Muistatko vielä ajan, kun köyhyys oli ongelma, joka haluttiin ratkaista? Ajan, jolloin sosiaaliturva oli investointi, ei rangaistus. Tuolloin vielä uskottiin, että ihmisarvo ei riipu palkkakuitin nollista tai siitä, oliko saanut turvapaikanhakijan leiman, sossun maksusitoumuksen tai ADHD-diagnoosin.

Mutta nyt eletään uutta Suomea. Ylvään oikeistohallituksen aikaa, jossa pääministeri Petteri Orpo (kok) hymyilee huolestuneen näköisenä ja valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) jakaa onnen kyyneleitä kaikille muille paitsi niille, joilla ei ole enää mitään.

Tervetuloa maahan, jossa nöyryytys on uusi kansantalousstrategia ja peukku uusi valuutta.

Mitä tapahtuu, kun julkista päihdehuoltoa leikataan? Kun mielenterveyspalveluiden jonot kasvavat kuukausiksi? Kun esimerkiksi Itä-Helsingin Kontulan päiväkeskus Symppis palaa käyttökelvottomaksi eikä tilalle tule mitään ainakaan vuoteen?

Kylpysuolaa kansalle

Tällöin tyhjiön täyttää jokin muu.

Kuten ”peukku”. Alfa-PVP. Muuntohuume, joka tekee käyttäjistään arvaamattomampia ja väkivaltaisempia, kuten poliisi asian ilmaisee. Aine, joka poliisin mukaan vaikuttaa jo ”kaikessa poliisitoiminnassa” ja aiheuttaa ”erityisen työturvallisuusriskin” viranomaisille.

Vaikka peukun vaikuttavaa ainesosaa mefedronea on valmistettu synteettisesti 1920-luvulta lähtien, tapahtui sen uusi nousu 2010-luvulla kemistien hoksatessa, että voisivat kehittää siitä muuntohuumeita, jotka eivät ole lain silmissä vielä laittomia.

Tällöin näitä aineita voitiin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Englannissa myydä täysin laillisesti esimerkiksi kylpysuolana (eng. bath salts).

Vaikka synteettisiä katinoneja, kuten mefedronia ja alfa-PVP:tä, kehitettiin jo 1920-luvulla, niiden varsinainen läpimurto tapahtui 2010-luvulla. Tuolloin kemistit oivalsivat, että näitä yhdisteitä voisi käyttää muuntohuumeina – eli valmistaa niistä päihteitä, joita ei oltu vielä erikseen kielletty laissa.

Tämän porsaanreiän ansiosta aineita saatettiin myydä täysin laillisesti esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, usein harhaanjohtavilla nimillä kuten kylpysuola (eng. bath salts), kasviboosteri tai tutkimuskemikaali.

Tässä piilee näkökulmasta riippuen kaunis tai karmiva ironia.

Samaan aikaan, kun hallitus leikkaa sosiaali- ja terveyspalveluita säästösyistä, peukun aiheuttamat lieveilmiöt maksavat valtiolle moninkertaisesti. Poliisitehtävät lisääntyvät. Vankilat täyttyvät. Päivystyksiin tulee yhä enemmän sekavia ja aggressiivisia potilaita.

Kuka maksaa? Tietysti se sama veronmaksaja, jolta juuri leikattiin palvelut pois!

Mutta eikö tämä olekin juuri se pointti?

Rangaistusyhteiskunnan bisneslogiikka

Kun tarkastelee hallituksen toimia kokonaisuutena, alkaa hahmottua kaava:

Vaihe 1: Leikataan ennaltaehkäisevistä palveluista kuten terveydenhuollosta, päihdehuollosta, mielenterveyspalveluista, työllisyyskorvauksista ja toimeentulotuesta.

Vaihe 2: Syntyy ongelma, jolloin ihmiset ajautuvat yhä syvempään syrjäytymiseen ja päihdekierteeseen.

Vaihe 3: Ongelmaa hoidetaan repressiivisesti eli sortavasti: lisätään poliiseja, vankilapaikkoja ja kontrollia.

Vaihe 4: Sortopalvelut ulkoistetaan yksityisille toimijoille, jotka tekevät niillä tulosta.

Näin köyhyydestä ja syrjäytymisestä tulee tuottoisa bisnes.

Täten vankilat, yksityiset vartiointiyritykset sekä päihde- ja terveydenhuollon yksityistäjät hyötyvät kaikki siitä, että ongelmia ei ratkaista vaan niillä hallitaan yhteiskuntaa.

Mikä parasta: mitä huonommin järjestelmä toimii, sitä enemmän sille voidaan myydä lisäpalveluita, piikki on auki. Loputtomiin.

Siksi se on täydellinen liiketoimintamalli, missä asiakaskunta ei lopu koskaan, koska järjestelmä tuottaa jatkuvasti lisää uusia asiakkaita.

Peukun todellinen funktio

Kuinka luodaan peukkuyhteiskunta? Ohje on yksinkertainen:

1. Normalisoi kärsimys. Kerro, että köyhyys on henkilökohtainen valinta. Että riippuvuus on luonteen heikkoutta.

2. Luo kannustinloukkuja. Rakenna järjestelmä, missä apu hävitetään heti, kun sitä tarvitaan eniten.

3. Kriminalisoi selviytyminen. Tee kaikesta laitonta, aina puistossa nukkumisesta pankkien eteisissä yöpymiseen.

4. Ulkoista vastuu. Kun ongelmat kasvavat, älä lisää julkisia resursseja vaan osta palvelut yrityksiltä, jotka tekevät ongelmista bisnestä. Olethan tätä tarkoitusta varten ehtinyt jo perustaa ystäviesi kanssa yrityksen, joka tarjoaa juuri tähän yhteyteen sopivia palveluita.

5. Hajota ja hallitse. Varmista, että syrjäytyneet syyttävät toisiaan eivätkä järjestelmää ja naura matkalla pankkiin. ”Kovien huumeiden käyttäjät” vastaan ”raittiit työttömät” vastaan ”maahanmuuttajataustaiset” vastaan ”kantikset”.

Alfa-PVP ei ole vain huume. Se on yhteiskunnallinen indikaattori. Mittari sille, kuinka pahasti hyvinvointivaltio on romahtanut.

– Ihmiset eivät lähde mihinkään, vaikka palvelut lähtevät, tiivistää jalkautuva huumetyöntekijä Jani Laasonen totesi Helsingin Sanomissa 28. heinäkuuta 2025. Mutta mitä tekee hallitus? Leikkaa tietysti lisää palveluita!

Tämä ei ole enää tietämättömyyttä. Tämä on strategiaa.

Peukkubisnes kasvaa

Ja bisnes kukoistaa. Samaan aikaan kun takavarikoidut peukkumäärät kasvavat eksponentiaalisesti – vuoden 2020 puolesta kilosta kuluvan vuoden kahdeksaan kiloon, toistaiseksi – yksityinen turvallisuusala kasvaa räjähdysmäisesti.

Hankitaan kalliimpia vakuutuksia ja lisätään vartijoita, kameroita, hälyttimiä ja valvontaa – kaikki tietenkin yleisen turvallisuuden nimissä. Ja kun peukun käyttäjiltä katoavat kaikki moraaliset estot ja pidäkkeet varkauksista ja ryöstöistä vakaviin väkivaltarikoksiin, tekee turvallisuuskoneisto satumaiset voitot. Loistava bisnes!

Vankilabisnes kukoistaa. Kun peukku on tullut massiivisesti vankiloihin, tarvitaan luonnollisesti lisää vankilapaikkoja, valvontaa ja kontrollia. Ja kun julkisia vankiloita ei haluta rahoittaa, hankitaan vankilapalvelut ulkomailta, Suomen tapauksessa esimerkiksi Virosta.

Päihdehuoltobisnes kukoistaa. Kun julkinen päihdehuolto leikataan minimiin, syntyy markkinarako yksityisille klinikoille ja kuntoutuslaitoksille. Niille, jotka voivat maksaa hoidostaan. Loput jäävät oman onnensa nojaan. Onko ihme, jos ihminen turvautuu johonkin, joka antaa edes hetken helpotuksen?

Kuten peukkuun.

Peukku eli Alfa-PVP aiheuttaa aluksi voimakasta euforiaa, ylivertaista itseluottamusta ja pakonomaista toimeliaisuutta, mutta pian tilalle hiipii vainoharha, unettomuus ja ahdistus. Siksi käyttäjä palaa aineeseen, koska kaipaa takaisin ensimmäisen nousun ylimaallista tunnetta, vaikka haitat olisivat jo syrjäyttäneet hyödyt moninkertaisesti.

Sattumaako?

Tänään meillä on hallitus, joka:

– Leikkaa sosiaaliturvan perusosaa
– Heikentää työttömyysturvaa
– Karsii mielenterveyspalveluita
– Ajaa alas julkista terveydenhuoltoa
– Rapauttaa vanhainhuoltoa ja varhaiskasvatusta
– Kiristää kotouttamistukea
– Heikentää opiskelijoiden asemaa

Ja sitten se on ihmettelevinään yhteiskunnan pahoinvointia.

Tämä ei ole tietämättömyyttä. Tämä on politiikkaa. Tämä on arvovalinta. Tämä on bisnestä.

Demokratian kuolema

Ehkä vakavinta ei ole se, mitä peukku tekee yksilöille. Ehkä vakavinta on se, mitä se tekee yhteiskunnalle.

Kun ihmiset myyvät jo perintökoruja voidakseen rahoittaa aineensa, kyseessä ei ole vain henkilökohtainen tragedia, vaan merkki yhteiskunnan sidosten katkeamisesta.

Kun jo poliisikin suosittelee kansalaisille, että sekavan henkilön kävellessä kadulla vastaan kannattaa vaihtaa kadun toiselle puolelle, kyseessä ei ole vain turvallisuusvinkki.

Se on kuolinisku solidaarisuudelle.

Noin 20 vuotta sitten Matti Vanhasen (kesk) hallitus leikkasi väkevän viinan valmisteveroa peräti 44 prosenttia – virallisesti hillitäkseen viinan tuontia Virosta.

Siinä sivussa lukemattomat alkoholistit ehtivät kuitenkin jo juoda itsensä hengiltä halvasta viinasta, jolloin epäkelvosta aineksesta päästiin kivuttomasti eroon itseaiheutettujen vahinkokuolemien myötä.

Nyt kossun on korvannut peukku.

Sattumaako?

Kun yhteiskunta jakautuu niihin, jotka väistävät, ja niihin, joita väistetään, demokratia on jo kuollut. Jäljellä on vain laki, järjestys ja kontrolli.

Ja ne, jotka siitä hyötyvät.

Näin uusi oikeistolainen turvallisuusyhteiskunta jakautuu kahteen säätyyn tai kastiin. Voittajiin ja häviäjiin. Rikkaisiin ja köyhiin. Vahvoihin ja heikkoihin. Sortajiin ja sorrettuihin.

Niihin, joilla on varaa asua ylellisesti muurien sisäpuolella turvallisuuspalvelunsa maksimoiden. Ja niihin, jotka joutuvat asumaan arvaamattomissa lähiöissä, missä vaikuttavat jo villin lännen lait.

Ja näin segregaatio eli yhteiskunnallinen kahtijako on saavuttanut lakipisteensä, missä raharikkaiden ei tarvitse nähdä pientuloisten todellisuutta – paitsi silloin, kun oma jälkikasvu ajautuu päihteiden orjaksi.

Peukku on oire, ei syy

Älä lankea siihen ansaan, että yksinomaan peukku olisi ongelma. Peukku on oire. Merkki syvemmästä taudista.

Tauti on se, että näytämme jo hyväksyneen yhteiskunnan, jossa ihmisillä on erilainen arvo. Jossa parempiarvoiset ansaitsevat turvaa ja toivoa kun taas heikommat vain kärsimystä ja pelkoa.

Vieläkö on lottovoitto syntyä Suomeen?

Yhteiskunnan suurin tauti ei ole peukku ja sen käyttäjät vaan ideologia, joka väittää, että markkinat ratkaisevat kaiken. Että kilpailu tekee meistä parempia. Että köyhät ovat köyhiä puhtaasti omasta syystään.

Lääke? Se ei löydy lisäämällä poliiseja tai rakentamalla lisää vankiloita. Se löytyy rakentamalla yhteiskunta, jossa jokainen ihminen on arvokas ja jossa apua tarjotaan ehdoitta.

Mitä voimme tehdä?

Ensinnäkin nähdä, mitä todella tapahtuu. Ymmärtää, että peukkubisnes ei ole sivutuote vaan päämäärä. Järjestelmä toimii juuri niin kuin se on suunniteltu toimivan.

Toiseksi: kieltäytyä normalisoimasta kärsimystä, koska muussa tapauksessa huumeiden käytöstä ja kaupasta tulee ennen pitkää osa meidän kaikkien – lasten, nuorten, aikuisten ja vanhusten – arkea.

Kolmanneksi: rakentaa vaihtoehtoja. Ei riitä, että vastustamme. Meidän pitää taistella sen eteen, että on parempiakin tapoja järjestää yhteiskuntia – kuten pohjoismainen hyvinvointivaltio aikoinaan.

Ja lopuksi: muistaa, että peukkuyhteiskunta ei ole väistämätön. Se on valinta. Ja voimme myös valita, äänestää, valistaa, uskoa ja haluta toisin.

Valita poliitikot, joita ohjaa puhtaammat ja terveemmät arvot kuin raha ja ahneus.

Koska lopulta kysymys kuuluu: minkälaisen yhteiskunnan haluamme? Sellaisen, jossa ihmisetkin ovat vain bisnestä? Vai sellaisen, jossa ihmiset ovat itseisarvo?

Onko meillä enää varaa tuomita maita, joissa inhimillisyys on jo saanut väistyä ahneuden ja korruption tieltä, jos olemme itsekin kovaa vauhtia muuntautumassa samanlaiseksi dystopiaksi?

Vai pitääkö meidän vain katsoa hiljaa vierestä, kun eräät tekevät rahaa toisten kärsimyksellä?

