Se antaa sananvallan niille, joilla on varaa maksaa ja sulkee pois ne, joilla ei ole. Tämä ei ole vain symbolista vaan konkreettista: kuka pääsee harrastuksiin tai raittiusseuran kokouksiin? Kuka voi osallistua kulttuuritapahtumiin? Kuka voi tavata ystäviä eri puolilla kaupunkia?

Onko tämä todellakin se tapa, miten Helsingin kaupunki haluaa estää syrjäytymistä?

Hesarin eilen paljastama vihreiden ja demareiden välinen kiista kaupunkiympäristölautakunnassa paljastaa poliittisen kentän hämmennyksen ja mielikuvituksen köyhyyden. Kun edes ”vasemmistopuolueet” eivät uskalla vaatia ilmaista joukkoliikennettä, kyse on ideologisesta halvaantumisesta.

On helpompi kiistellä siitä, nostetaanko hintoja hitaasti vai nopeasti kuin kyseenalaistaa koko hinnoittelufilosofia.

Apulaispormestari Johanna Laisaaren (sdp) epäselvä kannanotto asiaan kertoo paljon Helsingin nykyisen kunnallispolitiikan luonteesta. Sen sijaan, että otettaisiin selvä kanta epäoikeudenmukaisuutta vastaan, kiemurrellaan teknisillä yksityiskohdilla ja budjettinäkökohdilla.

Tämä on politiikkaa, joka on menettänyt ytimensä, visionsa ja järkensä.

Ruotsalainen Planka.nu-liike on osoittanut, että järjestäytynyt kansalaistottelemattomuus voi olla sekä tehokasta että moraalista.

Planka.nu:n ”p-kassa” – josta maksetaan tarkastajien kynsiin joutuneiden matkustajien tarkastusmaksut – on osoitus siitä, miten kansalaiset voivat solidaarisesti vastustaa epäoikeudenmukaista politiikkaa ja samalla kyseenalaistaa nykypolitiikan tehottoman järjettömyyden.

V. Kansalaistottelemattomuuden oikeutus

HSL:n hinnoittelupolitiikka ei ole pelkkää hallintovirkamiesten byrokraattista mielivaltaa vaan aktiivista yhteiskuntapolitiikkaa joka määrittää pääkaupunkiseudun todelliset arvot.

Kun järjestelmä muuttuu epäoikeudenmukaiseksi näin räikeästi, tulee kansalaistottelemattomuudesta paitsi oikeutettu myös välttämätön vastarinnan muoto.

Eikä tämä ole pelkkää ideologista haihattelua. Sillä kun yhä useampi kaupunkilainen joutuu valitsemaan ruoan ja bussilipun välillä, opiskelijat eivät pääse luennoille liian kalliiden matkalippujen vuoksi ja eläkeläiset eristäytyvät koteihinsa, järjestelmä on menettänyt legitimiteettinsä.

Helsingin kontekstissa tilanne on erityisen ristiriitainen kun kaupunki – joka ylpeilee inkluusiollaan, kansainvälisyydellään ja edistyksellisyydellään – noudattaa joukkoliikenteen suhteen politiikkaa, joka kuuluu menneisyyteen.

Kun muualla Euroopassa siirrytään kohti ilmaista tai merkittävästi subventoitua joukkoliikennettä, näivettyy Helsinkikin muun maan tavoin yhä tukevammin takapajulaksi Petteri Orpon (kok), Riikka Purran (ps) ja kumppaneiden johdolla.

VI. Vaihtoehtoja on olemassa – jos halutaan

Helsinki voisi olla edelläkävijä ilmaisen joukkoliikenteen saralla Pohjoismaissa. Kaupungin talous on terve, veropohjaa on laajentamiseen ja kaupungista löytyy teknistä osaamista yllin kyllin.

Työnantajaveron, progressiivisen veromallin tai niiden yhdistelmän avulla kustannukset voitaisiin jakaa oikeudenmukaisesti niin, että suurituloiset maksaisivat enemmän ja pienituloiset vähemmän kuin nykyään.

Sen sijaan, että tuhlaamme miljoonia valvontamekanismeihin, voisi pääkaupunki investoida siihen, mikä tekee kaupungista elävän – eli helppoon ja vaivattomaan liikkumiseen. Unohtamatta miten jokaisen maan pääkaupunki on yleensä näyteikkuna myös muiden maiden turisteille – niin hyvässä kuin pahassa.

