Vapauden kaupunki

Mystic Festival sijaitsee Itämeren kupeessa Gdanskissa, Puolan pohjoisrannikolla. Kaupungilla on monellakin tapaa merkittävä historia – niin hyvässä kuin pahassa. Toisen maailmansodan aikana Gdansk (saks. Danzig) pommitettiin maan tasalle, mutta viime vuosikymmeninä se on restauroitu entiseen loistoonsa hyödyntäen vanhoja rakennustekniikoita.

Kaupungilla on kuitenkin erityinen merkitys vapaudelle.

Täältä lähti 1980-luvulla ympäri maailman levinnyt Solidaarisuusliike (Solidarność), kun Gdanskin telakkatyöläiset nousivat vastustamaan kommunistista totalitarismia. Lech Wałęsan johdolla liike haastoi rautaesiripun valtaa ja toimi merkittävänä voimana koko Itä-Euroopan vapautumisprosessissa.

Solidaarisuusliike olikin yksi avaintekijöistä, joka lopulta johti Berliinin muurin kaatumiseen ja Neuvostoliiton romahtamiseen.

Täten Mysticin festivaalikävijöille tarjoutuu uniikki mahdollisuus yhdistää metallimusiikki historialliseen oppituntiin, kun kivenheiton päässä Gdanskin telakka-alueella sijaitsevalta festivaalialueelta voi vierailla vaikuttavassa Euroopan solidaarisuuskeskuksessa sekä mykistävän koskettavassa ja puhuttelevassa toisen maailmansodan museossa.

Molemmat ovat ehdottoman suositeltavia vierailukohteita historiasta kiinnostuneille.

Miksi Mystic on budjettimatkailijan valinta?

Jos suomalainen metallidiggari haluaa suunnata isommalle metallitapahtumalle ulkomaille, on 2020-luvun jälkipuoliskolla Gdanskin Mystic Festival taloudellisesti edullisin ja kannattavin vaihtoehto. Lonely Planet listasikin vuonna 2024 Puolan parhaimmaksi budjettikohteeksi, mikä näkyy myös Mysticissä.

Hintataso tekee vaikutuksen:

• Early Bird -festivaaliliput noin 188 euroa (4 päivää) vs. Tuska ~239 euroa (3 päivää), hinnat tarkistettu 22.8.2025.
• Ruoat ja juomat noin puolet Suomen festarihinnoista
• Majoitus huomattavasti edullisempaa, hostelleissa halvimmillaan 10 euroa/yö
• Julkinen liikenne ~1€ per matka

Logistiikka on helppoa:

• Wizz Air lentää Turku-Gdansk-Turku väliä keskimäärin 20-40 eurolla suuntaansa
• Matkustavuusaika vain 1,5 tuntia
• Lentokentältä keskustaan ja festivaalialueelle helposti euron hintaisella lentokenttäbussilla tai paikallisjunalla, Uberin ja Boltin kaltaisilla taksisovelluksilla keskustaan n. 10–15 euroa

Festivaalin luonne ja koko

Vaikka Mystic ei ole Euroopan suurimpia metallitapahtumia, kuten Wacken, Hellfest, Sweden Rock, Copenhell ja Tuska, on se silti vakiinnuttanut paikkansa kansainvälisesti merkittävänä tapahtumana. Mysticin kapasiteetti vaikuttaisi olevan arviolta 10 000 kävijää per päivä, mikä tekee siitä sopivan kokoisen – ei liian massiivista, muttei niin pientäkään.

Tarkkaa kävijälukua on vaikea antaa, koska Mystic ei sitä jostain syystä tiedota julkisuuteen. Ohjelmiston musiikillinen taso sijoittuu jonnekin Wackenin ja Helsinki Metal Festivalin välille – eli tarjolla on metalliskenen kärkinimiä, mutta myös kiinnostavaa ja puhuttelevaa undergroundia.

Puolalainen metallitunnelma ja kieliopas

Puolalainen metalliyleisö on fanaattista ja innostunutta. Festariväki on kansainvälistä, ja suomalaisia näkee joka puolella. Välillä tuntuu siltä, että joka viides vastaantulija on suomalainen, sen verran taajaan suomalaista puheensorinaa Mysticissä kuulee.

Puolassa – tai ainakin Mysticissä – pärjää pitkälti kahdella sanalla:

• ”Kurwa” – monitulkintainen sana (kirjaimellisesti ”huora”, mutta käytetään kuten Suomessa ”vittua”)
• ”Napierdalaj!” – kannustushuuto (”anna mennä!”, ”rök!”, kirjaimellisesti ”hakkaa”)

Näitä luovasti yhdistelemällä pääsee pitkälle keskusteluissa puolalaisten kanssa, ainakin festivaaliympäristössä. Metallifanit ovat kuitenkin samanlaisia kaikkialla, missä musiikki yhdistää ja tunnelma on siten tuttu ja turvallinen.

Uuteen nousuun

Puolan Mystic Festivalia on järjestetty vuodesta 1999 lähtien, tosin vuosien 2008–2018 välillä oli vuosikymmenen kestänyt tuumaustauko, kunnes tapahtuma järjestettiin jälleen Krakovaan huomattavasti isompana kokonaisuutena 2019. Kesästä 2022 lähtien Mysticiä on järjestetty Gdanskissa, joten tämän vuoden festivaali on jo järjestyksessä neljäs Gdanskin telakka-alueella järjestetty Mystic – eikä loppua näy.

Tänäkin vuonna festareiden ensimmäinen päivä on ”Warm-Up Day” eli nollapäivä, jolloin suurin päälava ei ollut vielä auki, ainoastaan neljä pienempää, joista kaksi ulkona ja toiset kaksi sisätiloissa. Ratkaisu toimi tänä vuonna huomattavasti paremmin kuin viime vuonna, kun ns. ”stoner-lava” oli siirretty aiemmasta sijainnistaan isommalle sisäpihalle.

Keskiviikon iso pettymys

Leppoisa Jerry Cantrell

Päälava

Ensimmäinen todistamani akti oli Alice in Chains -kitaristi Jerry Cantrellin soolobändi. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta varsin leppoisaa keskitien grunge/hard rock -meininkiä, jota höystettiin muutamalla valikoidulla AIC-lainalla, jotka luonnollisesti saivat parhaimman vastaanoton.

The Kovenant petti jälleen odotukset

Päälava

Seuraavana isommalla sisälavalla aloitteli esitystään sinfoninen norjalainen black metal -akti The Kovenant (ex-Covenant), joka palasi viime joulukuussa keikkalavoille yli vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen.

Tämä Covenant on siis se ryhmä, joka 1998 julkaisi sinfonisen black metallin merkkiteoksen Nexus Polaris, jonka tiimoilta bändi nyt kiertää. Tämän jälkeen yhtye joutui vaihtamaan nimensä The Kovenantiksi, koska aiemmin nimen itselleen ominut ruotsalaisryhmä uhkasi norjalaisia oikeustoimilla.

Tämän hetken soppaa sekoittaa se, että paluunsa myötä The Kovenant on päättänyt käyttää alkuperäistä Covenant-logoaan esiintyessään Nexus Polaris -materiaalin kanssa.

Odotukset The Kovenantin suhteen olivat syystäkin korkealla, onhan Nexus Polaris yksi kaikkien aikojen hienoimmista albumeista genrensä saralla. Valitettavasti – aivan kuten yhtyeen ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla Suomen-keikalla Ilosaarirockissa 1998 – jouduin tälläkin kertaa pettymään.

Mysticissä ryhmän majesteettinen paatos tuli niin vaisulla äänenvoimakkuudella, että lopputulos oli lattea ja hengetön. Yhtye näytti kärsivän myös teknisistä ongelmista: keikka alkoi noin varttia myöhässä, kun lavalla pyöriteltiin piuhoja ja pudisteltiin päitä. Kokonaisuus ei vakuuttanut livenä tälläkään kertaa. Sääli. Kunnon soundeilla fiilis olisi varmasti ollut täysin toista luokkaa.

Noin kuukautta myöhemmin tästä keikasta The Kovenant ilmoittikin miehistönvaihdoksista, kun Dimmu Borgiristakin tutun kitaristin Astennun kerrottiin saaneen lähtöpassit päihdeongelmien vuoksi. Ikävä tilanne erityisesti nykytilanteessa, kun miehestä on tullut hiljattain isä. Toivottavasti tilanne korjaantuu.

Kummallisten kappalevalintojen Exodus

Kakkoslava

Exodus oli myös hiljattain vaihtanut solistinsa Zetro Souzasta takaisin Rob Dukesiin. Vaikka asiaa ei ole avattu julkisuuteen sen kummemmin, on rivien välistä voitu aistia, että henkilökemioissa on ollut ongelmia.

Tässä kohtaa voinen taas nostaa tapetille loputtoman lesoiluni siitä, miten ehdin vielä Paul Baloffin elinkaaren loppumetreillä todistaa Exoduksen alkuperäisen sekä ainoan ja oikean solistin elävänä Euroopassa lavalla – tämä tapahtui Hollannin Eindhovenin legenaarisilla Dynamo Open Air -festareilla 1997.

Baloffin sekavia ja ilmeisen ”höyryisiä” toimituksia leimasi asenne, fiilis ja riemukas tekemisen elo, jota muut Exodus-solistit eivät ole sittemmin saavuttaneet, ikävä kyllä. Herran edesottamuksia kuullaan parhaiten dokumentoituina Exoduksen 1997 ilmestyneellä livealbumilla Another Lesson In Violence.

Tänä iltana Exodus tarjoilee outoja biisivalintoja kuten Deathamphetamine ja Prescribing Horror. Okei, tulihan sieltä myös Piranha, A Lesson In Violence ja Strike Of The Beast, mutta silti jotain jäi uupumaan. Onneksi bändin rumpalina on tätä nykyä jälleen ainut ja oikea Exodus-kannuttelija Tom Hunting eikä Paul Bostaphin kaltainen rähmäkäpälä.

Torstai on Beheritin ylivoimaa

Hyvän fiiliksen Eagles of Death Metal

Päälava

Yhdysvaltalainen Eagles of Death Metal oli päälavan ensimmäinen akti Mysticissä. Tässä kohtaa onkin syytä pitää hiljainen hetki niiden 89:n uhrin muistolle, jotka 13. marraskuuta 2015 menettivät henkensä täysin turhaan Pariisin Bataclan-teatterissa terroristien hyökättyä konserttiin osoittaakseen verisen vastalauseensa länsimaalaista ilonpitoa vastaan.

Onkin käsittämätöntä, miten elämme edelleen maailmassa, missä yhden juhla on toisen helvetti vain siksi, etteivät siedä ”vääräuskoisten” epäpuhtaita arvoja.

Eikä Eagles Of Death Metal todellakaan edes soita sellaista rytkettä, jonka puolesta pitäisi jonkun edes pillastua saati tappaa, vaan juhlavaa ja menevää räimerockia, jota klubiolosuhteissa voisi katsella enemmänkin. Tällä kertaa ei, koska oli aika siirtyä tärkeämpien rientojen äärelle.

Vaisuhko Turbonegro

Kakkoslava

Turbonegro on viettänyt hiljaiseloa pitkälti vuodesta 2019, vaikka tekikin pari pistokeikkaa kotimaassaan Norjassa kesällä 2022.

Taannoin kuulin, että bändillä olisi ollut jotain suunnitelmia tehdä joitain erikoiskeikkoja myös maineikkaimman solistinsa Hank Von Helveten kanssa, mutta nämä mahdolliset suunnitelmat kariutuivat viimeistään Hankin poismenoon marraskuussa 2021.

Turbonegron keikka Mystic Festivalilla oli visuaalisesti näyttävä liekkien ja tulipatsaiden myötä. Liekit eivät näyttäneet hirveästi bändiä kuitenkaan lämmittävän, sillä bändi näytti – nykyistä solistiaan Tony Sylvesteriä lukuun ottamatta – suurimmaksi osaksi siltä, ettei liiemmin kiinnostanut.

Odotukset olivat korkeammalla, täytyy myöntää – esimerkiksi kesän 2018 Jurassic Rockissa Mikkelissä bändi oli paljon vetreämpi, innostuneempi ja innostavampi. Menevää bailurokkia vetävän bändin kohdalla innoton ja tasapaksu esitys laskee yleisarvosanaa.

Taianomainen Beherit

Sisälava

Suomalaisittain yksi festivaalin kiinnostavimmista akteista oli hissukseltaan paluun keikkalavoille 2022 tehnyt rovaniemeläislähtöinen primitiivinen black metal -triumviraatti Beherit.

Niin näytti olevan monen muunkin katsojan kohdalla, koska sisätila oli äärimmilleen täynnä. Siten keikan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ei sisätiloista tahtonut löytyä seisomatilaa tai istumapaikkoja muualta kuin piippuhyllyltä.

Tällä kertaa en tiennyt mitä odottaa – ja hyvä niin. Beheritin keikka oli nimittäin hyvin mielenkiintoinen ja vakuuttava hypnoottisuudessaan. Vaikka olin kuullut, että Beheritin tuoreet edesottamukset lavalla olivat tuottaneet mieleenpainuvia esityksiä, ei mikään ollut valmentanut minua tähän.

Verrattuna edellisiltana nähtyyn The Kovenant -fiaskoon, oli Beherit täysin toisella tasolla, mikä näkyi ja kuului myös yleisössä. Norja-Suomi -maaottelussa härmäläiset pyyhkivät nyt norskeilla lattiaa.

Koska Beheritin koko esitys oli rakennettu kokonaisvaltaiseksi elämykseksi, ottivat eräät siitä kaiken irti, mennen jopa johonkin transsin kaltaiseen tilaan. Olikin hyvin mielenkiintoista katsoa ihmisten keskittynyttä olemusta.

Beherit vuonna 2025 on jollakin tapaa vaikuttavinta, mitä Suomesta tulee tällä hetkellä äärimetallin – ja minkä tahansa muunkin metallin – saralla. Uskomattoman totaalinen tyrmäys.

Suicidal Tendencies panee pidot pystyyn

Päälava

Beheritin jälkeen Suicidal Tendencies pani kakkoslavalla kunnon bakkanaalit pystyyn, kun laulusolisti Mike Muir kutsui lavalle bailaamaan ainakin viisikymmentä alaikäistä fania.

Tämä toi mieleen ne upeat hetket Joensuun Ilosaarirockissa The Wildheartsin keikalla 1997, jotka päättyivät mellakkaan ja keikan keskeytymiseen. Näin onnettomasti ei Gdanskissa onneksi käynyt, vaan ilmapiiri oli riemukas ja positiivinen väkivaltaisen rujouden sijaan.

Ikä tekee tehtävänsä meille kaikille – niin, näemmä kaikille muille paitsi 62-vuotiaalle Muirille, joka kirmasi lavalla kuin punkista seonnut teini ensimmäisellä keikallaan. Tämän jälkeen kelpasikin suosiolla jättää In Flames toiseen kertaan, jonka näkee joka tapauksessa milloin missäkin vaikka väkisin.

Perjantai veteraanien hallintaa

Green Leaf – miksi?

Päälava

Perjantain karkelot päälavalla käynnisti brittiläinen Green Leaf. Tämän perusteella minulle tuli tästä kaikesta mieleen vain yksi kysymys: miksi?

Green Leaf osoittautui nimittäin savuisen stonerin sijaan jonkinlaiseksi uuden sukupolven hard rock/asenne-metalli-sekasotkuksi, jota mahtuu joka maassa 13 tusinaan. Näitä samoja, joilla on samat riffit ja samat läpät sekä samat yhtä tunnistamattomat ja tylsät biisit.

Toivottavasti tähän yhtyeeseen ei tarvitse törmätä koskaan enää missään.

Hatebreed – paljon uhoa tyhjästä

Kakkoslava

Odotukseni Hatebreedin keikkaa kohtaan olivat hyvinkin korkealla yhtyeen solistin Jamey Jastan pirteän viimevuotisen sooloalbumin And Jasta For Allin jälkeen. Valitettavasti odotuksia ei lunastettu, päinvastoin.

Bändin asenneuho ja biisimateriaalin samanaikainen köykäisyys oli jotain niin köyhää ja tyhjänpäiväistä, että aloin kaiholla muistella Biohazardin keikkaa Helsingin Tavastia-klubilla State Of The World Address -albumin julkaisun aikoihin toukokuussa 1994, jolloin Suomi Finland Perkele -lehden päätoimittaja Tony Taleva lähti läheiseen Mariaan jo toisen biisin aikana pogottuaan itsensä sairaalakuntoon. Good times!

Siihen verrattuna Hatebreed oli Puolassa harvinaisen tylsä, ankea, mitäänsanomaton, onneton ja ponneton kaikessa tyhjässä pullistelussaan…

Armoton panssarivaunu, Archgoat

Pieni sisälava

…Mitä pienemmällä sisälavalla seuraavaksi esiintynyt Archgoat ei todellakaan ollut.

Itseäni Archgoatissa viehättää sen alkukantainen tylyys, kylmyys ja pimeys. Vaikka Archgoatissa oli jotain samaa kuin edellisillan Beheritissä, on Archgoatin ilmaisu puhtaan metallista – jonkinlainen puskutraktorimainen black metal -versio Bolt Throwerista.

Archgoat ei kumartele, kosiskele tai mielistele ketään, vaan nousee ainoastaan lavalle näyttämään, mitä totaalinen metallitotuus todellisuudessa on.

Tässä kohtaa kiittelen itseäni Archgoatin valitsemisesta Hatebreedin sijaan hyvissä ajoin, koska Mysticin pieni sisälava täyttyi äärimmilleen hyvinkin nopeasti – mitä muutamat suomalaiset tuttavat minulle myöhemmin valittelivat.

Archgoatin ja Beheritin tylyjen keikkojen jälkeen tuntui siltä, että ainakin täällä Puolassa voi olla ylpeä suomalaisuudestaan – jos haluaa tällaisia kliseisiä ilmaisuja käyttää. Ja miksei haluaisi, koska mikäs sen mukavampaa kuin kunnon kliseet kliseisten rokkijuttujen yhteydessä?

Sillä mitä muuta rokki, hevi ja hevirokki onkaan kuin kliseitä toistensa perään – eräät vain osaavat paketoida sen paremmin kuin toiset. Kuten Archgoat ja Beherit.

Cradle Of Filth – black metallin Bon Jovi

Kakkoslava

Tunnelmasta toiseen, sillä jos Archgoat oli taivaallista black metalia, niin seuraavaksi kakkoslavalla esiintynyt Cradle of Filth oli kaikkea muuta. Olikohan tämä sitten sitä helvetillisintä black metalia suoraan perseestä, eli kakkakehdon syvimmästä onkalosta?

Siitä on jo jokunen vuosikymmen, kun olen viimeksi todistanut Cradle of Filthin livenä. Täytyy sanoa, että aika ei ole ollut yhtyeelle armollinen, ei ainakaan solisti Dani Filthin äänelle, joka tätä nykyä muistuttaa lähinnä nälkäisen rakkikoiran haukuntaa.

Filthin karmivaa räksytystä kuunnellessaan tuli mieleen, että onko tässä nyt black metallinen vastine Jon Bon Joville – tälle kovan onnen hard rock -tähdelle, jonka kädestä miljoonat naiset söivät vielä 1980- ja 1990-luvuilla, ennen kuin tämä alkoi kärsiä vakavista lauluongelmista.

Toista se oli vielä 1997 Ilosaarirockissa. Mutta kuten Neljä Ruusua erässä hittikappaleessa laulaa, ”jospa onkin niin, että elät vain kerran.”

Takuuvarma Eyehategod

Stonerlava

Eyehategod tietää tämän enemmän kuin hyvin. Solisti Mike IX Williams ehti sekoilla elämässään sen verran tiiviisti, että lopulta miehellä oli kaksi vaihtoehtoa – maksansiirto tai kuolema.

Onnistuneen maksansiirron jälkeen raitistuneella Williamsilla on alkanut mennä elämässään onneksi paremmin, niin lavalla kuin siviilissäkin. Ehkä tässä tapauksessa on vain parempia, että Eyehategodin keikat ovat tätä nykyä tasapainoisia kokonaisuuksia takavuosien ajoittaisen kaaoksen ja kaoottisuuden sijaan.

Tässäkin kohtaa Mysticin logistiset päällekkäisyydet tulevat ikävällä tavalla esiin. Jos haluaa nähdä artisteja siedettävältä etäisyydeltä, täytyy lavoille etsiytyä hyvissä ajoin tai suostua katsomaan keikat pidemmän välimatkan päästä, mikäli sattuu sisälavoille edes pääsemään.

Siksi jouduin jättämään Eyehategodin jo muutaman biisin jälkeen Blackie Lawlessin johtaman W.A.S.P.:n tieltä.

W.A.S.P. täydessä tikissä

Kakkoslava

Paljon vettä on vierinyt Vantaanjoessa sen jälkeen, kun 13-vuotiaana todistin W.A.S.P.:n ensimmäisen kerran Iron Maidenin lämmittelijänä Helsingin Jäähallissa Somewhere On Tour -kiertueen yhteydessä joulukuussa 1986.

Tuolloin W.A.S.P. käytti suurimman osan ajastaan I Wanna Be Somebody -hitin venyttämiseen 25:een minuuttiin ja julisteiden heittämiseen yleisöön. Maidenin fanit palkitsivat W.A.S.P.:n heittämällä julisteet takaisin yhtyeen pääjohtajan ja lauluntekijän, laulaja-kitaristi Blackie Lawlessin päälle.

