8. marraskuuta 1942 on sunnuntai. Isäni on tuolloin 9-vuotias. Iso Roobertinkatu 1:ssä sijaitsevassa elokuvateatteri Tivolissa oli puolen päivän aikaan alkanut pyöriä Allan Dwainin 1939 ohjaama komediaelokuva Kolme väärää muskettisoturia.

Jatkosodan sunnuntaipäivän rauhan rikkoo ilmahälytys. Se annetaan kello 12.16. Helsingin ylle on päässyt keskellä päivää neuvostoliittolainen PE-2-pommikone, jossa on kaksi 250 kilon pommia.

Sotasensuuri pysyy tiukkana. Pommituksesta on seuraavana päivänä vain lyhyt uutinen Helsingin Sanomien etusivun alanurkassa. Levottomuutta kansalaisten keskuuteen ei saa aiheuttaa. Silminnäkijät levittävät kuitenkin kauhukertomuksia suusta suuhun.

Heitä sotasensuuri ei voi vaientaa.

Kolme päivää myöhemmin ilmasuojelukeskus antaa sanomalehdille pommituksen uhrien nimiluettelon – noin 120 haavoittunutta ja 51 kuollutta. Menehtyneiden lasten ja nuorten suuri määrä saa lukijat hiljaisiksi: Terttu 15 v; Pentti 9 v; Bror 12 v; Kaarina 11 v; Soile 8 v; Lauri 11 v; Veikko 11 v; Eino 17 v; Ahti 12 v; Helvi 16 v.

Myös isäni piti olla tuossa elokuvateatterissa tuolloin, mutta hän oli tavoilleen uskollisena myöhässä. Kirjoittaisinko minä siinä tapauksessa tätä tekstiä, mikäli hän olisi ehtinyt ajoissa tuohon näytökseen?

Sitä emme saa koskaan tietää.

Sotiemme veteraanien perintö

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt vaeltaa tällä pallolla jo 52 vuoden ajan. Siihen aikaan mahtuu paljon erilaisia ihmeitä ja tapahtumia, niin hyviä kuin huonojakin. Silti tämä maailma ei ole koskaan tuntunut yhtä vieraalta, tuntemattomalta, ailahtelevammalta, pelottavammalta ja synkältä kuin nyt.

Uutiset ympäri maailman ovat huolestuttavia: sotaa, nälänhätää, ympäristökatastrofeja, ilmastonmuutosta, pandemioita, maailmanpoliittisia mullistuksia, valeuutisia, verkkohuijauksia, mustamaalausta, sotapropagandaa, kolmatta maailmansotaa, ydinsodan uhkaa…

Yritä kaiken tämän keskellä elää mahdollisimman mukavaa, huoletonta ja turvallista elämää.

Helmikuussa 2025 helsinkiläinen Tuska-festivaali ilmoittaa buukanneensa tulevan kesän Tuskaan venäläisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintymään, jonka solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) esiintyy säännöllisesti Venäjän lipun kanssa ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Missä kulkee hyväksymisen raja?

Jos Suomea ja suomalaisia on ammuttu ja pommitettu itsenäisen historiamme aikana neuvostoliittolaisten toimesta niin, että suomalaisiakin on kaatunut kymmeniä tuhansia läpi koko maan, niin onko moraalisesti miten viisasta buukata kesken Venäjä-pakotteiden tällainen artisti Suomeen esiintymään samalla kuin Venäjä murjoo Ukrainaa maan tasalle jo neljättä vuotta?

Tämänkö eteen sotiemme veteraanit taistelivat, jotta suomalainen yritys voi buukata tuottojensa maksimoimiseksi suositun venäläisyhtyeen päälavalleen esiintymään tämän kesän ainoalle Euroopan keikalleen?

Vai pitääkö tämäkin vain hyväksyä inkluusion nimissä, koska muuten olet ilonpilaaja?

Rajatonta suvaitsevaisuuttako?

Slaughter To Prevailin esiintyminen Tuskassa paljastaa eräällä tavalla koko suvaitsevaisuuskeskustelun ydinongelman ja paradoksin, ristiriidan.

Jos vastustat Venäjän lippua Tuskassa, olet suvaitsematon. Jos taas hyväksyt sen, olet mukana normalisoimassa aggressioita. Täten koko järjestelmä on rakennettu niin, että arvostelu muuttuu automaattisesti moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Tosiasiassa suvaitsevaisuus on muuttunut koulukiusaajien poliittiseksi aseeksi, joka toimii vain yhteen suuntaan. Ja aivan kuten koulukiusaamisessakin, eivät uhrit saa vaatia oikeutta ja suvaitsevaisuutta itselleen. Näin koulukiusatut saavat jatkaa koulussa kun taas kiusattu joutuu vaihtamaan ympäristöään.

Ilonpilaaja-leima on vallankäytön työkalu. Se tekee kriitikistä ongelman sen sijaan, että käsiteltäisiin itse asiaa, ollen siten klassinen deflektio, silmänkääntötemppu.

Suvaitsevaisuuden alkuperäinen idea oli suojella heikkoja vainolta. Tänään sillä suojellaan vahvoja kritiikiltä. Älä siis kysy, miksi Venäjän lippu liehuu Suomessa vaan kysy, miksi sinua häiritsee diversiteetti.

Siispä voidaanko jo puhua toksisesta suvaitsevaisuudesta?

Feministi ja diktaattori samalla asialla

Kun perussuomalainen poliitikko sanoo, että sananvapaus on tukahdutettu ja mitään ei saa enää sanoa, rientävät muut poliitikot sanomaan, että saittehan te nytkin sanoa sanottavanne ja miten sananvapauteen liittyy myös sananvastuu.

Toisaalta olemme taas nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa singahtaneet todellisuuteen, missä mitään ei saisi enää arvostella, koska silloin olet ilkeä ja paha ihminen.

Niinpä Yhdysvaltojen tuore presidentti Donald Trump ja tanskalainen poplaulajatar Saint Clara päätyvät yhtäkkiä edustamaan saman kolikon eri puolia, koska kummankin mielestä kritiikeistä tulee niin “huono fiilis”.

Saint Clara syytti huhtikuussa 2025 mieskriitikoita ”incel-fiiliksistä” ja vaati, ettei ”Gaffan tai Soundvenen pitäisi päättää, oliko esitykseni hyvä vai huono. Sen päättää yleisöni.”

Enää mieskriitikko ei voi vain olla eri mieltä, vaan hänen täytyy olla sairas, naisvihaaja tai muuten vain epänormaali. Ja kun argumentit loppuvat, vedotaan syrjintään.

Samasta asiasta oli kyse myös Helsingin kaupungin tuoreesta syrjintätapauksesta, missä kertaalleen jo sovittu Notkean Rotan keikka Kontulaan peruttiin kaupungin ohjausryhmän toimesta perustelulla, ”te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.”

Itseni kaltaisen keski-ikäisen valkoisen suomalaisen miestoimittajan silmissä kyse ei vaikuta olevan muusta kuin feministisestä miesvihasta, missä sukupuoli määrittää argumentin arvon eikä sisältö.

Näin päädymme lopulta orwellilaisen itsesensuurin kierteeseen, missä arvostelu on vihapuhetta ja kiusaamista, analyysi on kyseenalaistamista sekä negatiivisuutta ja missä totuus uhrataan harmonian alttarilla, jotta kenellekään ei tulisi ikävä olo.

Paitsi sille, joka on vaiennettu.