Teksti: Nalle Österman, 29.7.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), OpenAI/Dall-E 3 (toteutus)

EDIT 30.7.2025 klo 14.55: Tarkennettu Alfa-PVP:n ja mefedronin yhteyttä ja eroa sekä lisätty pari muuta termiä, minkä nimissä näitä muuntohuumeita on kaupattu.

Havahduin Elämäni biisi -ohjelman juontajan ja entisenä pomonanikin Suosikki-lehdessä toimineen Katja Ståhlin Facebookiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 tekemään päivitykseen, missä hän esitti suuren huolensa huippusuositun nousevan suomalaisen poptähden Mirellan jaksamisen puolesta Iltalehden uutisen pohjalta.

– Montahan näitä oikeen tarvii ennen ku tajutaan, että rajat ne on nuorella artistillakin. Ja että hän itse ei välttämättä tiedä missä ne kulkee. Jonkun on pidettävä huolta.

MIELENTERVEYS KOETUKSELLA

Iltalehden artikkelissa kerrotaan, miten 20-vuotias Mirella oli aiemmin päivällä purskahtanut itkuun kesken Hämeenlinnan Wanaja-festivaalin iltapäiväkeikkansa ja jättänyt esiintymisensä kesken kahteen otteeseen, joista jälkimmäisen jälkeen esitys ei enää jatkunut.

– Nyt minun pitää ottaa mielenterveyteni esiin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta en vain pysty tällä hetkellä, Mirellan kerrotaan ilmoittaneen lavalla kyynelehtien.

Mirella oli buukattu Wanajan lauantain avausesiintyjäksi. Samalle päivälle Mirellalla oli tulossa vielä iltakeikka Helsingin Kipinä-festareille, mutta tämä peruttiin muutamaa tuntia myöhemmin.

Vielä samana iltana Iltalehti julkaisee artikkelin, missä kerrotaan peruutusten herättäneen huolta somekansassa.

– Toivon, että Mirellan managerit ja koko taustajengi on hereillä, ettei upea Mirella uuvu ihan kokonaan. Minun mielestäni hän vaikuttaa todella kiltiltä ja tulee väistämättä mieleen, että uskaltaako hän kunnolla pitää rajojaan ja pyytää lepoa jos sitä kaipaa.

– Miten Mirellan keikkakalenteri edes voi olla noin täynnä? Sillähän on välillä useampia keikkoja samana päivänä.

Ilta-Sanomat kertoo uutisessaan, että Mirellalle on kuluvalle kesälle buukattu jo ainakin 44 festarikeikkaa. Helsingin Sanomissa oltiin puolestaan pantu merkille, että Mirella oli vaikuttanut väsyneeltä jo edellisiltana Turun Ruisrockissa. Turussa Mirella oli kertonut olevansa flunssainen tukkoisuuttaan pahoitellen.

”HEROIINI PARANTAA FLUNSSANKIN”

Mirellan flunssat saa minut muistelemaan meemiä, johon on yhdistetty kaksi kuvaa. Ensimmäinen on kuvakaappaus iltapäivälehden artikkelista, missä poptähti Anna Abreu kertoo tuhoisista elämäntavoistaan.

”Laulaja Anna Abreu, 24, söi ennen pussillisen karkkia päivässä, tupakoi ja joi energiajuomia ja olutta. Keikat hän veti läpi raivolla. – Elin elämää, jota en olisi voinut jatkaa kovin pitkään.”

Sitaatin alapuolelle on valittu kuva Hanoi Rocksin Andy McCoysta ja Michael Monroesta, missä McCoy osoittaa sormella kameraan kuin osoittaakseen kuvan alle meemifontilla kirjatun viestin: ”Bitch please!”, mikä suomeksi voisi kääntyä vaikkapa muotoon ”narttu, älä nyt viitsi”.

Hanoi Rocks -miesten päihdehuuruiset elämäntavat on kirjattu vuosikymmenten kuluessa tuhansiin tarinoihin, joista tässä flunssaisessa asiayhteydessä muistuu mieleen eräs kohta Jouni Kemppaisen ansiokkaasta artikkelista ”Legenda nimeltä Andy McCoy”, joka julkaistiin Hesarissa 17. syyskuuta 1995 – eli karvan vajaat 30 vuotta sitten.

”Andy ei kadu mitään.

– En edes heroiinivuosii, vaikka ne oli vaikeita vuosii. Ei kaman takia vaan siks, että se on niin vitun laitonta. Mutta huumeet avaa luovan kanavan. Sit sä käytät ja käytät ja huomaat yks aamu, että oot riippuvainen.”

Niinpä Andykin aikanaan heräsi eräänä aamuna valtavan flunssaisena. Hänen ystävänsä naureskeli: nyt sä oot koukussa.

– Mä sanoin, että painu vittuun. Musta ei tuu narkkaria ikinä. Sit mä otin pienen viivan ja olo parani heti. Mä kelasin wau. Heroiini parantaa flunssankin. Niin naiivi mä olin.”

EI IHMISEN ELÄMÄÄ

Ilta-Sanomille McCoy kertoi puolestaan elokuussa 2019, ettei aio enää koskaan tehdä pitkiä kiertueita.

”– En lähde enää ikinä isolle rundille vetää satoja keikkoja vuodessa, unohtakaa. Mä en rääkkää itteeni sillä, koska se johtaa vaa kahteen juttuun: kuolemaan tai kovan kaman vetoon. Se on totuus, koska se elämä rundilla ei oo ihmisen elämää.

– Elämäs on paljo tärkeempiäkin juttuja kun rundaaminen. Mä haluun keskittyä niihin.”

Muistutetaan: kesälle 2025 Mirellalla on tosiaan buukattuna jo ainakin 44 festivaalikeikkaa ympäri Suomen. Jäädään odottamaan, miten monta niistä nyt lopulta perutaan.

Voiko olla, että Mirellan keikkamyyjänä toimivalle Team-ohjelmatoimistolle on iskenyt vauhtisokeus? Eihän se tavatonta olisi: niittihän sen toimitusjohtaja Hans Koivu jo takavuosina kyseenalaista mainetta Tampereen suunnalla vaatimalla aiemmassa yrityksessään työharjoittelijoitaan repimään kilpailijoiden julisteita alas samalla kuin nämä olivat kiinnittämässä Koivun edustaman yrityksen mainoksia.

Viikonlopun peruutukset Mirella on jo ehtinyt heittää huumoriksi julkaisemalla somessa videon, missä janojuomilla virkistäytynyt jääkiekkolegenda Timo Jutila kommentoi vuoden 2011 MM-kultaa Suomen maajoukkueen johtajana.

– Ei semmosia pidä miettiä. Tehdään töitä ja mennään eteenpäin. Mä oon ylpee jätkistä, Jutila toteaa videossa.

THE SHOW MUST GO ON

Tällä viikolla Mirellalla on kokonaista kuusi keikkaa, joista ensimmäisen piti tapahtua jo tänään maanantaina 7. heinäkuuta Aitoon Kirkastusjuhlilla. Eilen sunnuntai-iltana tuli tieto, että ainakin tämä keikka on peruttu. Seuraavan esiintymisen pitäisi olla keskiviikkona 9. heinäkuuta Jyväskylässä, mistä Mirellan keikkabussin määrä jatkaa Ouluun, Hailuotoon, Suonenjoelle ja takaisin Jykylään.

Vielä pitäisi jaksaa tahkota reilut 20 vetoa.

Pakko takoa nyt kun rauta on kuumaa, the show must go on.

Tämän tien yhdenlainen lakipiste todistettiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 Englannin Birminghamissa, missä jätettiin haikeat ja tunteikkaat jäähyväiset 76-vuotiaalle Ozzy Osbournelle 40 000 paikallaolijan ja arviolta 4,6 miljoonan televisiokatsojan silmien edessä.

Ikonisen laulajatähden viime vuoden taistelut vakavien terveysongelmien kuten Parkinsonin taudin kanssa ovat olleet harvinaisen surullista seurattavaa.

Keikkatietopankki Setlist.fm tietää kertoa, että Ozzyn viimeinen konsertti Suomen kamaralla oli 6. kesäkuuta 2018 Hyvinkään Rockfestissä ja koko uran viimeinen täyspitkä esiintyminen miehen nykyisillä kotikulmilla Yhdysvaltojen Los Angelesissa uuden vuoden aattona 31. joulukuuta 2018.

Vain muutamaa viikkoa aiemmin mies oli ehtinyt viettää 70-vuotisjuhliaan.

Tämän jälkeen terveysongelmat, uudet keikka- ja kiertuebuukkaukset sekä keikka- ja kiertueperuutukset ovat seuranneet toinen toistaan.

Ennen lauantain jäähyväiskonserttia Ozzy on ehditty nähdä lyhyesti lavalla vain kahdesti: elokuussa 2022 Englannissa parin Black Sabbath -klassikon verran ja kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa parin soolobiisin ajan.

Tahtoa ja sinnikkyyttä ei solistilta ole tällä vuosikymmenellä kuitenkaan puuttunut: jos edellisellä vuosikymmenellä ilmestyi vain yksi studioalbumi Scream (2010), on kuluvalla vuosikymmenellä saatu niitä jo kaksin kappalein, Ordinary Man (2020) ja Patient Number 9 (2022).

Tätä nykyä kävelykykynsäkin jo menettänyt tähti saatiin viikonlopun superkonsertissa lopulta lavalle valtaistumessa lavan alta jonkinlaisella hissivirityksellä.

Oli sydäntäsärkevää katsoa jo 1970-luvulta asti hullun lailla lavalla sekoilleen megatähden olevan tätä nykyä kykenemätön nousemaan jaloilleen edes kertaalleen, vaikka tahtoa selvästikin oli.

Mutta kuten sanottu, the show must go on, koska bisnes sitä vaatii.

POLTTAA KESÄKATU KUUMA

Tästä vinkkelistä katsottuna Ozzyn jäähyväiskonsertissaan esittämien soolokappaleiden tekstit kappaleissa I Don’t Know, Suicide Solution ja Mama I’m Coming Home saivat täysin uuden merkityksen.

– Haluaisin sanoa ”never say never”, mutta viimeisen kuuden vuoden jälkeen… nyt on aika. Olen elänyt tien päällä yli 50 vuotta, ja olen tavallaan tottunut siihen, etten enää pakkaa laukkujani ja hyppää bussiin. En enää polta pilveä enkä elä mitään rocktähden elämää.

– Olen nykyään aika kotihiiri. En käy missään. En pyöri baareissa – en juo. Joten mitä helvettiä siellä ulkona edes on minua varten? Vihaan käydä ostoksilla vaimoni kanssa. Haluaisin puukottaa itseäni kaulaan jo puolen tunnin jälkeen. Nyt minun on aika viettää aikaa lastenlasteni kanssa. En halua kuolla hotellihuoneessa jossakin. Nyt keskityn vain seesteiseen perhe-elämään, totesi Osbourne brittiläisessä The Guardian -lehdessä viime kuussa.

Vain paria kuukautta aiemmin 1960-luvulla uransa aloittanut suomalainen laulaja, supertähti ja musiikkineuvos Danny (s. 1942) on lauleskellut hieman valikoidummalle yleisölle Espanjan Fuengirolan Kukko-ravintolassa baarijakkaralla istuen, miten polttaa kesäkatu kuuma.

Nyt on saanut tuntea kesäkadun poltot nahoissaan myös Mirella.

No, ainakin Mirellalla on edeltävien esimerkkien valossa vielä 50–60 vuotta aikaa pitää yleisöä lämpimänä ja koneistoa tyytyväisenä.

ORJUUTTAVA VOIMA

Moni haaveilee elämästä ammattimuusikkona: keikkailusta, faneista, omien kappaleiden tekemisestä ja vapaudesta toteuttaa itseään. Todellisuus musiikkialalla on kuitenkin monille kaikkea muuta kuin glamouria ja yhä useampi artisti kertoo rehellisesti, mitä elämä kulissien takana todella on.

1990-luvun alussa amerikkalaisesta Nirvana-yhtyeestä ja sen laulaja-kitaristi-lauluntekijä Kurt Cobainista tuli supertähti yhdessä yössä syyskuussa 1991 ilmestyneen Nirvanan toisen studioalbumin Nevermindin Smells Like Teen Spirit -kappaleen myötä.

Vajaat kolme vuotta myöhemmin tähteyttä vihannut ja heroiiniongelmasta kärsinyt Cobain oli jo ampunut itseltään aivonsa pihalle kotonaan Seattlessa, vain 27-vuotiaana.

Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ajauduin näiden mietteiden alla yhteisöpalvelu Redditiin kirjoitetun päivityksen äärelle, missä ketjun aloittaja paljastaa, miten musiikkiala tekee hänet onnettomaksi. Kommentteja ketjussa on tällä hetkellä 701 kappaletta.

Siinä monet kertovat ajautuneensa burnoutin partaalle.

Kun musiikki on paitsi intohimo myös elinkeino, siitä tulee helposti orjuuttava voima: jatkuva kiire, rahahuoli, paine julkaista uutta sisältöä, ylläpitää somea, suunnitella kiertueita ja huolehtia markkinoinnista syövät ajan ja mielenrauhan. Yksi keskustelijoista kiteytti tunteensa näin:

”Olen jatkuvasti stressaantunut, rahaton ja syyllistyn heti jos en ole tuottamassa jotakin. En tunne eläväni.”

KUN ALA VIE ELÄMÄNILON

Useat muut jakoivat saman kokemuksen: intohimo muuttuu pakkomielteeksi, jossa lepo, ilo ja luovuus jäävät taka-alalle. Vaikka moni onnistuu pääsemään musiikkialalla ”eteenpäin”, ei tämä välttämättä tuo taloudellista turvaa tai mielenrauhaa.

Eräs käyttäjä kertoo ex-kumppanistaan, joka saavutti näkyvyyttä indie-yhtyeessä ja sai kappaleensa tunnettuun tv-sarjaan, mutta elättää itsensä nykyään ajamalla Uberia.