Enää W.A.S.P.:n lavoilta ei ole enää pitkään aikaan lentänyt julisteita tai muutakaan törkyä – ehkä hyvä niin.

Tuolla jäähallin keikallahan Lawlessilla kerrottiin olevan keikoilla kipinöivä fallos, jollaista ei kuulemma oltu koskaan nähty aiemmin koko maailmassa. Ei ihme, sillä parin sekunnin tussari oli yhtä lattea kuin koko muukin esitys.

Sen verran monta kertaa tämä spektaakkeli on tullut todistettua jopa yhtyeen kotikontuja myöten, että voin syvällä sydämen rintaäänellä todeta W.A.S.P.:n olevan varsin ailahteleva livebändi. Siksi on ilo todeta, että Mysticissä W.A.S.P:in keikka on täyttä tavaraa alusta loppuun parhaimmasta päästä.

Tuoreimmalla kiertueellaan bändi on keskittynyt klassisen debyyttialbuminsa esittämiseen järjestyksessä alusta loppuun kokonaisuudessaan. Nyt ei kuulla mitään ylipitkiä venytyksiä tai joutavia medleytä, vaan nyt mennään niin kuin pitääkin.

Tämä ratkaisu on myös Mysticin yleisölle mieleinen, joka näyttää syövän W.A.S.P.:n ja Blackien kädestä. Onneksi bändin nostalgiatrippi ei ulotu niin syvälle alkuaikoihin, että lavalta lentelisi yleisöön jopa raakoja lihanpaloja – kuten Helsingin Lepakossa lokakuussa 1984.

Tänä iltana W.A.S.P. teki kaiken oikein.

King Diamondin takuuvarma show

Päälava

Tämän kesän aikana olen ehtinyt todistaa Tanskan kuninkaan peräti kolme kertaa elävänä lavalla: ensin täällä Mysticissä, sitten Tanskan Copenhellissä ja lopulta elokuun alkupuolella Hellsinki Metal Festivalilla.

Jokainen Kinkun keikka oli samaa takuuvarmaa suorittamista, jotka noudattivat rakenteeltaan samaa täysin identtistä biisijärjestystä dramaturgiaa myöten.

Eli kun näit yhden, näit ne kaikki – välispiikkejä lukuunottamatta.

Vaikka setin biisivalinnoista voisi napottaa yhtä sun toista, ei käy kiistäminen, että nyt ollaan rakennettu uudempiin biiseihin painottuvaa kokonaisuutta, ei jonkinlaista nostalgista best of -settiä.

King Diamond on viime vuosina kokenut jonkinlaisen renessanssin ja hyvä niin. Ehkä siinä on osansa ruotsalaisen Ghostin megasuosiolla, mistä on siunaantunut tähtipölyä myös Ghostin yhdelle esikuvalle.

Tai niin, että kun todistin Ghostin uransa alkuaikoina Roskilden festareilla Tanskassa heinäkuussa 2011, tokaisin silloiselle ystävättärelleni, että ”tämä nyt on näemmä tällaista köyhän miehen King Diamondia ja Mercyful Fatea”.

Eikä mielipiteeni ole tästä juurikaan muuttunut paitsi tietenkin niin, että aivan kuten Rammstein on Laibachia lapsille, on Ghost King Diamondia niille, jotka eivät oikeasti kuuntele oikeaa metallia – kuten King Diamondia ja Mercyful Fatea.

In Solitude teki Ghostin jutun edelleenkin paremmin maagisella Sister-albumillaan.

Tässä suhteessa on hienoa todistaa, että kun on aikoinaan helmikuussa 1997 todistanut monellakin tapaa antiklimaattisen King Diamond -vedon Tavastialla upean Mercyful Faten jälkeen – aikoina, jolloin Kinkku teki vielä tuplakeikkoja – niin on mahtava todistaa, miten Kinkun pitkä ja tinkimätön ura on vihdoin kantanut hedelmää ihan suurimpien metallikinkereiden pääesiintyjäksi.

Kontrastien kyllästämä lauantai

Dark Tranquillityn kaksijakoisuus

Päälava

Elämän suurimpia mysteereitä on se, miksi yksi kolahtaa ja toinen ei. Dark Tranquillityssä ei periaatteessa ole edelleenkään mitään vikaa, on bändiltä omissa kirjoissani parasta edelleen se kiertuepaita, jota oli myynnissä Tavastialla, missä tämä bändin skandirundi oli hassunhauskasti siunattu tittelillä Hello Oslo, my name is Koslo.

Tietäjät tietää – ja jos joku härmäläinen perusjuntti ei vielä tiedä, ei ole vielä vihkiytynyt tarpeeksi syvälle suomalaisen metallilegendojen huuruisimpiin liturgioihin.

Koska yhtye ei tänään Puolassakaan yllä samaan, siirryn suosiolla katsastamaan Death Angelia pienemmälle sisälavalle.

Death Angel jättää toivomisen varaa

Sisälava

Odotukset Death Angeliakin kohtaan olivat kovat, mutta Mysticissä bändi lunastaa ne vain osittain biisivalintojen takia.

Ymmärtäähän sen, jos veteraanibändi haluaa esittää mieluummin uudempaa materiaalia kuin vanhempia klassikoitaan, mutta kun ne eivät yllä vanhojen tappoviisujen tasolle, ei keikka pääse oikein koskaan lentoon.

Mielellään sitä olisi kuullut jotain myös Frolic Through The Parkilta ja Act III:lta, nyt oli tyytyminen setin kärkeen The Ultra-Violencelta vedettyihin Mistress Of Painiin ja Voracious Soulsiin.

Pentagram pelastaa

Sisälava

Pentagram puolestaan tarjosi juuri sitä, mitä jengi odotti ja toivoi: Bobby Lieblingin meemimäisiä ilmeitä ja klassikkoviisuja, kuten Forever My Queen, mikä kuultiin setin loppupäässä.

Kun myös bändin viimeisin levy Lightning In A Bottle on yllättävän iloinen ja pirteä esitys, miltä myös valtaosa setin biiseistä on peräisin, on Pentagramin keikka ns. täyttä tavaraa alusta loppuun.

On ilo havaita, miten kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä Bobby Lieblingin elämään on sisältynyt, Pentagram elää vielä bändinä edelleen. Elää ja voi hyvin.

Municipal Wasten ylivoimaa

Sisälava

Jos minun on valittava tämän festivaalin – hitto, ehkä koko kesän – rempsein, reippain ja paras keikka, saattaa se hyvinkin olla Municipal Waste Mysticissä.

Vaikka tämä oli vasta ensimmäinen kerta jolloin todistin bändin livenä, ei se ollut varmasti viimeisin, sen verran hienoa ja aseistariisuvaa meininkiä bändi tarjosi.

Näin riemukasta, riehakasta ja hauskaa thrashcorea en ole nähnyt ja kuullut varmastikaan sitten 1985 ilmestyneen S.O.D:in ensimmäisen levyn Speak English Or Dien jälkeen.

Haltioitunut täysi tupa oli varmasti samaa mieltä.

Blood Fire Death – tunnelma tipotiessään

Ulkolava

Black metal -antikliimaksit saivat jatkoa kovilla odotuksilla ladatulla ”Bathory-tributella” Blood Fire Death, jossa vetelee suht nimekkäitä vaikuttajia eurooppalaisesta black metal -skenestä sekä Bathoryn alkuaikojen basisti.

Miksi Blood Fire Deathin piti nyt esiintyä kirkkaassa päivänvalossa ulkolavalla jäi jotenkin epäselväksi. Joka tapauksessa katselin ja kuuntelin tätä toimitusta puolitoista biisiä, jonka jälkeen oli pakko todeta, että tässä on kaikki pielessä.

Bathoryn musiikissa olennaisin elementti on kuitenkin musiikin synnyttämä ainutlaatuinen tunnelma, joka Mysticissä oli täysin tipotiessään.

Mysticin esityksen perusteella Blood Fire Death ei ollut mitään muuta kuin puhdasta rahastusta, jota erilaisilla silmänkääntötempuilla myydään nyt tyhmille ”aitona asiana”.

Jos Quorthon olisi tämän todistanut, en tiedä mitä olisi herra tehnyt. Koska mies ei koskaan vaikuttanut mitenkään väkivaltaiselta, ehkä hän olisi vain naureskellut matkalla pankkitililleen ja todennut, että ”antaa poikien tehdä”.

Itse en jäänyt nauraskelemaan tai katselemaan tämän enempää, sen verran ankeat fiilikset tästä pyhäinhäväistyksestä jäi.

Sepultura – kesän pahin floppi

Päälava

Sepultura-nimellä kulkeva brasilialaisyhtye on päätynyt vihdoin ja viimein laittaa pillit pussiin. Itse kuulun ylpeänä ja ehdottomana siihen joukkueeseen, joka kantaa nimeä ”No Cavalera, No Sepultura”, se on tässä vuosien saatossa tullut selväksi.

Joka tapauksessa, jos kerran bändi lähtee jäähyväiskiertueelle, niin onhan tälle retkueelle annettava vilpitön mahdollisuus, onhan Sepultura painanut kitaristi Andreas Kisserin johdolla pian 30 vuotta duunia bändin perustajan ja alkuperäisen laulaja-kitaristin Max Cavaleran otettua bändistä hatkat tammikuussa 1997 hyvin dokumentoitujen dramaattisten käänteiden jälkeen.

Sepulturassa Maxin rinnalla alusta asti rumpaloinut pikkuveli Igor päätyi samaan ratkaisuun yhdeksän vuotta myöhemmin 2006.

Veljesten ryhdyttyä jälleen yhteistyöhön 2008 Cavalera Conspiracy -nimellä, on Sepulturan touhu tuntunut alati kummallisemmalta. Todistettuani Helsingin Kultuuritalolla niin veljesten johtaman Sepulturan 1992 kuin cavalerattoman Sepulturan 2006, tuntui jälkimmäinen versio puhtaasti nimellään ratsastavalta rahastukselta – varsinkin ilman Max Cavaleran sävellyksellistä panosta.

Paperilla setin alku lupaa hyvää: Beneath The Remains, Inner Self, Desperate Cry… Mutta jo ensi sekunneista lähtien käy ilmi surullinen, masentava ja valitettava totuus:

Tämä. Ei. Ole. Sepultura.

Kuluneen kevään kummallisuuksiin metallimaailmassa kuuluu rumpuruletti, jonka seurauksena Sepulturan, Slipknotin ja Suicidal Tendenciesin rumpalit päätyivät vaihtamaan paikkoja keskenään.

Suurin häviäjä tässä ruletissa näyttää olleen Sepultura, jonka Eloy Casagrande pääsi lopulta Slipknotiin, mistä Jay Weinberg päätyi potkut saatuaan Suicidal Tendenciesiin, josta Greyson Nekrutman ajautui lopulta Sepulturan tyhjälle rumpupallille.

Tajusitteko? Hyvä.

Mysticissä Nekrutmanilla on koko festareiden riipivin ja karmivin rumpusoundi – erityisesti virvelirummun osalta – mikä tekee tämän nauttimisesta sietämätöntä. Kun yhtyeen muukin soitto on onttoa läpiluentaa Cavaleran veljesten kultaisista vuosista, on vain tunnustettava tosiasiat ja sanottava se ääneen: kiitos tyhjästä ja hyvästi.

Todistamistani konserteista Sepultura Mysticissä oli tämän kesän ylivoimaisesti suurin pettymys ja floppi.

Tai kuten Gandalfista, The Scourgerista ja Demonztratorista tuttu vokalisti Jari Hurskainen tykkäsi usein lausua jotain erityisen surkeaa kuultuaan: ”Jos joku tästä diggaa, niin sillä on kyllä maku sormessa ja sormi perseessä.”

Aika monella Mysticin yleisössä näytti olevan. Kammottavaa.
✟

I Am Morbid ei säästele

Sisälava

Sepulturan tarjoaman antikliimaksin myötä joudun lennosta tekemään peliliikkeen ja suuntaamaan sisälavalle, missä toimitustaan on aloittelemassa Morbid Angelista tutut David Vincent ja Pete Sandoval.

Tässä kohtaa maailmaa, missä Morbid Angelin nykykunto alkaa olla melkoisen hauraassa tilassa pääjohtajansa, kitaristi ja lauluntekijä Trey Azagthothin päihdeongelman johdosta, lepäävät eräiden amerikkalaisen death metallin suurimpien merkkiteosten – eli Morbid Angelin neljän ensimmäisen studioalbumin kappaleiden esitykset – tätä nykyä pitkälti basisti-laulaja Vincentin sekä 61-vuotiaan rumpali Sandovalin harteilla, joista jälkimmäisen soittosähäkkyys ei edelleenkään osoita hiipumisen merkkejä..

Mutta mikäpä siinä, jos ja kun kitaristit Richie Brown (Terrorizer) ja Bill Hudson (Doro, Trans-Siberian Orchestra) pystyvät toteuttamaan Azagthothin suurimmatkin musiikilliset sekopäisyydet yhdessä ja erikseen, niin kyllähän tätä mieluummin katselee ja kuuntelee kuin Azagthothin ilmeisen ”höyryistä” kaatuilua lavalla ja sen ulkopuolella.

Tämä vuosi antaa I Am Morbidille mahdollisuuden juhlia ”Morppareiden” jo 30 vuotta täyttävää nelosalbumia Domination. Pääpaino on kuitenkin niissä biiseissä, mitä yleisö haluaa tältä jukeboksilta kuulla – ja se ne myös saa. Takuuvarmaa toimitusta alusta loppuun.

Tiamat ja puolalainen känni

Kakkoslava

Festivaalin viimeiseksi esiintyjäksi kakkoslavalle oli buukattu ruotsalainen tunnelma- ja goottimetalliklassikko Tiamat, jonka esityksestä ehdin todistaa I Am Morbidin loistavan vyörytyksen takia vain illan viimeisen hitaan, Gaian.

Oli hyvä että ehdin, sillä oli suuri ilo todistaa, miten Tiamat elää ja toimittaa edelleen.

Vuonna 2025 Tiamat on tässä ajassa juuri niin epämuodikas, yllättävä ja totaalinen ”haistakaavittu”-esitys tässä nykyajan täydellisyyttä tavoittelevassa metallikulttuurissa, missä kaiken pitää olla niin viimeisen päälle viilattua ja sliipattua, ettei yllätyksille jää enää sijaa.

Mutta on siinä eittämättä jotain harvinaisen kaunista, kun pienessä tihkusateessa kuulee siellä täällä, ”onko se jurrissa”, ”onpa toi jurrissa”, ”kylläpä tuo on jurrissa”, tarkoittaen tietysti Tiamatin pääjohtajan, laulaja-lauluntekijä Johan Edlundin horjumista ja sössöttäviä välispiikkejä.

Jos herralle on hieman puolalainen kalja ja votka maistunut ennen aamuyhden keikkaa ja festivaalin päätösesitystä, niin se miehelle suotakoon. Onhan Edlund ja Tiamat vastuussa kuitenkin yhdestä kaikkien aikojen hienommista tunnelmametallilevyistä, Wildhoneystä, mistä Gaiakin on peräisin.

Onneksi Tiamatin muu jäsenistö koostuu sen verran varmaotteisista veteraaneista, ettei Edlundin känni aiheuta itsessäni muuta kuin hymähtelyä, kun puolet nuoremmat yleisön edustajat kauhistelevat bändin nokkamiehen pelikuntoa. Siinä teille vanhaa liittoa, saatana!

Täydellinen lopetus mahtavalle festivaalille.

Teksti, kuvat & videot: Nalle Österman

Havahduin Elämäni biisi -ohjelman juontajan ja entisenä pomonanikin Suosikki-lehdessä toimineen Katja Ståhlin Facebookiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 tekemään päivitykseen, missä hän esitti suuren huolensa huippusuositun nousevan suomalaisen poptähden Mirellan jaksamisen puolesta Iltalehden uutisen pohjalta.

– Montahan näitä oikeen tarvii ennen ku tajutaan, että rajat ne on nuorella artistillakin. Ja että hän itse ei välttämättä tiedä missä ne kulkee. Jonkun on pidettävä huolta.

MIELENTERVEYS KOETUKSELLA

Iltalehden artikkelissa kerrotaan, miten 20-vuotias Mirella oli aiemmin päivällä purskahtanut itkuun kesken Hämeenlinnan Wanaja-festivaalin iltapäiväkeikkansa ja jättänyt esiintymisensä kesken kahteen otteeseen, joista jälkimmäisen jälkeen esitys ei enää jatkunut.

– Nyt minun pitää ottaa mielenterveyteni esiin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta en vain pysty tällä hetkellä, Mirellan kerrotaan ilmoittaneen lavalla kyynelehtien.

Mirella oli buukattu Wanajan lauantain avausesiintyjäksi. Samalle päivälle Mirellalla oli tulossa vielä iltakeikka Helsingin Kipinä-festareille, mutta tämä peruttiin muutamaa tuntia myöhemmin.

Vielä samana iltana Iltalehti julkaisee artikkelin, missä kerrotaan peruutusten herättäneen huolta somekansassa.

– Toivon, että Mirellan managerit ja koko taustajengi on hereillä, ettei upea Mirella uuvu ihan kokonaan. Minun mielestäni hän vaikuttaa todella kiltiltä ja tulee väistämättä mieleen, että uskaltaako hän kunnolla pitää rajojaan ja pyytää lepoa jos sitä kaipaa.

– Miten Mirellan keikkakalenteri edes voi olla noin täynnä? Sillähän on välillä useampia keikkoja samana päivänä.

Ilta-Sanomat kertoo uutisessaan, että Mirellalle on kuluvalle kesälle buukattu jo ainakin 44 festarikeikkaa. Helsingin Sanomissa oltiin puolestaan pantu merkille, että Mirella oli vaikuttanut väsyneeltä jo edellisiltana Turun Ruisrockissa. Turussa Mirella oli kertonut olevansa flunssainen tukkoisuuttaan pahoitellen.

”HEROIINI PARANTAA FLUNSSANKIN”

Mirellan flunssat saa minut muistelemaan meemiä, johon on yhdistetty kaksi kuvaa. Ensimmäinen on kuvakaappaus iltapäivälehden artikkelista, missä poptähti Anna Abreu kertoo tuhoisista elämäntavoistaan.

”Laulaja Anna Abreu, 24, söi ennen pussillisen karkkia päivässä, tupakoi ja joi energiajuomia ja olutta. Keikat hän veti läpi raivolla. – Elin elämää, jota en olisi voinut jatkaa kovin pitkään.”

Sitaatin alapuolelle on valittu kuva Hanoi Rocksin Andy McCoysta ja Michael Monroesta, missä McCoy osoittaa sormella kameraan kuin osoittaakseen kuvan alle meemifontilla kirjatun viestin: ”Bitch please!”, mikä suomeksi voisi kääntyä vaikkapa muotoon ”narttu, älä nyt viitsi”.

Hanoi Rocks -miesten päihdehuuruiset elämäntavat on kirjattu vuosikymmenten kuluessa tuhansiin tarinoihin, joista tässä flunssaisessa asiayhteydessä muistuu mieleen eräs kohta Jouni Kemppaisen ansiokkaasta artikkelista ”Legenda nimeltä Andy McCoy”, joka julkaistiin Hesarissa 17. syyskuuta 1995 – eli karvan vajaat 30 vuotta sitten.

”Andy ei kadu mitään.

– En edes heroiinivuosii, vaikka ne oli vaikeita vuosii. Ei kaman takia vaan siks, että se on niin vitun laitonta. Mutta huumeet avaa luovan kanavan. Sit sä käytät ja käytät ja huomaat yks aamu, että oot riippuvainen.”

Niinpä Andykin aikanaan heräsi eräänä aamuna valtavan flunssaisena. Hänen ystävänsä naureskeli: nyt sä oot koukussa.

– Mä sanoin, että painu vittuun. Musta ei tuu narkkaria ikinä. Sit mä otin pienen viivan ja olo parani heti. Mä kelasin wau. Heroiini parantaa flunssankin. Niin naiivi mä olin.”

EI IHMISEN ELÄMÄÄ

Ilta-Sanomille McCoy kertoi puolestaan elokuussa 2019, ettei aio enää koskaan tehdä pitkiä kiertueita.

”– En lähde enää ikinä isolle rundille vetää satoja keikkoja vuodessa, unohtakaa. Mä en rääkkää itteeni sillä, koska se johtaa vaa kahteen juttuun: kuolemaan tai kovan kaman vetoon. Se on totuus, koska se elämä rundilla ei oo ihmisen elämää.

– Elämäs on paljo tärkeempiäkin juttuja kun rundaaminen. Mä haluun keskittyä niihin.”

Muistutetaan: kesälle 2025 Mirellalla on tosiaan buukattuna jo ainakin 44 festivaalikeikkaa ympäri Suomen. Jäädään odottamaan, miten monta niistä nyt lopulta perutaan.

Voiko olla, että Mirellan keikkamyyjänä toimivalle Team-ohjelmatoimistolle on iskenyt vauhtisokeus? Eihän se tavatonta olisi: niittihän sen toimitusjohtaja Hans Koivu jo takavuosina kyseenalaista mainetta Tampereen suunnalla vaatimalla aiemmassa yrityksessään työharjoittelijoitaan repimään kilpailijoiden julisteita alas samalla kuin nämä olivat kiinnittämässä Koivun edustaman yrityksen mainoksia.