Hyvän fiiliksen kulttuuri

Klassinen feminismi taisteli sen puolesta, että naiset voivat kestää saman kritiikin kuin miehetkin. Saint Clarankin edustama moderni populaarifeminismi vaikuttaa väittävän, että naiset ovat liian hauraita arvostelulle. Paradoksaalisesti tämä on naisia alistavaa sillä se olettaa, että naiset eivät kestä samaa intellektuaalista haastetta kuin miehet.

Tämä ei ole feminismiä vaan identiteettipolitiikkaa – ja missä Saint Clara edustaa yhtäkkiä samaa toimintakulttuuria kuin Trump, Putin ja muut diktaattorit, jotka haluavat tukahduttaa kriittiset äänet ja moniäänisen yhteiskunnan kokonaan.

Sensuurin anatomia onkin sama riippumatta ideologiasta ja sen mekanismi identtinen: leimataan kritiikki, henkilöidään ongelma, luodaan moraalinen pakko ja lopulta vaaditaan hiljaisuutta sekä yksimielisyyttä.

Trumpismin ja putinismin maailmassa kaikki ei-toivottu journalismi on valeuutisia, “fake news” ja kriittiset toimittajat ovat ”kansan vihollisia”. Saint Claran kaltaisten uusprogressiivisten suvaitsevaisten, “suvakkien” keskuudessa kaikki ei-toivottu arvostelu on vihapuhetta ja kriittiset toimittajat ovat ”suvaitsemattomia”, ”inceleitä” tai ”rasisteja”.

Toisin sanoen vain samaa tavaraa eri paketissa.

Kulttuuritoimittajien kohdalla leimatuksi tulemisen pelko johtaa itsesensuurin kierteeseen, missä toimittajat pelkäävät negatiivista leimaa sekä lokakampanjoita ja missä mediat hakevat turvallisia sekä kiistattomia aiheita. Tämän seurauksena kriittinen journalismi kuihtuu hiljalleen pois, jättäen jälkeensä vain PR-materiaalia ja hyvesignalointia.

Paradoksaalisesti ”hyvän fiiliksen kulttuuri” tuottaa lopulta pahimmat mahdolliset fiilikset, kun todellisuus iskee takaisin.

Riippumattoman median välttämättömyys

Slaughter To Prevailin Tuskan esiintymisen alla toistettiin monesta suunnasta mantraa, missä musiikki ja politiikka on pidettävä erillään – vaikka samaan aikaan venäläinen artisti heiluttaa lavalla Venäjän lippua ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Tämähän vain toistaa sitä samaa kaavaa, missä urheilu ja politiikka olisi pidettävä erillään silloinkin, kun tapahtumanäyttämönä toimii ihmisoikeuksista viis veisaava maa.

Raha puhuu. Viestin sisällöllä ei ole tällöin enää väliä vaan ainoastaan sillä, kuka viestin tuo. Näin luodaan klassiset kaksoissidokset, mitä kritisoidessasi sekoitat politiikan ja musiikin, mutta jos et, hyväksyt sen poliittisen viestin.

Näin on onnistuttu luomaan täydellinen paradoksi, missä artisti saa olla poliittinen, mutta yleisö ei saa reagoida politiikkaan poliittisesti.

Toisin sanoen olemme systemaattisen ja rakenteellisen ongelman ytimessä, missä valtamedia sensuroi itsensä ennakolta varmuuden vuoksi, sosiaalisen median algoritmit vaimentavat ja hiljentävät moniäänisyyden, työpaikat rankaisevat “väärästä” puheesta ja missä yksilöä puolustavat ammattiliitotkin yritetään kurjistaa hengiltä.

Mistä ja missä voi siis enää puhua ja kirjoittaa, jos tätä ristiriitaa arvostellessasi tulee itsekin boikotoiduksi? Onko mikään enää pyhää, jos kaikelle keksitään oikeutus?

Nykytodellisuudessa – missä moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan – suvaitsevaisuudesta on tullut vallankäytön väline, missä kriittinen journalismi kuolee hyvien fiiliksten alttarilla ja historiankin traumat voidaan unohtaa ”inkluusion” nimissä.

Ehkä tie helvettiin on todellakin kivetty hyvillä aikomuksilla, mutta se ei tarkoita, ettei sitä saisi tai pitäisi tarkastella. Päinvastoin: se tekee kritiikistä entistä välttämättömämpää.

Tästä syystä minun oli lopulta pakko perustaa Riepu. Ei vapaasta tahdosta vaan välttämättömyydestä.

Yksiäänisyyttä vastaan

Itselleni Riepu edustaa viimeisiä paikkoja, joissa voin vielä sanoa ääneen asioita, mitä monet ajattelevat mutta eivät uskalla enää sanoa.

Toki Riepuakin on ehditty jo syyttää venäjämielisyydestä siksi, että olen julkaissut sivustolla myös Jauri Varvikon kaltaisen pitkän linjan Venäjä-asiantuntijan kirjoituksia, jotka eivät ole istuneet Suomen kaltaisen maan nykyiseen yksiääniseen medialinjaan.

Tämähän alkaa jo muistuttaa reilun 80 vuoden takaista sota-ajan mediasensuuria, eikö?

Mutta Riepu ei ole eikä aio olla media, jonka tarkoitus on lokeroitua tiettyyn aatteeseen vaan tarjota moniäänisyyttä ja sellaisiakin näkökulmia, jotka eivät näinä vaikeina aikoina pääse valtamediassa esille, koska niiden on jossakin yksipuolisesti päätetty olevan ”vääriä”.

Siinä suhteessa minä ja Slaughter To Prevailin Tuskaan buukannut promoottori Jouni Markkanen olemme yhtäkkiä samalla asialla, koska emme kumpikaan halua alistua ulkopuolelta tulevaan yksipuoliseen ja yksiääniseen sensuuriin sekä ohjaukseen.

Ehkä Slaughter To Prevailin kaltaisia yhtyeitä tarvitaankin siksi, että niiden avulla ja niiden kautta voimme yrittää käsitellä myös kivuliaampia aiheita ja niiden aiheuttamaa tuskaa, rohkeasti ja rakentavasti.

(Kai nyt kaikki varmasti panivat merkille tuon harvinaisen nokkelan aasinsillan ja viittauksen edellisessä lauseessa?)

Tai kuten espanjalainen esseisti ja runoilija George Santayana (1863–1952) totesi 1905 julkaistussa teoksessaan The Life Of Reason:

”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”

Siksi tähän loppuun sopinee erinomaisesti se, mitä sosiaaliseen mediaan nimimerkillä “terapeuttiville” kirjoittava kansanedustaja Ville Merinen (sdp) päivitti Instagramiin eilen, sunnuntaina 30. kesäkuuta 2025:

“Miksi ei voisi olla laajasti mielipiteitä? Jotenki alkanut rassaamaan somessa sellainen outo vaatimus siitä, että kaikki pitää osata sanoittaa tietyllä tavalla. Muuten olet täysin vääränlainen ihminen.

“Myös mielipiteissä pitää olla ns. oikeaoppinen tai sit oot täysin väärässä ja vääränlainen. Tosiasiassa ihmiset janan koko skaalalla eikä vain ääripäissä. Nykyään miettii kolme kertaa ottaako edes kantaa, kun yksi väärin kirjoitettu sana voi pilata kaiken. (Käytit esim. sanaa tasa-arvo, vaikka somessa hyväksyttävä sana on yhdenvertainen).”