”Vaikka pääset pinnalle, se ei tarkoita vakaata elantoa. Monet elävät edelleen vanhempiensa luona, tekevät osa-aikatöitä tai sinnittelevät keikkapalkkioilla.”

Toinen muistutti, että musiikki on työ, josta joudut ensin maksamaan päästäksesi tekemään sitä, josta sitten maksat lisää säilyttääksesi sen.

Siksi monet kommentoijat kertovatkin jättäneensä bänditouhut taakseen ja siirtyneensä muihin töihin, kuten soitinkorjaajiksi tai opettajiksi ilman, että musiikki itsessään olisi jäänyt kokonaan pois. Eräs kirjoittaja totesikin osuvasti:

”Kukaan ei halua päivätyötä ennen kuin huomaa, että ammattimuusikon työ on juuri sitä. Paitsi että työaika on yöllä, kun muut juhlivat.”

Musiikin tekeminen voi olla hyvin ainutlaatuista ja tyydyttävää silloin, kun sitä tehdään oikeista syistä – eikä rahan, näkyvyyden tai algoritmien vuoksi. Yhteisö, luovuus ja vapaus säilyvät, kun ne irrotetaan pakosta.

Unelmasta ei tarvitse luopua, mutta sen voi muovata muotoon, joka tukee elämää eikä tuhoa sitä.

”Ero harmonisen ja pakonomaisen intohimon välillä on ratkaiseva. Jos intohimo musaan vie sinulta elämänilon, sen ei tarvitse enää olla elantosi.”

VAIHTOEHTOJA ON AINA

Monet muusikot työskentelevät opettajina, sairaaloissa, kouluissa tai tekevät mielekkäitä hanttihommia. Tällöin musisointi voi tuoda enemmän iloa, kun elanto ei ole enää pelkästään musiikista ja musiikissa kiinni.

Kyse ei ole unelmista luopumisesta vaan niiden uudelleenmäärittelystä. Musiikkialalta voi löytää mielekästä tekemistä esimerkiksi tapahtumatuotannoista, kirjoittamisesta tai tuottamisesta. Vaihtoehtoja on.

”Unelmasi voi muuttua. Ehkä sinulle sopii enemmän musiikkileirien ohjaaminen kuin kiertäminen. Ehkä pidät enemmän studiotyöstä kuin live-esiintymisistä.”

Tänä päivänä musiikkiala on suoratoistopalveluiden aikana vaikeampi kuin koskaan erityisesti ruohonjuuritason tekijöille. Tie menestykseen on usein pitkä, uuvuttava ja epävarma eikä edes ”läpimurto” takaa toimeentuloa. Monet ovatkin löytäneet rauhan ja luovuuden vasta, kun ovat luopuneet urahaaveista ja antaneet musiikin olla harrastus, ei orjuuttava ammatti.

Toki voi myös jatkaa omaa matkaa vuosikymmenten ajan parrasvalojen loisteessa ja erilaisten managerien, levy-yhtiön edustajien, keikkamyyjien ja muiden sidosryhmäläisten hymyjen saattelemana – tai huokausten, kun ei artistina enää suostukaan toimimaan niin kuin nämä hymynaamat toivovat tai ehdottavat, eli pyytävät ja vaativat.

Silloin voi löytää eräänä päivänä itsensäkin narun jatkeena, riippuvaisena erilaisesta nautintoaineista tai sitten jo terveytensä menettäneenä nousemassa vielä kerran estradille, jotta vampyyrimainen koneisto saa puristettua artistista vielä muutaman roposen pohjattoman kitaansa – ennen kuin iskee terävät hampaansa taas seuraavaan tulokkaaseen.

Siksi kannattaa pitää mielessä, että aina voi vaihtaa suuntaa jos tuntuu pahalta – vaikka koneisto tekee kaikkensa uskotellakseen lypsylehmälleen muuta.

Aivan kuten Joel Hokka teki hypätessään ulos Blind Channelista vasta pari kuukautta sitten.

8. marraskuuta 1942 on sunnuntai. Isäni on tuolloin 9-vuotias. Iso Roobertinkatu 1:ssä sijaitsevassa elokuvateatteri Tivolissa oli puolen päivän aikaan alkanut pyöriä Allan Dwainin 1939 ohjaama komediaelokuva Kolme väärää muskettisoturia.

Jatkosodan sunnuntaipäivän rauhan rikkoo ilmahälytys. Se annetaan kello 12.16. Helsingin ylle on päässyt keskellä päivää neuvostoliittolainen PE-2-pommikone, jossa on kaksi 250 kilon pommia.

Sotasensuuri pysyy tiukkana. Pommituksesta on seuraavana päivänä vain lyhyt uutinen Helsingin Sanomien etusivun alanurkassa. Levottomuutta kansalaisten keskuuteen ei saa aiheuttaa. Silminnäkijät levittävät kuitenkin kauhukertomuksia suusta suuhun.

Heitä sotasensuuri ei voi vaientaa.

Kolme päivää myöhemmin ilmasuojelukeskus antaa sanomalehdille pommituksen uhrien nimiluettelon – noin 120 haavoittunutta ja 51 kuollutta. Menehtyneiden lasten ja nuorten suuri määrä saa lukijat hiljaisiksi: Terttu 15 v; Pentti 9 v; Bror 12 v; Kaarina 11 v; Soile 8 v; Lauri 11 v; Veikko 11 v; Eino 17 v; Ahti 12 v; Helvi 16 v.

Myös isäni piti olla tuossa elokuvateatterissa tuolloin, mutta hän oli tavoilleen uskollisena myöhässä. Kirjoittaisinko minä siinä tapauksessa tätä tekstiä, mikäli hän olisi ehtinyt ajoissa tuohon näytökseen?

Sitä emme saa koskaan tietää.

Sotiemme veteraanien perintö

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt vaeltaa tällä pallolla jo 52 vuoden ajan. Siihen aikaan mahtuu paljon erilaisia ihmeitä ja tapahtumia, niin hyviä kuin huonojakin. Silti tämä maailma ei ole koskaan tuntunut yhtä vieraalta, tuntemattomalta, ailahtelevammalta, pelottavammalta ja synkältä kuin nyt.

Uutiset ympäri maailman ovat huolestuttavia: sotaa, nälänhätää, ympäristökatastrofeja, ilmastonmuutosta, pandemioita, maailmanpoliittisia mullistuksia, valeuutisia, verkkohuijauksia, mustamaalausta, sotapropagandaa, kolmatta maailmansotaa, ydinsodan uhkaa…

Yritä kaiken tämän keskellä elää mahdollisimman mukavaa, huoletonta ja turvallista elämää.

Helmikuussa 2025 helsinkiläinen Tuska-festivaali ilmoittaa buukanneensa tulevan kesän Tuskaan venäläisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintymään, jonka solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) esiintyy säännöllisesti Venäjän lipun kanssa ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Missä kulkee hyväksymisen raja?

Jos Suomea ja suomalaisia on ammuttu ja pommitettu itsenäisen historiamme aikana neuvostoliittolaisten toimesta niin, että suomalaisiakin on kaatunut kymmeniä tuhansia läpi koko maan, niin onko moraalisesti miten viisasta buukata kesken Venäjä-pakotteiden tällainen artisti Suomeen esiintymään samalla kuin Venäjä murjoo Ukrainaa maan tasalle jo neljättä vuotta?

Tämänkö eteen sotiemme veteraanit taistelivat, jotta suomalainen yritys voi buukata tuottojensa maksimoimiseksi suositun venäläisyhtyeen päälavalleen esiintymään tämän kesän ainoalle Euroopan keikalleen?

Vai pitääkö tämäkin vain hyväksyä inkluusion nimissä, koska muuten olet ilonpilaaja?

Rajatonta suvaitsevaisuuttako?

Slaughter To Prevailin esiintyminen Tuskassa paljastaa eräällä tavalla koko suvaitsevaisuuskeskustelun ydinongelman ja paradoksin, ristiriidan.

Jos vastustat Venäjän lippua Tuskassa, olet suvaitsematon. Jos taas hyväksyt sen, olet mukana normalisoimassa aggressioita. Täten koko järjestelmä on rakennettu niin, että arvostelu muuttuu automaattisesti moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Tosiasiassa suvaitsevaisuus on muuttunut koulukiusaajien poliittiseksi aseeksi, joka toimii vain yhteen suuntaan. Ja aivan kuten koulukiusaamisessakin, eivät uhrit saa vaatia oikeutta ja suvaitsevaisuutta itselleen. Näin koulukiusatut saavat jatkaa koulussa kun taas kiusattu joutuu vaihtamaan ympäristöään.

Ilonpilaaja-leima on vallankäytön työkalu. Se tekee kriitikistä ongelman sen sijaan, että käsiteltäisiin itse asiaa, ollen siten klassinen deflektio, silmänkääntötemppu.

Suvaitsevaisuuden alkuperäinen idea oli suojella heikkoja vainolta. Tänään sillä suojellaan vahvoja kritiikiltä. Älä siis kysy, miksi Venäjän lippu liehuu Suomessa vaan kysy, miksi sinua häiritsee diversiteetti.

Siispä voidaanko jo puhua toksisesta suvaitsevaisuudesta?

Feministi ja diktaattori samalla asialla

Kun perussuomalainen poliitikko sanoo, että sananvapaus on tukahdutettu ja mitään ei saa enää sanoa, rientävät muut poliitikot sanomaan, että saittehan te nytkin sanoa sanottavanne ja miten sananvapauteen liittyy myös sananvastuu.

Toisaalta olemme taas nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa singahtaneet todellisuuteen, missä mitään ei saisi enää arvostella, koska silloin olet ilkeä ja paha ihminen.

Niinpä Yhdysvaltojen tuore presidentti Donald Trump ja tanskalainen poplaulajatar Saint Clara päätyvät yhtäkkiä edustamaan saman kolikon eri puolia, koska kummankin mielestä kritiikeistä tulee niin “huono fiilis”.

Saint Clara syytti huhtikuussa 2025 mieskriitikoita ”incel-fiiliksistä” ja vaati, ettei ”Gaffan tai Soundvenen pitäisi päättää, oliko esitykseni hyvä vai huono. Sen päättää yleisöni.”

Enää mieskriitikko ei voi vain olla eri mieltä, vaan hänen täytyy olla sairas, naisvihaaja tai muuten vain epänormaali. Ja kun argumentit loppuvat, vedotaan syrjintään.

Samasta asiasta oli kyse myös Helsingin kaupungin tuoreesta syrjintätapauksesta, missä kertaalleen jo sovittu Notkean Rotan keikka Kontulaan peruttiin kaupungin ohjausryhmän toimesta perustelulla, ”te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.”

Itseni kaltaisen keski-ikäisen valkoisen suomalaisen miestoimittajan silmissä kyse ei vaikuta olevan muusta kuin feministisestä miesvihasta, missä sukupuoli määrittää argumentin arvon eikä sisältö.

Näin päädymme lopulta orwellilaisen itsesensuurin kierteeseen, missä arvostelu on vihapuhetta ja kiusaamista, analyysi on kyseenalaistamista sekä negatiivisuutta ja missä totuus uhrataan harmonian alttarilla, jotta kenellekään ei tulisi ikävä olo.

Paitsi sille, joka on vaiennettu.

Hyvän fiiliksen kulttuuri

Klassinen feminismi taisteli sen puolesta, että naiset voivat kestää saman kritiikin kuin miehetkin. Saint Clarankin edustama moderni populaarifeminismi vaikuttaa väittävän, että naiset ovat liian hauraita arvostelulle. Paradoksaalisesti tämä on naisia alistavaa sillä se olettaa, että naiset eivät kestä samaa intellektuaalista haastetta kuin miehet.

Tämä ei ole feminismiä vaan identiteettipolitiikkaa – ja missä Saint Clara edustaa yhtäkkiä samaa toimintakulttuuria kuin Trump, Putin ja muut diktaattorit, jotka haluavat tukahduttaa kriittiset äänet ja moniäänisen yhteiskunnan kokonaan.

Sensuurin anatomia onkin sama riippumatta ideologiasta ja sen mekanismi identtinen: leimataan kritiikki, henkilöidään ongelma, luodaan moraalinen pakko ja lopulta vaaditaan hiljaisuutta sekä yksimielisyyttä.

Trumpismin ja putinismin maailmassa kaikki ei-toivottu journalismi on valeuutisia, “fake news” ja kriittiset toimittajat ovat ”kansan vihollisia”. Saint Claran kaltaisten uusprogressiivisten suvaitsevaisten, “suvakkien” keskuudessa kaikki ei-toivottu arvostelu on vihapuhetta ja kriittiset toimittajat ovat ”suvaitsemattomia”, ”inceleitä” tai ”rasisteja”.

Toisin sanoen vain samaa tavaraa eri paketissa.

Kulttuuritoimittajien kohdalla leimatuksi tulemisen pelko johtaa itsesensuurin kierteeseen, missä toimittajat pelkäävät negatiivista leimaa sekä lokakampanjoita ja missä mediat hakevat turvallisia sekä kiistattomia aiheita. Tämän seurauksena kriittinen journalismi kuihtuu hiljalleen pois, jättäen jälkeensä vain PR-materiaalia ja hyvesignalointia.

Paradoksaalisesti ”hyvän fiiliksen kulttuuri” tuottaa lopulta pahimmat mahdolliset fiilikset, kun todellisuus iskee takaisin.

Riippumattoman median välttämättömyys

Slaughter To Prevailin Tuskan esiintymisen alla toistettiin monesta suunnasta mantraa, missä musiikki ja politiikka on pidettävä erillään – vaikka samaan aikaan venäläinen artisti heiluttaa lavalla Venäjän lippua ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Tämähän vain toistaa sitä samaa kaavaa, missä urheilu ja politiikka olisi pidettävä erillään silloinkin, kun tapahtumanäyttämönä toimii ihmisoikeuksista viis veisaava maa.