Viikonlopun peruutukset Mirella on jo ehtinyt heittää huumoriksi julkaisemalla somessa videon, missä janojuomilla virkistäytynyt jääkiekkolegenda Timo Jutila kommentoi vuoden 2011 MM-kultaa Suomen maajoukkueen johtajana.

– Ei semmosia pidä miettiä. Tehdään töitä ja mennään eteenpäin. Mä oon ylpee jätkistä, Jutila toteaa videossa.

THE SHOW MUST GO ON

Tällä viikolla Mirellalla on kokonaista kuusi keikkaa, joista ensimmäisen piti tapahtua jo tänään maanantaina 7. heinäkuuta Aitoon Kirkastusjuhlilla. Eilen sunnuntai-iltana tuli tieto, että ainakin tämä keikka on peruttu. Seuraavan esiintymisen pitäisi olla keskiviikkona 9. heinäkuuta Jyväskylässä, mistä Mirellan keikkabussin määrä jatkaa Ouluun, Hailuotoon, Suonenjoelle ja takaisin Jykylään.

Vielä pitäisi jaksaa tahkota reilut 20 vetoa.

Pakko takoa nyt kun rauta on kuumaa, the show must go on.

Tämän tien yhdenlainen lakipiste todistettiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 Englannin Birminghamissa, missä jätettiin haikeat ja tunteikkaat jäähyväiset 76-vuotiaalle Ozzy Osbournelle 40 000 paikallaolijan ja arviolta 4,6 miljoonan televisiokatsojan silmien edessä.

Ikonisen laulajatähden viime vuoden taistelut vakavien terveysongelmien kuten Parkinsonin taudin kanssa ovat olleet harvinaisen surullista seurattavaa.

Keikkatietopankki Setlist.fm tietää kertoa, että Ozzyn viimeinen konsertti Suomen kamaralla oli 6. kesäkuuta 2018 Hyvinkään Rockfestissä ja koko uran viimeinen täyspitkä esiintyminen miehen nykyisillä kotikulmilla Yhdysvaltojen Los Angelesissa uuden vuoden aattona 31. joulukuuta 2018.

Vain muutamaa viikkoa aiemmin mies oli ehtinyt viettää 70-vuotisjuhliaan.

Tämän jälkeen terveysongelmat, uudet keikka- ja kiertuebuukkaukset sekä keikka- ja kiertueperuutukset ovat seuranneet toinen toistaan.

Ennen lauantain jäähyväiskonserttia Ozzy on ehditty nähdä lyhyesti lavalla vain kahdesti: elokuussa 2022 Englannissa parin Black Sabbath -klassikon verran ja kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa parin soolobiisin ajan.

Tahtoa ja sinnikkyyttä ei solistilta ole tällä vuosikymmenellä kuitenkaan puuttunut: jos edellisellä vuosikymmenellä ilmestyi vain yksi studioalbumi Scream (2010), on kuluvalla vuosikymmenellä saatu niitä jo kaksin kappalein, Ordinary Man (2020) ja Patient Number 9 (2022).

Tätä nykyä kävelykykynsäkin jo menettänyt tähti saatiin viikonlopun superkonsertissa lopulta lavalle valtaistumessa lavan alta jonkinlaisella hissivirityksellä.

Oli sydäntäsärkevää katsoa jo 1970-luvulta asti hullun lailla lavalla sekoilleen megatähden olevan tätä nykyä kykenemätön nousemaan jaloilleen edes kertaalleen, vaikka tahtoa selvästikin oli.

Mutta kuten sanottu, the show must go on, koska bisnes sitä vaatii.

POLTTAA KESÄKATU KUUMA

Tästä vinkkelistä katsottuna Ozzyn jäähyväiskonsertissaan esittämien soolokappaleiden tekstit kappaleissa I Don’t Know, Suicide Solution ja Mama I’m Coming Home saivat täysin uuden merkityksen.

– Haluaisin sanoa ”never say never”, mutta viimeisen kuuden vuoden jälkeen… nyt on aika. Olen elänyt tien päällä yli 50 vuotta, ja olen tavallaan tottunut siihen, etten enää pakkaa laukkujani ja hyppää bussiin. En enää polta pilveä enkä elä mitään rocktähden elämää.

– Olen nykyään aika kotihiiri. En käy missään. En pyöri baareissa – en juo. Joten mitä helvettiä siellä ulkona edes on minua varten? Vihaan käydä ostoksilla vaimoni kanssa. Haluaisin puukottaa itseäni kaulaan jo puolen tunnin jälkeen. Nyt minun on aika viettää aikaa lastenlasteni kanssa. En halua kuolla hotellihuoneessa jossakin. Nyt keskityn vain seesteiseen perhe-elämään, totesi Osbourne brittiläisessä The Guardian -lehdessä viime kuussa.

Vain paria kuukautta aiemmin 1960-luvulla uransa aloittanut suomalainen laulaja, supertähti ja musiikkineuvos Danny (s. 1942) on lauleskellut hieman valikoidummalle yleisölle Espanjan Fuengirolan Kukko-ravintolassa baarijakkaralla istuen, miten polttaa kesäkatu kuuma.

Nyt on saanut tuntea kesäkadun poltot nahoissaan myös Mirella.

No, ainakin Mirellalla on edeltävien esimerkkien valossa vielä 50–60 vuotta aikaa pitää yleisöä lämpimänä ja koneistoa tyytyväisenä.

ORJUUTTAVA VOIMA

Moni haaveilee elämästä ammattimuusikkona: keikkailusta, faneista, omien kappaleiden tekemisestä ja vapaudesta toteuttaa itseään. Todellisuus musiikkialalla on kuitenkin monille kaikkea muuta kuin glamouria ja yhä useampi artisti kertoo rehellisesti, mitä elämä kulissien takana todella on.

1990-luvun alussa amerikkalaisesta Nirvana-yhtyeestä ja sen laulaja-kitaristi-lauluntekijä Kurt Cobainista tuli supertähti yhdessä yössä syyskuussa 1991 ilmestyneen Nirvanan toisen studioalbumin Nevermindin Smells Like Teen Spirit -kappaleen myötä.

Vajaat kolme vuotta myöhemmin tähteyttä vihannut ja heroiiniongelmasta kärsinyt Cobain oli jo ampunut itseltään aivonsa pihalle kotonaan Seattlessa, vain 27-vuotiaana.

Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ajauduin näiden mietteiden alla yhteisöpalvelu Redditiin kirjoitetun päivityksen äärelle, missä ketjun aloittaja paljastaa, miten musiikkiala tekee hänet onnettomaksi. Kommentteja ketjussa on tällä hetkellä 701 kappaletta.

Siinä monet kertovat ajautuneensa burnoutin partaalle.

Kun musiikki on paitsi intohimo myös elinkeino, siitä tulee helposti orjuuttava voima: jatkuva kiire, rahahuoli, paine julkaista uutta sisältöä, ylläpitää somea, suunnitella kiertueita ja huolehtia markkinoinnista syövät ajan ja mielenrauhan. Yksi keskustelijoista kiteytti tunteensa näin:

”Olen jatkuvasti stressaantunut, rahaton ja syyllistyn heti jos en ole tuottamassa jotakin. En tunne eläväni.”

KUN ALA VIE ELÄMÄNILON

Useat muut jakoivat saman kokemuksen: intohimo muuttuu pakkomielteeksi, jossa lepo, ilo ja luovuus jäävät taka-alalle. Vaikka moni onnistuu pääsemään musiikkialalla ”eteenpäin”, ei tämä välttämättä tuo taloudellista turvaa tai mielenrauhaa.

Eräs käyttäjä kertoo ex-kumppanistaan, joka saavutti näkyvyyttä indie-yhtyeessä ja sai kappaleensa tunnettuun tv-sarjaan, mutta elättää itsensä nykyään ajamalla Uberia.

”Vaikka pääset pinnalle, se ei tarkoita vakaata elantoa. Monet elävät edelleen vanhempiensa luona, tekevät osa-aikatöitä tai sinnittelevät keikkapalkkioilla.”

Toinen muistutti, että musiikki on työ, josta joudut ensin maksamaan päästäksesi tekemään sitä, josta sitten maksat lisää säilyttääksesi sen.

Siksi monet kommentoijat kertovatkin jättäneensä bänditouhut taakseen ja siirtyneensä muihin töihin, kuten soitinkorjaajiksi tai opettajiksi ilman, että musiikki itsessään olisi jäänyt kokonaan pois. Eräs kirjoittaja totesikin osuvasti:

”Kukaan ei halua päivätyötä ennen kuin huomaa, että ammattimuusikon työ on juuri sitä. Paitsi että työaika on yöllä, kun muut juhlivat.”

Musiikin tekeminen voi olla hyvin ainutlaatuista ja tyydyttävää silloin, kun sitä tehdään oikeista syistä – eikä rahan, näkyvyyden tai algoritmien vuoksi. Yhteisö, luovuus ja vapaus säilyvät, kun ne irrotetaan pakosta.

Unelmasta ei tarvitse luopua, mutta sen voi muovata muotoon, joka tukee elämää eikä tuhoa sitä.

”Ero harmonisen ja pakonomaisen intohimon välillä on ratkaiseva. Jos intohimo musaan vie sinulta elämänilon, sen ei tarvitse enää olla elantosi.”

VAIHTOEHTOJA ON AINA

Monet muusikot työskentelevät opettajina, sairaaloissa, kouluissa tai tekevät mielekkäitä hanttihommia. Tällöin musisointi voi tuoda enemmän iloa, kun elanto ei ole enää pelkästään musiikista ja musiikissa kiinni.

Kyse ei ole unelmista luopumisesta vaan niiden uudelleenmäärittelystä. Musiikkialalta voi löytää mielekästä tekemistä esimerkiksi tapahtumatuotannoista, kirjoittamisesta tai tuottamisesta. Vaihtoehtoja on.

”Unelmasi voi muuttua. Ehkä sinulle sopii enemmän musiikkileirien ohjaaminen kuin kiertäminen. Ehkä pidät enemmän studiotyöstä kuin live-esiintymisistä.”

Tänä päivänä musiikkiala on suoratoistopalveluiden aikana vaikeampi kuin koskaan erityisesti ruohonjuuritason tekijöille. Tie menestykseen on usein pitkä, uuvuttava ja epävarma eikä edes ”läpimurto” takaa toimeentuloa. Monet ovatkin löytäneet rauhan ja luovuuden vasta, kun ovat luopuneet urahaaveista ja antaneet musiikin olla harrastus, ei orjuuttava ammatti.

Toki voi myös jatkaa omaa matkaa vuosikymmenten ajan parrasvalojen loisteessa ja erilaisten managerien, levy-yhtiön edustajien, keikkamyyjien ja muiden sidosryhmäläisten hymyjen saattelemana – tai huokausten, kun ei artistina enää suostukaan toimimaan niin kuin nämä hymynaamat toivovat tai ehdottavat, eli pyytävät ja vaativat.

Silloin voi löytää eräänä päivänä itsensäkin narun jatkeena, riippuvaisena erilaisesta nautintoaineista tai sitten jo terveytensä menettäneenä nousemassa vielä kerran estradille, jotta vampyyrimainen koneisto saa puristettua artistista vielä muutaman roposen pohjattoman kitaansa – ennen kuin iskee terävät hampaansa taas seuraavaan tulokkaaseen.

Siksi kannattaa pitää mielessä, että aina voi vaihtaa suuntaa jos tuntuu pahalta – vaikka koneisto tekee kaikkensa uskotellakseen lypsylehmälleen muuta.

Aivan kuten Joel Hokka teki hypätessään ulos Blind Channelista vasta pari kuukautta sitten.

8. marraskuuta 1942 on sunnuntai. Isäni on tuolloin 9-vuotias. Iso Roobertinkatu 1:ssä sijaitsevassa elokuvateatteri Tivolissa oli puolen päivän aikaan alkanut pyöriä Allan Dwainin 1939 ohjaama komediaelokuva Kolme väärää muskettisoturia.

Jatkosodan sunnuntaipäivän rauhan rikkoo ilmahälytys. Se annetaan kello 12.16. Helsingin ylle on päässyt keskellä päivää neuvostoliittolainen PE-2-pommikone, jossa on kaksi 250 kilon pommia.

Sotasensuuri pysyy tiukkana. Pommituksesta on seuraavana päivänä vain lyhyt uutinen Helsingin Sanomien etusivun alanurkassa. Levottomuutta kansalaisten keskuuteen ei saa aiheuttaa. Silminnäkijät levittävät kuitenkin kauhukertomuksia suusta suuhun.

Heitä sotasensuuri ei voi vaientaa.

Kolme päivää myöhemmin ilmasuojelukeskus antaa sanomalehdille pommituksen uhrien nimiluettelon – noin 120 haavoittunutta ja 51 kuollutta. Menehtyneiden lasten ja nuorten suuri määrä saa lukijat hiljaisiksi: Terttu 15 v; Pentti 9 v; Bror 12 v; Kaarina 11 v; Soile 8 v; Lauri 11 v; Veikko 11 v; Eino 17 v; Ahti 12 v; Helvi 16 v.

Myös isäni piti olla tuossa elokuvateatterissa tuolloin, mutta hän oli tavoilleen uskollisena myöhässä. Kirjoittaisinko minä siinä tapauksessa tätä tekstiä, mikäli hän olisi ehtinyt ajoissa tuohon näytökseen?

Sitä emme saa koskaan tietää.

Sotiemme veteraanien perintö

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt vaeltaa tällä pallolla jo 52 vuoden ajan. Siihen aikaan mahtuu paljon erilaisia ihmeitä ja tapahtumia, niin hyviä kuin huonojakin. Silti tämä maailma ei ole koskaan tuntunut yhtä vieraalta, tuntemattomalta, ailahtelevammalta, pelottavammalta ja synkältä kuin nyt.

Uutiset ympäri maailman ovat huolestuttavia: sotaa, nälänhätää, ympäristökatastrofeja, ilmastonmuutosta, pandemioita, maailmanpoliittisia mullistuksia, valeuutisia, verkkohuijauksia, mustamaalausta, sotapropagandaa, kolmatta maailmansotaa, ydinsodan uhkaa…

Yritä kaiken tämän keskellä elää mahdollisimman mukavaa, huoletonta ja turvallista elämää.

Helmikuussa 2025 helsinkiläinen Tuska-festivaali ilmoittaa buukanneensa tulevan kesän Tuskaan venäläisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintymään, jonka solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) esiintyy säännöllisesti Venäjän lipun kanssa ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Missä kulkee hyväksymisen raja?

Jos Suomea ja suomalaisia on ammuttu ja pommitettu itsenäisen historiamme aikana neuvostoliittolaisten toimesta niin, että suomalaisiakin on kaatunut kymmeniä tuhansia läpi koko maan, niin onko moraalisesti miten viisasta buukata kesken Venäjä-pakotteiden tällainen artisti Suomeen esiintymään samalla kuin Venäjä murjoo Ukrainaa maan tasalle jo neljättä vuotta?

Tämänkö eteen sotiemme veteraanit taistelivat, jotta suomalainen yritys voi buukata tuottojensa maksimoimiseksi suositun venäläisyhtyeen päälavalleen esiintymään tämän kesän ainoalle Euroopan keikalleen?

Vai pitääkö tämäkin vain hyväksyä inkluusion nimissä, koska muuten olet ilonpilaaja?

Rajatonta suvaitsevaisuuttako?

Slaughter To Prevailin esiintyminen Tuskassa paljastaa eräällä tavalla koko suvaitsevaisuuskeskustelun ydinongelman ja paradoksin, ristiriidan.

Jos vastustat Venäjän lippua Tuskassa, olet suvaitsematon. Jos taas hyväksyt sen, olet mukana normalisoimassa aggressioita. Täten koko järjestelmä on rakennettu niin, että arvostelu muuttuu automaattisesti moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Tosiasiassa suvaitsevaisuus on muuttunut koulukiusaajien poliittiseksi aseeksi, joka toimii vain yhteen suuntaan. Ja aivan kuten koulukiusaamisessakin, eivät uhrit saa vaatia oikeutta ja suvaitsevaisuutta itselleen. Näin koulukiusatut saavat jatkaa koulussa kun taas kiusattu joutuu vaihtamaan ympäristöään.

Ilonpilaaja-leima on vallankäytön työkalu. Se tekee kriitikistä ongelman sen sijaan, että käsiteltäisiin itse asiaa, ollen siten klassinen deflektio, silmänkääntötemppu.

Suvaitsevaisuuden alkuperäinen idea oli suojella heikkoja vainolta. Tänään sillä suojellaan vahvoja kritiikiltä. Älä siis kysy, miksi Venäjän lippu liehuu Suomessa vaan kysy, miksi sinua häiritsee diversiteetti.

Siispä voidaanko jo puhua toksisesta suvaitsevaisuudesta?

Feministi ja diktaattori samalla asialla

Kun perussuomalainen poliitikko sanoo, että sananvapaus on tukahdutettu ja mitään ei saa enää sanoa, rientävät muut poliitikot sanomaan, että saittehan te nytkin sanoa sanottavanne ja miten sananvapauteen liittyy myös sananvastuu.

Toisaalta olemme taas nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa singahtaneet todellisuuteen, missä mitään ei saisi enää arvostella, koska silloin olet ilkeä ja paha ihminen.

Niinpä Yhdysvaltojen tuore presidentti Donald Trump ja tanskalainen poplaulajatar Saint Clara päätyvät yhtäkkiä edustamaan saman kolikon eri puolia, koska kummankin mielestä kritiikeistä tulee niin “huono fiilis”.

Saint Clara syytti huhtikuussa 2025 mieskriitikoita ”incel-fiiliksistä” ja vaati, ettei ”Gaffan tai Soundvenen pitäisi päättää, oliko esitykseni hyvä vai huono. Sen päättää yleisöni.”

Enää mieskriitikko ei voi vain olla eri mieltä, vaan hänen täytyy olla sairas, naisvihaaja tai muuten vain epänormaali. Ja kun argumentit loppuvat, vedotaan syrjintään.

Samasta asiasta oli kyse myös Helsingin kaupungin tuoreesta syrjintätapauksesta, missä kertaalleen jo sovittu Notkean Rotan keikka Kontulaan peruttiin kaupungin ohjausryhmän toimesta perustelulla, ”te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.”

Itseni kaltaisen keski-ikäisen valkoisen suomalaisen miestoimittajan silmissä kyse ei vaikuta olevan muusta kuin feministisestä miesvihasta, missä sukupuoli määrittää argumentin arvon eikä sisältö.

Näin päädymme lopulta orwellilaisen itsesensuurin kierteeseen, missä arvostelu on vihapuhetta ja kiusaamista, analyysi on kyseenalaistamista sekä negatiivisuutta ja missä totuus uhrataan harmonian alttarilla, jotta kenellekään ei tulisi ikävä olo.

Paitsi sille, joka on vaiennettu.

Hyvän fiiliksen kulttuuri

Klassinen feminismi taisteli sen puolesta, että naiset voivat kestää saman kritiikin kuin miehetkin. Saint Clarankin edustama moderni populaarifeminismi vaikuttaa väittävän, että naiset ovat liian hauraita arvostelulle. Paradoksaalisesti tämä on naisia alistavaa sillä se olettaa, että naiset eivät kestä samaa intellektuaalista haastetta kuin miehet.

Tämä ei ole feminismiä vaan identiteettipolitiikkaa – ja missä Saint Clara edustaa yhtäkkiä samaa toimintakulttuuria kuin Trump, Putin ja muut diktaattorit, jotka haluavat tukahduttaa kriittiset äänet ja moniäänisen yhteiskunnan kokonaan.

Sensuurin anatomia onkin sama riippumatta ideologiasta ja sen mekanismi identtinen: leimataan kritiikki, henkilöidään ongelma, luodaan moraalinen pakko ja lopulta vaaditaan hiljaisuutta sekä yksimielisyyttä.

Trumpismin ja putinismin maailmassa kaikki ei-toivottu journalismi on valeuutisia, “fake news” ja kriittiset toimittajat ovat ”kansan vihollisia”. Saint Claran kaltaisten uusprogressiivisten suvaitsevaisten, “suvakkien” keskuudessa kaikki ei-toivottu arvostelu on vihapuhetta ja kriittiset toimittajat ovat ”suvaitsemattomia”, ”inceleitä” tai ”rasisteja”.

Toisin sanoen vain samaa tavaraa eri paketissa.

Kulttuuritoimittajien kohdalla leimatuksi tulemisen pelko johtaa itsesensuurin kierteeseen, missä toimittajat pelkäävät negatiivista leimaa sekä lokakampanjoita ja missä mediat hakevat turvallisia sekä kiistattomia aiheita. Tämän seurauksena kriittinen journalismi kuihtuu hiljalleen pois, jättäen jälkeensä vain PR-materiaalia ja hyvesignalointia.

Paradoksaalisesti ”hyvän fiiliksen kulttuuri” tuottaa lopulta pahimmat mahdolliset fiilikset, kun todellisuus iskee takaisin.

Riippumattoman median välttämättömyys

Slaughter To Prevailin Tuskan esiintymisen alla toistettiin monesta suunnasta mantraa, missä musiikki ja politiikka on pidettävä erillään – vaikka samaan aikaan venäläinen artisti heiluttaa lavalla Venäjän lippua ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Tämähän vain toistaa sitä samaa kaavaa, missä urheilu ja politiikka olisi pidettävä erillään silloinkin, kun tapahtumanäyttämönä toimii ihmisoikeuksista viis veisaava maa.

