I. Inkluusiotako?

Helsingin Sanomat kertoi eilen tiistaina 19. elokuuta 2025, miten aikuisen halvin kertalippu Helsingin Seudun Liikennelaitoksen HSL:n ylläpitämässä paikallisessa joukkoliikenteessä on voinut parin vuoden päästä nousta jo 3,85 euroon nykyisestä 3,20 eurosta.

Suunta on kestämätön. Samalla kun joukkoliikenne kaupungin ydinkeskustassa ja sen liepeillä näivettyy ja heikentyy jatkuvien katutyöurakoiden, remonttien, peruskorjausten ja yllättävien korjausrupeamien puitteissa, pitäisi epävarmemmasta joukkoliikenteestä maksaa alati enemmän. Miksi ihmeessä?

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä hinnoittelusta vaan siitä, kenelle Helsinki kuuluu ja kenen liikkuminen on kaupungin todellisten arvojen mukaista.

HSL:n hinnankorotussuunnitelmat paljastavat umpikujaan ajautuneen järjestelmän. Kun AB-kuukausilippu uhkaa nousta lähes 90 euroon vajaan kolmen vuoden sisällä, ei voida enää puhua kohtuullisesta hinnoittelusta vaan systemaattisesta syrjinnästä, joka sulkee yhä suuremman osan kaupunkilaisista pois julkisesta tilasta.

Vaikka Helsingin kaupunki tykkää puhua yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista inkluusiosta, tasavertaisuudesta ja syrjimättömyydestä, on todellisuus 2020-luvun jälkimmäisellä puoliskolla jotain täysin muuta – kuten kaupungin törkeä syrjintätapaus rap-kollektiivi Notkean Rotan jäsentä kohtaan taannoin todisti.

Helsingin kaupungin inkluusion perusajatus ja lähtökohta on kaunis ja kannatettava, sillä siinä kaikilla kaupungin asukkailla – myös erityistä tukea tarvitsevilla – on oikeus osallistua ja kuulua kaupungin yhteisöihin ja palveluihin tasavertaisesti.

Inkluusion pyrkimyksenä on mahdollistaa kaikille osallistuminen kaupungin tarjoamiin palveluihin omien kykyjensä sekä tarpeidensa mukaisesti ja siihen kuuluu olennaisesti tarvittavan tuen sekä esteettömyyden takaaminen.

Millaista inkluusiota ja esteettömyyttä edustaa tällöin joukkoliikenne, missä jokainen korotuskierros tekee julkisen liikenteen rehellisestä käytöstä alati ilkeämpää pienituloisille – eli joukkoliikenteen pääasiallisille käyttäjille?

Helsingin kaupunki, te reputitte.

II. Moraalitonta hinnoittelua

Joukkoliikenteen nykyinen rahoitusmalli perustuu ilmeisen kestämättömään oletukseen, missä liikkuminen kaupungissa on luksusta, josta tulee maksaa. Tässä suhteessa touhu edustaa nykyhallituksen johdonmukaista linjaa: kurita köyhiä, palkitse pohatat.

Minne on pääkaupunkiseudun liikennekeskustelusta kadonneet esimerkiksi vielä joitakin vuosia sitten säännöllisesti puheenaiheina olleet tietullit, joista esimerkiksi Tukholmasta ja Lontoosta on yksinomaan hyviä kokemuksia yksityisautoilun hillitsemiseksi ydinkeskustassa?

Kansalaistottelemattomuuteen joukkoliikenteessä kannustava ruotsalainen Planka.nu-liike onkin kiteyttänyt asian osuvasti: tänä päivänä miljonääri ja työtön maksavat saman hinnan joukkoliikenteestä.

Näin takaperoinen verotus on käsittämätöntä aikakaudella, jolloin Helsinki mielellään esittäytyy tasa-arvoisena ja kaikille avoimena maailmankaupunkina – tosin tässä kohtaa täytynee todeta, että se on täysin nykyisen oikeistohallituksen linjan mukainen.

Nykyolosuhteissa inkluusio ja saavutettavuus paljastuvat tyhjäksi sanahelinäksi, kun samaan aikaan tyrehdytetään toisten mahdollisuuksia osallistua kaupunkielämään.

Esimerkiksi Tallinnassa, Montpellierissä ja Luxemburgissa on jo ymmärretty, että liikkuminen ei ole etuoikeus vaan perusoikeus, jonka toteutuminen määrittää yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta tasavertaisuutta.