“Myös sellainen outo vaatimus, että postatessasi nyt pitää ottaa huomioon menneisyys ja tulevaisuus. Ihan niinkuin ihminen ei voisi elää hetkessä ja mielipide muuttua vuosikymmenten aikana. Ps. oon kokeillut eduskunta-aikana jo kaikenlaista viestintää. Hyökkäys ja toisten kritisointi toimii ja on äärimmäisen helppoa. Mutta keskusteluyhteyden löytäminen on haastavaa ja mielekkäämpää.”

Mikäli haluat olla mukana Rievun missiossa edistämässä moniäänisempää yhteiskunnallista kulttuurikeskustelua, lähetä sähköpostia osoitteeseen info@riepu.fi.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Näin ilmoitti syyksi Kontulan kulttuuriostarin tuottaja Sinivuokko Koivula rap-kollektiivi Notkean Rotan solistille Severi ”Rautaperse” Lehtoselle eilisen (30.5.2025) Hesarin artikkelin perusteella sen, miksei itä-helsinkiläistä rap-kollektiivia Notkeaa Rottaa voida enää ottaa tuttuun tapaan esiintymään Kontulan ostoskeskuksen kupeessa järjestettävälle Kontufestarille.

Kontufestarille, missä Notkea Rotta on ollut leppoisan ilmaistapahtuman vakiokalustoa jo perustamisestaan lähtien 2000-luvun alusta.

Miten meni omasta mielestä?

Tässä meillä on Helsingin kaupungin osallistavan budjetoinnin (OmaStadi) kulttuurilaitos – joka on juhlavissa julkilausumissaan sitoutunut monimuotoisuuteen ja inkluusioon – sulkemassa pois taiteilijoita juuri heidän ikänsä, sukupuolensa ja aiemman näkyvyytensä perusteella.

Ominaisuuksien, joita nämä eivät ole voineet valita.

Tasa-arvon paradoksi käytännössä

Kulttuurituottaja Koivulan viesti Notkean Rotan Rautaperseelle asettuu outoon valoon ottaen huomioon Helsingin kaupungin Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat vuosina 2022-2025. Pormestari Juhana Vartiaisen (kok) allekirjoittamassa esipuheessa todetaan selväsanaisesti:

”Jokaisella kaupunkilaisella on oikeus tulla kunnioittavasti kohdatuksi, käyttää palveluita ja osallistua itselle tärkeisiin asioihin juuri sellaisena kuin on, ilman pelkoa syrjinnästä tai häirinnästä.”

42-sivuisessa asiakirjassa kaupunki sitoutuu yksiselitteisesti edistämään tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä kaikissa kunnallisissa palveluissa ja toiminnoissa, kuten näin:

”Helsingin kaupungin toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyö on ihmisoikeusperustaista eli sen keskiössä on kaikkien helsinkiläisten ihmisarvon kunnioittaminen ja erityisesti heikommassa asemassa olevien kaupunkilaisten oikeuksien toteutumisen edistäminen.”

Silti Koivulan törkeä kuittailu Notkeaa Rottaa kohtaan, jonka keulahahmo Mikko Sarjanen valittiin vielä viime vuonna vuoden kaupunkilaiseksi työstään nuorten lukutaidon opettamisessa rap-työpajojen kautta, paljastaa huolestuttavan kuilun politiikan ja käytännön välillä.

Siinä kohtaa on vaikea olla miettimättä, miten vuoden kaupunkilaisesta tulee alle puolessa vuodessa ”keski-ikäinen ex-julkkismies”, joka ei enää sovi kaupungin kulttuuriohjelmaan?

Damage control ja taktisen harhautuksen taito

Kun asia nousi julkisuuteen, alkoi kaupunki harjoittaa nopeaa ”damage controlia” eli vaurioiden korjaamista. Helsingin kaupungin vastineessa kuitenkin sivuutettiin täysin ydinasia – eli kaupungin työntekijän härski lausunto – ja keskityttiin rahaan. Sattumaako?

Vastineessa kerrotaan, että ”kyse on valitettavasta väärinkäsityksestä” ja että rahoitusta ei myönnetty budjettisyistä. Vaikka nythän sitä louvoa piti vasta ollakin – kokonaista 300 000 euroa – Kontulan kulttuuriostari –hankkeelle.

Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan apulaispormestari Paavo Arhinmäki (vas) totesi Facebookissa asiasta muun muassa näin:

”Keski-ikäisenä puhemusiikin ystävänä voin todeta, että Helsingin kaupungilla ei ole mitään sellaista linjausta, että keski-ikäiset miehet eivät voisi esiintyä tai että meille keski-ikäisille miehille ei suunnattaisi kulttuuriohjelmaa. […] Tänäkin kesänä olisin halunnut nähdän Notkean Rotan Kontulassa. Valitettavasti festari ei kuitenkaan toteudu. Ei siksi että kulttuuripormestari ja Notkea Rotta ovat keski-ikäisiä miehiä. Vaan siksi, että budjetit eivät kohdanneet. Tähän liittyy ilmeisesti iso määrä väärinymmärryksiä, puolin ja toisin.”

Mutta kuten kirjakauppias Elmeri Vehkala osuvasti totesi: ”Onhan tää nyt maailman paskin vastine, kun tässä ei oteta kantaa HS:n jutun kärkeen ollenkaan.” Samaan kiinnitti huomionsa myös Timo Riitamaa: ”Minua huolettaa millaisen vastareaktion se aiheuttaa että kaupunki ei katso vastineessaan aiheelliseksi millään tavalla kommentoida työntekijänsä kielenkäyttöä.”

Kontufestarin tuottajaksi pyydetty Sampo Laurikainen korjasi vastineen väitteitä todeten, että Helsingin Sanomat oli ”tarkistanut tarkkaan tiedot ja luki kirjeenvaihtoni kirjaston kanssa ja kuuli Sinivuokon törkeän lausuman Severille!”

Raha-argumentin ironia

Erityisen ironista raha-argumentoinnissa on se, että kulttuuriostarin budjetista 116 000 euroa menee tuottajan palkkaan kahden vuoden ajalle, kun taas 11 000 euron tuki yksipäiväiselle festivaalille oli ”liian paljon”.

Siis siitä 300 000 euron mällistä.

Tai kuten Laurikainen asian ilmaisi: ”Ainakin siitä innostui kirjasto joka palkkasi 116 000 eurolla työntekijänsä tuottajan pestiin ja hänelle tuuraajan ja ostettiin 20 000 eurolla valoja ja laululaitteet nuorisotalolle.”

Jos rahasta halutaan puhua, niin voidaan esittää kysymys: onko kulttuuri, kaupunkikulttuuri ja sen edistäminen tämän lausuman myötä tätä nykyä kielletty keski-ikäisiltä ex-julkkismiehiltä maan pääkaupungissa, varsinkin kun Helsingin kaupunki ei ota vastineessaan millään tavoin kantaa tuottajansa letkautukseen?

Mitä se kertoo kaupungin todellisesta arvopolitiikasta vuonna 2025, että se päättää sivuuttaa Hesarin osoittaman räikeän tasa-arvorikkomuksen täysin?

Nyt koko tapahtumaa ei voida järjestää, koska ei ole varaa – ei ainakaan, mikäli esiintyjät ovat keski-ikäisiä ex-julkkismiehiä.

Miten meni omasta mielestä?

Binäärisen ajattelun loukku

Jostakin 2010-luvun puolivälistä lähtien olemme alkaneet elää alati polarisoituneemmassa eli kahtijakautuneessa maailmassa.

Äärioikeisto vs laitavasemmisto, hyvä vs paha, musta vs valkoinen, mies vs nainen, valkoinen vs värillinen, heteronormatiivinen vs muunsukupuolinen.

Ja niin edelleen.