Raha puhuu. Viestin sisällöllä ei ole tällöin enää väliä vaan ainoastaan sillä, kuka viestin tuo. Näin luodaan klassiset kaksoissidokset, mitä kritisoidessasi sekoitat politiikan ja musiikin, mutta jos et, hyväksyt sen poliittisen viestin.

Näin on onnistuttu luomaan täydellinen paradoksi, missä artisti saa olla poliittinen, mutta yleisö ei saa reagoida politiikkaan poliittisesti.

Toisin sanoen olemme systemaattisen ja rakenteellisen ongelman ytimessä, missä valtamedia sensuroi itsensä ennakolta varmuuden vuoksi, sosiaalisen median algoritmit vaimentavat ja hiljentävät moniäänisyyden, työpaikat rankaisevat “väärästä” puheesta ja missä yksilöä puolustavat ammattiliitotkin yritetään kurjistaa hengiltä.

Mistä ja missä voi siis enää puhua ja kirjoittaa, jos tätä ristiriitaa arvostellessasi tulee itsekin boikotoiduksi? Onko mikään enää pyhää, jos kaikelle keksitään oikeutus?

Nykytodellisuudessa – missä moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan – suvaitsevaisuudesta on tullut vallankäytön väline, missä kriittinen journalismi kuolee hyvien fiiliksten alttarilla ja historiankin traumat voidaan unohtaa ”inkluusion” nimissä.

Ehkä tie helvettiin on todellakin kivetty hyvillä aikomuksilla, mutta se ei tarkoita, ettei sitä saisi tai pitäisi tarkastella. Päinvastoin: se tekee kritiikistä entistä välttämättömämpää.

Tästä syystä minun oli lopulta pakko perustaa Riepu. Ei vapaasta tahdosta vaan välttämättömyydestä.

Yksiäänisyyttä vastaan

Itselleni Riepu edustaa viimeisiä paikkoja, joissa voin vielä sanoa ääneen asioita, mitä monet ajattelevat mutta eivät uskalla enää sanoa.

Toki Riepuakin on ehditty jo syyttää venäjämielisyydestä siksi, että olen julkaissut sivustolla myös Jauri Varvikon kaltaisen pitkän linjan Venäjä-asiantuntijan kirjoituksia, jotka eivät ole istuneet Suomen kaltaisen maan nykyiseen yksiääniseen medialinjaan.

Tämähän alkaa jo muistuttaa reilun 80 vuoden takaista sota-ajan mediasensuuria, eikö?

Mutta Riepu ei ole eikä aio olla media, jonka tarkoitus on lokeroitua tiettyyn aatteeseen vaan tarjota moniäänisyyttä ja sellaisiakin näkökulmia, jotka eivät näinä vaikeina aikoina pääse valtamediassa esille, koska niiden on jossakin yksipuolisesti päätetty olevan ”vääriä”.

Siinä suhteessa minä ja Slaughter To Prevailin Tuskaan buukannut promoottori Jouni Markkanen olemme yhtäkkiä samalla asialla, koska emme kumpikaan halua alistua ulkopuolelta tulevaan yksipuoliseen ja yksiääniseen sensuuriin sekä ohjaukseen.

Ehkä Slaughter To Prevailin kaltaisia yhtyeitä tarvitaankin siksi, että niiden avulla ja niiden kautta voimme yrittää käsitellä myös kivuliaampia aiheita ja niiden aiheuttamaa tuskaa, rohkeasti ja rakentavasti.

(Kai nyt kaikki varmasti panivat merkille tuon harvinaisen nokkelan aasinsillan ja viittauksen edellisessä lauseessa?)

Tai kuten espanjalainen esseisti ja runoilija George Santayana (1863–1952) totesi 1905 julkaistussa teoksessaan The Life Of Reason:

”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”

Siksi tähän loppuun sopinee erinomaisesti se, mitä sosiaaliseen mediaan nimimerkillä “terapeuttiville” kirjoittava kansanedustaja Ville Merinen (sdp) päivitti Instagramiin eilen, sunnuntaina 30. kesäkuuta 2025:

“Miksi ei voisi olla laajasti mielipiteitä? Jotenki alkanut rassaamaan somessa sellainen outo vaatimus siitä, että kaikki pitää osata sanoittaa tietyllä tavalla. Muuten olet täysin vääränlainen ihminen.

“Myös mielipiteissä pitää olla ns. oikeaoppinen tai sit oot täysin väärässä ja vääränlainen. Tosiasiassa ihmiset janan koko skaalalla eikä vain ääripäissä. Nykyään miettii kolme kertaa ottaako edes kantaa, kun yksi väärin kirjoitettu sana voi pilata kaiken. (Käytit esim. sanaa tasa-arvo, vaikka somessa hyväksyttävä sana on yhdenvertainen).”

“Myös sellainen outo vaatimus, että postatessasi nyt pitää ottaa huomioon menneisyys ja tulevaisuus. Ihan niinkuin ihminen ei voisi elää hetkessä ja mielipide muuttua vuosikymmenten aikana. Ps. oon kokeillut eduskunta-aikana jo kaikenlaista viestintää. Hyökkäys ja toisten kritisointi toimii ja on äärimmäisen helppoa. Mutta keskusteluyhteyden löytäminen on haastavaa ja mielekkäämpää.”

Mikäli haluat olla mukana Rievun missiossa edistämässä moniäänisempää yhteiskunnallista kulttuurikeskustelua, lähetä sähköpostia osoitteeseen info@riepu.fi.

Missä kulkee hyvän ja huonon venäläisyyden raja? Tämä kysymys sai konkreettisen vastauksen, kun maineikas Tuska-festivaali ilmoitti maaliskuussa venäläislähtöisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintyvän tapahtuman yhtenä pääesiintyjänä kesäkuussa 2025.

Päätös on paljastava esimerkki siitä, miten modernissa kulttuurikapitalismissa moraaliset kriisit voidaan muuttaa markkinamahdollisuuksiksi.

Kaksinaismoralismin anatomia

Putinin hyökkäyssodan jälkeen Suomessa on nähty laajaa ja systemaattista venäläisen sekä siihen rinnastettavan kulttuurin boikotointia.

Suomen valtamediassa – esimerkiksi useissa Sanoma-korporaation tuotteissa kuten Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa – tikunnokkaan on nostettu Rievun sivuiltakin tuttu suomalainen mediavaikuttaja ja Venäjä-asiantuntija Jauri Varvikko.

Lisäksi useat ravintolat, kirjailijat, muusikot ja monet muut heihin rinnastettavissa olevat kulttuurivaikuttajat ovat joutuneet automaattisesti systemaattisen syrjinnän kohteiksi, mikäli heihin on voitu liittää edes hitunenkin todellisia, liioiteltuja tai kuviteltujakin venäläisyhteyksiä.

Samaan aikaan toiset kulttuuriorganisaatiot voivat kuitenkin buukata venäläisiä artisteja, kunhan retoriikka ja suuruusluokka on oikea.

Vuodesta 1998 järjestetyn Tuska-festivaalin Slaughter To Prevail -kiinnitys kristallisoi tämän ristiriidan täydellisesti. Yhtyeen solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) on heiluttanut lavalla Venäjän lippua, ilmaissut rakkautensa synnyinmaahan ja puolustanut oikeuttaan ”edustaa Venäjää ympäri maailmaa”.

Silti Tuska-festivaalin järjestäjät pitävät buukkausta perusteltuna sekä moraalisesti kestävänä, koska artisti ”toimii Yhdysvalloista käsin” ja on ”ilmaissut olevansa sotaa vastaan”.

Näin paljastuu länsimaalaisen moraalin kaksoisstandardi: samat teot ja sanat tulkitaan eri tavoin riippuen tekijän taloudellisesta arvosta. Jos pienempi taho ei voi koskaan lausua tarpeeksi vahvoja sanoja vapautuakseen boikotista, löytyy suuremmalle toimijalle aina tarvittavat kanavat.

Kuten sanonta kuuluu: laki on sama kaikille, vain tulkinnat vaihtelevat.

Tarpeettomat provokaatiot

Tuska-festivaalin pääpromoottorin Jouni Markkasen sähköpostivastaukset Helsingin Sanomille ovat mestarillinen esimerkki siitä, miten moraaliset kysymykset muutetaan teknisiksi ongelmiksi. Hänen vastauksensa rakentuvat huolellisesti kerrostetuille argumentaatioille:

– Bändi toimii Yhdysvalloista käsin ja on tietojemme mukaan ilmaissut heti Venäjän hyökkäyksen jälkeisinä päivinä olevansa sotaa vastaan. Tuska on yhteisö, jonka monimuotoisuus tekee meistä vahvempia samalla velvoittaen kunnioittamaan ja käyttäytymään arvokkaasti toisiamme kohtaan. Tämä pätee myös Tuskassa esiintyviin artisteihin.

Markkasen mukaan Tuskassa esiintyvillä artisteilla on ilmaisunvapaus ja taiteellinen vapaus, ja artistit ovat vastuussa esitystensä sisällöstä. Slaughter To Prevailin perumisesta ei ole hänen mukaansa käyty keskusteluja.

– Lähtökohtaisesti emme lähde puuttumaan esitysten sisältöön, joskin olemme kommentoineet artistin edustajalle niin sanottujen tarpeettomien provokaatioiden välttämisestä. Useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia.

Markkasen vastaukset edustavat klassista yritysten kriisinhallintaa: tunnustetaan huoli, mutta kierretään vastuu ja kääritään ratkaisu samalla korkeampiin arvoihin. Vapaus, monimuotoisuus ja taide muutetaan myyntiargumenteiksi. Kritiikin vastustaminen kehystetään syrjinnän vastustamiseksi.

Erityisen nerokas on ”tarpeettomien provokaatioiden välttämisen” mainitseminen. Tällä myönnetään ongelma, mutta ei oteta siitä vastuuta. Samalla normalisoidaan käyttäytyminen toteamalla, että ”useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia”.

Moraalinen arbitraasi

Arbitraasi tarkoittaa tilannetta, jossa samaa kohdetta – kuten osaketta, valuuttaa tai vaikkapa venäläistä metallibändiä – ostetaan ja myydään samanaikaisesti eri markkinoilla eri hintaan, jotta voidaan hyötyä hintaerosta ja tehdä riskitöntä voittoa.

Käytännössä arbitraasi on hyödyllinen tilanne, kun markkinoilla on epätasapainoa ja hintaeroja eri markkinoiden välillä.

Arbitraasin periaate on löytää ja hyödyntää näitä hintaeroja.

Kun yhtälöön liitetään eettiset ja puhtaat periaatteet – ainakin näön vuoksi – voidaan venäläinenkin artisti myydä Euroopalle ja Euroopassa yhtäkkiä riskittömästi, ovathan yhtyeen arvot julistettu moraalisesti oikeiksi.

Siten Venäjän lippua lavalla heiluttava metallibändi onkin yhtäkkiä mahdollista näyttää myönteisessä valossa, kun taas fasistista ja homofobistakin Venäjää vastaan kamppaileva black metal -yhtye Nokturnal Mortum voidaan – Putinin narratiivia mukaillen – leimata natseiksi alkuaikojensa natsisympatioistaan johtuen.

Tuskako? Putinismiako?

Tuskan moraalinen teflon-pinta

Tuska-festivaalin strategia on esimerkki siitä, miten länsimainen kulttuurikapitalismi on oppinut hyödyntämään progressiivisia arvoja kaupallisiin tarkoituksiin. Monimuotoisuus, suvaitsevaisuus ja taiteellinen vapaus eivät ole enää itseisarvoja vaan työkaluja brändin rakentamiseen.

Toiminnallaan Tuska-festivaali on rakentanut itselleen moraalisen teflon-pinnan, joka toimii jokaisessa skenaariossa.

Yhtäällä Jinjerin kaltaiset ukrainalaiset bändit julistavat solidaarisuutta Venäjän hyökkäyssodan uhrien kanssa, kun taas (oikeanlaiset) venäläiset bändit kuten Slaughter To Prevail todistavat syvällisyyttä ja kykyä erotella yksilöt poliitikkojen teoista.

Suomessa kulttuurihenkilö tai poliittinen vaikuttaja voidaan canceloida yksistään siksi, että hänellä on nähty tai kuultu olevan venäläisyhteyksiä. Vaan kun Venäjän lippu valjastetaan osaksi riittävän menestyksekästä liiketoimintaa, saa se yhtäkkiä synninpäästön oikeanlaisesta inkluusiosta.

Näin tapahtuman julisteitakin voidaan kiinnittää ympäri kaupungin katukuvaa metroasemia ja bussipysäkeitä myöten, koska tässähän tuetaan vain sitä ”hyvää ja parempaa” venäläisyyttä.

Kotimaan yleisölle tämä on vastuullista ja eettistä toimintaa. Kansainväliselle yleisölle se on suvaitsevaista ja monimuotoista.

Sattumaako – vai vain huolellisesti suunniteltu brändi-identiteetti, missä Tuska on luonut itselleen aseman ”viisaana välittäjänä” asemoimalla itsensä ylevästi kaikkien osapuolten yläpuolelle?

Todellisuudessahan Tuska vain maksimoi asiakaskuntansa kaikista suunnista.

Geopolitiikka markkinointistrategiana

Tuska-festivaalin päätöstä ei voi ymmärtää ilman laajempaa geopoliittista kontekstia. Donald Trumpin palattua Yhdysvaltojen presidentiksi maan suhtautuminen Venäjään on jo selvästi muuttunut myönteisemmäksi.

Jos länsimainen linja todella pehmenee – mistä on jo näkyvissä selviä viitteitä – voi Tuska sanoa olleensa ”edelläkävijä” tässä Trumpin kehystämässä maltillisemmassa lähestymistavassa Venäjää kohtaan.

Tuskako? Trumpismiako?

Tämä voidaan nähdä osana strategista ennakointia ja markkinointia usealle yleisölle yhtä aikaa. Venäläinen yleisö näkee, että ”hyvät venäläiset” ovat tervetulleita. Kotimaan yleisö näkee, että vain ”Putinin vastustajat” pääsevät kyytiin.

Tulevaisuudessa voidaan vetää kumpaankin suuntaan tilanteen ja tarpeen mukaan.

Kyynisesti katsottuna tämä on täydellinen esimerkki siitä, miten geopoliittiset kriisit voidaan muuttaa brändinhallinnaksi ja markkinointimahdollisuuksiksi. Näin veriset geopoliittiset konfliktitkin on mahdollista hyödyntää rahaa tahkovana kilpailuetuna.

Tekopyhyyden teollistaminen

Tuska-festivaalin tapaus ei ole ainutlaatuinen. Se on pikemminkin erityisen paljastava esimerkki siitä, miten länsimaalainen kulttuurikapitalismi on kehittynyt. Kyse ei ole enää vain tekopyhyydestä vaan sen teollistamisesta.

Järjestelmä on oppinut muuttamaan moraaliset ristiriidat tuotteiksi. Sama päätös voidaan myydä eri tavoin eri yleisöille, jolloin jokainen saa kokea olevansa oikealla puolella ja hyvällä asialla.

Täten Tuska-festivaali on onnistunut nousemaan kulttuurikapitalistisen evoluution korkeimmalle huipulle löydettyään viisasten kiven, millä voi tuotteistaa minkä tahansa konfliktin markkinamahdollisuudeksi ja kaupalliseksi lisäarvoksi.

Näin moraali ei enää ole arvo vaan brändielementti. Samalla periaatteet eivät ohjaa toimintaa vaan toimivat ainoastaan raaka-aineena narratiivien rakentamiseen, missä oikeus ja vääryys määrittyvät puhtaasti markkina-arvon mukaan.

Raha puhuu ja siksi venäläinenkin raha kelpaa – kunhan se vain on ensin valkopesty oikealla terminologialla ja politiikalla.

Sijoitusyhtiön pelinappuloina

Vuonna 2021 Tuska siirtyi brittiläisen tapahtumajärjestäjän Superstruct Entertainmentin alaisuuteen, joka on maailman toiseksi suurin tapahtumajärjestäjä heti Live Nationin jälkeen. Superstruct järjestää vuosittain yli 80 festivaalia Euroopassa ja sen tilaisuuksissa käy vuosittain yli seitsemän miljoonaa henkeä.

Viime vuonna Superstruct myytiin amerikkalaiselle sijoitusyhtiölle KKR:lle yli 1,3 miljardin euron kaupassa. Sijoitusyhtiö kuin sijoitusyhtiö, saattaa joku ajatella – omistihan Superstructin jo ennestään sijoitusyhtiö Providence Equity Partners.

– Kyllä siinä loppupeleissä asiakas voittaa. Ihminen joka tulee festivaalille, saa entistä parempaa palvelua ja ohjelmaa, totesi Tuskan festivaalijohtaja Eeka Mäkynen Ylelle kaupan alla tuoreeltaan.

Kuten Venäjän lippua heiluttelevaa venäläistä metalcorea?

Erot sijoitusyhtiöissä paljastuvat niiden kokoluokassa: kun Providencen varallisuus arvioitiin 35 miljardin dollarin arvoiseksi 2023, kerrottiin KKR:n omistusten arvon olleen viime vuonna 637 miljardia dollaria – eli vajaat seitsemän kertaa suurempi kuin koko Suomen kuluvan vuoden budjetti!

Epäilemättä KKR:n intresseissä on päästä valtaviin venäläisvarantoihin käsiksi, tavalla tai toisella. Siten venäläismarkkinat ovat osa portfoliota – missä tästä näkökulmasta katsottuna Tuskan Markkanen ja Mäkynen sekä Venäjän lippua liehuttava Slaughter To Prevail ovat vain sen hyödyllisiä pelinappuloita.

Onko siten enää sattumaa, että yhdysvaltalainen pääomasijoitusyhtiö hyötyy tilanteesta, jossa ”oikeanlaiset” venäläisartistit kelpaavat esiintymään Tuskaan juuri Trumpin kakkoskaudella Putinin sotakoneen varjossa?

Kun Tuskan omistaa tätä nykyä sijoitusyhtiö, joka voisi halutessaan hotkaista koko Suomen alkupaloina – ja vielä riittäisi rahaa millä mällätä pää- ja jälkiruokaankin – niin yhtäkkiä Venäjänkin liput voivat liehua suomalaisen metallifestivaalin päälavalla, boikoteista riippumatta.

Sattumaako?

Raha ratkaisee

Lopulta Tuska-festivaalin tapaus paljastaa länsimaalaisen sivistyksen syvimmän ristiriidan. Puhumme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta käytännössä vain rahalla on äänioikeus. Moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan.

Helsingissä toimiva pieni venäläinen ravintola tai hyvinkääläinen äärimetallifestivaali ei voi tarjota samanlaisia taloudellisia intressejä kuin miljardiluokan sijoitusyhtiön tapahtuma. Siksi niiden kohtalo on ennalta määrätty. Suuri toimija voi aina ostaa itselleen moraalisen vapautuksen oikeanlaisilla sanoilla, narratiiveilla, poliitikoilla, juristeilla ja kytköksillä.

Tämä ei tee keskustelusta kuitenkaan merkityksetöntä.

Venäjän hyökkäyssota on todellinen tragedia ja siihen suhtautuminen on tärkeää. Tuskan venäläiskiinnitys kyseenalaistaa esimerkiksi sen, ovatko meidän vastauksemme todella periaatteellisia vai pikemminkin performatiivisia – eli tekopyhää teatteria?

Kun moraaliset periaatteet soveltuvat vain niihin, joilla ei ole varaa puolustautua, ne muuttuvat vallankäytön välineiksi. Kun oikeus määrittyy markkina-arvon mukaan, oikeudenmukaisuudesta tulee kauppatavaraa.

Slaughter To Prevailin kiinnitys Tuskaan on vain pieni episodi suuremmassa tarinassa. Se kertoo siitä, miten yhteiskuntamme todella toimii ja miten taitavasti se voi pukea kaupalliset intressit moraalisten arvojen verhoon.

Ehkä onkin aika kysyä, mitä me todella boikotoimme ja kuka siitä hyötyy?

Vuoden 2025 Tuska-festivaali järjestetään Helsingin Suvilahdessa 27.–29.6.2025. Venäläinen metalcore-yhtye Slaughter To Prevail nousee Tuska-festivaalin Karhu Main Stagelle lauantaina 28.6. kello 20.15 tämän kesän ainoalla Euroopan keikallaan.

View this post on Instagram

A post shared by Alex The Terrible (@alexterribleofficial)

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Näin ilmoitti syyksi Kontulan kulttuuriostarin tuottaja Sinivuokko Koivula rap-kollektiivi Notkean Rotan solistille Severi ”Rautaperse” Lehtoselle eilisen (30.5.2025) Hesarin artikkelin perusteella sen, miksei itä-helsinkiläistä rap-kollektiivia Notkeaa Rottaa voida enää ottaa tuttuun tapaan esiintymään Kontulan ostoskeskuksen kupeessa järjestettävälle Kontufestarille.

Kontufestarille, missä Notkea Rotta on ollut leppoisan ilmaistapahtuman vakiokalustoa jo perustamisestaan lähtien 2000-luvun alusta.

Miten meni omasta mielestä?

Tässä meillä on Helsingin kaupungin osallistavan budjetoinnin (OmaStadi) kulttuurilaitos – joka on juhlavissa julkilausumissaan sitoutunut monimuotoisuuteen ja inkluusioon – sulkemassa pois taiteilijoita juuri heidän ikänsä, sukupuolensa ja aiemman näkyvyytensä perusteella.