Eli sitä inkluusiota, saavutettavuutta, osallistamista ja esteettömyyttä.

Helsingin poliitikkojen puheissa toistuu mantra siitä, kuinka joukkoliikenteen käyttöä pitäisi lisätä ilmasto- ja ruuhkasyiden vuoksi, vaikka samaan aikaan hinnoittelupolitiikka vie täysin päinvastaiseen suuntaan.

Helsingin kaupungin sanojen ja tekojen ristiriita näyttäytyy tässä suhteessa yhtä räikeänä kuin narsistien puheissa.

III. Tallinnan opetukset ja HSL:n sokeus

Tallinnan malli tarjoaa konkreettisen vaihtoehdon. Kun Viro teki joukkoliikenteestä maksutonta kaupungin asukkaille vuonna 2013, tulokset olivat yksiselitteiset: kaupunki sai 35 000 uutta veronmaksajaa ja tuotti puhdasta voittoa 20 miljoonaa euroa vuosittain.

Allan Alakülan, Tallinnan ilmaisen joukkoliikenteen pääkehittäjän, havainnot ovat valaisevia:

– Busseissa ja raitiovaunuissa on entistä siistimpää ja turvallisempaa.

Maksuttomuus ei tuonut pelättyjä ongelmia vaan paransi palvelun laatua, kun resursseja vapautui varsinaisen liikenteen pyörittämiseen ja kehittämiseen valvonnan ja kontrollin sijaan.

HSL:n entisen toimitusjohtajan Suvi Rihtniemen vastaväite siitä, että ilmaisuus nostaisi kunnallisveroa 1-2 prosenttiyksikköä, paljasti Helsingin järjestelmän todellisen luonteen.

Nykyisellään joukkoliikenteen rahoitus on epäoikeudenmukaista tulonsiirtoa pienituloisilta suurituloisille. Rihtniemen argumentti on kuin sanoisi, että maksullinen peruskoulu olisi oikeudenmukaisempaa kuin verorahoitteinen, koska ”kaikki maksaisivat saman verran”.

Aivan kuten nykyisen oikeistohallituksen arvonlisäverokorotuksessa 24:sta 25,5 prosenttiin.

Erityisen ongelmallista HSL:n lähestymistavassa on se, että se sivuuttaa täysin sen, mitä maksuttomuus voisi merkitä kaupungin sosiaaliselle koheesiolle eli kaupunkilaisten yhteenkuuluvuudelle.

Kun liikkuminen ei enää olisi kiinni lompakon paksuudesta, avaisi se mahdollisuuksia, joita nyt ei edes osata kuvitella. Nuoret voisivat hakeutua harrastuksiin kauempaa, työttömät pääsisivät helpommin työhaastatteluihin ja vanhukset pysyisivät paremmin yhteydessä yhteiskuntaan.

IV. Demokratiaa halveksuva politiikka

HSL:n byrokraatit puhuvat mielellään tehokkuudesta, mutta vaikenevat siitä, kuinka paljon rahaa kuluu pelkästään lippujärjestelmän ylläpitoon. Matkalippujen tarkastukset, lippuautomaatit, tarkastajat, sakot, oikeusjutut…

Nyt valvontakoneisto nielee miljoonia, jotka voitaisiin käyttää yksinomaan joukkoliikenteen parantamiseen ja kehittämiseen.

Nykyinen järjestelmä on myös inhimillisesti kylmä ja tehoton. Se luo tarpeettomia konflikteja tarkastajien ja matkustajien välille sekä aiheuttaa välillisesti stressiä ja pelkoa niille, joilla ei ole varaa lippuun sekä myös tarkastajille, jos joku satunnainen matkailija menettää tarkastuksessa malttinsa – tehden matkanteosta epämiellyttävää niin matkustajille kuin sen työntekijöillekin.

Yksinkertaistettuna: nykyinen järjestelmä on demokratian vastainen. Se antaa sananvallan niille, joilla on varaa maksaa ja sulkee pois ne, joilla ei ole. Tämä ei ole vain symbolista vaan konkreettista: kuka pääsee harrastuksiin tai raittiusseuran kokouksiin? Kuka voi osallistua kulttuuritapahtumiin? Kuka voi tavata ystäviä eri puolilla kaupunkia?

Onko tämä todellakin se tapa, miten Helsingin kaupunki haluaa estää syrjäytymistä?