Erilaisia ideologioita käytetään milloin missäkin yhteydessä edistämässä omaa – omasta mielestä – hyvää asiaa, kuten Donald Trump ja Elon Musk Yhdysvalloissa, jotka antavat ymmärtää puhuvansa kristillisen rakkauden kauniilla äänellä silloin kun se heille sopii.

Hyvällä asialla on varmasti ajatellut olevansa myös Sinivuokko Koivula laulaessaan vuonna 2014 Gospel Helsinki ry:n julkaisemalla kokoelmalevyllä Unspeakable Joy sekä organisoidessaan viime vuoden Helsingin Priden yhteyteen Kontulan kirjastoon keskustelutilaisuuden ”Sateenkaari-ihmiset ja usko”.

Pride ja portinvartijuuden paradoksi

Miten toteutuu yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sateenkaariyhteisöjen Pride-tapahtumassa vuonna 2025? Toukokuun alussa saimme muun muassa Iltalehdestä lukea, miten jo vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue on ajettu ulos tämän vuoden Pride-kulkueesta.

Pride-järjestäjien perustelu – ”turvallisen tilan” luominen ja varmistaminen, että osallistujat tulevat ”asian takia” eivätkä näkyvyyden vuoksi – näyttää heijastavan samaa logiikkaa kuin vakiintuneiden paikallisten taiteilijoiden sulkeminen pois yhteisötapahtumista.

Onko käymässä niin, että sitä mukaa kuin erilaiset vähemmistöt ovat alkaneet kasvaa isommiksi, eivät entisten vähemmistöjen – kuten vaikkapa SKP:n tai Suomen eläinoikeuspuolueen EOP:n – kaltaiset pienemmät vaikuttajat enää kelpaakaan ajamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asiaa?

Eikö inkluusiossa olekaan enää tilaa kaikille?

Henkilökohtainen kokemus kategorisoinnista

Olosuhteista johtuen tai niistä riippumatta olen itsekin joutunut tätä nykyä kyseiseen kastiin, kerran en ole ihonväriäni, juuriani, sukupuoltani ja seksuaalista suuntautumistani voinut itse valita. Ja kun tarpeeksi kauan elää, tulee keski-ikäkin väkisin vastaan.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Tasa-arvon nimissä ajetaan usein hienoja, yleviä ja kannatettavia asioita – kuten intersektionaalinen feminismi, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, eri uskontokuntien näkemykset sekä värillisten ja rodullistettujen kokemukset.

Upeita, fiksuja sekä fantastisia teemoja, joiden tasa-arvoa on syytäkin tavoitella, kunnes joku jossakin keksii, ettet itse kuulukaan joukkoon, joukkoistaen pahimmassa tapauksessa vielä muut aatetoverit kimppuusi.

Siinä kohtaa on enää paha yrittää sanoa mitään vastaan, kun oma piipityksesi päätyy joka tapauksessa muun kohinan tai tahallisen väärinymmärtämisen alle.

Syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen…

Yhtäkkiä huomaatkin kohtelusi muuttuneen. Enää et olekaan hieno, hyvä ja kunnioitettava ihminen vaan ”keski-ikäinen mies, joka on joskus ollut julkkis”.

Eikä asiaa auta tietenkään se, jos omat syntyperäiset ominaisuutesi on yleisesti liitetty sortajiin.

Marginalisoitujen ryhmien todellisten kokemusten tunnustaminen

Tässä vaiheessa on erityisen tärkeää korostaa, ettei tämä analyysi vähättele naisten, etnisten vähemmistöjen, LGBTQ+-ihmisten tai muiden marginalisoitujen ryhmien kohtaamia todellisia haasteita. Nämä ryhmät kohtaavat edelleen merkittäviä esteitä ja näiden epäkohtien korjaaminen vaatii herkeämättömän huomion ja aktiivisen työn.

Naiset ansaitsivat paikkansa pöydässä taistellessaan vuosisatojen rakenteellista syrjintää vastaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt taistelevat edelleen perusoikeuksistaan monissa maissa. Maahanmuuttajat kohtaavat ennakkoluuloja ja rakenteellisia esteitä.

Nämä kamppailut ovat oikeuttettuja ja jatkuvat edelleen eri puolilla maailmaa mitä suurimmissa määrin.

Pointti ei silti ole siinä, että kääntäisimme kehityksen suuntaa tai palaisimme aikaan, jolloin tietyt ryhmät olivat systemaattisesti syrjittyjä. Sen sijaan kysymys on siitä, voimmeko kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja, jotka voisivat korjata historiallisia epäoikeudenmukaisuuksia, samalla uusia syrjinnän muotoja välttäen.

Nykymiehen ahdinko ja kriisi

Miesten halveksiva kohtelu pelkästään heidän väestöllisten ominaisuuksiensa perusteella saa lisää painoarvoa, kun sitä tarkastelee kasvavien todisteiden valossa miesten koulutuksellisista ja sosiaalisista haasteista tänä päivänä.

Suomalaiset pojat jäävät nyt merkittävästi jälkeen tytöistä lukuymmärryksessä: 10-14-vuotiaat pojat käyttävät lukemiseen alle kymmenen minuuttia päivässä verrattuna saman ikäisten tyttöjen yli kahteenkymmeneen minuuttiin.

Suomessa on kehittynyt yksi maailman suurimmista sukupuolten välisistä eroista toisen asteen koulutuksessa: noin 40 prosenttia pojista käy lukion verrattuna 60 prosenttiin tytöistä.

Ehkä huolestuttavinta on, että lapsettomuus on yhä enemmän korreloitunut miesten koulutustason kanssa. Yli kolmasosa suomalaisista miehistä noin 45 vuoden iässä, joilla on vain peruskoulu käytynä, pysyy lapsettomana.

Tai kuten tietokirjailija Timo J. Tuikka kirjoitti: ”Pettyneet pojat ovat väärissä poliittisissa käsissä räjähdysherkkää lauma-ainesta.” Vuoden 2023 suomalaistutkimuksen mukaan joka neljäs alle 30-vuotias mies pitää väkivaltaa hyväksyttävänä omien tavoitteidensa ajamisessa.

Syrjäytymisen vaaralliset seuraukset

Historia varoittaa meitä suurten nuorten miesryhmien syrjäytymisen ja toivottomuuden seurauksista. 1930-luvun Saksassa taloudellinen epätoivo ja sosiaalinen hyljeksintä loi olosuhteet, joita autoritaariset liikkeet hyödynsivät. Se, miten ihminen tulee kohdelluksi ja kohdatuksi määrittää helposti sen, miten hän alkaa suhtautua ympäristöönsä, yhteiskuntaan ja muihin kanssaihmisiin.

Yhtä lailla ahdistava on se yhä kuristavammaksi käyvä puristus, missä keski-ikäinen valkoinen mies joutuu elämään tuntiessaan vieraantumista vaikka Trumpin tai kaltaistensa edustamista inhottavuuksista, mutta tullessaan henkilökohtaisten ominaisuuksiensa seurauksena lyötetyksi samaan kastiin.

Ei saa myöskään olla ”tolkun ihminen”, koska sekin tarkoittaa vain mukautumista vääryyksien hiljaisten hyväksyjien joukkoon.

Tämä luo paradoksaalisen umpikujan loopin, missä et voi samastua äärioikeistolaiseen politiikkaan, vaikka eräät haluavatkin rinnastaa sinut siihen syntymäominaisuuksiesi vuoksi. Et saa myöskään kuulua hiljaisen tolkun enemmistöön, koska sekin on väärin.