Ominaisuuksien, joita nämä eivät ole voineet valita.

Tasa-arvon paradoksi käytännössä

Kulttuurituottaja Koivulan viesti Notkean Rotan Rautaperseelle asettuu outoon valoon ottaen huomioon Helsingin kaupungin Tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmat vuosina 2022-2025. Pormestari Juhana Vartiaisen (kok) allekirjoittamassa esipuheessa todetaan selväsanaisesti:

”Jokaisella kaupunkilaisella on oikeus tulla kunnioittavasti kohdatuksi, käyttää palveluita ja osallistua itselle tärkeisiin asioihin juuri sellaisena kuin on, ilman pelkoa syrjinnästä tai häirinnästä.”

42-sivuisessa asiakirjassa kaupunki sitoutuu yksiselitteisesti edistämään tasa-arvoa ja syrjimättömyyttä kaikissa kunnallisissa palveluissa ja toiminnoissa, kuten näin:

”Helsingin kaupungin toiminnallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyö on ihmisoikeusperustaista eli sen keskiössä on kaikkien helsinkiläisten ihmisarvon kunnioittaminen ja erityisesti heikommassa asemassa olevien kaupunkilaisten oikeuksien toteutumisen edistäminen.”

Silti Koivulan törkeä kuittailu Notkeaa Rottaa kohtaan, jonka keulahahmo Mikko Sarjanen valittiin vielä viime vuonna vuoden kaupunkilaiseksi työstään nuorten lukutaidon opettamisessa rap-työpajojen kautta, paljastaa huolestuttavan kuilun politiikan ja käytännön välillä.

Siinä kohtaa on vaikea olla miettimättä, miten vuoden kaupunkilaisesta tulee alle puolessa vuodessa ”keski-ikäinen ex-julkkismies”, joka ei enää sovi kaupungin kulttuuriohjelmaan?

Damage control ja taktisen harhautuksen taito

Kun asia nousi julkisuuteen, alkoi kaupunki harjoittaa nopeaa ”damage controlia” eli vaurioiden korjaamista. Helsingin kaupungin vastineessa kuitenkin sivuutettiin täysin ydinasia – eli kaupungin työntekijän härski lausunto – ja keskityttiin rahaan. Sattumaako?

Vastineessa kerrotaan, että ”kyse on valitettavasta väärinkäsityksestä” ja että rahoitusta ei myönnetty budjettisyistä. Vaikka nythän sitä louvoa piti vasta ollakin – kokonaista 300 000 euroa – Kontulan kulttuuriostari –hankkeelle.

Helsingin kaupungin kulttuurin ja vapaa-ajan toimialan apulaispormestari Paavo Arhinmäki (vas) totesi Facebookissa asiasta muun muassa näin:

”Keski-ikäisenä puhemusiikin ystävänä voin todeta, että Helsingin kaupungilla ei ole mitään sellaista linjausta, että keski-ikäiset miehet eivät voisi esiintyä tai että meille keski-ikäisille miehille ei suunnattaisi kulttuuriohjelmaa. […] Tänäkin kesänä olisin halunnut nähdän Notkean Rotan Kontulassa. Valitettavasti festari ei kuitenkaan toteudu. Ei siksi että kulttuuripormestari ja Notkea Rotta ovat keski-ikäisiä miehiä. Vaan siksi, että budjetit eivät kohdanneet. Tähän liittyy ilmeisesti iso määrä väärinymmärryksiä, puolin ja toisin.”

Mutta kuten kirjakauppias Elmeri Vehkala osuvasti totesi: ”Onhan tää nyt maailman paskin vastine, kun tässä ei oteta kantaa HS:n jutun kärkeen ollenkaan.” Samaan kiinnitti huomionsa myös Timo Riitamaa: ”Minua huolettaa millaisen vastareaktion se aiheuttaa että kaupunki ei katso vastineessaan aiheelliseksi millään tavalla kommentoida työntekijänsä kielenkäyttöä.”

Kontufestarin tuottajaksi pyydetty Sampo Laurikainen korjasi vastineen väitteitä todeten, että Helsingin Sanomat oli ”tarkistanut tarkkaan tiedot ja luki kirjeenvaihtoni kirjaston kanssa ja kuuli Sinivuokon törkeän lausuman Severille!”

Raha-argumentin ironia

Erityisen ironista raha-argumentoinnissa on se, että kulttuuriostarin budjetista 116 000 euroa menee tuottajan palkkaan kahden vuoden ajalle, kun taas 11 000 euron tuki yksipäiväiselle festivaalille oli ”liian paljon”.

Siis siitä 300 000 euron mällistä.

Tai kuten Laurikainen asian ilmaisi: ”Ainakin siitä innostui kirjasto joka palkkasi 116 000 eurolla työntekijänsä tuottajan pestiin ja hänelle tuuraajan ja ostettiin 20 000 eurolla valoja ja laululaitteet nuorisotalolle.”

Jos rahasta halutaan puhua, niin voidaan esittää kysymys: onko kulttuuri, kaupunkikulttuuri ja sen edistäminen tämän lausuman myötä tätä nykyä kielletty keski-ikäisiltä ex-julkkismiehiltä maan pääkaupungissa, varsinkin kun Helsingin kaupunki ei ota vastineessaan millään tavoin kantaa tuottajansa letkautukseen?

Mitä se kertoo kaupungin todellisesta arvopolitiikasta vuonna 2025, että se päättää sivuuttaa Hesarin osoittaman räikeän tasa-arvorikkomuksen täysin?

Nyt koko tapahtumaa ei voida järjestää, koska ei ole varaa – ei ainakaan, mikäli esiintyjät ovat keski-ikäisiä ex-julkkismiehiä.

Miten meni omasta mielestä?

Binäärisen ajattelun loukku

Jostakin 2010-luvun puolivälistä lähtien olemme alkaneet elää alati polarisoituneemmassa eli kahtijakautuneessa maailmassa.

Äärioikeisto vs laitavasemmisto, hyvä vs paha, musta vs valkoinen, mies vs nainen, valkoinen vs värillinen, heteronormatiivinen vs muunsukupuolinen.

Ja niin edelleen.

Erilaisia ideologioita käytetään milloin missäkin yhteydessä edistämässä omaa – omasta mielestä – hyvää asiaa, kuten Donald Trump ja Elon Musk Yhdysvalloissa, jotka antavat ymmärtää puhuvansa kristillisen rakkauden kauniilla äänellä silloin kun se heille sopii.

Hyvällä asialla on varmasti ajatellut olevansa myös Sinivuokko Koivula laulaessaan vuonna 2014 Gospel Helsinki ry:n julkaisemalla kokoelmalevyllä Unspeakable Joy sekä organisoidessaan viime vuoden Helsingin Priden yhteyteen Kontulan kirjastoon keskustelutilaisuuden ”Sateenkaari-ihmiset ja usko”.

Pride ja portinvartijuuden paradoksi

Miten toteutuu yhdenvertaisuus ja tasa-arvo sateenkaariyhteisöjen Pride-tapahtumassa vuonna 2025? Toukokuun alussa saimme muun muassa Iltalehdestä lukea, miten jo vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue on ajettu ulos tämän vuoden Pride-kulkueesta.

Pride-järjestäjien perustelu – ”turvallisen tilan” luominen ja varmistaminen, että osallistujat tulevat ”asian takia” eivätkä näkyvyyden vuoksi – näyttää heijastavan samaa logiikkaa kuin vakiintuneiden paikallisten taiteilijoiden sulkeminen pois yhteisötapahtumista.

Onko käymässä niin, että sitä mukaa kuin erilaiset vähemmistöt ovat alkaneet kasvaa isommiksi, eivät entisten vähemmistöjen – kuten vaikkapa SKP:n tai Suomen eläinoikeuspuolueen EOP:n – kaltaiset pienemmät vaikuttajat enää kelpaakaan ajamaan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asiaa?

Eikö inkluusiossa olekaan enää tilaa kaikille?

Henkilökohtainen kokemus kategorisoinnista

Olosuhteista johtuen tai niistä riippumatta olen itsekin joutunut tätä nykyä kyseiseen kastiin, kerran en ole ihonväriäni, juuriani, sukupuoltani ja seksuaalista suuntautumistani voinut itse valita. Ja kun tarpeeksi kauan elää, tulee keski-ikäkin väkisin vastaan.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Tasa-arvon nimissä ajetaan usein hienoja, yleviä ja kannatettavia asioita – kuten intersektionaalinen feminismi, seksuaalivähemmistöjen oikeudet, eri uskontokuntien näkemykset sekä värillisten ja rodullistettujen kokemukset.

Upeita, fiksuja sekä fantastisia teemoja, joiden tasa-arvoa on syytäkin tavoitella, kunnes joku jossakin keksii, ettet itse kuulukaan joukkoon, joukkoistaen pahimmassa tapauksessa vielä muut aatetoverit kimppuusi.

Siinä kohtaa on enää paha yrittää sanoa mitään vastaan, kun oma piipityksesi päätyy joka tapauksessa muun kohinan tai tahallisen väärinymmärtämisen alle.

Syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen, syntinen, syyllinen…

Yhtäkkiä huomaatkin kohtelusi muuttuneen. Enää et olekaan hieno, hyvä ja kunnioitettava ihminen vaan ”keski-ikäinen mies, joka on joskus ollut julkkis”.

Eikä asiaa auta tietenkään se, jos omat syntyperäiset ominaisuutesi on yleisesti liitetty sortajiin.

Marginalisoitujen ryhmien todellisten kokemusten tunnustaminen

Tässä vaiheessa on erityisen tärkeää korostaa, ettei tämä analyysi vähättele naisten, etnisten vähemmistöjen, LGBTQ+-ihmisten tai muiden marginalisoitujen ryhmien kohtaamia todellisia haasteita. Nämä ryhmät kohtaavat edelleen merkittäviä esteitä ja näiden epäkohtien korjaaminen vaatii herkeämättömän huomion ja aktiivisen työn.

Naiset ansaitsivat paikkansa pöydässä taistellessaan vuosisatojen rakenteellista syrjintää vastaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt taistelevat edelleen perusoikeuksistaan monissa maissa. Maahanmuuttajat kohtaavat ennakkoluuloja ja rakenteellisia esteitä.

Nämä kamppailut ovat oikeuttettuja ja jatkuvat edelleen eri puolilla maailmaa mitä suurimmissa määrin.

Pointti ei silti ole siinä, että kääntäisimme kehityksen suuntaa tai palaisimme aikaan, jolloin tietyt ryhmät olivat systemaattisesti syrjittyjä. Sen sijaan kysymys on siitä, voimmeko kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja, jotka voisivat korjata historiallisia epäoikeudenmukaisuuksia, samalla uusia syrjinnän muotoja välttäen.

Nykymiehen ahdinko ja kriisi

Miesten halveksiva kohtelu pelkästään heidän väestöllisten ominaisuuksiensa perusteella saa lisää painoarvoa, kun sitä tarkastelee kasvavien todisteiden valossa miesten koulutuksellisista ja sosiaalisista haasteista tänä päivänä.

Suomalaiset pojat jäävät nyt merkittävästi jälkeen tytöistä lukuymmärryksessä: 10-14-vuotiaat pojat käyttävät lukemiseen alle kymmenen minuuttia päivässä verrattuna saman ikäisten tyttöjen yli kahteenkymmeneen minuuttiin.

Suomessa on kehittynyt yksi maailman suurimmista sukupuolten välisistä eroista toisen asteen koulutuksessa: noin 40 prosenttia pojista käy lukion verrattuna 60 prosenttiin tytöistä.

Ehkä huolestuttavinta on, että lapsettomuus on yhä enemmän korreloitunut miesten koulutustason kanssa. Yli kolmasosa suomalaisista miehistä noin 45 vuoden iässä, joilla on vain peruskoulu käytynä, pysyy lapsettomana.

Tai kuten tietokirjailija Timo J. Tuikka kirjoitti: ”Pettyneet pojat ovat väärissä poliittisissa käsissä räjähdysherkkää lauma-ainesta.” Vuoden 2023 suomalaistutkimuksen mukaan joka neljäs alle 30-vuotias mies pitää väkivaltaa hyväksyttävänä omien tavoitteidensa ajamisessa.

Syrjäytymisen vaaralliset seuraukset

Historia varoittaa meitä suurten nuorten miesryhmien syrjäytymisen ja toivottomuuden seurauksista. 1930-luvun Saksassa taloudellinen epätoivo ja sosiaalinen hyljeksintä loi olosuhteet, joita autoritaariset liikkeet hyödynsivät. Se, miten ihminen tulee kohdelluksi ja kohdatuksi määrittää helposti sen, miten hän alkaa suhtautua ympäristöönsä, yhteiskuntaan ja muihin kanssaihmisiin.

Yhtä lailla ahdistava on se yhä kuristavammaksi käyvä puristus, missä keski-ikäinen valkoinen mies joutuu elämään tuntiessaan vieraantumista vaikka Trumpin tai kaltaistensa edustamista inhottavuuksista, mutta tullessaan henkilökohtaisten ominaisuuksiensa seurauksena lyötetyksi samaan kastiin.

Ei saa myöskään olla ”tolkun ihminen”, koska sekin tarkoittaa vain mukautumista vääryyksien hiljaisten hyväksyjien joukkoon.

Tämä luo paradoksaalisen umpikujan loopin, missä et voi samastua äärioikeistolaiseen politiikkaan, vaikka eräät haluavatkin rinnastaa sinut siihen syntymäominaisuuksiesi vuoksi. Et saa myöskään kuulua hiljaisen tolkun enemmistöön, koska sekin on väärin.

Mikä onkaan miehen identiteetti silloin, jos hänet jätetään kaikista joukoista pois yksin pyörimään? Ei ihme, jos joku kokee tällöin olonsa ahdistuneeksi, syrjityksi, syrjäytyneeksi, tarpeettomaksi ja hylätyksi.

– Te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.

Jos ihminen ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa eikä koe tulevansa hyväksytyksi mihinkään asialliseen porukkaan, hänet voi olla helpompi houkutella mukaan erilaisiin kostotoimiin yksilöitä tai yhteiskuntaa vastaan – varsinkin jos hänet on jo valmiiksi ehditty leimata valkoiseksi sortajaksi.

Kohti ratkaisuja: lisäävä tasa-arvo

Haaste ei ole heiluttaa heiluria yhdestä syrjinnän muodosta toiseen, vaan kehittää kehittyneempiä lähestymistapoja. Siksi tarvitsemme ”lisäävän tasa-arvon” mallin, jossa uusien ryhmien mukaan ottaminen ei vaadi muiden sulkemista pois.

Kulttuurilaitoksille:
– Kehittää valintaperusteita, jotka perustuvat taiteelliseen ansioitumiseen, yhteisölliseen kytkentään ja kasvatukselliseen arvoon demografisten kategorioiden sijaan
– Luoda mahdollisuuksia sekä vakiintuneille että nouseville taiteilijoille
– Rakentaa palautemekanismeja, jotka voivat havaita ja korjata syrjiviä käytäntöjä

Tasa-arvotyölle yleisesti:
– Omaksua moniulotteisia lähestymistapoja, jotka voivat tunnustaa samanaikaisesti historiallisen syrjinnän ja nykyisen kompleksisuuden
– Luoda tiloja dialogille ilman, että osallistujia kategorisoidaan etukäteen
– Panostaa kasvatukseen, joka kasvattaa empatiaa yli demografisten rajojen

Organisaatioille:
– Ottaa vastuu työntekijöiden lausunnoista sen sijaan, että yritetään hämätä huomio muualle
– Kouluttaa henkilöstöä tunnistamaan tiedostamattomat ennakkoluulot
– Kehittää kriisiviestintää, joka käsittelee ydinkysymyksiä teknisten selitysten sijaan

Oppiminen takaiskuista

Ehkä tärkein opetus Kontufestarin tapauksesta ei ole pessimistinen vaan toivekas. Se osoittaa, että meillä on yhteiskunnat ja laitokset, jotka aidosti välittävät tasa-arvosta riittävästi luodakseen kattavia suunnitelmia ja investoidakseen resursseja.

Haaste on varmistaa, että nämä hyvät aikeet saadaan käännettyä käytännöiksi, jotka todella palvelevat niitä arvoja, joita ne pyrkivät edistämään.

Optimistinen puoli tässä tarinassa on se, että se syntyi laitoksista ja yksilöistä, jotka ovat ilmoittaneet aidosti olevansa sitoutuneita positiiviseen muutokseen. Sinivuokko Koivulankin tausta sisältää uskontojen välisen dialogin järjestämistä ja gospel-musiikkia mistä voi päätellä, että häntäkin motivoi ja kannattelee osallisuuden sekä yhteisöllisyyden arvot.

Valinta: värit mustavalkoisen sijaan

Kun kohtaamme valinnan yhä polarisoituneiden leirien välillä, ehkä radikaalein teko on kieltäytyä kaksinapaisesta sukupuoli-identiteetistä kokonaan. Sen sijaan, että maailma jakaantuisi sortajiin ja sorrettuihin, voittajiin ja häviäjiin, voisimme pyrkiä luomaan yhteisöjä, joissa jokaisella on arvoa ja ihmisarvoa.

Ehkei meidän myöskään siksi tulisi ripustaa Sinivuokko Koivulaa ristille vaan miettiä hetken aikaa, millainen tästäkin maailmasta voisi jälleen tulla?

Maailma, missä puhtaan mustavalkoisen ajattelun sijaan päättäisimme laittaa värit ja valot päälle, pyytää ja antaa itsellemme sekä toisillemme myös erheitämme, typeryyksiämme, ajattelemattomuuksiamme, vikojamme ja sammakoitamme anteeksi.

Maailma, missä pyrittäisiin jälleen saavuttamaan tasa-arvoinen, yhdenvertainen ja inklusiivinen Helsinki, Suomi ja Eurooppa.

Maailma, missä jokaisella olisi turvallinen sekä hyvä olla ja missä jokaisella olisi oma roolinsa ja tilansa ansaita sekä jakaa iloa, valoa ja väriä ympärilleen patoutuneen vihan sijaan.

Aivan kuten Sinivuokko Koivula varmasti teki Helsingin Meilahden kirkossa syksyllä 2015 suunnitellessaan kyseiseen pyhättöön Tuomaan lastenkirkon. Koivulalle lapset saivat kertoa, millaisessa kirkossa heidän mielestään on mukava käydä. Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelin mukaan lastenkirkossa on värikkäät tekstiilit ja siellä on helppo liikkua.

Se on kaunis muistutus siitä, että sama ihminen, joka kerran loi lapsille turvallisen ja värikkään tilan, voi varmasti oppia luomaan samanlaisen tilan myös aikuisille sellaisina kuin he ovat – ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Teksti: Nalle Österman, 30.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman & ChatGPT / Dall-E 3 (toteutus)

You wanna rock? I surely do. Then why only go for the well-known and safe names when you can choose simply the best, better than all the rest – like the Swedish punk rock sensation THE BABOON SHOW for example?!?

The who, I might hear you say – and I understand you totally.

Even though the band has already been around since 2003 and in that timeframe released ten full-length albums, it’s mostly with their two latest albums – Radio Rebelde (2018) and God Bless You All (2023) – that they have started to make a name for themselves to larger audiences. Their latest studio album rose even on the German charts to position 15.

I remember when I heard the band the first time in 2017, suggested to me by Spotify’s algorithm – who else? It was love at first listen. Love in such a way that I had to travel all the way from Finland to Basque Country in Spain in November 2017 to catch them live the very first time.

And lo and behold, what an excellent live entity they were, in fact, simply the best, better than all the rest thanks to the excellent songwriting and catalogue they possess – not forgetting their energetic lead singer Cecilia Boström, who jumps and stagedives here and there and everywhere.

Since that first show I have had the possibility to witness the band several times in Scandinavia, in Sweden mostly. Not in Finland though, as their last visit to my home country was in 2009 – even though we are the eastern neighbours to Sweden.

No wonder that THE BABOON SHOW is still mostly an unknown entity in Finland even though their landmates such as THE HELLACOPTERS, HARDCORE SUPERSTAR and BACKYARD BABIES are already household names here.

In this kind of situation what else can you do than to take the ferry from Helsinki to Stockholm to meet up with the band’s drummer Niclas Svensson at a nearby café for an in-depth interview, trying to get answers to questions that have been bugging yours truly already for a while now, because there doesn’t seem to be too many in-depth interviews of this band floating around – yet.

So today we are here in Stockholm, Sweden and we’re sitting with Niclas Svensson, the drummer from THE BABOON SHOW, a founding member of the band. Niclas, how are you today?
– I’m pretty fine, thank you. I’m a bit excited too because the quarter-finals in the hockey series is starting this evening so I’m looking forward to the first game.

Which team are you cheering on?
– Luleå Hockey. From the north.

Your history, actually your background comes from the north, if I remember correctly. You started in Luleå, right?
– Yeah, me and our former guitar player Håkan Sörle, we have played in… I come from Boden, he comes from Luleå. It’s only like 36 kilometers difference. So we started up our first bands and played together up there before we moved south to Stockholm.

FOOLING AROUND

How did you eventually find each other to start THE BABOON SHOW, 21 years ago?
– Håkan had a studio here in Stockholm, a small place where we rehearsed with the band we had before. He always had a dream to have a studio. So he built up a little studio there and started recording some bands and… We were pretty tired of the band we had back then. It was more like guitar-based indie rock stuff. And we… We got tired of that and just…

– We were fooling around after some beers one night with guitars and drums. And it resulted in three songs without vocals. We wrote everything in like 15 minutes. And we felt like, this is fun, let’s… We have to do something about this with this.