Hesarin eilen paljastama vihreiden ja demareiden välinen kiista kaupunkiympäristölautakunnassa paljastaa poliittisen kentän hämmennyksen ja mielikuvituksen köyhyyden. Kun edes ”vasemmistopuolueet” eivät uskalla vaatia ilmaista joukkoliikennettä, kyse on ideologisesta halvaantumisesta.

On helpompi kiistellä siitä, nostetaanko hintoja hitaasti vai nopeasti kuin kyseenalaistaa koko hinnoittelufilosofia.

Apulaispormestari Johanna Laisaaren (sdp) epäselvä kannanotto asiaan kertoo paljon Helsingin nykyisen kunnallispolitiikan luonteesta. Sen sijaan, että otettaisiin selvä kanta epäoikeudenmukaisuutta vastaan, kiemurrellaan teknisillä yksityiskohdilla ja budjettinäkökohdilla.

Tämä on politiikkaa, joka on menettänyt ytimensä, visionsa ja järkensä.

Ruotsalainen Planka.nu-liike on osoittanut, että järjestäytynyt kansalaistottelemattomuus voi olla sekä tehokasta että moraalista.

Planka.nu:n ”p-kassa” – josta maksetaan tarkastajien kynsiin joutuneiden matkustajien tarkastusmaksut – on osoitus siitä, miten kansalaiset voivat solidaarisesti vastustaa epäoikeudenmukaista politiikkaa ja samalla kyseenalaistaa nykypolitiikan tehottoman järjettömyyden.

V. Kansalaistottelemattomuuden oikeutus

HSL:n hinnoittelupolitiikka ei ole pelkkää hallintovirkamiesten byrokraattista mielivaltaa vaan aktiivista yhteiskuntapolitiikkaa joka määrittää pääkaupunkiseudun todelliset arvot.

Kun järjestelmä muuttuu epäoikeudenmukaiseksi näin räikeästi, tulee kansalaistottelemattomuudesta paitsi oikeutettu myös välttämätön vastarinnan muoto.

Eikä tämä ole pelkkää ideologista haihattelua. Sillä kun yhä useampi kaupunkilainen joutuu valitsemaan ruoan ja bussilipun välillä, opiskelijat eivät pääse luennoille liian kalliiden matkalippujen vuoksi ja eläkeläiset eristäytyvät koteihinsa, järjestelmä on menettänyt legitimiteettinsä.

Helsingin kontekstissa tilanne on erityisen ristiriitainen kun kaupunki – joka ylpeilee inkluusiollaan, kansainvälisyydellään ja edistyksellisyydellään – noudattaa joukkoliikenteen suhteen politiikkaa, joka kuuluu menneisyyteen.

Kun muualla Euroopassa siirrytään kohti ilmaista tai merkittävästi subventoitua joukkoliikennettä, näivettyy Helsinkikin muun maan tavoin yhä tukevammin takapajulaksi Petteri Orpon (kok), Riikka Purran (ps) ja kumppaneiden johdolla.

VI. Vaihtoehtoja on olemassa – jos halutaan

Helsinki voisi olla edelläkävijä ilmaisen joukkoliikenteen saralla Pohjoismaissa. Kaupungin talous on terve, veropohjaa on laajentamiseen ja kaupungista löytyy teknistä osaamista yllin kyllin.

Työnantajaveron, progressiivisen veromallin tai niiden yhdistelmän avulla kustannukset voitaisiin jakaa oikeudenmukaisesti niin, että suurituloiset maksaisivat enemmän ja pienituloiset vähemmän kuin nykyään.

Sen sijaan, että tuhlaamme miljoonia valvontamekanismeihin, voisi pääkaupunki investoida siihen, mikä tekee kaupungista elävän – eli helppoon ja vaivattomaan liikkumiseen. Unohtamatta miten jokaisen maan pääkaupunki on yleensä näyteikkuna myös muiden maiden turisteille – niin hyvässä kuin pahassa.

Ilmainen joukkoliikenne ei ole utopia vaan yhteiskunnallinen investointi, joka maksaa itsensä takaisin monin tavoin.

Se vähentää ruuhkia, parantaa ilmanlaatua, lisää kauppojen asiakkaita, tekee kulttuuri- ja urheilutapahtumista helpommin saavutettavia sekä vähentää yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Vaikka nämä hyödyt eivät näy HSL:n kirjanpidossa, ovat ne silti todellisia ja mitattavia.

On älyllisesti köyhää argumentoida, että ilmaista joukkoliikennettä ei arvostettaisi. Harva väittää, että maksuttomat kirjastot, koulut tai terveydenhuolto olisivat vähemmän arvostettuja kuin maksulliset vaihtoehdot – ennen kuin oikeistohallitus pääsi niitä kehittämään (lue: tuhoamaan).