Ilmainen joukkoliikenne ei ole utopia vaan yhteiskunnallinen investointi, joka maksaa itsensä takaisin monin tavoin.

Se vähentää ruuhkia, parantaa ilmanlaatua, lisää kauppojen asiakkaita, tekee kulttuuri- ja urheilutapahtumista helpommin saavutettavia sekä vähentää yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Vaikka nämä hyödyt eivät näy HSL:n kirjanpidossa, ovat ne silti todellisia ja mitattavia.

On älyllisesti köyhää argumentoida, että ilmaista joukkoliikennettä ei arvostettaisi. Harva väittää, että maksuttomat kirjastot, koulut tai terveydenhuolto olisivat vähemmän arvostettuja kuin maksulliset vaihtoehdot – ennen kuin oikeistohallitus pääsi niitä kehittämään (lue: tuhoamaan).

Vai onko tässäkin kyse samasta nyky-Suomen kehityskaaresta, missä yhteiset yhteiskunnalliset palvelut – kuten tässä tapauksessa pääkaupunkiseudun joukkoliikenne – tehdään niin kalliiksi ja kannattamattomaksi sen tavallisille käyttäjille, että sekin voidaan lopulta ajaa alas ja kaupallistaa yksityisille toimijoille ”kehityksen” nimissä?

Päinvastoin: julkisten palveluiden yleinen saatavuus ja saavutettavuus ovat terveen sivistysyhteiskunnan kivijalka.

VII. Tulevaisuuden valinta

Kun julkisen liikenteen kertalippu lähenee neljää euroa, kyseessä on poliittisesti tehty päätös, joka kertoo pääkaupungin todellisista arvoista. Päätös, joka kertoo, että tämä kaupunki kuuluu niille, joilla on varaa maksaa ja jota muut saavat katsoa sivusta tai kävellä – tai muuttaa muualle.

Inkluusiotako?

Mutta kuten historia osoittaa, epäoikeudenmukaiset järjestelmät eivät ole ikuisia. Muutos alkaa siitä, että riittävän moni ymmärtää tilanteen kestämättömyyden ja alkaa toimia sitä vastaan.

Ensin yksilöllisesti – jättämällä maksamatta tai järjestäytymällä yhteisiin boikotteihin. Tämän jälkeen poliittisesti, kun päättäjät vihdoin ymmärtävät, miten nykyinen tie johtaa umpikujaan.

Vai haluaako Helsingin kaupunki luoda raukkamaisella ja näköalattomalla kyykytyspolitiikallaan entistä dystooppisemman paikan elää yhä useammalle, kun kaupunkikulttuuria kehitetään yhä pienemmälle eliitille – ja jossa muualla toteutuvat villin lännen lait?

Silloin on turha enää itkeä ympäröivää kurjuutta, jos kaupunki on itse omilla toimillaan ja poliitikkojensa johdolla edistänyt tätä kehitystä.

Teksti: Nalle Österman, 20.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus).

Muistatko vielä ajan, kun köyhyys oli ongelma, joka haluttiin ratkaista? Ajan, jolloin sosiaaliturva oli investointi, ei rangaistus. Tuolloin vielä uskottiin, että ihmisarvo ei riipu palkkakuitin nollista tai siitä, oliko saanut turvapaikanhakijan leiman, sossun maksusitoumuksen tai ADHD-diagnoosin.

Mutta nyt eletään uutta Suomea. Ylvään oikeistohallituksen aikaa, jossa pääministeri Petteri Orpo (kok) hymyilee huolestuneen näköisenä ja valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) jakaa onnen kyyneleitä kaikille muille paitsi niille, joilla ei ole enää mitään.

Tervetuloa maahan, jossa nöyryytys on uusi kansantalousstrategia ja peukku uusi valuutta.

Mitä tapahtuu, kun julkista päihdehuoltoa leikataan? Kun mielenterveyspalveluiden jonot kasvavat kuukausiksi? Kun esimerkiksi Itä-Helsingin Kontulan päiväkeskus Symppis palaa käyttökelvottomaksi eikä tilalle tule mitään ainakaan vuoteen?

Kylpysuolaa kansalle

Tällöin tyhjiön täyttää jokin muu.

Kuten ”peukku”. Alfa-PVP. Muuntohuume, joka tekee käyttäjistään arvaamattomampia ja väkivaltaisempia, kuten poliisi asian ilmaisee. Aine, joka poliisin mukaan vaikuttaa jo ”kaikessa poliisitoiminnassa” ja aiheuttaa ”erityisen työturvallisuusriskin” viranomaisille.