Raha puhuu. Viestin sisällöllä ei ole tällöin enää väliä vaan ainoastaan sillä, kuka viestin tuo. Näin luodaan klassiset kaksoissidokset, mitä kritisoidessasi sekoitat politiikan ja musiikin, mutta jos et, hyväksyt sen poliittisen viestin.

Näin on onnistuttu luomaan täydellinen paradoksi, missä artisti saa olla poliittinen, mutta yleisö ei saa reagoida politiikkaan poliittisesti.

Toisin sanoen olemme systemaattisen ja rakenteellisen ongelman ytimessä, missä valtamedia sensuroi itsensä ennakolta varmuuden vuoksi, sosiaalisen median algoritmit vaimentavat ja hiljentävät moniäänisyyden, työpaikat rankaisevat “väärästä” puheesta ja missä yksilöä puolustavat ammattiliitotkin yritetään kurjistaa hengiltä.

Mistä ja missä voi siis enää puhua ja kirjoittaa, jos tätä ristiriitaa arvostellessasi tulee itsekin boikotoiduksi? Onko mikään enää pyhää, jos kaikelle keksitään oikeutus?

Nykytodellisuudessa – missä moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan – suvaitsevaisuudesta on tullut vallankäytön väline, missä kriittinen journalismi kuolee hyvien fiiliksten alttarilla ja historiankin traumat voidaan unohtaa ”inkluusion” nimissä.

Ehkä tie helvettiin on todellakin kivetty hyvillä aikomuksilla, mutta se ei tarkoita, ettei sitä saisi tai pitäisi tarkastella. Päinvastoin: se tekee kritiikistä entistä välttämättömämpää.

Tästä syystä minun oli lopulta pakko perustaa Riepu. Ei vapaasta tahdosta vaan välttämättömyydestä.

Yksiäänisyyttä vastaan

Itselleni Riepu edustaa viimeisiä paikkoja, joissa voin vielä sanoa ääneen asioita, mitä monet ajattelevat mutta eivät uskalla enää sanoa.

Toki Riepuakin on ehditty jo syyttää venäjämielisyydestä siksi, että olen julkaissut sivustolla myös Jauri Varvikon kaltaisen pitkän linjan Venäjä-asiantuntijan kirjoituksia, jotka eivät ole istuneet Suomen kaltaisen maan nykyiseen yksiääniseen medialinjaan.

Tämähän alkaa jo muistuttaa reilun 80 vuoden takaista sota-ajan mediasensuuria, eikö?

Mutta Riepu ei ole eikä aio olla media, jonka tarkoitus on lokeroitua tiettyyn aatteeseen vaan tarjota moniäänisyyttä ja sellaisiakin näkökulmia, jotka eivät näinä vaikeina aikoina pääse valtamediassa esille, koska niiden on jossakin yksipuolisesti päätetty olevan ”vääriä”.

Siinä suhteessa minä ja Slaughter To Prevailin Tuskaan buukannut promoottori Jouni Markkanen olemme yhtäkkiä samalla asialla, koska emme kumpikaan halua alistua ulkopuolelta tulevaan yksipuoliseen ja yksiääniseen sensuuriin sekä ohjaukseen.

Ehkä Slaughter To Prevailin kaltaisia yhtyeitä tarvitaankin siksi, että niiden avulla ja niiden kautta voimme yrittää käsitellä myös kivuliaampia aiheita ja niiden aiheuttamaa tuskaa, rohkeasti ja rakentavasti.

(Kai nyt kaikki varmasti panivat merkille tuon harvinaisen nokkelan aasinsillan ja viittauksen edellisessä lauseessa?)

Tai kuten espanjalainen esseisti ja runoilija George Santayana (1863–1952) totesi 1905 julkaistussa teoksessaan The Life Of Reason:

”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”

Siksi tähän loppuun sopinee erinomaisesti se, mitä sosiaaliseen mediaan nimimerkillä “terapeuttiville” kirjoittava kansanedustaja Ville Merinen (sdp) päivitti Instagramiin eilen, sunnuntaina 30. kesäkuuta 2025:

“Miksi ei voisi olla laajasti mielipiteitä? Jotenki alkanut rassaamaan somessa sellainen outo vaatimus siitä, että kaikki pitää osata sanoittaa tietyllä tavalla. Muuten olet täysin vääränlainen ihminen.

“Myös mielipiteissä pitää olla ns. oikeaoppinen tai sit oot täysin väärässä ja vääränlainen. Tosiasiassa ihmiset janan koko skaalalla eikä vain ääripäissä. Nykyään miettii kolme kertaa ottaako edes kantaa, kun yksi väärin kirjoitettu sana voi pilata kaiken. (Käytit esim. sanaa tasa-arvo, vaikka somessa hyväksyttävä sana on yhdenvertainen).”

“Myös sellainen outo vaatimus, että postatessasi nyt pitää ottaa huomioon menneisyys ja tulevaisuus. Ihan niinkuin ihminen ei voisi elää hetkessä ja mielipide muuttua vuosikymmenten aikana. Ps. oon kokeillut eduskunta-aikana jo kaikenlaista viestintää. Hyökkäys ja toisten kritisointi toimii ja on äärimmäisen helppoa. Mutta keskusteluyhteyden löytäminen on haastavaa ja mielekkäämpää.”

Mikäli haluat olla mukana Rievun missiossa edistämässä moniäänisempää yhteiskunnallista kulttuurikeskustelua, lähetä sähköpostia osoitteeseen info@riepu.fi.

Missä kulkee hyvän ja huonon venäläisyyden raja? Tämä kysymys sai konkreettisen vastauksen, kun maineikas Tuska-festivaali ilmoitti maaliskuussa venäläislähtöisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintyvän tapahtuman yhtenä pääesiintyjänä kesäkuussa 2025.

Päätös on paljastava esimerkki siitä, miten modernissa kulttuurikapitalismissa moraaliset kriisit voidaan muuttaa markkinamahdollisuuksiksi.

Kaksinaismoralismin anatomia

Putinin hyökkäyssodan jälkeen Suomessa on nähty laajaa ja systemaattista venäläisen sekä siihen rinnastettavan kulttuurin boikotointia.

Suomen valtamediassa – esimerkiksi useissa Sanoma-korporaation tuotteissa kuten Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa – tikunnokkaan on nostettu Rievun sivuiltakin tuttu suomalainen mediavaikuttaja ja Venäjä-asiantuntija Jauri Varvikko.

Lisäksi useat ravintolat, kirjailijat, muusikot ja monet muut heihin rinnastettavissa olevat kulttuurivaikuttajat ovat joutuneet automaattisesti systemaattisen syrjinnän kohteiksi, mikäli heihin on voitu liittää edes hitunenkin todellisia, liioiteltuja tai kuviteltujakin venäläisyhteyksiä.

Samaan aikaan toiset kulttuuriorganisaatiot voivat kuitenkin buukata venäläisiä artisteja, kunhan retoriikka ja suuruusluokka on oikea.

Vuodesta 1998 järjestetyn Tuska-festivaalin Slaughter To Prevail -kiinnitys kristallisoi tämän ristiriidan täydellisesti. Yhtyeen solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) on heiluttanut lavalla Venäjän lippua, ilmaissut rakkautensa synnyinmaahan ja puolustanut oikeuttaan ”edustaa Venäjää ympäri maailmaa”.

Silti Tuska-festivaalin järjestäjät pitävät buukkausta perusteltuna sekä moraalisesti kestävänä, koska artisti ”toimii Yhdysvalloista käsin” ja on ”ilmaissut olevansa sotaa vastaan”.

Näin paljastuu länsimaalaisen moraalin kaksoisstandardi: samat teot ja sanat tulkitaan eri tavoin riippuen tekijän taloudellisesta arvosta. Jos pienempi taho ei voi koskaan lausua tarpeeksi vahvoja sanoja vapautuakseen boikotista, löytyy suuremmalle toimijalle aina tarvittavat kanavat.

Kuten sanonta kuuluu: laki on sama kaikille, vain tulkinnat vaihtelevat.

Tarpeettomat provokaatiot

Tuska-festivaalin pääpromoottorin Jouni Markkasen sähköpostivastaukset Helsingin Sanomille ovat mestarillinen esimerkki siitä, miten moraaliset kysymykset muutetaan teknisiksi ongelmiksi. Hänen vastauksensa rakentuvat huolellisesti kerrostetuille argumentaatioille:

– Bändi toimii Yhdysvalloista käsin ja on tietojemme mukaan ilmaissut heti Venäjän hyökkäyksen jälkeisinä päivinä olevansa sotaa vastaan. Tuska on yhteisö, jonka monimuotoisuus tekee meistä vahvempia samalla velvoittaen kunnioittamaan ja käyttäytymään arvokkaasti toisiamme kohtaan. Tämä pätee myös Tuskassa esiintyviin artisteihin.

Markkasen mukaan Tuskassa esiintyvillä artisteilla on ilmaisunvapaus ja taiteellinen vapaus, ja artistit ovat vastuussa esitystensä sisällöstä. Slaughter To Prevailin perumisesta ei ole hänen mukaansa käyty keskusteluja.

– Lähtökohtaisesti emme lähde puuttumaan esitysten sisältöön, joskin olemme kommentoineet artistin edustajalle niin sanottujen tarpeettomien provokaatioiden välttämisestä. Useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia.

Markkasen vastaukset edustavat klassista yritysten kriisinhallintaa: tunnustetaan huoli, mutta kierretään vastuu ja kääritään ratkaisu samalla korkeampiin arvoihin. Vapaus, monimuotoisuus ja taide muutetaan myyntiargumenteiksi. Kritiikin vastustaminen kehystetään syrjinnän vastustamiseksi.

Erityisen nerokas on ”tarpeettomien provokaatioiden välttämisen” mainitseminen. Tällä myönnetään ongelma, mutta ei oteta siitä vastuuta. Samalla normalisoidaan käyttäytyminen toteamalla, että ”useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia”.

Moraalinen arbitraasi

Arbitraasi tarkoittaa tilannetta, jossa samaa kohdetta – kuten osaketta, valuuttaa tai vaikkapa venäläistä metallibändiä – ostetaan ja myydään samanaikaisesti eri markkinoilla eri hintaan, jotta voidaan hyötyä hintaerosta ja tehdä riskitöntä voittoa.

Käytännössä arbitraasi on hyödyllinen tilanne, kun markkinoilla on epätasapainoa ja hintaeroja eri markkinoiden välillä.

Arbitraasin periaate on löytää ja hyödyntää näitä hintaeroja.

Kun yhtälöön liitetään eettiset ja puhtaat periaatteet – ainakin näön vuoksi – voidaan venäläinenkin artisti myydä Euroopalle ja Euroopassa yhtäkkiä riskittömästi, ovathan yhtyeen arvot julistettu moraalisesti oikeiksi.

Siten Venäjän lippua lavalla heiluttava metallibändi onkin yhtäkkiä mahdollista näyttää myönteisessä valossa, kun taas fasistista ja homofobistakin Venäjää vastaan kamppaileva black metal -yhtye Nokturnal Mortum voidaan – Putinin narratiivia mukaillen – leimata natseiksi alkuaikojensa natsisympatioistaan johtuen.

Tuskako? Putinismiako?

Tuskan moraalinen teflon-pinta

Tuska-festivaalin strategia on esimerkki siitä, miten länsimainen kulttuurikapitalismi on oppinut hyödyntämään progressiivisia arvoja kaupallisiin tarkoituksiin. Monimuotoisuus, suvaitsevaisuus ja taiteellinen vapaus eivät ole enää itseisarvoja vaan työkaluja brändin rakentamiseen.

Toiminnallaan Tuska-festivaali on rakentanut itselleen moraalisen teflon-pinnan, joka toimii jokaisessa skenaariossa.

Yhtäällä Jinjerin kaltaiset ukrainalaiset bändit julistavat solidaarisuutta Venäjän hyökkäyssodan uhrien kanssa, kun taas (oikeanlaiset) venäläiset bändit kuten Slaughter To Prevail todistavat syvällisyyttä ja kykyä erotella yksilöt poliitikkojen teoista.

Suomessa kulttuurihenkilö tai poliittinen vaikuttaja voidaan canceloida yksistään siksi, että hänellä on nähty tai kuultu olevan venäläisyhteyksiä. Vaan kun Venäjän lippu valjastetaan osaksi riittävän menestyksekästä liiketoimintaa, saa se yhtäkkiä synninpäästön oikeanlaisesta inkluusiosta.

Näin tapahtuman julisteitakin voidaan kiinnittää ympäri kaupungin katukuvaa metroasemia ja bussipysäkeitä myöten, koska tässähän tuetaan vain sitä ”hyvää ja parempaa” venäläisyyttä.

Kotimaan yleisölle tämä on vastuullista ja eettistä toimintaa. Kansainväliselle yleisölle se on suvaitsevaista ja monimuotoista.

Sattumaako – vai vain huolellisesti suunniteltu brändi-identiteetti, missä Tuska on luonut itselleen aseman ”viisaana välittäjänä” asemoimalla itsensä ylevästi kaikkien osapuolten yläpuolelle?

Todellisuudessahan Tuska vain maksimoi asiakaskuntansa kaikista suunnista.

Geopolitiikka markkinointistrategiana

Tuska-festivaalin päätöstä ei voi ymmärtää ilman laajempaa geopoliittista kontekstia. Donald Trumpin palattua Yhdysvaltojen presidentiksi maan suhtautuminen Venäjään on jo selvästi muuttunut myönteisemmäksi.

Jos länsimainen linja todella pehmenee – mistä on jo näkyvissä selviä viitteitä – voi Tuska sanoa olleensa ”edelläkävijä” tässä Trumpin kehystämässä maltillisemmassa lähestymistavassa Venäjää kohtaan.

Tuskako? Trumpismiako?

Tämä voidaan nähdä osana strategista ennakointia ja markkinointia usealle yleisölle yhtä aikaa. Venäläinen yleisö näkee, että ”hyvät venäläiset” ovat tervetulleita. Kotimaan yleisö näkee, että vain ”Putinin vastustajat” pääsevät kyytiin.

Tulevaisuudessa voidaan vetää kumpaankin suuntaan tilanteen ja tarpeen mukaan.