Vai onko tässäkin kyse samasta nyky-Suomen kehityskaaresta, missä yhteiset yhteiskunnalliset palvelut – kuten tässä tapauksessa pääkaupunkiseudun joukkoliikenne – tehdään niin kalliiksi ja kannattamattomaksi sen tavallisille käyttäjille, että sekin voidaan lopulta ajaa alas ja kaupallistaa yksityisille toimijoille ”kehityksen” nimissä?

Päinvastoin: julkisten palveluiden yleinen saatavuus ja saavutettavuus ovat terveen sivistysyhteiskunnan kivijalka.

VII. Tulevaisuuden valinta

Kun julkisen liikenteen kertalippu lähenee neljää euroa, kyseessä on poliittisesti tehty päätös, joka kertoo pääkaupungin todellisista arvoista. Päätös, joka kertoo, että tämä kaupunki kuuluu niille, joilla on varaa maksaa ja jota muut saavat katsoa sivusta tai kävellä – tai muuttaa muualle.

Inkluusiotako?

Mutta kuten historia osoittaa, epäoikeudenmukaiset järjestelmät eivät ole ikuisia. Muutos alkaa siitä, että riittävän moni ymmärtää tilanteen kestämättömyyden ja alkaa toimia sitä vastaan.

Ensin yksilöllisesti – jättämällä maksamatta tai järjestäytymällä yhteisiin boikotteihin. Tämän jälkeen poliittisesti, kun päättäjät vihdoin ymmärtävät, miten nykyinen tie johtaa umpikujaan.

Vai haluaako Helsingin kaupunki luoda raukkamaisella ja näköalattomalla kyykytyspolitiikallaan entistä dystooppisemman paikan elää yhä useammalle, kun kaupunkikulttuuria kehitetään yhä pienemmälle eliitille – ja jossa muualla toteutuvat villin lännen lait?

Silloin on turha enää itkeä ympäröivää kurjuutta, jos kaupunki on itse omilla toimillaan ja poliitikkojensa johdolla edistänyt tätä kehitystä.

Teksti: Nalle Österman, 20.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus).

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Näin ilmoitti syyksi Kontulan kulttuuriostarin tuottaja Sinivuokko Koivula rap-kollektiivi Notkean Rotan solistille Severi ”Rautaperse” Lehtoselle eilisen (30.5.2025) Hesarin artikkelin perusteella sen, miksei itä-helsinkiläistä rap-kollektiivia Notkeaa Rottaa voida enää ottaa tuttuun tapaan esiintymään Kontulan ostoskeskuksen kupeessa järjestettävälle Kontufestarille.

Kontufestarille, missä Notkea Rotta on ollut leppoisan ilmaistapahtuman vakiokalustoa jo perustamisestaan lähtien 2000-luvun alusta.

Miten meni omasta mielestä?

Tässä meillä on Helsingin kaupungin osallistavan budjetoinnin (OmaStadi) kulttuurilaitos – joka on juhlavissa julkilausumissaan sitoutunut monimuotoisuuteen ja inkluusioon – sulkemassa pois taiteilijoita juuri heidän ikänsä, sukupuolensa ja aiemman näkyvyytensä perusteella.

Ominaisuuksien, joita nämä eivät ole voineet valita.

Tasa-arvon paradoksi käytännössä

Kulttuurituottaja Koivulan viesti Notkean Rotan Rautaperseelle asettuu outoon valoon ottaen huomioon Helsingin kaupungin Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat vuosina 2022-2025. Pormestari Juhana Vartiaisen (kok) allekirjoittamassa esipuheessa todetaan selväsanaisesti:

”Jokaisella kaupunkilaisella on oikeus tulla kunnioittavasti kohdatuksi, käyttää palveluita ja osallistua itselle tärkeisiin asioihin juuri sellaisena kuin on, ilman pelkoa syrjinnästä tai häirinnästä.”

42-sivuisessa asiakirjassa kaupunki sitoutuu yksiselitteisesti edistämään tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä kaikissa kunnallisissa palveluissa ja toiminnoissa, kuten näin:

”Helsingin kaupungin toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyö on ihmisoikeusperustaista eli sen keskiössä on kaikkien helsinkiläisten ihmisarvon kunnioittaminen ja erityisesti heikommassa asemassa olevien kaupunkilaisten oikeuksien toteutumisen edistäminen.”