Mikä onkaan miehen identiteetti silloin, jos hänet jätetään kaikista joukoista pois yksin pyörimään? Ei ihme, jos joku kokee tällöin olonsa ahdistuneeksi, syrjityksi, syrjäytyneeksi, tarpeettomaksi ja hylätyksi.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Jos ihminen ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa eikä koe tulevansa hyväksytyksi mihinkään asialliseen porukkaan, hänet voi olla helpompi houkutella mukaan erilaisiin kostotoimiin yksilöitä tai yhteiskuntaa vastaan – varsinkin jos hänet on jo valmiiksi ehditty leimata valkoiseksi sortajaksi.

Kohti ratkaisuja: lisäävä tasa-arvo

Haaste ei ole heiluttaa heiluria yhdestä syrjinnän muodosta toiseen, vaan kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja. Siksi tarvitsemme ”lisäävän tasa-arvon” mallin, jossa uusien ryhmien mukaan ottaminen ei vaadi muiden sulkemista pois.

Kulttuurilaitoksille:
– Kehittää valintaperusteita, jotka perustuvat taiteelliseen ansioitumiseen, yhteisölliseen kytkentään ja kasvatukselliseen arvoon demografisten kategorioiden sijaan
– Luoda mahdollisuuksia sekä vakiintuneille että nouseville taiteilijoille
– Rakentaa palautemekanismeja, jotka voivat havaita ja korjata syrjiviä käytäntöjä

Tasa-arvotyölle yleisesti:
– Omaksua moniulotteisia lähestymistapoja, jotka voivat tunnustaa samanaikaisesti historiallisen syrjinnän ja nykyisen kompleksisuuden
– Luoda tiloja dialogille ilman, että osallistujia kategorisoidaan etukäteen
– Panostaa kasvatukseen, joka kasvattaa empatiaa yli demografisten rajojen

Organisaatioille:
– Ottaa vastuu työntekijöiden lausunnoista sen sijaan, että yritetään hämätä huomio muualle
– Kouluttaa henkilöstöä tunnistamaan tiedostamattomat ennakkoluulot
– Kehittää kriisiviestintää, joka käsittelee ydinkysymyksiä teknisten selitysten sijaan

Oppiminen takaiskuista

Ehkä tärkein opetus Kontufestarin tapauksesta ei ole pessimistinen vaan toivekas. Se osoittaa, että meillä on yhteiskunnat ja laitokset, jotka aidosti välittävät tasa-arvosta riittävästi luodakseen kattavia suunnitelmia ja investoidakseen resursseja.

Haaste on varmistaa, että nämä hyvät aikeet saadaan käännettyä käytännöiksi, jotka todella palvelevat niitä arvoja, joita ne pyrkivät edistämään.

Optimistinen puoli tässä tarinassa on se, että se syntyi laitoksista ja yksilöistä, jotka ovat ilmoittaneet aidosti olevansa sitoutuneita positiiviseen muutokseen. Sinivuokko Koivulankin tausta sisältää uskontojen välisen dialogin järjestämistä ja gospel-musiikkia mistä voi päätellä, että häntäkin motivoi ja kannattelee osallisuuden sekä yhteisöllisyyden arvot.

Valinta: värit mustavalkoisen sijaan

Kun kohtaamme valinnan yhä polarisoituneiden leirien välillä, ehkä radikaalein teko on kieltäytyä kaksinapaisesta sukupuoli-identiteetistä kokonaan. Sen sijaan, että maailma jakaantuisi sortajiin ja sorrettuihin, voittajiin ja häviäjiin, voisimme pyrkiä luomaan yhteisöjä, joissa jokaisella on arvoa ja ihmisarvoa.

Ehkei meidän myöskään siksi tulisi ripustaa Sinivuokko Koivulaa ristille vaan miettiä hetken aikaa, millainen tästäkin maailmasta voisi jälleen tulla?

Maailma, missä puhtaan mustavalkoisen ajattelun sijaan päättäisimme laittaa värit ja valot päälle, pyytää ja antaa itsellemme sekä toisillemme myös erheitämme, typeryyksiämme, ajattelemattomuuksiamme, vikojamme ja sammakoitamme anteeksi.

Maailma, missä pyrittäisiin jälleen saavuttamaan tasa-arvoinen, yhdenvertainen ja inklusiivinen Helsinki, Suomi ja Eurooppa.

Maailma, missä jokaisella olisi turvallinen sekä hyvä olla ja missä jokaisella olisi oma roolinsa ja tilansa ansaita sekä jakaa iloa, valoa ja väriä ympärilleen patoutuneen vihan sijaan.

Aivan kuten Sinivuokko Koivula varmasti teki Helsingin Meilahden kirkossa syksyllä 2015 suunnitellessaan kyseiseen pyhättöön Tuomaan lastenkirkon. Koivulalle lapset saivat kertoa, millaisessa kirkossa heidän mielestään on mukava käydä. Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelin mukaan lastenkirkossa on värikkäät tekstiilit ja siellä on helppo liikkua.

Se on kaunis muistutus siitä, että sama ihminen, joka kerran loi lapsille turvallisen ja värikkään tilan, voi varmasti oppia luomaan samanlaisen tilan myös aikuisille sellaisina kuin he ovat – ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Teksti: Nalle Österman, 30.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman & ChatGPT / Dall-E 3 (toteutus)

Natsi-Saksan valtakunnanjohtaja Adolf Hitler maalasi kuvan Neitsyt Mariasta ja Jeesuslapsesta vuonna 1913.

(Alkuperäinen teksti julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 6.11.2014.)

”Eikö kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo eikä vain sanoa mitä ajattelee.”

Näin lausui minulle eräs suomalaisen musiikkiteollisuuden syvässä ytimessä operoiva alan ammattilainen parisen vuotta sitten Facebookissa.

En viitsi nyt lausua hänen nimeään tässä ja nyt, ettei hän nolostuneena pahoita verisesti mieltään ja langeta ylleni fatwaa.

Ilmeisesti hän oli närkästynyt jostakin kirjoituksestani ja halusi tehdä tiettäväksi, ettei arvosta suorapuheisuutta vaan sitä, että asioista keskustellaan julkisuudelta piilossa, tai kenties vielä jotain parempaa – lakaistaan ikävät puheet maton alle tykkänään.

”Se on kauhea juoppo. Se on retkahtanut. Sen huumeongelma on pahentunut. Se pettää puolisoaan. Sillä on sukupuolitauti. Sillä on taloudellisia ongelmia. Se on homo. Se pahoinpitelee vaimoaan. Sen uusi levy floppasi. Se dokasi itsensä niin huonoon kuosiin, että sen äijä ja skidit lähtivät lätkimään. Se ei saanut laulettua sitä laulua edes neljässä päivässä studiossa. Se sekosi bändikavereilleen. Se manageri on täysi nolla. Ei sen levyt ole oikeasti myyneet niin hyvin.”

Nämä ovat niitä puheita, joista julkisesti pitäisi vaieta. Mutta ei niistä vaieta oikeasti. Niistä puhutaan vain asianomaisten selän takana neljän seinän sisällä, kun halutaan vähätellä puheenaiheena olevien asianomaisen saavutuksia ja kirkastaa omaa sädekehää.

Kun nämä puheenaiheena olleet asianomaiset sattuvat sitten tulemaan vastaan, ollaan kasvotusten aurinkoisesti mielin kielin.

”Mitä kuuluu? Ihana nähdä sua täällä pitkästä aikaa! Kylläpä sä näytät hyvältä, mitä oikein olet tehnyt? Kuulin, että panit paletin uuteen järjestykseen, uudet haasteet virkistävät aina luovuutta. Kylläpä sun uusi levy on mainio pakkaus, onnittelut!”