Vaikka peukun vaikuttavaa ainesosaa mefedronea on valmistettu synteettisesti 1920-luvulta lähtien, tapahtui sen uusi nousu 2010-luvulla kemistien hoksatessa, että voisivat kehittää siitä muuntohuumeita, jotka eivät ole lain silmissä vielä laittomia.

Tällöin näitä aineita voitiin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Englannissa myydä täysin laillisesti esimerkiksi kylpysuolana (eng. bath salts).

Vaikka synteettisiä katinoneja, kuten mefedronia ja alfa-PVP:tä, kehitettiin jo 1920-luvulla, niiden varsinainen läpimurto tapahtui 2010-luvulla. Tuolloin kemistit oivalsivat, että näitä yhdisteitä voisi käyttää muuntohuumeina – eli valmistaa niistä päihteitä, joita ei oltu vielä erikseen kielletty laissa.

Tämän porsaanreiän ansiosta aineita saatettiin myydä täysin laillisesti esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, usein harhaanjohtavilla nimillä kuten kylpysuola (eng. bath salts), kasviboosteri tai tutkimuskemikaali.

Tässä piilee näkökulmasta riippuen kaunis tai karmiva ironia.

Samaan aikaan, kun hallitus leikkaa sosiaali- ja terveyspalveluita säästösyistä, peukun aiheuttamat lieveilmiöt maksavat valtiolle moninkertaisesti. Poliisitehtävät lisääntyvät. Vankilat täyttyvät. Päivystyksiin tulee yhä enemmän sekavia ja aggressiivisia potilaita.

Kuka maksaa? Tietysti se sama veronmaksaja, jolta juuri leikattiin palvelut pois!

Mutta eikö tämä olekin juuri se pointti?

Rangaistusyhteiskunnan bisneslogiikka

Kun tarkastelee hallituksen toimia kokonaisuutena, alkaa hahmottua kaava:

Vaihe 1: Leikataan ennaltaehkäisevistä palveluista kuten terveydenhuollosta, päihdehuollosta, mielenterveyspalveluista, työllisyyskorvauksista ja toimeentulotuesta.

Vaihe 2: Syntyy ongelma, jolloin ihmiset ajautuvat yhä syvempään syrjäytymiseen ja päihdekierteeseen.

Vaihe 3: Ongelmaa hoidetaan repressiivisesti eli sortavasti: lisätään poliiseja, vankilapaikkoja ja kontrollia.

Vaihe 4: Sortopalvelut ulkoistetaan yksityisille toimijoille, jotka tekevät niillä tulosta.

Näin köyhyydestä ja syrjäytymisestä tulee tuottoisa bisnes.

Täten vankilat, yksityiset vartiointiyritykset sekä päihde- ja terveydenhuollon yksityistäjät hyötyvät kaikki siitä, että ongelmia ei ratkaista vaan niillä hallitaan yhteiskuntaa.

Mikä parasta: mitä huonommin järjestelmä toimii, sitä enemmän sille voidaan myydä lisäpalveluita, piikki on auki. Loputtomiin.

Siksi se on täydellinen liiketoimintamalli, missä asiakaskunta ei lopu koskaan, koska järjestelmä tuottaa jatkuvasti lisää uusia asiakkaita.

Peukun todellinen funktio

Kuinka luodaan peukkuyhteiskunta? Ohje on yksinkertainen:

1. Normalisoi kärsimys. Kerro, että köyhyys on henkilökohtainen valinta. Että riippuvuus on luonteen heikkoutta.

2. Luo kannustinloukkuja. Rakenna järjestelmä, missä apu hävitetään heti, kun sitä tarvitaan eniten.

3. Kriminalisoi selviytyminen. Tee kaikesta laitonta, aina puistossa nukkumisesta pankkien eteisissä yöpymiseen.

4. Ulkoista vastuu. Kun ongelmat kasvavat, älä lisää julkisia resursseja vaan osta palvelut yrityksiltä, jotka tekevät ongelmista bisnestä. Olethan tätä tarkoitusta varten ehtinyt jo perustaa ystäviesi kanssa yrityksen, joka tarjoaa juuri tähän yhteyteen sopivia palveluita.