Silti Koivulan törkeä kuittailu Notkeaa Rottaa kohtaan, jonka keulahahmo Mikko Sarjanen valittiin vielä viime vuonna vuoden kaupunkilaiseksi työstään nuorten lukutaidon opettamisessa rap-työpajojen kautta, paljastaa huolestuttavan kuilun politiikan ja käytännön välillä.

Siinä kohtaa on vaikea olla miettimättä, miten vuoden kaupunkilaisesta tulee alle puolessa vuodessa ”keski-ikäinen ex-julkkismies”, joka ei enää sovi kaupungin kulttuuriohjelmaan?

Damage control ja taktisen harhautuksen taito

Kun asia nousi julkisuuteen, alkoi kaupunki harjoittaa nopeaa ”damage controlia” eli vaurioiden korjaamista. Helsingin kaupungin vastineessa kuitenkin sivuutettiin täysin ydinasia – eli kaupungin työntekijän härski lausunto – ja keskityttiin rahaan. Sattumaako?

Vastineessa kerrotaan, että ”kyse on valitettavasta väärinkäsityksestä” ja että rahoitusta ei myönnetty budjettisyistä. Vaikka nythän sitä louvoa piti vasta ollakin – kokonaista 300 000 euroa – Kontulan kulttuuriostari –hankkeelle.

Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan apulaispormestari Paavo Arhinmäki (vas) totesi Facebookissa asiasta muun muassa näin:

”Keski-ikäisenä puhemusiikin ystävänä voin todeta, että Helsingin kaupungilla ei ole mitään sellaista linjausta, että keski-ikäiset miehet eivät voisi esiintyä tai että meille keski-ikäisille miehille ei suunnattaisi kulttuuriohjelmaa. […] Tänäkin kesänä olisin halunnut nähdän Notkean Rotan Kontulassa. Valitettavasti festari ei kuitenkaan toteudu. Ei siksi että kulttuuripormestari ja Notkea Rotta ovat keski-ikäisiä miehiä. Vaan siksi, että budjetit eivät kohdanneet. Tähän liittyy ilmeisesti iso määrä väärinymmärryksiä, puolin ja toisin.”

Mutta kuten kirjakauppias Elmeri Vehkala osuvasti totesi: ”Onhan tää nyt maailman paskin vastine, kun tässä ei oteta kantaa HS:n jutun kärkeen ollenkaan.” Samaan kiinnitti huomionsa myös Timo Riitamaa: ”Minua huolettaa millaisen vastareaktion se aiheuttaa että kaupunki ei katso vastineessaan aiheelliseksi millään tavalla kommentoida työntekijänsä kielenkäyttöä.”

Kontufestarin tuottajaksi pyydetty Sampo Laurikainen korjasi vastineen väitteitä todeten, että Helsingin Sanomat oli ”tarkistanut tarkkaan tiedot ja luki kirjeenvaihtoni kirjaston kanssa ja kuuli Sinivuokon törkeän lausuman Severille!”

Raha-argumentin ironia

Erityisen ironista raha-argumentoinnissa on se, että kulttuuriostarin budjetista 116 000 euroa menee tuottajan palkkaan kahden vuoden ajalle, kun taas 11 000 euron tuki yksipäiväiselle festivaalille oli ”liian paljon”.

Siis siitä 300 000 euron mällistä.

Tai kuten Laurikainen asian ilmaisi: ”Ainakin siitä innostui kirjasto joka palkkasi 116 000 eurolla työntekijänsä tuottajan pestiin ja hänelle tuuraajan ja ostettiin 20 000 eurolla valoja ja laululaitteet nuorisotalolle.”

Jos rahasta halutaan puhua, niin voidaan esittää kysymys: onko kulttuuri, kaupunkikulttuuri ja sen edistäminen tämän lausuman myötä tätä nykyä kielletty keski-ikäisiltä ex-julkkismiehiltä maan pääkaupungissa, varsinkin kun Helsingin kaupunki ei ota vastineessaan millään tavoin kantaa tuottajansa letkautukseen?

Mitä se kertoo kaupungin todellisesta arvopolitiikasta vuonna 2025, että se päättää sivuuttaa Hesarin osoittaman räikeän tasa-arvorikkomuksen täysin?

Nyt koko tapahtumaa ei voida järjestää, koska ei ole varaa – ei ainakaan, mikäli esiintyjät ovat keski-ikäisiä ex-julkkismiehiä.

Miten meni omasta mielestä?