Kyynisesti katsottuna tämä on täydellinen esimerkki siitä, miten geopoliittiset kriisit voidaan muuttaa brändinhallinnaksi ja markkinointimahdollisuuksiksi. Näin veriset geopoliittiset konfliktitkin on mahdollista hyödyntää rahaa tahkovana kilpailuetuna.

Tekopyhyyden teollistaminen

Tuska-festivaalin tapaus ei ole ainutlaatuinen. Se on pikemminkin erityisen paljastava esimerkki siitä, miten länsimaalainen kulttuurikapitalismi on kehittynyt. Kyse ei ole enää vain tekopyhyydestä vaan sen teollistamisesta.

Järjestelmä on oppinut muuttamaan moraaliset ristiriidat tuotteiksi. Sama päätös voidaan myydä eri tavoin eri yleisöille, jolloin jokainen saa kokea olevansa oikealla puolella ja hyvällä asialla.

Täten Tuska-festivaali on onnistunut nousemaan kulttuurikapitalistisen evoluution korkeimmalle huipulle löydettyään viisasten kiven, millä voi tuotteistaa minkä tahansa konfliktin markkinamahdollisuudeksi ja kaupalliseksi lisäarvoksi.

Näin moraali ei enää ole arvo vaan brändielementti. Samalla periaatteet eivät ohjaa toimintaa vaan toimivat ainoastaan raaka-aineena narratiivien rakentamiseen, missä oikeus ja vääryys määrittyvät puhtaasti markkina-arvon mukaan.

Raha puhuu ja siksi venäläinenkin raha kelpaa – kunhan se vain on ensin valkopesty oikealla terminologialla ja politiikalla.

Sijoitusyhtiön pelinappuloina

Vuonna 2021 Tuska siirtyi brittiläisen tapahtumajärjestäjän Superstruct Entertainmentin alaisuuteen, joka on maailman toiseksi suurin tapahtumajärjestäjä heti Live Nationin jälkeen. Superstruct järjestää vuosittain yli 80 festivaalia Euroopassa ja sen tilaisuuksissa käy vuosittain yli seitsemän miljoonaa henkeä.

Viime vuonna Superstruct myytiin amerikkalaiselle sijoitusyhtiölle KKR:lle yli 1,3 miljardin euron kaupassa. Sijoitusyhtiö kuin sijoitusyhtiö, saattaa joku ajatella – omistihan Superstructin jo ennestään sijoitusyhtiö Providence Equity Partners.

– Kyllä siinä loppupeleissä asiakas voittaa. Ihminen joka tulee festivaalille, saa entistä parempaa palvelua ja ohjelmaa, totesi Tuskan festivaalijohtaja Eeka Mäkynen Ylelle kaupan alla tuoreeltaan.

Kuten Venäjän lippua heiluttelevaa venäläistä metalcorea?

Erot sijoitusyhtiöissä paljastuvat niiden kokoluokassa: kun Providencen varallisuus arvioitiin 35 miljardin dollarin arvoiseksi 2023, kerrottiin KKR:n omistusten arvon olleen viime vuonna 637 miljardia dollaria – eli vajaat seitsemän kertaa suurempi kuin koko Suomen kuluvan vuoden budjetti!

Epäilemättä KKR:n intresseissä on päästä valtaviin venäläisvarantoihin käsiksi, tavalla tai toisella. Siten venäläismarkkinat ovat osa portfoliota – missä tästä näkökulmasta katsottuna Tuskan Markkanen ja Mäkynen sekä Venäjän lippua liehuttava Slaughter To Prevail ovat vain sen hyödyllisiä pelinappuloita.

Onko siten enää sattumaa, että yhdysvaltalainen pääomasijoitusyhtiö hyötyy tilanteesta, jossa ”oikeanlaiset” venäläisartistit kelpaavat esiintymään Tuskaan juuri Trumpin kakkoskaudella Putinin sotakoneen varjossa?

Kun Tuskan omistaa tätä nykyä sijoitusyhtiö, joka voisi halutessaan hotkaista koko Suomen alkupaloina – ja vielä riittäisi rahaa millä mällätä pää- ja jälkiruokaankin – niin yhtäkkiä Venäjänkin liput voivat liehua suomalaisen metallifestivaalin päälavalla, boikoteista riippumatta.

Sattumaako?

Raha ratkaisee

Lopulta Tuska-festivaalin tapaus paljastaa länsimaalaisen sivistyksen syvimmän ristiriidan. Puhumme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta käytännössä vain rahalla on äänioikeus. Moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan.

Helsingissä toimiva pieni venäläinen ravintola tai hyvinkääläinen äärimetallifestivaali ei voi tarjota samanlaisia taloudellisia intressejä kuin miljardiluokan sijoitusyhtiön tapahtuma. Siksi niiden kohtalo on ennalta määrätty. Suuri toimija voi aina ostaa itselleen moraalisen vapautuksen oikeanlaisilla sanoilla, narratiiveilla, poliitikoilla, juristeilla ja kytköksillä.

Tämä ei tee keskustelusta kuitenkaan merkityksetöntä.

Venäjän hyökkäyssota on todellinen tragedia ja siihen suhtautuminen on tärkeää. Tuskan venäläiskiinnitys kyseenalaistaa esimerkiksi sen, ovatko meidän vastauksemme todella periaatteellisia vai pikemminkin performatiivisia – eli tekopyhää teatteria?

Kun moraaliset periaatteet soveltuvat vain niihin, joilla ei ole varaa puolustautua, ne muuttuvat vallankäytön välineiksi. Kun oikeus määrittyy markkina-arvon mukaan, oikeudenmukaisuudesta tulee kauppatavaraa.

Slaughter To Prevailin kiinnitys Tuskaan on vain pieni episodi suuremmassa tarinassa. Se kertoo siitä, miten yhteiskuntamme todella toimii ja miten taitavasti se voi pukea kaupalliset intressit moraalisten arvojen verhoon.

Ehkä onkin aika kysyä, mitä me todella boikotoimme ja kuka siitä hyötyy?

Vuoden 2025 Tuska-festivaali järjestetään Helsingin Suvilahdessa 27.–29.6.2025. Venäläinen metalcore-yhtye Slaughter To Prevail nousee Tuska-festivaalin Karhu Main Stagelle lauantaina 28.6. kello 20.15 tämän kesän ainoalla Euroopan keikallaan.

View this post on Instagram

A post shared by Alex The Terrible (@alexterribleofficial)

Oli synkkä ja myrskyinen syysyö jokunen vuosi sitten käppäillessäni Helsingin Kampissa omissa ajatuksissani, kun vastaani asteli kaksi tummanpuhuvaa hahmoa – perkele, Cradle Of Filthin laulaja Dani Filth ja rumpali Adrian Erlandssonhan se siinä!

Yhtäkkiä suuntana ollutkin koti vaihtuikin varsin kosteaksi illaksi viereisessä Heavy Corner (nyk. Kraken) -juottolassa, missä suurin osa keskusteluistamme on jo vaipunut hämärän peittoon. Paitsi se, kun monessa sopassa marinoitunut Erlandsson muisteli marraskuussa 1995 julkaistun At The Gatesin Slaughter Of The Soul -läpimurtoalbumin syntyhistoriaa ja rumpuosuuksiaan.

Tuotannollisista syistä miehen komppipeltiin oli tiettyyn kohtaan piirretty tussilla pieni kehä, koska sieltä lähti paras soundi. Jos rumpuosuuksia taltioidessa kapula sitten sattui osumaan edes hieman ohi kyseisestä kehästä, se otto oli sitten siinä.

Samaa omistautumista kuulen The Hauntedin kymmenennellä studioalbumilla Songs Of Last Resort, jolla The Haunted palaa kehiin kahdeksan vuoden tauon jälkeen kovempana ja aggressiivisempana kuin koskaan. Songs Of Last Resort ei ole vain paluualbumi vaan manifestaatio siitä, miksi keski-ikäisissä ex-julkkismiehissä vara näyttää todellakin olevan parempi – ainakin rankemman metallimusiikin saralla.

The Haunted syntyi vuonna 1996 legendaarisen At The Gates -yhtyeen ensimmäisen hajoamisen jälkeen. Kun göteborgilaisen melodisen kalmametallin suurin ja kaunein lopetti toimintansa, kolme sen jäsentä – Erlandsson, Jonas Björler ja Anders Björler – päättivät jatkaa matkaa uudessa yhtyeessä yhdessä Patrik Jensenin ja Peter Dolvingin kanssa.

The Haunted aloitti toimintansa 27. heinäkuuta 1996, päivää sen jälkeen kun At The Gates oli virallisesti hajonnut. Toisin kuin At The Gates, The Haunted suuntasi thrash metallin ja groove metallin puolelle, luoden omanlaisensa hybridin, joka yhdisti ruotsalaisen melodisen death metallin amerikkalaiseen aggressiivisuuteen.

The Haunted saavutti kansainvälistä menestystä jo ensimmäisellä albumillaan vuonna 1998. Maineikas Terrorizer-lehti valitsi debyyttilevyn vuoden albumiksi, ja yhtye sai vuoden tulokkaan tunnustuksen useissa medioissa.

Toinen albumi The Haunted Made Me Do It (2000) oli melodisempi ja ”göteborgilaisempi” kuin edeltäjänsä, esitellen samalla uuden solistin, Marco Aron. Tämä ei menoa haitannut, sillä tällä heltisi vuoden parhaan albumin Grammy yhtyeen kotimaassa.

Vuonna 2003 julkaistu One Kill Wonder jatkoi menestystä, jolloin Alternative Press listasi The Haunted yhdeksi metallin 25 tärkeimmästä yhtyeestä. Vuosien mittaan yhtyeen voittokulkua ovat kuitenkin hidastaneet ja varjostaneet kokoonpano-ongelmat, joista näkyvimpiä ovat olleet Aron ja Dolvingin vuorottelun mikrofonin varressa.

Songs Of Last Resort tuo monellakin tapaa mieleen Slaughter Of The Soulin: sama omistautuneisuus, sama kiihko, samankaltaiset tykkibiisit, sama tylytys, sama ehdottomuus. Sinänsä ei ihme, sillä siellähän The Hauntedin juuret ovat. Uudella levyllä bändi on kuitenkin päivittänyt tuon tyylin, hengen ja vimman takaisin väkevämpänä kuin koskaan aiemmin.

Sattumaako – vai pelkästään bändin tribuutti tänä vuonna 30 vuotta täyttävälle metalliklassikolle?

Sinänsä hassua, että vuonna 2025 The Haunted kuulostaa enemmän At The Gatesilta läpimurtolevyllään kuin 2014 takaisin metallikentälle palannut emobändinsä. No, eihän se tietenkään väärin ole, päinvastoin.

Kokonaisuudessaan uusi levy on kalmametallisen thrashin juhlaa alusta loppuun, johon vaihtelua tuovat To Bleed Outin kaltaiset tunnelmapalat ja Hell Is Wasted On The Deadin hitikkyys. Ainoastaan levyn päättävä Letters Of Last Resort on vähän turhan junnaava levyn kliimaksiksi, mutta muuten levy on yhteensoittoa ja Jens Bogrenin miksausta myöten täyttä priimaa alusta loppuun.

Aron äkäiset ja kiukkua puhkuvat laulusuoritukset, Jensenin ja Ola Englundin riffittelyn ja kitaroiden vuoropuhelu sekä Erlandssonin maailmanluokan rumputyöskentely, joka ei jää piiruakaan jälkeen kaiken maailman Lombardojen, Huntingien ja Hoglanien töistä. Ja onhan siellä edelleen myös Jonas Björler edelleen basson varressa.

– En tiedä olenko koskaan muistanut kertoa sinulle tätä, mutta sinä olet yksi minun tärkeimmistä vaikuttajista ja yksi suurimmista syistä siihen, että ryhdyin koskaan rumpaliksi, todistin vekkulissa kekkulissa olevan Erlandssonin tunnustavan Entombedin toistaiseksi viimeisimmän keikan jälkeen Ruotsin Gefle Metal Festivalilla heinäkuussa 2022 Nicke Anderssonille backstagella, ojentaen tälle samalla Nintendon Game & Watch -elektroniikkapelin kiitoksena – kenties illan keikasta, komeasta urasta ja mieheltä saamistaan rumpuvaikutteista ylipäätään.

Ei sekään väärin ole.

Mene ja tiedä, tarttuiko kyseiseltä keikalta jotakin Anderssonin tähtipölyä Erlandssonin ylle vai haluanko vain romantisoida kahden ruotsalaisen rumpuvelhon – Göteborgin länsirannikon ja Tukholman itärannikon – taianomaista kohtaamista tai kirjoitella vain tätä ylimääräistä huuhaata tähän, koska minusta tuntuu siltä.

Ainakin Erlandsson on heittänyt väkevän haasteen Nickelle Entombedin seuraavaa albumia ajatellen, mitä bändi viimeisten tietojen mukaan työstää parhaillaan. Tee poika perässä! Songs Of Last Resort kuulostaakin bändiltä, joka päätti tehdä levyn, jota sen yhdenkään jäsenen ei tarvitse maailmanlopun alla tai kuolinvuoteellaan hävetä.

Siksi Songs Of Last Resort on klassikko jo syntyessään ja The Hauntedin uran paras albumi.

98 / 100

THE HAUNTED
Songs Of Last Resort
Century Media

Voi pojat ja tytöt kun tietäisitte sen ajan, kun legendaarisen Epe Heleniuksen Poko Rekordsinsa kylkeen perustaman Epe’s-levykauppaketjun postimyynnistä sai tilattua muutamalla markalla levyjä, joista tänä päivänä maksetaan parhaimmillaan satoja euroja. Yksi näistä bändeistä on brittiläinen Onslaught, jonka 1986 ilmestyneen The Force -lp:n tilasin Epesistä aikoinaan itsekin, 18 markalla. Oi niitä aikoja!

Nykyään tuostakin lp:stä saa Discogsin mukaan pulittaa tilanteesta riippuen 25–50 euroa.