– So we asked Cecilia – because she had just been there a couple of weeks before – recording a demo with her first band. And we really liked her voice, so we just asked her, can you try to just put some vocals on these songs that we recorded? And there we had the first steps of THE BABOON SHOW.

You told me that you had your first gig, actually, here around the corner, at Kafé 44.
– That’s true. It’s around the corner from where we are sitting now and it was in May 2004.

Was it still as energetic and crazy as your shows tend to be nowadays?
– We’re much older now, but I think we are more energetic than we were then. But the plan from the start was to be because there were so many boring bands around at that time that just stood still and did nothing, just with the legs wide, you know, almost like that. We just thought that there must come something new so that’s what we did.

– The first 3–4 years, I think we played every little shithole in Sweden. Everyone would call or email us or whatever asking, “can you come to play”. We were just, “yeah, sure”. We had no demands because we wanted to practice to just become a great live band. We had another style back then, we were faster and was more punk based than we are now, but anyway, that’s that was the start of it how we wanted to look and be on stage.

THE NEXT LEVEL

Do you remember the first times when you felt like the band was really starting to take off like getting on the next level some way?
– I think it was in 2010 with [the fourth studio album] “Punk Rock Harbour”, because then we also started releasing records in in Germany and not not only in Sweden. We started to tour Germany and do smaller shows there and continued playing.

– Then suddenly we ended up on a booking agency in Germany that had bigger bands. Then we could support big bands like DIE TOTEN HOSEN in arenas which was completely new for us. That was a lot of fun. I think in somewhere there it took off to become something else. But we played smaller clubs for many years after that as well to end up where we are today.

It’s like thinking about your show at Loppen in Christiania in February 2024 with that kind of “back to roots” vibe compared to shows like Gasteiz Calling at Vitoria-Gasteiz in Basque Country, Spain, where I saw you for the first time in 2017. So you are nowadays confident in playing both bigger and smaller stages.
– Nowadays it’s easier with big stages because Cecilia is so used to moving around. So sometimes when we get on a smaller stage, like in Karlstad some weeks ago here in Sweden, we played at the venue that had two stages, one really big and one smaller. So we sold out the smaller. It’s better than to have a half-full big one. And it was a pretty small stage. So she went up on the bar and everywhere except for the stage. A big stage is more convenient, of course, but we also like small stages.

– And when you go to places like Denmark and Christiania, and now in a month we’re going to Poland for the three shows. I mean, we did our first show in Poland for, what was it, last year. And places you never played before, then you start from zero again. And it’s also very fun to do these kind of things.

– We were also touring in Germany years ago with a big band called BROILERS. And we played support for them in like between 9 000 and 16 000 capacity arenas. And it was Easter Friday. And they’re pretty conservative, no shows, nothing on Easter Friday, because of that guy who died, you know… And so we were in Frankfurt and had a day off. And we got contacted by a squat place where we played before, years ago.

Wow.
– And they just asked, hey, can you come and play? And we just thought, why not? Because we didn’t care about the rules. And the squats, they don’t care either. So that was so fun to go from all these arenas, from these arena shows with thousands of people and suddenly just bring our own little gear to a small room with 200 people totally shit-faced all of them, and crowd surfing and stage diving and people fading out. And the whole BROILERS crew came there also to party. Just to relax, you know, because they didn’t have to work.

Of course, of course.
– It was so much fun. I will never forget that show. It was completely crazy. So sometimes it’s really, when you go back to the smaller stages, it’s like, this is where it comes from. This is the real thing.

To be kind of connected still with your roots or where you want to be.
– Absolutely.

I found about you guys through Spotify in 2017 and started to get into the band thinking, what a funny name this band has. But then again you have a death metal background yourself.
– Yes.

With GATES OF ISHTAR for example. So you kind of met musically together in THE BABOON SHOW. Did it click right away when you started to add the vocals from Cecilia?
– I think so, because the first songs we wrote, they were pretty fast, and I wouldn’t say aggressive, but they were very pushy, and she had that voice that fitted perfectly to that. So we just felt then that, “ah, this sounds really cool, we need to do something”. Because me and Håkan had been playing in a fast punk band years before together too, so we already knew each other musically and what we could do. And so when her voice came on it, it was like, this is perfect.

– And then we found Helen, our first bass player. She was a friend of Cecilia, and she wasn’t in a band right then at the moment. And from there it went. And we all come from different styles, of course, yes. But that’s only a plus for us. It’s a plus for everything, that you can mix a lot of. I mean, the punk, the bands we were influenced by in the beginning. I mean, we still are, we listen to those bands, but now we put more hard rock clichés and metal pastiche things inside of the music, because it’s great, and it really works with what we’re doing.

This summer you’re playing some really big festivals, like Sweden Rock, Wacken, Copenhell and other big…
– Metal festivals. And that’s finally… We’ve been wanting this for years, and finally this summer is going to happen, to play those kind of shows. We’re much looking forward, so much.

PRACTICE IS BORING

What are your own personal musical influences, and as a drummer, and actually as you are a multi-instrumentalist yourself, playing bass like… Bass in bands like like SLINGBLADE and so on, among others. What got you to play drums, what gave you the kick like, hey, this is…
– I love rock and roll. I think it was when I was a teenager, when I was listening a lot to IRON MAIDEN and METALLICA, and stuff like that. I got my first acoustic guitar, started to try to learn a bit. And I learned by myself. I’m not a good guitar player, but I can the basics. I can’t do solos or, you know… I’m no Yngwie. But… That’s how I started, and still when I write songs, I use my acoustic guitar. But I think also of the bass and the drums at the same time.

– I was a young metalhead that just wanted to play, and I noticed early that I had a good ear for taking out songs. I didn’t need notes or anything. I just heard it, and then I could play it. After some practice, of course. And later on, I started playing guitar in death metal bands, but the other guys – I thought it was boring to practice – they went past me with practicing. So they became like one of my first death metal bands.

– The bass player, he practiced every night on guitar. So he was growing. He passed me, and became better on guitar than me. So we switched. So I started playing the bass, and I found it, hey, this is my instrument. It came naturally. It was perfect. And I never played drums before THE BABOON SHOW!

Mm-hmm.
– I mean, only for myself, yes, but never in a band. So…

So what took you to pick up the sticks then?
– I don’t know, but…

Somebody had to do it.
– Yes, somebody had to do it. And I was the poor bastard that had to sit in the back. No, it’s fine.

In some ways your playing reminds me of one of my own personal heroes, Nicke Andersson from ENTOMBED, because also you play with the really basic, small drum kit as Nicke did back in the day with Wolverine Blues and To Ride, Shoot Straight and Speak the Truth.
– I wouldn’t say I’m inspired by him, but he has a very personal drumming style, which I really, really like, because he’s left-handed. And in some ways, it comes across like a stretch mix of something a bit more unique than your average Joe on drums. I actually played with him live once.

Okay.
– But that was only… It was the band that he had, IMPERIAL STATE ELECTRIC. The band who became that band was originally a house band at the club at the old Debaser here in Stockholm. It was a club they had once a month, which was called Fan Club. And they were the house band doing only covers from the 1970’s. It could be any style as long as it was from the seventies.

All right.
– Once, Dolf, the bass player of THE DATSUNS and now THE HELLACOPTERS too, he was on tour with THE DATSUNS, and I jumped in for him on bass. So I got like 18 or 19 songs on a CD-R. “Learn these.” Okay. So I was practicing at home and that was a very fun show to do. Very, very fun.

I guess you didn’t have too much of time to learn those.
– No, but we rehearsed a couple of times also. It was super fun. He’s a super nice guy.

Of course. I’ve seen ENTOMBED sometime around early nineties when they came to Finland the first time, in the same wave as bands like DISMEMBER and CREMATORY.
– Yeah, I know all these bands…

Actually, I recall I have reviewed something. I guess it might have been your debut album with GATES OF ISHTAR, or some album for a Finnish rock magazine called RUMBA. And I remember that I gave you like a preposition like, “well, this could be called At the Gates of Ishtar just as well”.
– Yeah, some people said that joke, yes. I remember. And we actually recorded it in Finland, at Tico-Tico in Kemi. And released on Spinefarm, which was a Finnish label, so…

So they might have been inspiring you to come to Finland to record?
– There was a funny story about the Tico-Tico studios. When we came there, we were like, we had to sleep in a hostel that week. But we were the first band that had to sleep in a hostel because the band that had been there before us…

IMPALED NAZARENE, I guess…
– They had almost, the two brothers, they started fighting and they had smashed things and almost broken the whole studio! So, Ahti, the ownere, said that “I will never let anyone sleep here anymore in the studio since those guys were here!” And those guys, I don’t know, they were crazy back then.

I think some of them might still be when the time is right, I guess. But of course, each and everyone gets a bit older and hopefully wiser as well as time comes.
– I love these old raw bands from Finland, like IMPALED NAZARENE and BEHERIT and all these kind of things…

FINLANDS SAK ÄR VÅR

It’s actually been a while since people in Finland have seen THE BABOON SHOW. You actually did six shows in my home country back in 2007, but since then nothing. To me your music sounds like something that people in Finland would relate to very well as we have a great rock history with bands such as HANOI ROCKS and SMACK and rock bands from Sweden such as BACKYARD BABIES and THE HELLACOPTERS have a great following in Finland as well.
– It’s totally, it’s a rock and roll and it’s a metal country. Absolutely. And more and more people are writing to us. It’s just, I don’t think we got the right questions at the right time. I don’t know. But we will try.

– We have talked about this with our manager that we will try to come back for sure. Because we only did this tour in 2007. I think I even remember the cities, it was Kemi, Kouvola, Tampere, Jyväskylä, Helsinki and Oulu. And then we, in 2009, we played one show in Oulu too. I really think we should [play in Finland]. Because I know that Finland has a big rock, punk and metal history, so I know it’s a rock and roll country. And I love HURRIGANES.

Has Remu Aaltonen been a drumming influence for you?
– Yeah. And no one have ever looked as cool on stage ever as Cisse Häkkinen. Wow! What a style!

Yeah, at their peak they were like really crazy, cool and great!
– And now I really like a band, I think they are from Helsinki. It’s ROKETS. Really, really good rock and roll.

I’ve seen them a couple of times.
– I have the first album. I don’t have the second one yet, but I have the first album and I really enjoyed it. But there’s good stuff everywhere, from everywhere.

But it came kind of close as you were supposed to play in Turku, Finland in the summer of 2021 as part of the “Punk In Drublic” package headlined by NOFX, but that got cancelled due to the coronavirus pandemic.
– Yes.

How much of a problem did it become for you as a band during that period of craziness in the whole world?
– I mean, there was nothing you could do. You had to accept it. But it was horrible. Not only economically, but also for your heart, head and soul. To not be able to do what you love to do. Yeah, it was horrible. And I also had my girlfriend in Berlin and I couldn’t go there. It was impossible. So, it was a lot of things.

– We got some support from the Swedish state, because we could put down in a file and on paper that this is what we miss [financially] to not be able to work. For this whole year. And so we got, not much, but we got some so we actually could take out a little every month just to be on our feet. But it was really, really hard.

– On that [Punk In Drublic] tour, in the end we only ended up doing some shows in England. That was cool too, but all the rules around it, just to get there was horrible with all the tests. And in the middle of the festival on the day you had to go test again even though you were outside and not even out with the people, you know. It was so sad. Later on they did the tour anyway, but with other bands because we couldn’t do it then.

Anyway, from a Finnish perspective it looked like people and bands had it easier in Sweden than many other places in the world due to easier political stance on the virus. For example me and my friend Matti were therefore able to come to see you play at the Debaser in November 2021 during the pandemic.
– Yeah, it was the month when there were no restrictions and then the restrictions were back after that.

But you were still able to that gig, wasn’t it even sold out?
– Yes, it was. And it was a very funny joke. I was reading on Facebook the day after someone wrote in a group about the show that, okay, if anyone had COVID yesterday, everyone has it today because it was so packed. That was a really, really good show. Really fun. Because we were so happy to be able to do it.

WHY DID HÅKAN LEAVE?

In the beginning when I got into THE BABOON SHOW in 2017 it looked like you didn’t play any shows in Scandinavia at all, so therefore I had to fly all the way to the Basque Country to witness you live. But since Radio Rebelde (2018) you have started to play at least some shows in your home country. However, since the pandemic ended it seems like you have started to play a lot more live. Was this the reason why you had to bring in a new guitar player in order to be able to play live more often or Håkan wanted to continue more on studio work?
– No, I think it was more like Håkan just wanted to try [other things]. Me and him, we are from the same year, we are soon, soon 49, soon 50. And he just wanted to try some new stuff. And because he thought like, I’m soon 50, I want to try this. And full support from us, of course, directly. And if you want to try, of course, try. So he was the one fixing Simon for us.

Okay. Wow.
– So, and we know Simon a bit since before, but we know him better now, of course. And so, no, it wasn’t like that. It was more like he just wanted to try something new. And yes, Simon works very well. And I don’t think we’re touring much more than we did, but maybe. I don’t know. I didn’t think about it, but maybe it looked like it. But there’s no reason behind it.

Maybe it’s also like when you had first the world closed and then were able to getting back on tour. And now it’s looking like as you have gotten more and more popular suddenly more and more people want to book you. And now you’re getting the exposure that you deserve.
– And also maybe this is a reason too why it feels like we’re touring more is that we like Germany and Spain is our two main countries. We play there a lot and we have come to a certain level where we maybe can’t tour too much there. You know, we have to wait for a while to, and we want also to build [up our following] in other countries.

– That’s why we’re also saying yes to more shows like this because now we also are more safe with our economy also so we can afford because to go to… I don’t know, we’ve been playing Netherlands two times, small festivals. But if we go on a club show, club show tour there – just for an example – it wouldn’t pay the rent. We have a whole crew and everything. The production costs are also a lot.

– So, of course, you never come home empty handed, but it’s the big shows in Spain and Germany that pay the rent. But now we feel that we can afford to, because we want to try new places and new countries and start over in some places to build an audience there. Because it’s fun.

This work model reminds me to some extent the way a Finnish band called HIM used to work some years ago when they broke big in Germany when they started to invest their wages from Germany and Finland on tours in the UK and USA, which eventually started to pay them off with big dividends. Is that something that you have planned to do as well? That you get bigger wages and then you can invest them on the band getting forward?
– Maybe not the actual plan, but this is a little bit how it works. Yes. I would say. But also we just love to play live and to meet new audiences. It’s not about the money in first hand, we’re absolutely not rich in any fucking way, we are still a fucking punk band. We just love what we do and we want to keep doing it and find new people to do it for.

At what point did it occur to you that maybe we have to form our own company to start to do this on a more professional level in order to make a living out of something that you love to do. Kafe 44 is not necessarily a starting point for that kind of an idea…
– It’s actually not that many years ago. But when it comes to a point when you realize that we’re actually getting paid for what we’re doing. We have a company, of course, but we use that as a tool only. It’s not to invest a lot of money in the company. It’s just to use it to be able to easily invoice and get invoices and stuff. Pay and get paid. It’s just a must-have. And we also want to pay taxes, of course, because that’s part of the welfare society. Everyone has to do it.

COMMUNISM FOR THE FUTURE

Being from Scandinavia it was interesting to read about your political ideals and backgrounds. In some interviews you are calling yourself as communists. So how do you define communism yourself as a musician?
– We have never called ourselves a political band, but we have called it a band with political persons in it. So we have different views of course, but everyone is on the left side. People can call it whatever they want, socialism, communism, whatever.

– It’s just that the world never gets the chance to try it for real. I mean for real what it is and not not like some power hungry super rich men, that’s not what I’m saying. I mean with more rights for everyone and more equal society. In that way we will never reach full communism and what what the word means, but we have to work against that way for equality for everyone on the planet.

– It’s so weird that people are still defending this system that destroys humans, animals, nature, everything in its way, just to earn fast money. Even some people on the left side are still defending this system we have. I don’t have the answers, but I just know what’s right and wrong and what’s fair and not unfair. I don’t know if I answered your question.

I think you answered it quite well. Well, you might have at some point seen the same crazy interview as me in the now-defunct Swedish extreme music magazine Close-Up in the early 1990’s, where Euronymous, the original guitar-player of Norwegian black metal band THE TRUE MAYHEM reflected his views on communism and how he wanted the world to become a communist society.
– His view was a bit different, yes, hahaha! He said I want everyone to suffer equally, hahahahaha! And in his office he had those posters of Honecker from the DDR… Funny. So if you call yourself a communist, socialist or whatever today people always stick out the Stalin card directly. But why look back, we should look forward instead and learn from mistakes. But that’s not what the right wing is doing. They do the same mistakes all over and over and over again. You have to learn from history and move on. “What did we do wrong there, okay, let’s not do it again, perfect, let’s move on.” Easy! What’s the problem?

Yeah, from that viewpoint there’s some massive stupidity happening over at our closest partner in the East where the leader is trying to recreate the same kind of atmosphere and environment as his predecessors some 100 years ago, which feels like total insanity.
– Also when it comes to the world politics and the biggest so-called democracy like the United States where we now have in the US elections people like Trump against Biden. Two super rich old guys close to death… I mean can they have visions about a future? No! Where are the young people that actually want to change some things to the better? Not only just for people who are super rich who have everything that just want to keep everything as it is. That’s not progress, but yet that’s what conservatism is about.

TEARS IN CUBA

In some interviews it has been fun to read about your experiences in Cuba where you have played at least four times now or and even recorded a record [Havana Sessions in 2015] there. From a Scandinavian viewpoint some people might have this idea that Cuba is some kind of a really poor fascist country but in those interviews you have described it of being something totally different.
– I don’t know. I mean, we have been there four times like you said. All countries whatever whatever kind of politics they have do have their own problems and Cuba has a lot of problems like any other country. They are poor, but one thing is that they are not as poor as some people are here in the Western world because everyone has a roof over their head, no one is starving, the crime rates are very low, because they are living more equally and close to each other.

– They’re not raised into a society where you only have to think about yourself, like we are, and in this way they are much happier than we are. They don’t have the material standard that we have with everything, but that also somehow makes them happier. Just walking around the streets in Havana on a normal Tuesday night, where people are singing and dancing on the balconies with their life partner to some really nice Cuban salsa music or something. This was nothing I would listen to at home, but when I was there I really enjoyed it because it belonged to the streets, it was beautiful and to see that…

– If my neighbour goes out on the balcony dancing and singing with his wife or whatever it’s people [in Sweden] will think they’re crazy, but that’s not the case. It’s just a different culture. Also many of the problems why they are poor is because of the US embargo – which is illegal according to the world laws, but they still can do it – and they punish every country economically that still do trading in Cuba, which that’s also illegal and against the world laws, but they get away with it because they are the world police and the biggest country in the world. But it was a lovely country.

Are you getting back there at some point?
– I hope so I hope so our old Swedish label manager is living there. Let’s see if he can take us there again, that would be really really nice. One of my biggest moments ever there, I don’t know if I told you in Denmark, but it was when I was living at the Casa Particular, this is when you live at home with people. You have the room which is much nicer than a hotel because then you can eat breakfast with them for a small money and you can get tips like, “go there today, watch this, perfect!”

– I was just going out one day on the streets to get some air and there was an old lady sitting five meters from me. I had seen her sitting there for many days in a row as she was picking up customers for her man who was a taxi driver. One day she looked at me and waved me to come to her. When I went there she asked me where I’m from and I said Sweden. Then she took my hand and put it on her heart, looked me in the eyes and said “Olof Palme”. I almost started crying, it was such a strong moment as he’s a legend there.

– Maybe not the young ones know who he is but all the older ones know who he is because he was the first Western leader to reach out the hand [to Cuba] after the revolution, “hey we’re friends”, no-one else did it. Yes, many after him, but he was the first. It was a very strong moment.

THE FUTURE

How does the future look for THE BABOON SHOW? You have some major festival shows coming up this Summer, but it’s already been a while when your last studio album “God Bless You All” came out…
– Well, it came out in 2023, it’s one year ago, on the 13th of January, so it’s not that long… But we have started writing stuff already, but nothing is done yet. But we will soon go into a studio to record some first stuff just to see what happens. We have some big plans for later this year but it’s nothing I can say right now. But also as you know it’s 20 years now for THE BABOON SHOW, as we had our first show in May 2004, and later this year we will do some things that are connected to our 20 years anniversary, but nothing is set yet.

You said earlier that you started off almost immediately by writing three songs in 15 minutes to have some good time fun. As bands tend to have their ups and downs have you had moments in your 20-year career when you have been fed up with the band. At least for me from the outside it looks that you have such a great chemistry as your gigs come across as some really fun gatherings where people can have some really great moments and a really good time.
– Very nice to hear. Thank you for those nice words. And no, we have never… I mean, we have been fighting like everyone does once in a while, but it has never been to a point that “let’s quit this blah blah blah”… No, we have never gone that far. But as different individuals with different thoughts, sometimes people think like doing something and the others don’t think and feel like doing it, so that has to be a democracy as well. Everyone needs to be happy. Yeah, no bigger things, just normal disagreements like in any other family. It would be very weird otherwise if you would just be walking on pink clouds for 20 years. I think no one does that, hahaha.