Binäärisen ajattelun loukku

Jostakin 2010-luvun puolivälistä lähtien olemme alkaneet elää alati polarisoituneemmassa eli kahtijakautuneessa maailmassa.

Äärioikeisto vs laitavasemmisto, hyvä vs paha, musta vs valkoinen, mies vs nainen, valkoinen vs värillinen, heteronormatiivinen vs muunsukupuolinen.

Ja niin edelleen.

Erilaisia ideologioita käytetään milloin missäkin yhteydessä edistämässä omaa – omasta mielestä – hyvää asiaa, kuten Donald Trump ja Elon Musk Yhdysvalloissa, jotka antavat ymmärtää puhuvansa kristillisen rakkauden kauniilla äänellä silloin kun se heille sopii.

Hyvällä asialla on varmasti ajatellut olevansa myös Sinivuokko Koivula laulaessaan vuonna 2014 Gospel Helsinki ry:n julkaisemalla kokoelmalevyllä Unspeakable Joy sekä organisoidessaan viime vuoden Helsingin Priden yhteyteen Kontulan kirjastoon keskustelutilaisuuden ”Sateenkaari-ihmiset ja usko”.

Pride ja portinvartijuuden paradoksi

Miten toteutuu yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sateenkaariyhteisöjen Pride-tapahtumassa vuonna 2025? Toukokuun alussa saimme muun muassa Iltalehdestä lukea, miten jo vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue on ajettu ulos tämän vuoden Pride-kulkueesta.

Pride-järjestäjien perustelu – ”turvallisen tilan” luominen ja varmistaminen, että osallistujat tulevat ”asian takia” eivätkä näkyvyyden vuoksi – näyttää heijastavan samaa logiikkaa kuin vakiintuneiden paikallisten taiteilijoiden sulkeminen pois yhteisötapahtumista.

Onko käymässä niin, että sitä mukaa kuin erilaiset vähemmistöt ovat alkaneet kasvaa isommiksi, eivät entisten vähemmistöjen – kuten vaikkapa SKP:n tai Suomen eläinoikeuspuolueen EOP:n – kaltaiset pienemmät vaikuttajat enää kelpaakaan ajamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asiaa?

Eikö inkluusiossa olekaan enää tilaa kaikille?

Henkilökohtainen kokemus kategorisoinnista

Olosuhteista johtuen tai niistä riippumatta olen itsekin joutunut tätä nykyä kyseiseen kastiin, kerran en ole ihonväriäni, juuriani, sukupuoltani ja seksuaalista suuntautumistani voinut itse valita. Ja kun tarpeeksi kauan elää, tulee keski-ikäkin väkisin vastaan.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Tasa-arvon nimissä ajetaan usein hienoja, yleviä ja kannatettavia asioita – kuten intersektionaalinen feminismi, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, eri uskontokuntien näkemykset sekä värillisten ja rodullistettujen kokemukset.

Upeita, fiksuja sekä fantastisia teemoja, joiden tasa-arvoa on syytäkin tavoitella, kunnes joku jossakin keksii, ettet itse kuulukaan joukkoon, joukkoistaen pahimmassa tapauksessa vielä muut aatetoverit kimppuusi.

Siinä kohtaa on enää paha yrittää sanoa mitään vastaan, kun oma piipityksesi päätyy joka tapauksessa muun kohinan tai tahallisen väärinymmärtämisen alle.

Syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen…

Yhtäkkiä huomaatkin kohtelusi muuttuneen. Enää et olekaan hieno, hyvä ja kunnioitettava ihminen vaan ”keski-ikäinen mies, joka on joskus ollut julkkis”.

Eikä asiaa auta tietenkään se, jos omat syntyperäiset ominaisuutesi on yleisesti liitetty sortajiin.

Marginalisoitujen ryhmien todellisten kokemusten tunnustaminen

Tässä vaiheessa on erityisen tärkeää korostaa, ettei tämä analyysi vähättele naisten, etnisten vähemmistöjen, LGBTQ+-ihmisten tai muiden marginalisoitujen ryhmien kohtaamia todellisia haasteita. Nämä ryhmät kohtaavat edelleen merkittäviä esteitä ja näiden epäkohtien korjaaminen vaatii herkeämättömän huomion ja aktiivisen työn.

Naiset ansaitsivat paikkansa pöydässä taistellessaan vuosisatojen rakenteellista syrjintää vastaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt taistelevat edelleen perusoikeuksistaan monissa maissa. Maahanmuuttajat kohtaavat ennakkoluuloja ja rakenteellisia esteitä.