Niinpä niin, ehkä kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo.

Tekopyhyys ja kaksinaismoralismi ovat arvoja, joihin jokainen törmää säännöllisesti suomalaisessa musiikkiteolisuudessa, jos päättää operoida alalla.

Mitä syvemmälle ytimeen menee ja mitä kauemmin alalla työskentelee, sitä useammin tähän ilmiöön törmää.

Kun aloin kirjoittaa ensimmäisiä blogikirjoituksiani Rumba-lehden verkkosivuille maaliskuussa 2010, lähtivät ne muotoutumaan siitä yksinkertaisesta oivalluksesta, että sanojen valitsemisen sijaan päätin sanoa mitä mieleen juolahtaa.

Siinä vaiheessa olin lopen kyllästynyt ympäripyöreään suomalaiseen rockjournalismiin – jossa jokainen sana oli punnittu niin tarkkaan ettei vahingossakaan ärsytettäisi ketään – että siitä oli kadonnut sielu, lämpö, tunnelma ja fiilis.

Siksi ”sano mitä ajattelet äläkä ajattele mitä sanot”, oli uusi mottoni.

Eiväthän kaikki sitä tietenkään ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet. Sen salonkikelpoisemmin miellyttävissä toimistotiloissa verkkoon ilmaistun mielipiteen vastapainoksi samansisältöinen viesti annettiin huomattavasti kylmemmissä, tylymmissä ja kurjemmissa merkeissä Helsingin yössä syksyllä 2010.

”Sun täytyy lopettaa kirjoittaminen, koska kirjoitat paskaa.”

Kenties näiden henkilöiden mielestä tarina on hyvä vasta silloin, kun se ei liikuta ketään.

Tämä ongelma ei luonnollisestikaan ulotu pelkästään rockjournalismiin. Myös musiikintekijät pelkäävät aiheuttavansa joitakin reaktioita ja tunteita niin paljon, että pyrkivät tuotannoissaan pelaamaan mahdollisimman varman päälle.

Lopputuloksena meille tehtaillaan, tarjoillaan ja myydään äänitteitä, joissa jokainen ääni on punnittu niin tarkkaan ettei vahingossakaan ärsytetä ketään.

Ja yhtäkkiä huomattiin, että myös suomalaisesta populaarimusiikista oli kadonnut sielu, lämpö, tunnelma ja fiilis.

Sattumaako?

Rumbablogeista maaliskuussa 2010 lähteneiden bloggausteni myötä olen saanut jokaisen negatiivisen kommentin tai tapahtuman vastapainoksi kymmeniä, ellen satoja kiittäviä viestejä ja meilejä, joissa kiitellään ajatuksia, tunteita ja mielipiteitä herättävistä kirjoituksista.

Hienoa #muuten että keskustelu #rockjournalismi ’sta Suomessa on nyt #pinnalla. Hyvää duunia @Nallerock, Janne Flinkkilä…

— Mikko Toiviainen (@MikkoToiviainen) 4. marraskuuta 2014

Omaan sähköpostilaatikkooni tupsahti viimeksi maanantaina 3. marraskuuta 2014 viesti, jossa suomalaista musiikkimediaa vuosikymmenien ajan seurannut populaarimusiikin suurkuluttaja halusi henkilökohtaisesti kiittää blogistani pitkällä viestillä.

”2010-luvulla tilasin lyhyen aikaa Soundia (lopetin koska oli paska), usemman vuoden kuukausi-Rumbaa (lopetin kun se alkoi jäädä lukematta). Rumban verkkosivu oli hyvä kunnes ei ollut, muutos tapahtui kerralla. NRGM oli hyvä kunnes loppui. Arvostelujen koko vaihtui Rumbassa postikorteista postimerkkeihin, kymmenen yhden palstan riviä levystä ei antanut mitään.”

Miksi Soundi ja Rumba muuttuivat paskoiksi? Miksi NRGM loppui? No, Soundi ja Rumba muuttuivat paskoiksi tietysti siksi, mistä kollegani Janne Flinkkilä kirjoitti tässä samaisessa blogissa reilu viikko sitten. NRGM loppui taas siksi, ettei kukaan tainnut saada sen tekemisestä rahaa. Tässä kapitalistisessa nyky-yhteiskunnassa on hankala elää pelkällä pyhällä hengellä ja kauniilla kiitoksella. Eikä meillä ole täällä enää edes Jeesusta muuttamassa vettä viiniksi.

”Tajusin blogisi samanlaisen arvon juuri äsken: se on pitkään aikaan ainoa musiikkiin liittyvä teksti, joka on antanut minulle lukijana ahaa-elämyksiä, saanut ajattelemaan ja laajentanut ymmärrystäni musiikista ja maailmasta. (Jokaisessa postauksessa on enemmän sisältöä kuin Rumban kokonaisessa numerossa; syy on dokumentoitu blogissa aika tehokkaasti.).”

En voi kuin nöyränä kiittää ja kumartaa syvään näiden sanojen edessä liikuttuneena, olette aivan liian ystävällisiä.

Nyt on oma vuoroni kiittää teitä, arvon lukijat. Teidän lukijapalaute kertoo ja todistaa minulle, että toisenlaisellekin ilmaisulle on tilausta kaiken kädenlämpöisen poliittisen korrektiuden keskellä. Siksi toivon, että itselläni riittää voimia, henkisiä voimavaroja ja taloudellista vakavaraisuutta, jotta voin jatkossakin tarjota teille koskettavia lukuhetkiä.

Joten, hyvät ystävät, vielä kerran legendaarisen televisiotoimittajan Simo Rantalaisen puheenpartta Maria Veitolan Maria-shown haastattelussa lainatakseni, ki-tois!

Mutta entä jos tämän bloggauksen otsikon lausuja olikin oikeassa? Entä jos pitäisi ajatella mitä sanoo?

Hyvä on.

Olen ajatellut.

Jeff Hanneman (1964-2013) oli amerikkalaisen thrash-metal -yhtyeen Slayerin alkuperäinen kitaristi, joka kuoli alkoholin liikakäytöstä aiheutuneeseen maksakirroosiin viime vuoden toukokuussa. Koska Hanneman oli lauluntekijänä kovasti inspiroitunut Natsi-Saksan (1933-1945) toiminnasta, kirjoitti hän vuonna 1985 Slayerin kolmannelle levylle Reign In Blood 21-vuotiaana laulun Angel Of Death, jossa käsitteli saksalaislääkäri Josef Mengelen (1911-79) tekemiä ihmiskokeita Auschwitzin keskitysleirillä.

Mengelen kokeisiinsa kuuluivat muun muassa silmien värin muutos kemiallisesti, imusolmukkeiden poistaminen ja siamilaisten kaksosten tuottaminen kirurgisin toimenpitein. Hän oli myös mukana päättämässä kenet lähetettiin kaasukammioihin.

Myöhemmin Reign In Blood on useissa äänestyksissä valittu kaikkien aikojen parhaaksi metallilevyksi. Kitaristin inspiraatiosta levyn avausraitaan on kiittäminen hänen isäänsä, jonka keräämiin natsiaiheisiin muistoesineisiin poikansa oli ihastunut – mistä toimittaja-kirjailija D.X. Ferris kertoo kirjassaan 33 1/3: Reign in Blood.