5. Hajota ja hallitse. Varmista, että syrjäytyneet syyttävät toisiaan eivätkä järjestelmää ja naura matkalla pankkiin. ”Kovien huumeiden käyttäjät” vastaan ”raittiit työttömät” vastaan ”maahanmuuttajataustaiset” vastaan ”kantikset”.

Alfa-PVP ei ole vain huume. Se on yhteiskunnallinen indikaattori. Mittari sille, kuinka pahasti hyvinvointivaltio on romahtanut.

– Ihmiset eivät lähde mihinkään, vaikka palvelut lähtevät, tiivistää jalkautuva huumetyöntekijä Jani Laasonen totesi Helsingin Sanomissa 28. heinäkuuta 2025. Mutta mitä tekee hallitus? Leikkaa tietysti lisää palveluita!

Tämä ei ole enää tietämättömyyttä. Tämä on strategiaa.

Peukkubisnes kasvaa

Ja bisnes kukoistaa. Samaan aikaan kun takavarikoidut peukkumäärät kasvavat eksponentiaalisesti – vuoden 2020 puolesta kilosta kuluvan vuoden kahdeksaan kiloon, toistaiseksi – yksityinen turvallisuusala kasvaa räjähdysmäisesti.

Hankitaan kalliimpia vakuutuksia ja lisätään vartijoita, kameroita, hälyttimiä ja valvontaa – kaikki tietenkin yleisen turvallisuuden nimissä. Ja kun peukun käyttäjiltä katoavat kaikki moraaliset estot ja pidäkkeet varkauksista ja ryöstöistä vakaviin väkivaltarikoksiin, tekee turvallisuuskoneisto satumaiset voitot. Loistava bisnes!

Vankilabisnes kukoistaa. Kun peukku on tullut massiivisesti vankiloihin, tarvitaan luonnollisesti lisää vankilapaikkoja, valvontaa ja kontrollia. Ja kun julkisia vankiloita ei haluta rahoittaa, hankitaan vankilapalvelut ulkomailta, Suomen tapauksessa esimerkiksi Virosta.

Päihdehuoltobisnes kukoistaa. Kun julkinen päihdehuolto leikataan minimiin, syntyy markkinarako yksityisille klinikoille ja kuntoutuslaitoksille. Niille, jotka voivat maksaa hoidostaan. Loput jäävät oman onnensa nojaan. Onko ihme, jos ihminen turvautuu johonkin, joka antaa edes hetken helpotuksen?

Kuten peukkuun.

Peukku eli Alfa-PVP aiheuttaa aluksi voimakasta euforiaa, ylivertaista itseluottamusta ja pakonomaista toimeliaisuutta, mutta pian tilalle hiipii vainoharha, unettomuus ja ahdistus. Siksi käyttäjä palaa aineeseen, koska kaipaa takaisin ensimmäisen nousun ylimaallista tunnetta, vaikka haitat olisivat jo syrjäyttäneet hyödyt moninkertaisesti.

Sattumaako?

Tänään meillä on hallitus, joka:

– Leikkaa sosiaaliturvan perusosaa
– Heikentää työttömyysturvaa
– Karsii mielenterveyspalveluita
– Ajaa alas julkista terveydenhuoltoa
– Rapauttaa vanhainhuoltoa ja varhaiskasvatusta
– Kiristää kotouttamistukea
– Heikentää opiskelijoiden asemaa

Ja sitten se on ihmettelevinään yhteiskunnan pahoinvointia.

Tämä ei ole tietämättömyyttä. Tämä on politiikkaa. Tämä on arvovalinta. Tämä on bisnestä.

Demokratian kuolema

Ehkä vakavinta ei ole se, mitä peukku tekee yksilöille. Ehkä vakavinta on se, mitä se tekee yhteiskunnalle.

Kun ihmiset myyvät jo perintökoruja voidakseen rahoittaa aineensa, kyseessä ei ole vain henkilökohtainen tragedia, vaan merkki yhteiskunnan sidosten katkeamisesta.

Kun jo poliisikin suosittelee kansalaisille, että sekavan henkilön kävellessä kadulla vastaan kannattaa vaihtaa kadun toiselle puolelle, kyseessä ei ole vain turvallisuusvinkki.

Se on kuolinisku solidaarisuudelle.

Noin 20 vuotta sitten Matti Vanhasen (kesk) hallitus leikkasi väkevän viinan valmisteveroa peräti 44 prosenttia – virallisesti hillitäkseen viinan tuontia Virosta.