Nämä kamppailut ovat oikeuttettuja ja jatkuvat edelleen eri puolilla maailmaa mitä suurimmissa määrin.

Pointti ei silti ole siinä, että kääntäisimme kehityksen suuntaa tai palaisimme aikaan, jolloin tietyt ryhmät olivat systemaattisesti syrjittyjä. Sen sijaan kysymys on siitä, voimmeko kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja, jotka voisivat korjata historiallisia epäoikeudenmukaisuuksia, samalla uusia syrjinnän muotoja välttäen.

Nykymiehen ahdinko ja kriisi

Miesten halveksiva kohtelu pelkästään heidän väestöllisten ominaisuuksiensa perusteella saa lisää painoarvoa, kun sitä tarkastelee kasvavien todisteiden valossa miesten koulutuksellisista ja sosiaalisista haasteista tänä päivänä.

Suomalaiset pojat jäävät nyt merkittävästi jälkeen tytöistä lukuymmärryksessä: 10-14-vuotiaat pojat käyttävät lukemiseen alle kymmenen minuuttia päivässä verrattuna saman ikäisten tyttöjen yli kahteenkymmeneen minuuttiin.

Suomessa on kehittynyt yksi maailman suurimmista sukupuolten välisistä eroista toisen asteen koulutuksessa: noin 40 prosenttia pojista käy lukion verrattuna 60 prosenttiin tytöistä.

Ehkä huolestuttavinta on, että lapsettomuus on yhä enemmän korreloitunut miesten koulutustason kanssa. Yli kolmasosa suomalaisista miehistä noin 45 vuoden iässä, joilla on vain peruskoulu käytynä, pysyy lapsettomana.

Tai kuten tietokirjailija Timo J. Tuikka kirjoitti: ”Pettyneet pojat ovat väärissä poliittisissa käsissä räjähdysherkkää lauma-ainesta.” Vuoden 2023 suomalaistutkimuksen mukaan joka neljäs alle 30-vuotias mies pitää väkivaltaa hyväksyttävänä omien tavoitteidensa ajamisessa.

Syrjäytymisen vaaralliset seuraukset

Historia varoittaa meitä suurten nuorten miesryhmien syrjäytymisen ja toivottomuuden seurauksista. 1930-luvun Saksassa taloudellinen epätoivo ja sosiaalinen hyljeksintä loi olosuhteet, joita autoritaariset liikkeet hyödynsivät. Se, miten ihminen tulee kohdelluksi ja kohdatuksi määrittää helposti sen, miten hän alkaa suhtautua ympäristöönsä, yhteiskuntaan ja muihin kanssaihmisiin.

Yhtä lailla ahdistava on se yhä kuristavammaksi käyvä puristus, missä keski-ikäinen valkoinen mies joutuu elämään tuntiessaan vieraantumista vaikka Trumpin tai kaltaistensa edustamista inhottavuuksista, mutta tullessaan henkilökohtaisten ominaisuuksiensa seurauksena lyötetyksi samaan kastiin.

Ei saa myöskään olla ”tolkun ihminen”, koska sekin tarkoittaa vain mukautumista vääryyksien hiljaisten hyväksyjien joukkoon.

Tämä luo paradoksaalisen umpikujan loopin, missä et voi samastua äärioikeistolaiseen politiikkaan, vaikka eräät haluavatkin rinnastaa sinut siihen syntymäominaisuuksiesi vuoksi. Et saa myöskään kuulua hiljaisen tolkun enemmistöön, koska sekin on väärin.

Mikä onkaan miehen identiteetti silloin, jos hänet jätetään kaikista joukoista pois yksin pyörimään? Ei ihme, jos joku kokee tällöin olonsa ahdistuneeksi, syrjityksi, syrjäytyneeksi, tarpeettomaksi ja hylätyksi.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Jos ihminen ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa eikä koe tulevansa hyväksytyksi mihinkään asialliseen porukkaan, hänet voi olla helpompi houkutella mukaan erilaisiin kostotoimiin yksilöitä tai yhteiskuntaa vastaan – varsinkin jos hänet on jo valmiiksi ehditty leimata valkoiseksi sortajaksi.

Kohti ratkaisuja: lisäävä tasa-arvo

Haaste ei ole heiluttaa heiluria yhdestä syrjinnän muodosta toiseen, vaan kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja. Siksi tarvitsemme ”lisäävän tasa-arvon” mallin, jossa uusien ryhmien mukaan ottaminen ei vaadi muiden sulkemista pois.