Onslaught syntyi Bristolissa vuonna 1982, kun kitaristi Nige Rockett ja rumpali Steve Grice päättivät luoda brutaalia ja ultra-aggressiivista soundia, joka tulisi määrittelemään koko Britannian thrash metal -skenen. Ryhmän tie levyttävänä artistina käynnistyi 1985 kulttimaineeseen nousseella Power From Hell -debyytillä, joka sekoitti saatanallisia teemoja raa’an thrash metalin kanssa.

Tätä seurasi vuonna 1986 julkaistu The Force, jota yleisesti pidetään klassikkona ja bändin parhaana levynä. Kolmas albumi In Search of Sanity (1989) merkitsi suurta muutosta, kun Steve Grimmett (Grim Reaper) korvasi Sy Keelerin laulajana ja bändin soundi siirtyi power metallisempaan suuntaan. Vaikka albumi saavutti kaupallista menestystä kotimaassaan, useimmat fanit kokivat muutoksen pettymyksenä.

Origins of Aggressionilla Onslaught juhlistaa uraansa ja debyyttialbuminsta 40-vuotisjuhlavuotta läpileikkauksella oman alkupään tuotantonsa helmistä sekä bändin vaikuttajista. Ilo on kuitenkin huomata, että kahdelle levylle jaettu 22 biisin setti nousee bändin diskografiassa aivan sinne kirkkaimpaan kärkeen, vaikka Power From Hell on edelleen yhtä korni ralli kuin aiemminkin.

En ollut aiemmin tietoinen, miten paljon Onslaught on alkutaipaleellaan lainannut (lue: varastanut) ideoita Dischargelta. Eihän se väärin ole. Se taas on hieman hassua, että Iso-Britannian paras metallilehti Metal Forces kehui Onslaughtin debyyttialbumia aikoinaan niin paljon, että yhtye teki The Forcelle oikein samannimisen laulun.

Kokoelman The Force -versioinnit sekä alkuaikojen demorallit ovatkin ylivoimaisesti ykköslevyn parasta antia.

Paketin kakkoslevy on omistettu yhtyeen vaikutteille, jotka painottuvat pitkälti 1980-luvun brittipunkkiin. G.B.H.:t, Discharget, The Exploitedit, UK Subsit ja Sex Pistolsit lähtevätkin mallikkaasti, kun taas Dead Kennedysin Holiday In Cambodia ja Black Sabbathin War Pigs olisivat totta puhuen saaneet jäädä tekemättä, sillä niissä Onslaught puristaa mailaa liikaa.

Silti on turvallista todeta, että Onslaught on vuonna 2025 kovempi kuin koskaan, mistä on pitkälti kiittäminen bändin nykyistä rumpalia James Perryä, uutta solistia Dave Garnettia sekä yhtyettä kaikki nämä vuodet luotsannutta kitaristi Nige Rockettia, jotka levyn tuottaja Jacob Hansen on saanut kuulostamaan eläimellisen kovalta. Harmi vain, että kuulokkeilla kuunnellessa tietyt orgaanisempaa tuotantoa kaivanneet rumpuosuudet olisivat kaivanneet muunlaista lähestymistapaa kuin geneerisen tasalaatuisia rumpusampleja.

Parhaimmillaan Origins of Aggression tarjoilee kuitenkin tämän vuoden parasta thrashia.

92 / 100

ONSLAUGHT
Origins Of Aggression
Reigning Phoenix Music

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Näin ilmoitti syyksi Kontulan kulttuuriostarin tuottaja Sinivuokko Koivula rap-kollektiivi Notkean Rotan solistille Severi ”Rautaperse” Lehtoselle eilisen (30.5.2025) Hesarin artikkelin perusteella sen, miksei itä-helsinkiläistä rap-kollektiivia Notkeaa Rottaa voida enää ottaa tuttuun tapaan esiintymään Kontulan ostoskeskuksen kupeessa järjestettävälle Kontufestarille.

Kontufestarille, missä Notkea Rotta on ollut leppoisan ilmaistapahtuman vakiokalustoa jo perustamisestaan lähtien 2000-luvun alusta.

Miten meni omasta mielestä?

Tässä meillä on Helsingin kaupungin osallistavan budjetoinnin (OmaStadi) kulttuurilaitos – joka on juhlavissa julkilausumissaan sitoutunut monimuotoisuuteen ja inkluusioon – sulkemassa pois taiteilijoita juuri heidän ikänsä, sukupuolensa ja aiemman näkyvyytensä perusteella.

Ominaisuuksien, joita nämä eivät ole voineet valita.

Tasa-arvon paradoksi käytännössä

Kulttuurituottaja Koivulan viesti Notkean Rotan Rautaperseelle asettuu outoon valoon ottaen huomioon Helsingin kaupungin Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat vuosina 2022-2025. Pormestari Juhana Vartiaisen (kok) allekirjoittamassa esipuheessa todetaan selväsanaisesti:

”Jokaisella kaupunkilaisella on oikeus tulla kunnioittavasti kohdatuksi, käyttää palveluita ja osallistua itselle tärkeisiin asioihin juuri sellaisena kuin on, ilman pelkoa syrjinnästä tai häirinnästä.”

42-sivuisessa asiakirjassa kaupunki sitoutuu yksiselitteisesti edistämään tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä kaikissa kunnallisissa palveluissa ja toiminnoissa, kuten näin:

”Helsingin kaupungin toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyö on ihmisoikeusperustaista eli sen keskiössä on kaikkien helsinkiläisten ihmisarvon kunnioittaminen ja erityisesti heikommassa asemassa olevien kaupunkilaisten oikeuksien toteutumisen edistäminen.”

Silti Koivulan törkeä kuittailu Notkeaa Rottaa kohtaan, jonka keulahahmo Mikko Sarjanen valittiin vielä viime vuonna vuoden kaupunkilaiseksi työstään nuorten lukutaidon opettamisessa rap-työpajojen kautta, paljastaa huolestuttavan kuilun politiikan ja käytännön välillä.

Siinä kohtaa on vaikea olla miettimättä, miten vuoden kaupunkilaisesta tulee alle puolessa vuodessa ”keski-ikäinen ex-julkkismies”, joka ei enää sovi kaupungin kulttuuriohjelmaan?

Damage control ja taktisen harhautuksen taito

Kun asia nousi julkisuuteen, alkoi kaupunki harjoittaa nopeaa ”damage controlia” eli vaurioiden korjaamista. Helsingin kaupungin vastineessa kuitenkin sivuutettiin täysin ydinasia – eli kaupungin työntekijän härski lausunto – ja keskityttiin rahaan. Sattumaako?

Vastineessa kerrotaan, että ”kyse on valitettavasta väärinkäsityksestä” ja että rahoitusta ei myönnetty budjettisyistä. Vaikka nythän sitä louvoa piti vasta ollakin – kokonaista 300 000 euroa – Kontulan kulttuuriostari –hankkeelle.

Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan apulaispormestari Paavo Arhinmäki (vas) totesi Facebookissa asiasta muun muassa näin:

”Keski-ikäisenä puhemusiikin ystävänä voin todeta, että Helsingin kaupungilla ei ole mitään sellaista linjausta, että keski-ikäiset miehet eivät voisi esiintyä tai että meille keski-ikäisille miehille ei suunnattaisi kulttuuriohjelmaa. […] Tänäkin kesänä olisin halunnut nähdän Notkean Rotan Kontulassa. Valitettavasti festari ei kuitenkaan toteudu. Ei siksi että kulttuuripormestari ja Notkea Rotta ovat keski-ikäisiä miehiä. Vaan siksi, että budjetit eivät kohdanneet. Tähän liittyy ilmeisesti iso määrä väärinymmärryksiä, puolin ja toisin.”

Mutta kuten kirjakauppias Elmeri Vehkala osuvasti totesi: ”Onhan tää nyt maailman paskin vastine, kun tässä ei oteta kantaa HS:n jutun kärkeen ollenkaan.” Samaan kiinnitti huomionsa myös Timo Riitamaa: ”Minua huolettaa millaisen vastareaktion se aiheuttaa että kaupunki ei katso vastineessaan aiheelliseksi millään tavalla kommentoida työntekijänsä kielenkäyttöä.”

Kontufestarin tuottajaksi pyydetty Sampo Laurikainen korjasi vastineen väitteitä todeten, että Helsingin Sanomat oli ”tarkistanut tarkkaan tiedot ja luki kirjeenvaihtoni kirjaston kanssa ja kuuli Sinivuokon törkeän lausuman Severille!”

Raha-argumentin ironia

Erityisen ironista raha-argumentoinnissa on se, että kulttuuriostarin budjetista 116 000 euroa menee tuottajan palkkaan kahden vuoden ajalle, kun taas 11 000 euron tuki yksipäiväiselle festivaalille oli ”liian paljon”.

Siis siitä 300 000 euron mällistä.

Tai kuten Laurikainen asian ilmaisi: ”Ainakin siitä innostui kirjasto joka palkkasi 116 000 eurolla työntekijänsä tuottajan pestiin ja hänelle tuuraajan ja ostettiin 20 000 eurolla valoja ja laululaitteet nuorisotalolle.”

Jos rahasta halutaan puhua, niin voidaan esittää kysymys: onko kulttuuri, kaupunkikulttuuri ja sen edistäminen tämän lausuman myötä tätä nykyä kielletty keski-ikäisiltä ex-julkkismiehiltä maan pääkaupungissa, varsinkin kun Helsingin kaupunki ei ota vastineessaan millään tavoin kantaa tuottajansa letkautukseen?

Mitä se kertoo kaupungin todellisesta arvopolitiikasta vuonna 2025, että se päättää sivuuttaa Hesarin osoittaman räikeän tasa-arvorikkomuksen täysin?

Nyt koko tapahtumaa ei voida järjestää, koska ei ole varaa – ei ainakaan, mikäli esiintyjät ovat keski-ikäisiä ex-julkkismiehiä.

Miten meni omasta mielestä?

Binäärisen ajattelun loukku

Jostakin 2010-luvun puolivälistä lähtien olemme alkaneet elää alati polarisoituneemmassa eli kahtijakautuneessa maailmassa.

Äärioikeisto vs laitavasemmisto, hyvä vs paha, musta vs valkoinen, mies vs nainen, valkoinen vs värillinen, heteronormatiivinen vs muunsukupuolinen.

Ja niin edelleen.

Erilaisia ideologioita käytetään milloin missäkin yhteydessä edistämässä omaa – omasta mielestä – hyvää asiaa, kuten Donald Trump ja Elon Musk Yhdysvalloissa, jotka antavat ymmärtää puhuvansa kristillisen rakkauden kauniilla äänellä silloin kun se heille sopii.

Hyvällä asialla on varmasti ajatellut olevansa myös Sinivuokko Koivula laulaessaan vuonna 2014 Gospel Helsinki ry:n julkaisemalla kokoelmalevyllä Unspeakable Joy sekä organisoidessaan viime vuoden Helsingin Priden yhteyteen Kontulan kirjastoon keskustelutilaisuuden ”Sateenkaari-ihmiset ja usko”.

Pride ja portinvartijuuden paradoksi

Miten toteutuu yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sateenkaariyhteisöjen Pride-tapahtumassa vuonna 2025? Toukokuun alussa saimme muun muassa Iltalehdestä lukea, miten jo vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue on ajettu ulos tämän vuoden Pride-kulkueesta.

Pride-järjestäjien perustelu – ”turvallisen tilan” luominen ja varmistaminen, että osallistujat tulevat ”asian takia” eivätkä näkyvyyden vuoksi – näyttää heijastavan samaa logiikkaa kuin vakiintuneiden paikallisten taiteilijoiden sulkeminen pois yhteisötapahtumista.

Onko käymässä niin, että sitä mukaa kuin erilaiset vähemmistöt ovat alkaneet kasvaa isommiksi, eivät entisten vähemmistöjen – kuten vaikkapa SKP:n tai Suomen eläinoikeuspuolueen EOP:n – kaltaiset pienemmät vaikuttajat enää kelpaakaan ajamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asiaa?

Eikö inkluusiossa olekaan enää tilaa kaikille?

Henkilökohtainen kokemus kategorisoinnista

Olosuhteista johtuen tai niistä riippumatta olen itsekin joutunut tätä nykyä kyseiseen kastiin, kerran en ole ihonväriäni, juuriani, sukupuoltani ja seksuaalista suuntautumistani voinut itse valita. Ja kun tarpeeksi kauan elää, tulee keski-ikäkin väkisin vastaan.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Tasa-arvon nimissä ajetaan usein hienoja, yleviä ja kannatettavia asioita – kuten intersektionaalinen feminismi, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, eri uskontokuntien näkemykset sekä värillisten ja rodullistettujen kokemukset.

Upeita, fiksuja sekä fantastisia teemoja, joiden tasa-arvoa on syytäkin tavoitella, kunnes joku jossakin keksii, ettet itse kuulukaan joukkoon, joukkoistaen pahimmassa tapauksessa vielä muut aatetoverit kimppuusi.

Siinä kohtaa on enää paha yrittää sanoa mitään vastaan, kun oma piipityksesi päätyy joka tapauksessa muun kohinan tai tahallisen väärinymmärtämisen alle.

Syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen…

Yhtäkkiä huomaatkin kohtelusi muuttuneen. Enää et olekaan hieno, hyvä ja kunnioitettava ihminen vaan ”keski-ikäinen mies, joka on joskus ollut julkkis”.

Eikä asiaa auta tietenkään se, jos omat syntyperäiset ominaisuutesi on yleisesti liitetty sortajiin.

Marginalisoitujen ryhmien todellisten kokemusten tunnustaminen

Tässä vaiheessa on erityisen tärkeää korostaa, ettei tämä analyysi vähättele naisten, etnisten vähemmistöjen, LGBTQ+-ihmisten tai muiden marginalisoitujen ryhmien kohtaamia todellisia haasteita. Nämä ryhmät kohtaavat edelleen merkittäviä esteitä ja näiden epäkohtien korjaaminen vaatii herkeämättömän huomion ja aktiivisen työn.