What about like, where would you like to see the band in the future yourself? Like, do you have any wishes to tour places like United States or the UK to get your music known for even larger crowds or other wishes? World peace?
– World peace, of course, but I mean, we can’t achieve that even if we sometimes get emails and people come talk to us and say that we change their lives and change their views or how to look at a certain thing and this always makes you proud and feel that you, because sometimes… I mean, everyone has doubts sometimes that “what am I doing, is this really…?” But every time we get such an email from a concert, we have a lot of reasons to look forward to the next concert or someone who had cancer or something that still got some hope back because of a song that we did. Stuff like this warms your heart and every time you feel like it’s all worth it.

– What we do is not shit if it means a lot to many people. I mean for myself as a fan I have always gone to a lot of shows and my favourite band ever is IRON MAIDEN. I’m a big collector and I had a ticket for the Berlin show that was going to be in 2019, then 2020 and then 2021 Finally in 2022 they could do it because the pandemic was over. I was standing in the audience and they came out on stage and I started crying before they even started playing. That’s what music does and should do. For me it’s everything: it is feeling, it is love, it is passion. I would be nothing without it. I love hockey too but… so what was the question again?

Where do you see THE BABOON SHOW in five to ten years?
– I don’t know, but we we’re still playing for sure. As long as we love to do this and people love what we do, we’re doing it. We want to go to the US of course and all these other places, South America, Latin America, all those countries we have never been in before. I don’t care if we play in the United States and North Korea on the same tour, people are people everywhere, it’s the politics that are not.

In many ways the antics of Cecilia on stage remind me of Finland’s own Michael Monroe from HANOI ROCKS, still one of the most energetic frontmen in rock after over 60 years of age.
– We supported them once many years ago in Stockholm at Debaser. They did a club tour, it’s over 10 years ago I think. It was a fun night

So I guess THE BABOON SHOW won’t become a lounge band any time soon – not at least in the next decade or so?
– Hahahaha, no, no, no. I don’t think so.

Punk at heart?
– Metal heart, hahahaha. Exactly. JUDAS PRIEST have done the album of the year already and it’s only March.

“Puola on ihmemaa, sinne tahdon matkustaa”, lauloi lahtelainen huumoriorkesteri Sleepy Sleepers tunnetusti jo kultaisella 1980-luvulla klassikkoalbumillaan Metsäratio.

Koska Riepu on tunnetusti niin sairaan hauska media, niin tietysti haluamme mekin ottaa osaa näihin karkeloihin eli tyhjäpäisten ja tyhjänpäiväisten sutkautusten orgioihin. Mitä ollaan mieltä seuraavista?

“Aika suolasta, totesi mummo Puolasta. Ei tartte nuolasta, kun tulee Puolasta. Jos puu on Puolasta, niin onko luu luolasta ja kuu kuolasta?”

Seuraava tila on varattu lukijoiden omille nokkeluuksille. Voitte lähettää omat ehdotuksenne postikorteilla osoitteeseen riepulehti@gmail.com: ___________________________________________________.

Kuten tunnettua, paranevat Pohjolan pidot mitä idemmäksi ja lännemmäksi päästään. Mitä iistimpää sitä siistimpää. Mitä lännempää sitä jännempää. Mitä westimpää sitä bestimpää. Mitä etelämpää sitä vetelämpää.

Onhan oma hohtonsa, kun voi ottaa muutamalla kympillä menopaluun Suomen Turusta ainakin puolet halvempien pitojen ja patojen äärelle Puolan myyttiseen satamakaupunki Gdanskiin eli Danzigiin.

Näin toimii suomalainen siirtomaakulttuuri 2020-luvulla.

Muut siirtymätaipaleet hoidetaan tietenkin punaisen paholaisen eli Onnibussin tai sammakkobussin eli Flixbussin kyydeillä puoli-ilmaiseksi.

Puolentoista tunnin lennon jälkeen voikin valita junan Gdanskin tai Gdynian keskustaan (8 zlotya eli n. 2 euroa), bussin (4,80 zlotya eli 1,20 euroa) tai kyytipalvelu Boltin auton (n. 40 zlotya eli 10 euroa Gdanskiin tai n. 60 zlotya Gdyniaan) suoraan lentokentän ovelta.

Koska olen tällä kertaa matkalla DIY-hardcorepunkfestareille Gdyniaan, valitsen 20 minuuttia kestävän junaoption.

EI ENÄÄ NEUKKUNOSTALGIAA

Toisin kuin Gdansk tai Gdanskin ja Gdynian välissä sijaitseva rantalomakohde Sopot, on Gdynia hyvinkin harmaa ja ruma kaupunki. Voi vain kuvitella, miten täällä on mahorkka, vanha votka, pistävä hiki ja kaksitahtimoottoreiden käry lemunnut kultaisella 1980-luvulla.

Nyt tämä kaikki riemukas kulttuuripoliittinen eksotiikka on saanut väistyä tasapäistävän EU-lainsäädännön myötä. Nyt tilalla on McDonaldsin ja KFC:n itsepalvelulaitteet, mistä voi niistäkin tilata myös englanniksi. Täten jäävät arjen kulttuuripoliittiset jännitysnäytelmät nekin näkemättä ja kokematta, mikä on tietty omanlaisensa sääli.

Vai onko sittenkään?

Majapaikkani tarjoaa kaksi yötä neljän hengen mieshuoneessa yhteensä 37 eurolla. Onko tämä taivas? Valitettavasti ei. Aamuaurinko herättää aivan liian aikaisin ja parisängyn ylävuoteelle kapuaminen vaatii eräänlaisia trapetsitaitoja sekin.

Edes jotain jännitystä elämään.

Koska yöpaikastani on vajaan kilometrin kävelymatka festivaalin tapahtumapaikkana toimivalle Podwórko Art -kulttuurikeskukselle, turvaudun apostolinkyydin sijasta omiin koipiini. Kun peripuolalaiseen tapaan arviolta jokaisen korttelin varrelta löytyy ainakin yksi Zabka (suom. Sammakko) -kioski, kurkunkostuketta saa peripuolalaiseen tapaan heti aamusta myöhäisiltaan saakka aina oluesta niihin kaikista kristallinkirkkaimpiin votkiin vaikka kotoa konttaamalla.

Päätän tällä kertaa investoida pieneen 0,33 litran vihreään tölkkiin puolalaista 5,0% A-olutta, mistä joudun kustantamaan kokonaiset 2,99 zlotya (n. 70 senttiä). Asiat tuntuvat taas pikkuhiljaa luistavan.

Toisin kuin esimerkiksi Englannin Rebellion- tai Suomen Puntala-festareilla, eivät puolalaiset punkkarit näytä hirveästi panostavan sellaiseen esteettiseen riikinkukkoiluun vaan vaalivat aika kylmän puritaanista ja mustanpuhuvaa estetiikkaa.

Sehän sopii minulle, sillä suosinhan itsekin kemiallisia kokeita mieluummin in vivo (elämässä) kuin in vitro (koeputkessa). Puolalaiset näyttävät viisaasti tajunneen, että miksi tuhrata pienet pennosensa turhaan hiuslakkaan, kun voi samaan rahaan nauttia niistäkin täysin palkein sisäisesti?

Kippis, otetaan sille! Na zdrowie!

MITÄ VÄLII NIMESTÄ…?

Alun perin illan keikkapaikaksi on nimetty Klub Ucho. Jossain vaiheessa Ucho vaihtuu kuitenkin Podwórko Artiksi. Luoja yksin tietää, mitä eroa paikoissa on. Ehkä se, että keikkapaikan sisällä Podwórko Art lukee vaalenpunaisilla neonkirjaimilla ylimpänä ja sen alapuolella Ucho valkoisilla.

Na zdrowie!

Illan kelit hellivät meitä ja heitä puolalaisia, joita on tässä vaiheessa paikalla arviolta 200-300 henkeä. Tarkkaa lukemaa on vaikea määritellä, sillä illan tapahtumapaikka koostuu kulman taakse ulottuvasta laajahkosta ulkoterassista sekä Helsingin edesmennyttä Nosturia muistuttaneesta kaksikerroksisesta sisäsalista.

Vaikka illan konsertit toteutetaan Podwórko Artin sisätiloissa, takaavat tämän kevään ensimmäiset hellekelit sen, että illan asiakaskunta istuu mieluummin ulkoterassilla nautiskelemassa janojuomiaan lämpöisessä hellesäässä.

Na zdrowie!

Keikkapaikan sisätiloissa on vielä toistaiseksi tyhjää, vaikka illan ensimmäisen aktin on ilmoitettu aloittavan jo kello 18.00. Mitäs peliä tämä nyt on oikein olevinaan? Jossain vaiheessa tapahtuman verkkosivuilla julkaistaan tiedote, missä kerrotaan erään yhtyeen jäsenen mummon menehtyneen, joten tämä artisti joutuu perumaan keikkansa.

Sen tilalle buukattu Anti-System perutaan hiukan myöhemmin, kun tämän lento Briteistä Puolaan peruuntuu. Yhtäkkiä meillä onkin entistä enemmän aikaa nauttia kylmän puolalaisen mallasjuoman ja kuuman puolalaisen auringon kaikkia aisteja hellivien kontrastien yhdistelmästä.

Na zdrowie!

Illan asiakaskunnan ikähaarukka on verrattain leveä, aina teinipunkkareista meihin nestoreihimpiin katsojiin. Tämä ei vaikuta olevan mikään ongelma. Punk on rajaton riemu!

Na zdrowie!

Pöytääni istahtaa erinomaista englantia puhuva tummahiuksinen nuorimies. Käy ilmi, että hän on Virosta. Nuorukainen kertoo tulleensa Puolaan Tallinnasta bussilla. Punk on rajaton riemu! Na zdrowie!

– Luxepressillä Varsovaan. 22 euroa yhteen suuntaan. 18 tuntia. Kyllä siinä sai ihan hyvin nukuttua, ihan hyvät jalkatilat. Eihän se mitään herkkua ole, mutta sillä mennään millä päästään.

Kun kerron itse maksaneeni lennoista Turusta Gdanskiin ja takaisin yhteensä 30 euroa, on nuorukainen hieman murheellisempi.

– Lennot Tallinnasta ovat aivan törkeän hintaisia nykyään, ei mitään mahdollisuuksia lentää. Pakko oli päästä tänne, koska yksi lempibändeistäni Night Fever tekee tänä vuonna vain kolme keikkaa.

Kun kerron Night Feverin esiintyneen vain hetkeä aiemmin Helsingin Bar Loosessa, on nuorukainen hieman murheellisempi.

– Tiedän. Sain tietää siitä keikasta viikkoa myöhemmin tapahtumasta. Olisihan minun ollut paljon kätevämpi tulla Suomeen, mutta nyt olen täällä.

Nostan puolalaista mallasjuomaani kippistelläkseni nuorukaisen kanssa, luetellen samalla virolaisia votkamerkkejä: Viru Valge, Viru Kange, Saaremaa… Na zdrowie!

– Saaremaa, kaveria naurattaa. – En itse asiassa juo alkoholia, en ole koskaan ollut edes humalassa. Miksi? Se ei vain ole koskaan kiinnostanut. Monista tuntuu tulevan paljon tyhmempiä päihtyneenä. Nautin musiikista mieluummin selvinpäin.

Kysyn kaverilta, eikö häntä haittaa olla selvänä tapahtumissa, missä niin suuri osa yleisöstä on humalassa.

– Ei oikeastaan, koska keskityn musiikkiin ja konserttielämykseen. Nyt minun täytyykin jo mennä katsomaan, onko illan ensimmäinen akti jo aloittanut. Kiitos mukavasta juttutuokiosta. Nähdään!

Totean, että tämä on pelkästään arvostettavaa ja kunnioitettavaa, otetaan sille. Na zdrowie!

KUHAN DOKAA VITUSTI!

Festivaalialueella puolen litran tuoppi puolalaista lager-olutta maksaa 14 zlotya eli vajaat 3,50 euroa. Kun ynnäilen omankin matkani kokonaiskustannuksia käy nopeasti ilmi, että maksettuani matkani Puolaan ja takaisin sekä kolmen yön majoitukset paikan päällä en saisi samalla rahalla edes yhtä hotelliyötä enää Suomessa, saati kokonaista viikonloppua. Sen verran pahasti hinnat ovat Suomessa karanneet jo käsistä – asia, minkä muutkin ovat jo noteeranneet.

Päätän viihdyttää itseäni soittamalla rumpuja polviini. Se ei jää noteeraamatta erinomaista englantia puhuvalta vaaleaveriköltä, joka alkaa välittömästi haastatella minua. Mukavassa nousuhiprakassa olevalla nuorella naisella vaikuttaa olevan hyvä meininki.

– Mitä teet? Kuka olet? Mistä olet? Soitatko rumpuja? Minä tiesin! Niin minäkin! Arvaa mitä! Minä aloitin rumpujen soittamisen vuosi sitten täällä! Yritin ensin mennä backstagelle, mutta siihen järkkäri sanoi, etten pääse. Siihen totesin, että minä olenkin menossa lavalle soittamaan. Seuraavaksi olinkin jo lavalla soittamassa jonkun bändin rumpuja. Ystäväni sanoi, että olen hullu.

Vahvasti meikattu parikymppinen ilopilleri esittelee itsensä Jasmineksi – tai jotakin sinne päin. Saattaa se olla Zasminekin. Tai Zastava. Fiat Zastava?

Vitustakos näistä tietää?

– Olet siis Suomesta? BEHERIT, nainen lausuu ja heiluttaa villisti tukkaansa samalla nostaen kätensä ilmaan kennel-liiton merkillä eli etusormella ja pikkurillillä.

Pidän tästä naisesta. Pidän tästä naisesta erittäin paljon. Pääsisiköhän hänen kanssaan harjoittamaan tänä iltana vielä haureutta? Vähän enemmän puolalaista kaljaa ja votkaa sekä herkkiä keskusteluja Beheritin Holocauston, Impaled Nazarenen Mika Luttisen sekä Barathrumin Demonos Sovan runouden syvimmästä olemuksesta.

Ajatukseni keskeytyvät, kun villin blondin kylkeen liimaantuu kuivahkon kalsea kukkakeppi. Onkohan se tuon poikaystävä? Veli? Kukkakeppi vaikuttaa ylisuojelevalta ja huolehtivalta. Toisaalta, ymmärtäähän sen. Sälli katsoo happamana vierestä, kun ihanuus jatkaa sanatulvaansa:

– Sinulla on bändi? Minkä niminen? Arvaa mitä! Minullakin on bändi! Sen nimi on Black Death, Musta kuolema. Haluatko kuulla sitä? Meillä oli eilen treenit! Voin soittaa sinulle eilisiä treenejämme!

Seuraavaksi vaalean villikissan älypuhelin alkaa soittaa alkeellisen primitiivistä black metallia. Totean naiselle diplomaattisesti, että yhtyeen musiikki tuo mieleen Burzumin, Beheritin ja Bathoryn alkukantaisuuden.

– Nyt mennään katsomaan bändejä, kukkakeppi toteaa, vetäen vaalean villikissan peräänsä keikkapaikan uumeniin.

Nyyh, voihan kyynel, mietin. Nyt emme päässeet syventymään Holocauston, Luttisen ja Sovan taiteen intiimimpiin yksityiskohtiin.

PUOLAN KIELEN ALKEISKURSSI

Tänä aikana lavalle on noussut puolalainen TRÄUME, joka vaikuttaa ihan lupaavalta mäiskeeltä sen parin laulun ajan, mitä yhtyeeltä ehdin nähdä. Yhtyeellä on sopivan lyhyitä lauluja, joita tulkitsee raa’an ja hyvän lauluäänen omaava tummatukkainen nuori vihainen nainen. Kurwa!

Kurwa on puolaa ja tarkoittaa huoraa. Puolassa pärjää varsin hyvin pelkästään kolmella sanalla, sillä 60 prosenttia keskusteluista hoituu sanoilla dobry, dzekujee ja kurwa. Dobry on ”terve”, dzekujee ”kiitos” ja kurwan te jo tiesittekin. Se on sana, minkä jokainen lapsi oppinee ensimmäisenä sanana elämässään ainakin sen perusteella, miten jokainen vastaani tuleva puolalainen näyttää sitä hokevan.

Lähin suomalainen vastine on varmaankin vittu. Siitä puhe mistä puute. Kun Suomessa kaivataan vittua, Puolassa janotaan huoraa. Jostain syystä kurwan syvin olemus ei ulotu pelkästään tähän, vaan sen perään voidaan lisätä vaikkapa konjuktio mać, jolloin kurwa mać tarkoittaa yhtäkkiä tietenkin ”mitä vittua”. Tärkeimmät puolalaiset sanat ja lauseet eivät löydy tietenkään Duolingosta vaan tältä sivustolta.

Na zdrowie!

Ranskalainen hard core -trio SWIMMIN’ POOR omaa keski-ikäisen naispuolisen laulaja-kitaristin. Kurwa! Koska musiikkinsa ei herättele erityisen vahvoja ja intohimoisia tunteita, päätän tehdä lähempää tuttavuutta puolalaisen keskustelujuoman eli paikallisen votkan kanssa.

Vapaalla kädellä kaadettu votka siivet antavalla kansainvälisellä energiajuomalla maksaa 28 zlotya eli vajaat seitsemän euroa. Na zdrowie!

Arviolta 300-400 -päinen yleisö herää ensi kertaa kunnolla henkiin tämän artikkelin pääkuvassa nähtävän puolalaisen JAD:n aikana. Lavan edustan pitti pyörii vinhasti, kun paikallinen suuruus piiskaa yleisöä yhä villimpään ekstaasiin. Kai tätä voisi johonkun D.R.I.:n ja Nuclear Assaultin kaltaiseen thrashcoreen verrata, mutta esikuviensa kaltaisia iskusävelmiä ei bändiltä tunnu löytyvän ainakaan vielä – tai sitten siksi, koska nelikon kappalemateriaali ei ole itselleen ennestään tuttua.

Täytynee siis keskittyä olennaiseen. Vodka Red Bull!

– Otatko tuplana?

Tietenkin otan! Otetaan sille! Na zdrowie!

SIKA-ÄPÄRÄN OMATEKOINEN TEKOPILLU

Vapaalla kädellä kaadettu drinkki kustantaa 41 zlotya eli vajaan kympin. Sitä siemaillessa kelpaakin jo alkaa valmistautua tapahtuman ruotsalaisvieraisiin, joista ensimmäisenä lauteille on nousemassa sitä kaikista klassisinta D-beatia takova MEANWHILE.

Mitä vittua, ovatko nuokin vielä olemassa! Elääkö Jallo Lehto vielä? Vitun Sika-Äpärä! Kurwa! Mitä kuuluu Jari Juholle? Onko sälleillä vielä se omatekoinen tekopillu käytössään?

Päätän hakeutua lavan eteen itseni ja kaikkien muiden konserttivieraiden kiusaksi. Valitettavasti Meanwhilen alkukeikka on teknisiä vastoinkäymisiä täynnä. Se ei näytä yleisön menoa kuitenkaan haittaavan, pikemminkin päinvastoin. Pelkän basson, rumpujen ja laulun voimin esitetyn kolmosbiisin aikana meno äityy suoraan sanottuna brutaaliksi. Vasta kolmas kitaravahvistin vie keikan viimein kunnialla loppuun.

Olen viimeksi tuntenut kuolevani keikalle, kun 1500 brittiläistä punkin, mallasjuoman ja jalkapallon nimeen vannovaa kaivostyöläistä puskee selkääni Sham 69:n noustessa Wolverhamptonin Wulfrun Hallin lavalle syksyllä 2016 Midlands Calling -tapahtumassa.

Nyt ruotsalainen Meanwhile saa yhtäkkiä saman efektin aikaiseksi parin sadan puolalaisen punkkarin teutaroidessa villisti takanani pitissä. Sieltä kun tulisi strategisesti ojennettu kyynärpää tai kääntöpotku takaraivoon, niin se olisi menoa.

Tätä se on, konserttielämys. Silloin vasta tuntee elävänsä, kun tuntee kuolevansa. Ei tätä suomalaisten eturivin artistien keikoilla koeta. Ehkäpä Antti Tuiskun keikalla viimeksi Helsingin Olympiastadionilla, kun tyttölaumat halusivat vetää turpaan heitä päätä pidemmän ja leveämmän mörssärin yrittäessä puskea heidän eteensä paremmille permantopaikoille.

Toisaalta, voisiko olla parempaa paikkaa kuolla kuin oman suosikkiartistinsa keikalla? Onko tässä se syy, miksi Matin ja Tepon keikat ovat Suomen vaarallisimpia esiintymistilaisuuksia – ainakin, mikäli kuulut romanivähemmistöön?

KÄDET PUUTUU

Meanwhilen keikan loppupuolella käy ilmi, ettei bändi ole ihan parhaassa keikkaterässä. Se on se sama ikävä ilmiö kuin mistä Irwin Goodman puheli Suomen televisiossa jo 1970-luvulla kun kertoi siitä ikävästä ilmiöstä, miten suomalaisten soittajien kädet puutuu liian vaikeista lauluista. Sen huomaa siitä, miten kitaristi Jallo Lehto heiluttelee käsiään kappaleiden välissä keikan loppuvaiheessa.

Perkeleen Jallo minkä teit! Pakko ottaa tähän konkurssiin taas pieni näkäräinen! Kurwa, double vodka red bull!

– 45 zloty, salin takabaarin nuori tarjoilijatar vastaa samalla, kun täyttää mukin puolihuolimattomasti vajailla mitoilla.