Kulttuurilaitoksille:
– Kehittää valintaperusteita, jotka perustuvat taiteelliseen ansioitumiseen, yhteisölliseen kytkentään ja kasvatukselliseen arvoon demografisten kategorioiden sijaan
– Luoda mahdollisuuksia sekä vakiintuneille että nouseville taiteilijoille
– Rakentaa palautemekanismeja, jotka voivat havaita ja korjata syrjiviä käytäntöjä

Tasa-arvotyölle yleisesti:
– Omaksua moniulotteisia lähestymistapoja, jotka voivat tunnustaa samanaikaisesti historiallisen syrjinnän ja nykyisen kompleksisuuden
– Luoda tiloja dialogille ilman, että osallistujia kategorisoidaan etukäteen
– Panostaa kasvatukseen, joka kasvattaa empatiaa yli demografisten rajojen

Organisaatioille:
– Ottaa vastuu työntekijöiden lausunnoista sen sijaan, että yritetään hämätä huomio muualle
– Kouluttaa henkilöstöä tunnistamaan tiedostamattomat ennakkoluulot
– Kehittää kriisiviestintää, joka käsittelee ydinkysymyksiä teknisten selitysten sijaan

Oppiminen takaiskuista

Ehkä tärkein opetus Kontufestarin tapauksesta ei ole pessimistinen vaan toivekas. Se osoittaa, että meillä on yhteiskunnat ja laitokset, jotka aidosti välittävät tasa-arvosta riittävästi luodakseen kattavia suunnitelmia ja investoidakseen resursseja.

Haaste on varmistaa, että nämä hyvät aikeet saadaan käännettyä käytännöiksi, jotka todella palvelevat niitä arvoja, joita ne pyrkivät edistämään.

Optimistinen puoli tässä tarinassa on se, että se syntyi laitoksista ja yksilöistä, jotka ovat ilmoittaneet aidosti olevansa sitoutuneita positiiviseen muutokseen. Sinivuokko Koivulankin tausta sisältää uskontojen välisen dialogin järjestämistä ja gospel-musiikkia mistä voi päätellä, että häntäkin motivoi ja kannattelee osallisuuden sekä yhteisöllisyyden arvot.

Valinta: värit mustavalkoisen sijaan

Kun kohtaamme valinnan yhä polarisoituneiden leirien välillä, ehkä radikaalein teko on kieltäytyä kaksinapaisesta sukupuoli-identiteetistä kokonaan. Sen sijaan, että maailma jakaantuisi sortajiin ja sorrettuihin, voittajiin ja häviäjiin, voisimme pyrkiä luomaan yhteisöjä, joissa jokaisella on arvoa ja ihmisarvoa.

Ehkei meidän myöskään siksi tulisi ripustaa Sinivuokko Koivulaa ristille vaan miettiä hetken aikaa, millainen tästäkin maailmasta voisi jälleen tulla?

Maailma, missä puhtaan mustavalkoisen ajattelun sijaan päättäisimme laittaa värit ja valot päälle, pyytää ja antaa itsellemme sekä toisillemme myös erheitämme, typeryyksiämme, ajattelemattomuuksiamme, vikojamme ja sammakoitamme anteeksi.

Maailma, missä pyrittäisiin jälleen saavuttamaan tasa-arvoinen, yhdenvertainen ja inklusiivinen Helsinki, Suomi ja Eurooppa.

Maailma, missä jokaisella olisi turvallinen sekä hyvä olla ja missä jokaisella olisi oma roolinsa ja tilansa ansaita sekä jakaa iloa, valoa ja väriä ympärilleen patoutuneen vihan sijaan.

Aivan kuten Sinivuokko Koivula varmasti teki Helsingin Meilahden kirkossa syksyllä 2015 suunnitellessaan kyseiseen pyhättöön Tuomaan lastenkirkon. Koivulalle lapset saivat kertoa, millaisessa kirkossa heidän mielestään on mukava käydä. Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelin mukaan lastenkirkossa on värikkäät tekstiilit ja siellä on helppo liikkua.

Se on kaunis muistutus siitä, että sama ihminen, joka kerran loi lapsille turvallisen ja värikkään tilan, voi varmasti oppia luomaan samanlaisen tilan myös aikuisille sellaisina kuin he ovat – ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Teksti: Nalle Österman, 30.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman & ChatGPT / Dall-E 3 (toteutus)