Naiset ansaitsivat paikkansa pöydässä taistellessaan vuosisatojen rakenteellista syrjintää vastaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt taistelevat edelleen perusoikeuksistaan monissa maissa. Maahanmuuttajat kohtaavat ennakkoluuloja ja rakenteellisia esteitä.

Nämä kamppailut ovat oikeuttettuja ja jatkuvat edelleen eri puolilla maailmaa mitä suurimmissa määrin.

Pointti ei silti ole siinä, että kääntäisimme kehityksen suuntaa tai palaisimme aikaan, jolloin tietyt ryhmät olivat systemaattisesti syrjittyjä. Sen sijaan kysymys on siitä, voimmeko kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja, jotka voisivat korjata historiallisia epäoikeudenmukaisuuksia, samalla uusia syrjinnän muotoja välttäen.

Nykymiehen ahdinko ja kriisi

Miesten halveksiva kohtelu pelkästään heidän väestöllisten ominaisuuksiensa perusteella saa lisää painoarvoa, kun sitä tarkastelee kasvavien todisteiden valossa miesten koulutuksellisista ja sosiaalisista haasteista tänä päivänä.

Suomalaiset pojat jäävät nyt merkittävästi jälkeen tytöistä lukuymmärryksessä: 10-14-vuotiaat pojat käyttävät lukemiseen alle kymmenen minuuttia päivässä verrattuna saman ikäisten tyttöjen yli kahteenkymmeneen minuuttiin.

Suomessa on kehittynyt yksi maailman suurimmista sukupuolten välisistä eroista toisen asteen koulutuksessa: noin 40 prosenttia pojista käy lukion verrattuna 60 prosenttiin tytöistä.

Ehkä huolestuttavinta on, että lapsettomuus on yhä enemmän korreloitunut miesten koulutustason kanssa. Yli kolmasosa suomalaisista miehistä noin 45 vuoden iässä, joilla on vain peruskoulu käytynä, pysyy lapsettomana.

Tai kuten tietokirjailija Timo J. Tuikka kirjoitti: ”Pettyneet pojat ovat väärissä poliittisissa käsissä räjähdysherkkää lauma-ainesta.” Vuoden 2023 suomalaistutkimuksen mukaan joka neljäs alle 30-vuotias mies pitää väkivaltaa hyväksyttävänä omien tavoitteidensa ajamisessa.

Syrjäytymisen vaaralliset seuraukset

Historia varoittaa meitä suurten nuorten miesryhmien syrjäytymisen ja toivottomuuden seurauksista. 1930-luvun Saksassa taloudellinen epätoivo ja sosiaalinen hyljeksintä loi olosuhteet, joita autoritaariset liikkeet hyödynsivät. Se, miten ihminen tulee kohdelluksi ja kohdatuksi määrittää helposti sen, miten hän alkaa suhtautua ympäristöönsä, yhteiskuntaan ja muihin kanssaihmisiin.

Yhtä lailla ahdistava on se yhä kuristavammaksi käyvä puristus, missä keski-ikäinen valkoinen mies joutuu elämään tuntiessaan vieraantumista vaikka Trumpin tai kaltaistensa edustamista inhottavuuksista, mutta tullessaan henkilökohtaisten ominaisuuksiensa seurauksena lyötetyksi samaan kastiin.

Ei saa myöskään olla ”tolkun ihminen”, koska sekin tarkoittaa vain mukautumista vääryyksien hiljaisten hyväksyjien joukkoon.

Tämä luo paradoksaalisen umpikujan loopin, missä et voi samastua äärioikeistolaiseen politiikkaan, vaikka eräät haluavatkin rinnastaa sinut siihen syntymäominaisuuksiesi vuoksi. Et saa myöskään kuulua hiljaisen tolkun enemmistöön, koska sekin on väärin.

Mikä onkaan miehen identiteetti silloin, jos hänet jätetään kaikista joukoista pois yksin pyörimään? Ei ihme, jos joku kokee tällöin olonsa ahdistuneeksi, syrjityksi, syrjäytyneeksi, tarpeettomaksi ja hylätyksi.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Jos ihminen ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa eikä koe tulevansa hyväksytyksi mihinkään asialliseen porukkaan, hänet voi olla helpompi houkutella mukaan erilaisiin kostotoimiin yksilöitä tai yhteiskuntaa vastaan – varsinkin jos hänet on jo valmiiksi ehditty leimata valkoiseksi sortajaksi.

Kohti ratkaisuja: lisäävä tasa-arvo

Haaste ei ole heiluttaa heiluria yhdestä syrjinnän muodosta toiseen, vaan kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja. Siksi tarvitsemme ”lisäävän tasa-arvon” mallin, jossa uusien ryhmien mukaan ottaminen ei vaadi muiden sulkemista pois.

Kulttuurilaitoksille:
– Kehittää valintaperusteita, jotka perustuvat taiteelliseen ansioitumiseen, yhteisölliseen kytkentään ja kasvatukselliseen arvoon demografisten kategorioiden sijaan
– Luoda mahdollisuuksia sekä vakiintuneille että nouseville taiteilijoille
– Rakentaa palautemekanismeja, jotka voivat havaita ja korjata syrjiviä käytäntöjä

Tasa-arvotyölle yleisesti:
– Omaksua moniulotteisia lähestymistapoja, jotka voivat tunnustaa samanaikaisesti historiallisen syrjinnän ja nykyisen kompleksisuuden
– Luoda tiloja dialogille ilman, että osallistujia kategorisoidaan etukäteen
– Panostaa kasvatukseen, joka kasvattaa empatiaa yli demografisten rajojen

Organisaatioille:
– Ottaa vastuu työntekijöiden lausunnoista sen sijaan, että yritetään hämätä huomio muualle
– Kouluttaa henkilöstöä tunnistamaan tiedostamattomat ennakkoluulot
– Kehittää kriisiviestintää, joka käsittelee ydinkysymyksiä teknisten selitysten sijaan

Oppiminen takaiskuista

Ehkä tärkein opetus Kontufestarin tapauksesta ei ole pessimistinen vaan toivekas. Se osoittaa, että meillä on yhteiskunnat ja laitokset, jotka aidosti välittävät tasa-arvosta riittävästi luodakseen kattavia suunnitelmia ja investoidakseen resursseja.

Haaste on varmistaa, että nämä hyvät aikeet saadaan käännettyä käytännöiksi, jotka todella palvelevat niitä arvoja, joita ne pyrkivät edistämään.

Optimistinen puoli tässä tarinassa on se, että se syntyi laitoksista ja yksilöistä, jotka ovat ilmoittaneet aidosti olevansa sitoutuneita positiiviseen muutokseen. Sinivuokko Koivulankin tausta sisältää uskontojen välisen dialogin järjestämistä ja gospel-musiikkia mistä voi päätellä, että häntäkin motivoi ja kannattelee osallisuuden sekä yhteisöllisyyden arvot.

Valinta: värit mustavalkoisen sijaan

Kun kohtaamme valinnan yhä polarisoituneiden leirien välillä, ehkä radikaalein teko on kieltäytyä kaksinapaisesta sukupuoli-identiteetistä kokonaan. Sen sijaan, että maailma jakaantuisi sortajiin ja sorrettuihin, voittajiin ja häviäjiin, voisimme pyrkiä luomaan yhteisöjä, joissa jokaisella on arvoa ja ihmisarvoa.

Ehkei meidän myöskään siksi tulisi ripustaa Sinivuokko Koivulaa ristille vaan miettiä hetken aikaa, millainen tästäkin maailmasta voisi jälleen tulla?

Maailma, missä puhtaan mustavalkoisen ajattelun sijaan päättäisimme laittaa värit ja valot päälle, pyytää ja antaa itsellemme sekä toisillemme myös erheitämme, typeryyksiämme, ajattelemattomuuksiamme, vikojamme ja sammakoitamme anteeksi.

Maailma, missä pyrittäisiin jälleen saavuttamaan tasa-arvoinen, yhdenvertainen ja inklusiivinen Helsinki, Suomi ja Eurooppa.

Maailma, missä jokaisella olisi turvallinen sekä hyvä olla ja missä jokaisella olisi oma roolinsa ja tilansa ansaita sekä jakaa iloa, valoa ja väriä ympärilleen patoutuneen vihan sijaan.

Aivan kuten Sinivuokko Koivula varmasti teki Helsingin Meilahden kirkossa syksyllä 2015 suunnitellessaan kyseiseen pyhättöön Tuomaan lastenkirkon. Koivulalle lapset saivat kertoa, millaisessa kirkossa heidän mielestään on mukava käydä. Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelin mukaan lastenkirkossa on värikkäät tekstiilit ja siellä on helppo liikkua.

Se on kaunis muistutus siitä, että sama ihminen, joka kerran loi lapsille turvallisen ja värikkään tilan, voi varmasti oppia luomaan samanlaisen tilan myös aikuisille sellaisina kuin he ovat – ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Teksti: Nalle Österman, 30.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman & ChatGPT / Dall-E 3 (toteutus)

Let’s get the facts straight from the off: I first had my eyes on Iron Maiden in the flesh at Helsinki’s Ice Hall on 12th November 1986 during the Somewhere On Tour jaunt, at the tender age of 13. Since then, I’ve caught the lads another ten times or so in various states – from a half-empty Kulttuuritalo gig with Blaze Bayley through Bruce Dickinson’s glory days to a completely sold-out Helsinki Olympic Stadium.

Experience has taught me that whatever set list they’re flogging on any given tour is scripted and set in stone from start to finish – don’t expect any major musical surprises once the opening night’s in the can. In the internet age, that’s even more pronounced, with the biggest acts’ opening night setlists usually doing the rounds before the last punters have even left the venue.

The tour’s biggest talking point has to be new sticksman Simon Dawson’s baptism of fire as Maiden’s drummer, following Nicko McBrain’s retirement in December 2024 after 42 years behind the kit. And fair play to the bloke – he handles his brief well enough, though that hardly comes as a shock. Steve Harris isn’t likely to let any sloppy muppet loose behind Maiden’s drum riser, is he?

Dawson’s been hammering away for Harris’s British Lion project for over a decade now, so the gaffer’s had plenty of time to suss out the lad’s character and capabilities. Makes you wonder if Harris – being the massive West Ham fanatic and football obsessive that he is – has been running British Lion as a proper youth academy, keeping one eye on the future for when changes need making in Maiden’s ranks for purely practical reasons.

Perhaps.

So the opening night’s main points of interest were how Dawson would sound in Maiden’s ranks and what songs the band would wheel out. Dickinson had already compared Dawson’s playing to Clive Burr (1956-2013), who battered the skins on Maiden’s first three albums, so this particular veteran had already received some seal of approval. Based on the opening gig, the man’s handling his brief pretty admirably and will doubtless get even smoother once he racks up more miles and heat in Maiden’s engine room.

The setlist is another matter entirely.

Fair enough, the opening promises great things when they dig out rarities that haven’t been heard for decades: Murders in the Rue Morgue (last played 2005), Wrathchild (2017), Killers (1999) and Phantom of the Opera (2014). After that it’s back to basics yet again.

Those rarities that initially promised something truly special get shoved to the back burner, and the programme slides back into the same safe, well-worn formula Maiden’s been peddling for years. When you’re dealing with a 50th anniversary celebration tour, you’d expect the same sort of boldness throughout the set as we got during those first four songs.

Take Rime Of The Ancient Mariner and Seventh Son Of A Seventh Son in the same set – both cracking epics, granted, but Rime’s always going to win that battle.

Swap out Seventh Son for two shorter crowd-pleasers – say, Tailgunner (the cracking opener from No Prayer For The Dying, last heard in Japan in 1992) or Seventh Son’s gorgeous closer Only The Good Die Young, which has never been played live – and the crowd response would be considerably more ecstatic.

No Prayer might not rank among Maiden’s finest albums, but it deserved at least a bit of attention and love, especially considering it was recorded right proper in a barn on Harris’s property at his insistence. Instead, the album gets completely airbrushed from history.

Brutal.

After the initial burst of excitement we get yet another helping of the most familiar and safest Maiden anthems, meaning songs that challenge neither the audience nor the band themselves. But why bother tinkering with the setlist when you’ve already shifted over a million tickets? That seems to be Harris’s thinking, along with longtime manager Rod Smallwood.

And who knows – maybe they’re right? Don’t rock the boat unnecessarily or bite the hand that feeds, perhaps just the promise of big surprises is enough?

Sure, we heard surprises, but did we hear enough? That’s why this feels like such a missed opportunity. When you’ve got an audience as devoted as Maiden’s, and you’ve promised something special for the half-century mark, that’s precisely when you should be taking risks.

That’s what this boils down to.

While Maiden’s known as a hard-grafting outfit and metal’s bedrock, their approach remains strictly fish and chips – or if you please, bangers and mash. The band knows what works and sticks to it. Fair enough for those who like the familiar and safe, but then they should’ve advertised familiar and safe Maiden, not surprises – meaning songs Maiden has never played live in their entire career.

Prodigal Son. Invaders. Gangland. Quest For Fire. Sun And Steel. Flash Of The Blade. The Duellists. Deja-Vu. The Prophecy. Only The Good Die Young.

That’s what this is about too.

In its own way, the tour delivers what it promises: a celebration of the classic era on a grand stage, with tight performances and a highly spectacular show, giving the fans proper value for money. Simon Dawson’s also filling McBrain’s shoes with professional aplomb. Shoes that unfortunately didn’t fit quite right after the man’s stroke in January 2023.

But this tour, which promised big things, ultimately plays it safe. Safely and predictably. However, in the end I am left thinking that wouldn’t it be even more celebratory if if Maiden served up some real surprises a bit more often.

Like Metallica.

Iron Maiden will perform with their mascot Eddie on the ”Run For Your Lives” tour at Helsinki Olympic Stadium on Monday, June 16, 2025. The following review is based on the videos linked below. Check out the other tour dates here.