”Natseja, Slayerin jäsenet ovat natseja”, moraalinvartijat kirkuivat, ummistaen silmänsä täysin siltä totuudelta, että yhtyeen rumpali oli lähtöisin Kuubasta ja laulaja-basisti Chilestä – eli olivat ihonväriltään kaikkea muuta kuin sopivia Natsi-Saksan aatteen kannattajiksi.

Eli tällä samalla logiikalla voidaan ajatella, että koska Adolf Hitler maalasi kuvan Neitsyt Mariasta ja Jeesuslapsesta, oli hän harras uskovainen eikä mikään natsi laisinkaan, eikö niin?

Aivan kuten Päivi Räsänen, harras uskovainen, kristitty ja hyväntekijä.

On mielenkiintoista pohtia, millainen maailma olisi tänään, jos itävaltalaissyntyinen koululainen Adolf Hitler olisi päässyt hakemaansa arvostettuun kuvataideakatemiaan kotimaassaan eikä ajautunut pummiksi. Vasta Saksaan muutettuaan Hitlerin taitoja alettiin arvostaa – ensin taiteilijana, seuraavaksi sotilaana.

Loppu onkin historiaa.

Siksi onkin vallan verratonta ajatella, mistä Hanneman olisi kirjoittanut ilman Natsi-Saksan hirmutekoja. Mistä moraalinvartijat silloin pillastuisivat?

”Hyi olkoon, eihän tuollaista saa kirjoittaa saati ajatella”, kuulen moraalinvartijoiden parhaillaan pyörittelevän mielessään.

Brittiläinen kirjailija, toimittaja ja psykiatri Theodore Dalrymple (s. 1949) totesi Frontpage-lehden haastattelussa elokuussa 2005 poliittisesta korrektiudesta näin.

”Poliittinen korrektius on kommunistista propagandaa pienessä mittakaavassa. Tutkiessani kommunistisia yhteiskuntia tulin käsitykseen, jonka mukaan kommunistisen propagandan tarkoituksena ei ollut suostutella tai vakuuttaa eikä informoida vaan nöyryyttää. Siksi mitä vähemmän se sisälsi totuutta, sitä parempaa se oli.”

Verratkaapa tuota äskeistä sitaattia tuohon otsikon lainaukseen, tämän päivän suomalaiseen – anteeksi, kansainväliseen – musiikkiteollisuuteen ja sen kaksinaamaisuuteen, koko tämän päivän yhteiskunnalliseen keskusteluun ja koko länsimaisen yhteiskuntamme jatkuvaan kahtijakautumiseen.

”Kun ihmiset pakotetaan olemaan hiljaa samalla, kun heille kerrotaan ilmiselviä valheita tai heidät jopa pakotetaan toistamaan valheita itse, he menettävät lopullisesti rehellisyyden tunteen. Myöntyminen valheen edessä tarkoittaa samaa kuin yhteistyö pahuuden kanssa ja tekee ihmisestä itsestään jossain määrin pahan. Yksilön kyky tehdä vastarintaa rapautuu ja jopa tuhoutuu.”

Poliittisen korrektiuden avulla meille tavan kansalaisille voidaan syöttää millaista pajunköyttä tahansa, oli kyse sitten osallistavasta sosiaaliturvasta tai Rumba-lehden uudistumisesta ensi vuonna, vaikka kaikki ajattelevat ihmiset näkevät, ettei keisarilla ole enää vaatteita.

”Kesytettyjen valehtelijoiden yhteiskuntaa on helpompi hallita. Jos tarkastellaan poliittista korrektiutta, sillä on sama vaikutus ja sen tarkoitus on sama.” (Dalrymplen käännös Vasarahammerin blogista, ki-tois!)

Miettikää hetki, mitä liiallinen poliittinen korrektius on tehnyt suomalaiselle musiikkijournalismille? Entä mitä liiallinen poliittinen korrektius on tehnyt suomalaiselle populaarimusiikille? Mitä se on tehnyt koko yhteiskunnalle?

Pari päivää sitten törmäsin Facebookissa amerikkalaisen professorin, kirjailijan ja aktivistin Creston Davisin 31. lokakuuta 2014 postaamaan hienoon bloggaukseen Huffington Post -blogiyhteisössä aiheesta ”Miten tappaa kulttuuri kolmella helpolla askeleella”.

”Vedetään pikainen yhteenveto tekstistä tähän:

1. HUONO RUOKA
– Kulttuurin kuolema on läski.
2. HUONO TAIDE
– Kulttuurin kuolema on kliseet.
3. HUONO KOULUTUS
– Kulttuurin kuolema on propaganda.

Ja lopuksi: Kunnes koulutus, taide ja ruoka pyrkii saamaan ihmiskunnan ylös, ulos ja lenkille lihavuudestaan sekä kliseistään muuttaakseen maailmaa, kulttuurimme tulee pysymään rikkaiden propagandatehtaana.”

Kielitaitoa kutsutaan sivistykseksi. Lukutaitoa kutsutaan sivistykseksi. Tietoa kutsutaan sivistykseksi. Sivistäkää itseänne. Itse ajattelin suomentaa tuota Davisin bloggausta tähän, mutta siinä on liikaa sivistyssanoja ja vivahteita, jotka kärsisivät käännökseni myötä.

Tai lyökää se teksti Google Translateen ja huomatkaa, kuinka se teksti kärsii vielä enemmän.

Ehei, en minä aio tehdä sitä teidän puolestanne, jotain saatte tekin kuulkaa tehdä ihan itse – jos todellakin haluatte paskan käännöksen.

Tai sitten voitte hankkia ammattitaitoisen suomennoksen valantehneeltä kielenkääntäjältä.

Jokainen kirjoittaja voi listata yksittäisiä, kymmeniä, satoja, tuhansia – helvetti soikoon, vaikka miljoonia – lukeneita, oppineita ja hienoilla titteleillä varustettujen henkilöiden kirjoitelmia omiin teksteihinsä vaikuttaakseen itseään älykkäämmältä ja luodakseen hienomman vaikutelman.

Kukaan meistä lukijoista tuskin tietää, millaisia ihmisiä he ovat henkilökohtaisessa elämässään. Heillä on vain se titteli, arvo ja jonkinlainen asema yhteiskunnassa.

Omia titteleitäni voisivat olla vaikkapa juoppo, runkkari ja tappaja.

Juoppo siksi, että joskus olen juonut aivan liikaa viinaa silloin, kun mikään muu elämässä ei antanut lohtua eikä sisältöä. Runkkari siksi, että olen joskus vetänyt käteen – kerrotaanhan se todistettavasti oikein esikoiskirjassani Härmägeddön! Tappaja siksi, että kuten varmasti usea meistä, olen haaveillut toisen hengen riistämisestä. Sopivan hetken tullen, niin snap – nirri pois vaan.

Helpompaa kuin tikkarin vieminen lapselta.

Toisin kuin Norman Bates, minä olen tappanut lukemattomia itikoita ja kärpäsiä.

Hitlerit ja kumppanit olivat hienoja miehiä aikoinaan, joilla oli komeat tittelit, kauneimmat naiset, tyylikkäimmät vaatteet ja kolmannen valtakunnan parhaimmat bileet.

Heillä oli valtaa, tyyliä, rahaa – ja laki puolellaan tiettyyn pisteeseen saakka.

Kunnes hommat menivät Hitlerin kannalta vituiksi. No, me suomalaisethan olimme Hitlerin kanssa hyvää pataa oman aikamme, joten tuskin meillä olisi niin huonosti mennyt, jos Hitlerin sotataival olisi päättynyt voittoisasti.

Otetaan pienet!