Siinä sivussa lukemattomat alkoholistit ehtivät kuitenkin jo juoda itsensä hengiltä halvasta viinasta, jolloin epäkelvosta aineksesta päästiin kivuttomasti eroon itseaiheutettujen vahinkokuolemien myötä.

Nyt kossun on korvannut peukku.

Sattumaako?

Kun yhteiskunta jakautuu niihin, jotka väistävät, ja niihin, joita väistetään, demokratia on jo kuollut. Jäljellä on vain laki, järjestys ja kontrolli.

Ja ne, jotka siitä hyötyvät.

Näin uusi oikeistolainen turvallisuusyhteiskunta jakautuu kahteen säätyyn tai kastiin. Voittajiin ja häviäjiin. Rikkaisiin ja köyhiin. Vahvoihin ja heikkoihin. Sortajiin ja sorrettuihin.

Niihin, joilla on varaa asua ylellisesti muurien sisäpuolella turvallisuuspalvelunsa maksimoiden. Ja niihin, jotka joutuvat asumaan arvaamattomissa lähiöissä, missä vaikuttavat jo villin lännen lait.

Ja näin segregaatio eli yhteiskunnallinen kahtijako on saavuttanut lakipisteensä, missä raharikkaiden ei tarvitse nähdä pientuloisten todellisuutta – paitsi silloin, kun oma jälkikasvu ajautuu päihteiden orjaksi.

Peukku on oire, ei syy

Älä lankea siihen ansaan, että yksinomaan peukku olisi ongelma. Peukku on oire. Merkki syvemmästä taudista.

Tauti on se, että näytämme jo hyväksyneen yhteiskunnan, jossa ihmisillä on erilainen arvo. Jossa parempiarvoiset ansaitsevat turvaa ja toivoa kun taas heikommat vain kärsimystä ja pelkoa.

Vieläkö on lottovoitto syntyä Suomeen?

Yhteiskunnan suurin tauti ei ole peukku ja sen käyttäjät vaan ideologia, joka väittää, että markkinat ratkaisevat kaiken. Että kilpailu tekee meistä parempia. Että köyhät ovat köyhiä puhtaasti omasta syystään.

Lääke? Se ei löydy lisäämällä poliiseja tai rakentamalla lisää vankiloita. Se löytyy rakentamalla yhteiskunta, jossa jokainen ihminen on arvokas ja jossa apua tarjotaan ehdoitta.

Mitä voimme tehdä?

Ensinnäkin nähdä, mitä todella tapahtuu. Ymmärtää, että peukkubisnes ei ole sivutuote vaan päämäärä. Järjestelmä toimii juuri niin kuin se on suunniteltu toimivan.

Toiseksi: kieltäytyä normalisoimasta kärsimystä, koska muussa tapauksessa huumeiden käytöstä ja kaupasta tulee ennen pitkää osa meidän kaikkien – lasten, nuorten, aikuisten ja vanhusten – arkea.

Kolmanneksi: rakentaa vaihtoehtoja. Ei riitä, että vastustamme. Meidän pitää taistella sen eteen, että on parempiakin tapoja järjestää yhteiskuntia – kuten pohjoismainen hyvinvointivaltio aikoinaan.

Ja lopuksi: muistaa, että peukkuyhteiskunta ei ole väistämätön. Se on valinta. Ja voimme myös valita, äänestää, valistaa, uskoa ja haluta toisin.

Valita poliitikot, joita ohjaa puhtaammat ja terveemmät arvot kuin raha ja ahneus.

Koska lopulta kysymys kuuluu: minkälaisen yhteiskunnan haluamme? Sellaisen, jossa ihmisetkin ovat vain bisnestä? Vai sellaisen, jossa ihmiset ovat itseisarvo?

Onko meillä enää varaa tuomita maita, joissa inhimillisyys on jo saanut väistyä ahneuden ja korruption tieltä, jos olemme itsekin kovaa vauhtia muuntautumassa samanlaiseksi dystopiaksi?

Vai pitääkö meidän vain katsoa hiljaa vierestä, kun eräät tekevät rahaa toisten kärsimyksellä?

Teksti: Nalle Österman, 29.7.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), OpenAI/Dall-E 3 (toteutus)

EDIT 30.7.2025 klo 14.55: Tarkennettu Alfa-PVP:n ja mefedronin yhteyttä ja eroa sekä lisätty pari muuta termiä, minkä nimissä näitä muuntohuumeita on kaupattu.