Faktat tiskiin: näin Iron Maidenin ensi kerran ikielävänä Helsingin Jäähallin lavalla 12. marraskuuta 1986 Somewhere On Tour -kiertueella, vain 13-vuotiaana. Tämän jälkeen niitä on tullut nähtyä kymmenkunta lisää erilaisissa olosuhteissa, aina vajaasta Kulttuuritalollisesta Blaze Bayleyn kanssa Bruce Dickinsonin loiston päiviin ja loppuunmyytyyn Helsingin Olympiastadioniin.

Kokemus on osoittanut, että se setti mikä kulloinkin soi milläkin kiertueella on hyvin pitkälle käsikirjoitettu ja kiveen hakattu alusta loppuun: mitään sen suurempia musiikillisia yllätyksiä ei ole luvassa sen jälkeen kun kiertueen ensimmäinen keikka on paketissa.

Nettiaikana tämä vielä korostuu, kun kiertueen avausillan veto on isoimpien artistien kohdalla useimmiten tiedossa kun areenan viimeiset asiakkaat astelevat uloskäynneistä ulos.

Kiertueen suurin kiinnostuksen kohde taitaa olla yhtyeen uuden kiertuerumpalin Simon Dawsonin tulikaste Maidenin rumpalina joulukuussa 2024 eläköityneen Nicko McBrainin 42 vuoden mittaisen palveluksen jälkeen. Ja hyvinhän herra leiviskänsä hoitaa, mutta se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Eipä Maidenin pääpomo Steve Harris mitään kovin kehnoja kavereita yhtyeensä rumpukioskin taakse varmasti päästäisikään.

Dawsonhan on takonut tahtia Harrisin British Lion -projektissa jo toistakymmentä vuotta, joten siltä osin kaveri ja hänen mielenlaatunsa on varmasti tullut vuosien saatossa hyvinkin tutuksi.

Onko sitten niin, että myös suurena West Hamin kannattajana ja jalkapallofanaatikkona tunnettu Harris on kasannut British Lionin puhtaaksi kasvattiseuraksi näitä aikoja silmällä pitäen, jos ja kun Maidenin miehistössä alkaa tapahtua muutoksia puhtaasti käytännön syistä.

Ehkä.

Kiertueen avauskeikan suurimmat mielenkiinnon kohteet olivat siis se, miltä Dawson kuulostaa Maidenin riveissä ja mitä biisejä bändi vetää. Dickinsonhan oli jo ennakkoon ehtinyt verrata Dawsonin soittoa Maidenin kolmella ensimmäisellä levyllä soittaneeseen Clive Burriin (1956–2013), joten jonkinlaisen hyväksynnän tämäkin pitkän linjan työn sankari on jo saanut.

Avauskeikan perusteella herra hoitaa leiviskänsä jo varsin mallikkaasti ja varmasti jatkossa vielä sujuvammin, kunhan lämpöä ja kilsoja tulee Maidenin riveissä vielä lisää.

Settilistan kanssa onkin toinen juttu.

Toki alku lupaa paljon hyvää, kun ohjelmistoon kaivetaan harvinaisuuksia, joita ei ole kuultu vuosikymmeniin, kuten Murders in the Rue Morgue (edellisen kerran 2005), Killers (1999), Phantom of the Opera (2014) ja Rime Of The Ancient Mariner (2009).

Tämän jälkeen palataankin perusasioihin – taas kerran.

Ne harvinaisuudet, jotka alussa lupasivat jotain todella erityistä, jäävät taka-alalle ja ohjelmisto solahtaa takaisin samaan turvalliseen ja kuluneeseen kaavaan, jossa Maiden on pysytellyt jo vuosia. Kun kyseessä on 50-vuotisjuhlakiertue, olisi odottanut muunkin setin puitteissa yhtälaista rohkeutta kuin keikan neljän ensimmäisen biisin aikana.

Esimerkiksi Rime Of The Ancient Mariner ja Seventh Son Of A Seventh Son samassa paketissa: molemmat toki hienoja eepoksia, mutta näistä kahdesta Rime vetää väkisinkin pidemmän korren.

Vaihtamalla Seventh Sonin kahteen lyhyempään perusrykäisyyn, kuten vaikkapa Tailgunneriin – tuohon No Prayer For The Dying -albumin menevään avausraitaan, joka kuultiin edellisen kerran Japanissa 1992 – tai Seventh Sonin upeaan päätösraitaan Only The Good Die Young, jota ei ole toistaiseksi kuultu livenä vielä kertaakaan, olisivat äänenpainot huomattavasti ekstaattisemmat.

Eihän No Prayer ole millään muotoa Maidenin parhaita albumeita, mutta olisihan sekin ansainnut edes hieman huomiota ja rakkautta varsinkin, kun levy äänitettiin oikein vimpan päälle Harrisin toiveesta ladossa tämän maillaan. Sen sijaan levy pyyhitään tyystin aikakirjoista.

Tylyä.

Alun riehakkuuden jälkeen saadaan taas kerran niitä kaikista tutuimpia ja turvallisimpia Maiden-hymnejä, jotka eivät haasta kuulijaa eikä yhtyettä itseäänkään. Mutta mitäpä sitä turhia settiä liikaa muokkaamaan, jos jo yli miljoona lippua on myyty, tuntuu Harris ajattelevan yhtyeen pitkäaikaisen managerin Rod Smallwoodin kanssa.

Kukapa tietää, ehkä he ovat oikeassa?

Ei pidä keikuttaa venettä turhaan ja purra ruokkivaa kättä, ehkä ainoastaan lupaus suurista yllätyksistä riittää? Toki yllätyksiä kuultiin, mutta kuultiinko riittävästi? Kun bändillä on näin omistautunut yleisö kuten Maidenilla ja olet luvannut jotain erityistä puolen vuosisadan kunniaksi, niin juuri tällöin pitäisi uskaltaa ottaa riskejä.

Tästä on kysymys.

Vaikka Maiden tunnetaan raskaan työn raatajana ja metallin kivijalkana, pysyy se ilmaisussaan fish and chips eli suomalaisittain nakit ja muusi -linjalla. Bändi tietää mikä toimii – ja pysyy siinä. Ihan kiva niille, jotka pitävät tutusta ja turvallisesta, mutta silloin olisi pitänyt ennemmin mainostaa tuttua ja turvallista Maidenia, ei niinkään yllätyksiä – eli kappaleita, joita Maiden ei ole urallaan soittanut livenä vielä kertaakaan.

Prodigal Son. Invaders. Gangland. Quest For Fire. Sun And Steel. Flash Of The Blade. The Duellists. Deja-Vu. The Prophecy. Only The Good Die Young.

Tästäkin on kysymys.

Sinänsä kiertue toimittaa sen, mitä lupaa. Klassikkokauden juhlaa suurella näyttämöllä, tarkalla suorituksella ja erittäin näyttävällä show’lla, antaen siten fanien rahoille kunnolla vastinetta. Simon Dawsonkin paikkaa ammattimiehen ottein McBrainin jättämää aukkoa, jonka soitto ei valitettavasti enää kulkenut entiseen malliin miehen tammikuussa 2023 saamansa aivohalvauksen jälkeen.

Mutta kiertue, joka lupasi suuria, pelaa lopulta varman päälle. Turvallisesti ja ennalta-arvattavasti. Olisihan se silti kiva, jos Maidenkin tarjoilisi jotain todellisia yllätyksiä edes joskus.

Kuten Metallica.

Iron Maiden esiintyy Eddie-maskotteineen ”Run For Your Lives” -kiertueellaan Helsingin Olympiastadionilla maanantaina 16.6.2025. Oheinen arvostelu on tehty alta löytyvän videon pohjalta.

Teksti: Nalle Österman, 29.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti) & ChatGPT/Dall-E 3 (toteutus)

Tulevakin kesä vaikuttaa olevan kohdallani varsin intensiivinen: ainakin seitsemän festivaalia ja toinen mokoma konsertteja ympäri Pohjoismaita ja Puolaa, aina kesäkuun alun Gdanskin Mystic-festivaalista Manic Street Preachersin keikkaan elokuun lopulla Tukholmassa – Helsingin, Kööpenhaminan ja Espoon kautta takaisin kotiin.

Ongelma? Kaikki tapahtumat olivat hajallaan käsinkirjoitetuissa muistiinpanoissa ruutuvihkossa, ja minulla on jo ikiajat ollut suuri vaikeus pitää kalenteria kunnossa – se on käytännössä kohdallani mahdotonta.

Tekoälyn apu arkeen

Sen sijaan että olisin syöttänyt jokaisen tapahtuman erikseen omaan Google-kalenteriini – mikä olisi vienyt tunteja ja todennäköisesti johtanut virheisiin – päätin kokeilla modernia lähestymistapaa.

Tästä syystä lähestyin Claude-tekoälyä yksinkertaisella kysymyksellä: ”Onko mahdollista luoda automaattisesti ruutuvihkoon kirjaamiani kalenterimerkintöjä kesän 2025 tapahtumiin Google-kalenteriini?”

Vastaus oli rohkaiseva: kyllä, se on täysin mahdollista!

Prosessi käytännössä

Claude ehdotti kolmea ratkaisuvaihtoehtoa, joista käytännöllisin oli .ics-tiedoston luominen standardoituun kalenteriformaatin, jonka Google Calendar osaa lukea suoraan. Piti vain:

• Lähettää kuva käsinkirjoitetuista muistiinpanoistani
• Selventää epäselvät lyhenteet ja maininnat

Suurimmat haasteet olivat odotetusti käsialani tulkinnassa. Claude tunnisti suurimman osan tapahtumista oikein, mutta tarvitsi tarkennuksia:

Mitä Claude ei ymmärtänyt:

• ”HUI” (olikin HKI = Helsinki)
• ”Stolus” (Stokis = Tukholma suomeksi)
• Matkustusreitit ja nuolet kartalla
• Joitakin päivämääriä ja tapahtumanimiä

Mitä selvensin:

• Paikkakuntien lyhenteet (M.Hamn = Maarianhamina, Thu = Turku, STO = Tukholma)
• Matkustuslogistiikan (Maarianhaminasta Turkuun, sieltä Helsinkiin tai Tukholmaan)
• Festivaalien oikeat nimet (esim. JYTÄKESÄ GO-GO, TAPIOLA-FEST)

Tekniset yksityiskohdat

Claude loi täydellisesti muotoillun .ics-tiedoston, joka sisälsi:

• Kaikki kirjaamani tapahtumat oikeilla päivämäärillä
• Sijainnit ja kaupungit
• Järkevät kellonajat (festivaalit kello 12, konsertit kello 19)
• Kuvaukset jokaiselle tapahtumalle

Ohjeistus tiedoston käyttöön oli kristallinkirkas:

1. Kopioi koodi tekstieditoriin (Macilla TextEdit)
2. Vaihda muoto ”plain text” -tilaan
3. Tallenna UTF-8-enkoodauksella .ics-päätteellä
4. Tuo Google Calendariin

Ajansäästö ja hermot

Kokonaisaika: Noin 15 minuuttia keskustelua + 2 minuuttia tiedoston luontia ja tuontia.

Perinteisellä tavalla jokaisen tapahtuman syöttäminen käsin olisi vienyt vähintään tunnin, sisältäen mahdollisesti ja todennäköisesti myös:

• Kirjoitusvirheitä päivämäärissä
• Vääriä sijainteja
• Unohdettuja tapahtumia
• Turhautumista epäselvien muistiinpanojen kanssa
• Hermojen menetyksiä turhauttavan näpertämisen kanssa

Lisäksi kaikki tapahtumat olisivat edelleen olleet hajallaan eri paikoissa sen sijaan, että ne nyt näkyvät selkeästi yhdessä kalenterissa.

Laajempi sovellettavuus

Tämän kaltainen tehtävä sopii erinomaisesti tekoälylle, koska se yhdistää:

• Tekstintunnistuksen (käsiala ja lyhenteet)
• Rakenteistamisen (hajanainen tieto → järjestetty formaatti)
• Teknisen toteutuksen (standardoitu .ics-formaatti)
• Kontekstin ymmärtämisen (matkustusreitit, paikkakunnat)

Vastaavia hyödyllisiä tehtäviä:

• Laskujen ja kuittien järjestäminen taulukoksi
• Yhteystietojen vieminen puhelimeen vcf-formaatissa
• Kokousmuistiinpanojen muuttaminen tehtävälistoiksi
• Matkaohjelmien luominen hajallaan olevista varauksista

Työkalut ja siirrettävyys

Käyttämäni työkalut:

• Claude.ai (Claude Sonnet 4) – tekoälykeskustelu ja koodin generointi
• TextEdit (Mac) – plain text -muotoilu UTF-8:lla
• Google Calendar – .ics-tiedoston tuonti

Sama prosessi toimisi myös muilla suurilla kielimalleilla (ChatGPT, Gemini), sillä .ics on standardi ja tekstintunnistus on kaikille tuttua. Ohjeistus pysyy käytännössä samana riippumatta käytetystä tekoälystä.

Johtopäätökset

Tämä kokemus osoitti konkreettisesti, miten tekoäly voi ratkaista arkisia, mutta aikaa vieviä ongelmia. Kyse ei ole vain teknisestä tempusta vaan aidosta ajansäästöstä ja stressin vähentämisestä.

Erityisesti kaltaiselleni ihmiselle, jolla on vaikeuksia järjestelmällisyyden kanssa, tämän tyyppinen avustus on kullanarvoista. Sen sijaan että olisin turhautunut epäselviin muistiinpanoihini ja loputtomiin kestäneeseen manuaaliseen syöttötyöhön, sain tekoälyn ansiosta nyt käyttööni selkeän ja käytännöllisen kesäkalenterin älypuhelimeeni.

Seuraavassa osassa: Tutkimme, miten tekoäly voi auttaa matkustuslogistiikan suunnittelussa ja matkabudjettien hallinnassa.

Tämän artikkelin kirjoittamiseen kului noin 20 minuuttia – sekin tekoälyn avustamana.

Teksti: Nalle Österman & Claude.ai
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti) & ChatGPT / Dall-E 3 (toteutus)