Kun katsoo Suomen tilaa vuonna 2014, niin miten esimerkiksi Talvivaaran toiminta, kansalaisten riisto, lain muokkaaminen omiin tarpeisiin ja lukemattoman suomalaisen asuinsijan tuhoaminen eroaa Natsi-Saksan rötöstelystä ja kansalaisten riistosta?

Tuoreiden verotietojen mukaan Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perä sai vuonna 2013 ansituloja yhteensä lähes 294 000 euroa ja pääomatuloja noin 4,9 miljoonaa euroa.

Miehen yhden vuoden ansiot ylittävät todennäköisesti ne, mitä itse tulen tienaamaan koko elämäni aikana.

Näköjään kansalaisten riistäminen kannattaa.

Tämän toiminnan sisäministeri Päivi Räsänen – harras kristitty, remember – siunasi kaventaessaan jokamiehenoikeuksia Talvivaaran alueella, kuten ansioitunut bloggari Sakari Timonen kertoi blogissaan 15. elokuuta 2014.

Mutta jos minun pitäisi valita Adolf Hitlerin tai Pekka Perän välillä, valitsisin tietysti Hitlerin. Miksi? No, tietysti siksi, että Hitlerillä oli tyylikkäämmät vaatteet ja enemmän karismaa kuin Perällä.

Kuka edes muistaa sadan vuoden päästä, kuka vittu oli Pekka Perä?

Tuskin tätä maata on enää edes jäljellä silloin tätä menoa.

”Eikö kannattaisi välillä ajatella mitä sanoo eikä vain sanoa mitä ajattelee”, kuulen jonkun jälleen piipittävän jossain kaukaisuudessa.

Ei kannata, jumalauta!

Tämän maan suurin ongelma on se, ettei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä! Lakaistaan kiusalliset kysymykset maton alle tai käytetään poliittisesti korrekteja kiertoilmaisuja muokkaamaan ihmisten ajattelua.

Katsellaan ja kuunnellaan mieluummin sitä formaattipaskaa apaattisina aivokääpiöinä kuin taistellaan yhteiskunnan jatkuvaa eriarvoistumista vastaan.

Orjatyön sijasta puhutaan osallistavasta sosiaaliturvasta ja kuntouttavasta työtoiminnasta, paskan musiikin sijasta puhutaan Cheekin upeista stadionkonserteista, jotka yhdistivät koko kansan!

Niin, kyllähän se Hitlerkin yhdisti koko kansan, muut pantiin uuniin.

Uunin sijasta heikompi aines pannaan tänä päivänä rakentamaan tätä yhteiskuntaa kapitalisteille, oligarkeille ja muille voittajille osallistavan sosiaaliturvan ja kuntouttavan työtoiminnan nimissä.

Vaikka sitten puhdistamaan sitä Talvivaaraa.

”Nalle, etkö voisi kirjoittaa lyhyempiä bloggauksia, kun ei näitä jaksa lukea, kun puhelinkin soi tuossa koko ajan”, sössötti eräs entinen työnantajani tuossa hiljattain.

Newsflash: En voi! Sulje se puhelin tai sano sille tyypille siihen puhelimeen, että mä en voi nyt puhua, koska mä luen Nallen blogia just NYT!

Teillä on koko neljäs valtakunta täynnä poliittisesti korrektia sisällötöntä paskaa, jota myydään milloin sinisissä, keltaisissa, punaisissa, vihreissä tai kaikissa mahdollisissa sateenkaaren väreissä.

Jos minun blogini pituudet häiritsevät, niiden sisältö ei ole poliittisesti korrektia ja ne ovat turhan polveilevia, lukekaa jotain muuta. Ummistakaa silmänne. Teeskennelkää, että kaikki on hyvin.

Hymyilkää sitä leveämmin, mitä enemmän teitä itkettää!

Kenties sillä tavoin tämä maa pelastuu!

Lukemalla Alexander Stubbin twiittejä! Pusi pusi, nami nami! Hymyillään! Halataan!

Oj, men så jättetrevligt då!

Maailma on täynnä blogeja, joissa on kauniita valokuvia ihanista ruoka-annoksista, näteistä tytöistä poseeraamassa kauniissa vaatteissa tai vaikkapa 27 kohdan lista milloin mistäkin jonninjoutavasta aiheesta.

Maailma on täynnä formaattiradioita, jotka suoltavat sitä samaa formaattihuttua, joka istuu juuri siihen samaan tasapäistettyyn formaattihuttuun kuin kaikki muukin formaattihuttu.

Maailma on täynnä klikattavia uutisia, jotka houkuttelevat lupauksilla jostain ihmeellisestä, kunnes uutista klikattaessa selviää, että kyseessä olikin vain Tuksu piereskelemässä kaupan jonossa.

Miksi minun pitäisi tasapäistää oma blogini jonkun kalliin konsultin kehittämään muottiin tai sapluunaan, joka ei eroa yhtään niiden vierustovereiden muoteista ja sapluunoista.

Jos haluatte sisällötöntä ja helposti pureskeltavaa huttua, menkää Mäkkäriin ostamaan euron juusto. Tämä on nimittäin seitsemän ruokalajin gourmet-menyy, jonka sisältöä ei koskaan paljasteta teille etukäteen! Juomalaseihinnekin kaadan omissa pöntöissäni valmistunutta valkoviiniä – tai kusta.

Täältä saatte jotain ihan muuta – mitä muualta ette saa!

Tasapäistäminen, formaattiajattelu, poliittinen korrektius ja markkinavoimien ehdoilla toimiminen on tehnyt meistä idiootteja laumasieluja, joiden sisällön elämään tuovat tänä päivänä sisällöttömät Twitter-viestit, tyhjänpäiväiset Facebook-päivitykset, sisällöttömät televisiosarjat, aivottomat uutiset, geneeriset muoti- ja ruokablogit, persoonattomat kuntosalit, tasapäistetyt kauppaketjut, valkaistuilla hymyillään kilpaa hymyilevät hyypiöt, poliittisesti korrektit keskustelut ja niiden vastapainoksi kollektiivinen raivo sosiaalisessa mediassa seuraavaksi unohdettavasta aiheesta.

Mikä vittu meitä oikein vaivaa? Mikä vittu meihin oikein on mennyt?

Halutaanko me tätä ihan oikeasti? Siis ihan oikeasti?

Älkää nyt vittu viitsikö.

Sen sijaan, että ajattelee mitä sanoo, eikö pikemminkin kannattaisi ajatella, mitä tekee?

PÄIVITYS 30.3.2024: Tätä Riepua kasatessani olen käynyt läpi erinäisiä tekstejäni vuosien ja vuosikymmenten varrelta. Eräät ovat edelleen – ikävä kyllä – yhtä ajankohtaisia kuin niitä kirjoittaessani, kun taas toiset ovat saattaneet kärsiä inflaation. Eivät kuitenkaan kovinkaan paljoa. Nyt meillä on presidenttinä Alexander Stubb ja kansakunta läskimpi, tyhmempi, laiskempi ja sivistymättömämpi kuin koskaan.

Minun olisi sinänsä paljon helpompi jatkaa elämääni seuraamalla laiskanpulskeasti tämän maailman ajautumista yhä syvemmälle omaan pimeyteensä, mutta silloin olisin paradoksaalisesti vain osa vallitsevaa ongelmaa. Koska kyseinen maailma on vituttanut ja vituttaa minua edelleen ihan liikaa, päätin yrittää tehdä asioille vielä jotain. Siksi Riepu, jotta saisi putsattua paskoja pihalle ja tehtyä tästä maailmasta edes hitusen verran paremmaksi paikaksi elää.