Perkele, kurwa, yli kymmenen euroa vajaista, tämä on ryöstö, mietin itsekseni. Kirjaan samalla muistipankkiini, että osta juomasi jatkossa vain ulkoterassilta.

Ruotsalainen ASOCIAL kiikuttaa lauteille Roope Latvala-Alexi Laiho -mallista Jacksonia kaulassaan kanniskelevan kikkarapäisen kitaristin, joka muistuttaa King Diamondin yhtyeen legendaarista Andy LaRocqueta sekä solistin, jonka habituksesta tulee mieleen Disfear- ja At The Gates -yhteyksistä tuttu Tompa Lindberg. Ehkä sälli on Tompan faija?

Asocial on hyvää jatkumoa Meanwhilen vyörytykselle sillä erotuksella, että jos yleisö oli rajumpaa ja väkivaltaisempaa Meanwhilen aikana, heiluu se nyt holtittomammin ja arvaamattomammin. Tällä kertaa älypuhelinkin lentää jo kädestä. Sen siitä saa kun ei kerrasta opi.

Onneksi ei kuitenkaan 45 zlotyn drinkki.

KUOLEMA KAPITALISMILLE

Pihabaarin jonossa bongaan yhtäkkiä tutun naaman: perkele, Sika-Äpärä -lehden Jallo Lehtohan se siinä! Vitun sika-äpärä, hihkun! Miten se omatekoinen tekopillu oikein meni: täytetään käytetty termos lämpimillä makarooneilla ja aletaan lykkimään, Jallo?

– Jotenkin noin se meni. Mutta mitä sinä täällä oikein teet, asutko täällä?

En todellakaan, tulin vain käymään, kun te olette täällä! Koska täällähän on kunnon D-beat -kemut koko rahan edestä. En tiennytkään, että tekin olette vielä olemassa tai edes keikkailette? Pakkohan tämä oli todistaa itse!

– Eihän me juurikaan keikkailla, viimeksi tosin esiinnyimme Kanadassa puoli vuotta sitten.

Milloin tulette Suomeen? Saako teihin mitenkään yhteyttä? Ettehän te ole edes sosiaalisissa medioissa! Tulkaa Suomeen keikalle! Yhteiskiertue Riistettyjen kanssa!

– Sosiaalisissa medioissa, Jallo Lehto naurahtaa paljonpuhuvasti. – Missä ja milloin me oikeastaan ollaan viimeksi nähtykään?

Jaa-a, sanopa se siinäpä se. Varmaakin No Securityn ja Gas Lipstickin Valvontakomission keikalla Lepakossa joskus 1991 – eli tuollaiset 33 vuotta sitten. Punk on rajaton riemu! Na zdrowie! Myyttekö merkkareita? Onko teillä niitä omatekoisia tekopilluja vielä myynnissä?

– Nyt täytyy lähteä roudaamaan. Nähdään!

Lyhyen, mutta sitäkin tärkeämmän kohtaamisen jälkeen jään jälkeenpäin harmittelemaan, mitä oikein kuuluu Sika-Äpärä -zinen toiselle päätoimittajalle Jari Juholle – ja kumman keksintö se tekopillu oikein olikaan? Kurwa!

Hurrien merkkatiskillä on myynnissä etupäässä Asocialin tuotteita: paitoja, levyjä, rintamerkkejä, patcheja… Meanwhileltä ei muuta kuin muutama hassu kangasmerkki.

– Meanwhilella oli kolme paitaa, mutta ne menivät heti. Itsekin ostin yhden, kertoilee Tompa Lindbergin faija.

– Ota siitä rintanappi ilmaiseksi, pyytää Tompan faijan valinnan myyntitäti.

Voihan perkele, näin sitä kauppaa tehdään. Tästä se lähtee. Ensimmäinen fixi on aina ilmainen, seuraavasta saat maksaa. Näin ollen hetki ilmainen paskanjauhamishetki Tompan faijan valinnan myyntitiskillä tulee lopulta kustantamaan 48 zlotya, millä saan yhden patchin, rintamerkin ja Asocialin Död åt kapitalismen -cd:n.

Annan pariskunnalle viisikymppiä ja käsken pitämään loput, sillä täytyyhän jaloa aatetta kunnioittaa. Kurwa!

NJET KURWA, DA TURPAAN

Tanskalainen NIGHT FEVER ei ole aiemmin liiemmin kiinnostanut, sillä yhtyeestä on huokunut ikävähkö Fullsteam-osaston löyhkä. Tiedättehän, sellainen munaton, karvaton ja hietön hipsteripunkin lemu, mikä ei tuoksu homeisilta treenikämpiltä, savuisilta nuotioilta ja käyneeltä mäskiltä vaan lattelta, sähkötupakalta, Lushin saippuoilta sekä Stockan hajuvesiosastolta.

Onneksi veli virolainen osasi vinkata tästä hienosta orkesterista, sillä Fullsteamin sijasta tämä tuntuisi olevan ehtaa Lepakkoa ja Oskun Divaria joskus 1990-luvulla, kun Babylon Whoresista ja Sleep Of Monstersista tuttu Ike Vil teki hymyssä suin kauppaa Oskun tiskin takana.

Hyvin rämisee ja soi, vaikkakin nämäkin juovat todennäköisesti mieluummin lattet keikan jälkeen kuin Carlsbergit, siellainen tietty tissiposkisuuden vivahde välittyy kaiken räimeen alta. Kurwa!

– Skriits skrääts skrööts, kysyy epäilyttävästi huojuva polakki lasittunein katsein yhtäkkiä.

Sorry, in english, please. Or deutsch, vastaan.

– Deutsch? Sieg heil?

Ei vittu ei saatana. Tämäkin vielä. Puolalainen urpojuntti kaverinsa kanssa.

– Nou, totean.

Onneksi elekieli sentään pelaa. Kaivan tupakansytyttimen taskusta ja ojennan sen eteenpäin. Kundi sytyttää savukkeensa ja vie sytyttimen taskuunsa.

Ei vittu ei saatana. Tämäkin vielä.

– Do you have girlfriend, polakki kysyy.

Ei vittu ei saatana. Tämäkin vielä. Mitä vittua se sinulle kuuluu, mietin itsekseni.

– Nou, vastaan totuudenmukaisesti. Lähtisi juntti jo vittuun siitä huojumasta.

– I knew it, jatkaa tuntematon sälli vittuilujaan.

Niin se menee, jatkan pohdintojani. Hetken aikaa kuvittelin saavani puolalaista pillua, sen sijaan näytän pian saavani puolalaista rystystä.

NÄINKÖ VIINA VAIKUTTAA?

Siihen pisteeseen tilanne ei onneksi etene, kun junttiurpon toveri pyytää ystäväänsä jatkamaan matkaa. Sitä ennen junttiurpo kaivaa vielä sytyttimeni taskustaan ja ojentaa sen takaisin.

– Olisit vain pitänyt sen, mietin itsekseni. Olisi hyvässä lykyssä saanut poltettua itsesi vielä hengiltä.

Niin kai se menee, että junttiurpoilta ei voi välttyä, oli maa mikä tahansa. Ehkä veli virolainen oli oikeassa – tai se hahmo, joka antoi kouvolalaisen Maho Neitsyt -kännipunkyhtyeen epäviralliselle kokoelmalevylle nimen Näinkö viina vaikuttaa?

Näin se näemmä vaikuttaa. Tässä vaiheessa iltaa ei pystyssä näytä olevan kuin hulluimmat ja humalaisimmat. Ehkä ruotsalainen SWORDWIELDER piristäisi?

Ehkä ei sittenkään. Kun olen kuunnellut puoli biisiä jotain epämääräistä jumitusta – joka vie ajatukset brittiläisen kulttiyhtyeen Sleepin huuruiseen Jerusalem-hidasteluun – koen saaneeni kaiken, mitä tällä illalla oli annettavanaan. Ehkä en saanut pillua, mutta en turpaanikaan. Sain parit kovat keikat ja selvisin vielä yhdestä puolalaisesta yöstä hengissä.

Puolalainen rullakebab ja puolen litran kasviuutejuoma paikalliselta kebabkioskilta maksaa 30 zlotya (n. 7,50 euroa) ja painaa arviolta kilon. Sen syötyäni ja röyhtäiltyäni kapuan 18,50 euroa maksaneen majapaikkani yläpunkalle, minne jään lukemaan ruotsalaisia eroottisia novelleja luuristani. Ovatkohan ne Jari Juhon ja Jallo Lehdon käsialaa, mietin hetkeä ennen nukahtamistani. Kurwa!

DIY HARDCORE PUNK FEST vol. 16
SWORDWIELDER, NIGHT FEVER, ASOCIAL, MEANWHILE, JAD, SWIMMIN’ POOR, TRÄUME
6.4.2024 Podwórko Art, Gdynia, Puola

Teksti: Nalle Österman
Valokuvat: Oskar Ohlson (http://silkeselenium.se/oskar/)

”Millainen ihminen ottaa idolikseen tuollaisen Andyn ja miten se vaikuttaa tuon ihailijan elämään”, nimimerkki 767607 kysyi Ylen verkkosivuilla 17. lokakuuta 2018 julkaistun Andy McCoyn Live Ammo -haastattelun kommenttipalstan yhteydessä.

Vastaus: minä olen ottanut. Miten se on vaikuttanut, niin varmasti se on tuonut enemmän väriä ja vuoristoratoja elämääni kuin kultaista keskitietä kulkeneen konservatiivisemman tallaajan eloon keskimäärin.

Sopii kysyä, miksi joku ei sitten haluaisi ottaa Andy McCoyn kaltaista henkilö idolikseen? Henkilöä, jolla on ollut näkemystä ja rohkeutta kulkea omia latujaan ja siinä sivussa tehdä itsestään ja yhtyeestään tarunhohtoinen legenda jo oman elämänsä aikana.

Samalla McCoy on toiminut esimerkillään tienraivaajana niille lukemattomille suomalaisille artisteille Himistä ja Nightwishista Darudeen ja Bomfunk MC:siin, jotka ovat lähteneet maailmalle testailemaan siipiensä kantavuutta säveltaiteellaan.

Ei siis mikään turha jätkä.

Traditiota rakentamassa

Yksi hauskimmista ja mieleenpainuvimmista haastatteluistani vuosikymmenten varrella onkin alkukesällä 1995 tekemäni haastattelu samaisen Andy McCoyn (oik. Antti Hulkko, s. 11.10.1962 Pelkosenniemi) kanssa.

Näinä aikoina Hanoi Rocksin legendaarinen kitaristi ja lauluntekijä oli jälleen kerran kirjattu julkisuudessa menetetyksi tapaukseksi palattuaan edelliskesänä Suomeen keikkailemaan Shooting Gallery -yhtyeen surullisenkuuluisan suomalaisversion kanssa, joka levisi käsiin välittömästi kesän 1994 Suomen keikkojen jälkeen.

Vuotta myöhemmin kaikki oli toisin.

McCoy ei ollut levännyt laakereillaan mahalaskun jälkeen vaan oli kaikessa hiljaisuudessa levyttänyt kokonaisen 14 sävellyksen ja reilun 63 minuutin mittaisen sooloalbumin Tukholmassa.

Nyt, reilut 23 vuotta myöhemmin, tuota Building On Tradition -nimellä siunattua McCoyn toista sooloalbumia pidetään yleisesti ottaen yhtenä McCoyn komean diskografian kulmakivenä, jolta löytyy yksi kaikkien aikojen kauneimmista – ellei kaunein – sävelteos tältä majesteettiselta lauluntekijältä, eli levyn avaava seesteinen ja harmoninen rakkauslaulu Strung Out.

Ei siis ihme, että ihmiset olivat innoissaan – ja ovat edelleen.

Tästä yhtenä osoituksena turkulaisen Svart Recordsin syksyllä 2017 julkaisema tuplavinyylipainos levystä, jonka puitteissa päädyin haastattelemaan McCoyta kahteen eri otteeseen edesmenneeseen Suosikki-lehteen 1995. Haastattelut eivät kuitenkaan koskaan päätyneet lehteen asti, koska onnistuin maanisessa euforiassani hinnoittelemaan itseni ulos kirjoituspalkkioissa.

No, nähköön ne nyt Rievussa vihdoin päivänvalon ilmaiseksi taiteen, kulttuurin ja aikalaiskuvauksen nimissä. Aikalaiskuvauksen, mitä värittää näihin aikoihin miehestä julkaistut lukemattomat lehtijutut, jotka kuvastavat herran meininkiä noihin aikoihin varsin osuvasti.

Näistä haastatteluista ensimmäinen oli varsin perinteinen istunto, joista parhaiten jäi mieleen Andyn ja tämän Angela-vaimon minulle syöttämät tomaatti-mozzarella -makupalat, mutta onneksi tuo toinen sessio oli toista maata.

Niin mainio oli sessio, että siitä taltioitu kasetti oli kadoksissa kokonaiset 20 vuotta, kunnes eräänä päivänä löytyi vihdoin arkistoistani, mikä mahdollisti vihdoin tämänkin artikkelin valmistumisen. Sattumaako?

Sporalla aurinkoon

Näihin aikoihin Andylla oli tapana antaa haastattelunsa Hamlet-nimisessä anniskeluravintolassa Helsingin Kaisaniemessä lähellä silloista asuntoaan, niin myös ensitapaamisellamme.

Myös toinen sessiomme oli sovittu samaan ruokaravintolaan, mutta tuona päivänä kohtalo päätti toisin. Tallaillessani Vilhonkatua pitkin kohti määränpäätäni näen Andyn vaeltavan vastaani tuntemattoman nuorukaisen kanssa, jonka Andy esittelee ”roudarikseen”, Makeksi.

Koska luontoäiti hellii meitä kaikkia helsinkiläisiä tuona kauniina kesäpäivänä ihanalla auringonpaisteella ehdotan Andylle, voisiko tämän haastattelusession tehdä ulkoilmassa, koska mielestäni olisi suorastaan rikollista istua sisätiloissa näin upeana päivänä.

– Yeah, mä tiedän yhden hyvän terassin Hagiksessa (Hakaniemessä – toim. huom.), mennään sinne.

Viereiseltä raitiovaunupysäkiltä lähtevä ensimmäinen raitiovaunu ei suostu ottamaan värikästä seurakuntaamme edes kyytiinsä kahta pysäkinväliä varten, mutta onneksi toisella yrityksellä tärppää, kun kuljettaja joutuu päästämään matkustajia pois kyydistä.

Tuo hyvä terassi osoittautuu Hotelli Strand Inter-Continentalin – joka tätä nykyä tottelee nimeä Hilton Helsinkin Strand – terassiksi, joka on jo täyttynyt lähes äärimmilleen erilaisia virvokkeita nauttivista auringonpalvojista, vaikka kello on arkipäivänä vasta kaksi iltapäivällä.

Saatuamme hetkeä aiemmin vapautuneeseen pöytäämme vihdoin virvoittavat kesäjuomat eteemme, aloittaa Andy tarinointinsa.

– Näettekste ton talon, missä lukee Canon. Mä asuin siellä, silloin kun mä soitin Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma- ja Tahdon rakastella sinua -levyillä. Ne oli kauheita hittejä aikoinaan. Mulla oli noi kaks kattoikkunaa tuolla korkeimmassa kerroksessa. Yks egyptiläinen diplomaatti, jolla oli suhde yhteen – mä en viitsi sanoo nimee – aika korkeeseen naispoliitikkoon, joka on nykyään noissa EU-bisneksissä kimpassa, niin se antoi mulle ton ilmaiseksi.

– Se antoi mulle seitsemäksi kuukaudeksi ton kämpän, ei vuokraa eikä mitään. Se sanoi, että maksa kun jaksat. Kato kun se luotti, että siel ei hajoo eikä sielt katoo mitään. Siel oli antiikkii ja sellaista. Sanoi vaan, että maksa puhelinlaskus, maksa sähköt ja muut ja pidä kämppä kondiksessa. Parempi et sä oot täällä eikä joku käy snutaamas tyhjää kämppää, koska tääl on niin paljon antiikkii ja arvotavaraa. Skål, Andy huikkaa ja kilistää lasinsa muun pöytäseurueen kanssa.

Kippis!

Kadonneiden kynttilänjalkojen arvoitus

– Vaikka tääl on nyt aurinkoista, niin Los Angelesissa tää olis talvipäivä. Kelaa silloin kun ulkona on 34 astetta, niin et sä silloin pidä nahkabyysiä jaloissa. Mulle tää on ihan viileetä. Jotkut tuijottaa, et miten sä jaksat? Mut kun tää on mulle viileetä, vielä.

Totean Andylle, että meille tämä keli edustaa jo kuumaa kesäpäivää.

– Se johtuu siitä, et teidän kroppa on jo tottunut tähän ilmastoon, teille viis plusastetta on jo lämmintä. Sitä Losin yhtätoista vuotta ennen mä asuin seitsemän vuotta Lontoossa. Siellähän mä siihen heroiinikoukkuun jouduin. Vittu, niin halpaa, niin stydii. Huntilla klaaras iisisti vuorokauden. Hinnat tääl on nykyään ihan pilvissä samalla kun siitä on tullu pikkuskidien keskuudessa muotii, kun pikkuskiditkin vetää lähiöissä pollee, Andy kuvailee, esittäen samassa nopean pyynnön tai vaatimuksen toimittajallenne.

– Osta aski röökii. Ota Pall Mallia, punaista. Jos ei oo, niin sitten Camelia.

Kova aski, pehmee aski?

– Se on samaa paskaa eri paketissa, ei sillä oo välii. Mä en oo koskaan tajunnu tota kova/pehmee-boksi systeemii, paitsi et pehmyt menee takafikkaan.

– Ja pehmeestä saa väännettyä hätäsen, Make lisää.

– Mä vihaan hätäsii, vittu se maistuu pahalta. Ennemmin mä tyhjennän röökin ja vedän filsun veke. Silloin vois vetää tässäkin, ellei olis jotain huumekyttää täs. Ja tuskin olis, koska se katois nopeesti tuulen mukana savuna ilmaan.

Samassa Andy alkaa selittää Makelle tuoretta kadonneiden kynttilänjalkojen tapausta, missä Andya syytettiin arvokkaiden antiikkiesineiden varastamisesta.

– Mulla oli rosis viime viikolla, mua syytettiin 16 000 markan arvoisten hopeisten kultaosilla varustettujen kynttiläjalkojen katoamisesta. Kun mä olin käynyt samassa mestassa kuulemma. Samana päivänä tai myöhemmin sen tyypin mutsi oli käynyt tarkastamassa sen mestan, koska siellä on paljon antiikkia ja kaikki on ollut siellä. Neljää päivää myöhemmin oli tullut ilmoitus, että jotain on kadonnut, ja mua syytettiin siitä. Sen jälkeen siellä on käynyt niin paljon jengiä. Siellä oli kuus tyyppiä läsnä ja kukaan ei edes nähnyt, että mä olisin kierrellyt katsomassa mitään.

– Ekan kerran mun asianajaja – mulla on helvetin hyvä – sanoi, kun me mentiin tuomiota venaan, niin mä kysyin siltä et tuleeks tästä vittu sakkoja. Kaiken lisäks mä olin syytön, mä en tehnyt sitä juttua. Musta tuntuu, et kundit vei itse ne kaniin tai möi, et ne pystyi bailaan, kun mutsi ja faija oli landella. Ja sit ne kelas, et tolla on louvoo, tällä jätkällä on rahaa, niin pannaan tää sen niskaan.

– Syyttäjä sanoi, että tällä asialla on mulle hällä väliä. En mä tajunnut sitä, kun en mä käy tällaisissa, niin mä kysyin taas mun asianajajalta, et tuleeks tästä vittu sakkoja. Niin se sanoi, että ei, ei tuu mitään. 26 vuotta hän on käynyt oikeudenkäynneissä eikä ole koskaan ennen kuullut syyttäjän sanovan, että tällä jutulla on hänelle hällä väliä. Se tarkoitti, et tää on heitetty oikeudesta ulos.

Eli sut on oikeudenmukaisesti todistettu syyttömäks.

– Mä sanoin vielä tuomarille sen tuomion jälkeen, et mä haluun kiittää. Kun mä tulin tänne, niin mä pelkäsin herra tuomaria koska mä ajattelin, että tästä on tulossa Amerikka. Et heti kun nähdään joku jolla on rahaa, niin maidotetaan sitä. Kiitos Jumalalle, että Suomessa laki vielä toimii. Ja mä oon kehunut poliisia täällä lehdissä, koska ne ei oo niin kuin Jenkeissä, vittu.

Saa olla rauhassa, Make komppaa.

– Tulee turvallinen fiilis, kun ne on ympärillä. Tietää, ettei tuu joku sekopää vittu takaapäin. Mä olin raflassa pari viikkoo sitten, niin yks jätkä tuli pimeestä ja veti. Ja vittu kun tuli verta. Broidi tuli siihen, et mitä vittuu – ja veti nyrkillä sitä naamaan. Todistajii helvetisti. Sit se jätkä sanoi, et mä poltin sitä röökillä. Mä menin poliisikuulusteluihin ja mä sanoin, et mulla oli rööki kädessä kun mua lyötiin nenään.

– Onhan se voinut olla mahdollista, et mä olen voinut polttaa sitä kundia vahingossa. Ja tää on Suomen rikkaimman miehen poika, joka on päätodistaja, millä on aika paljon painoarvoo. Mä sanoin, et jos ne haluaa oikeudenkäynnin, niin kundi maksaa loppuikänsä. Jos se luulee, et se pystyy jemmaan fyrkkaa, niin kyl mul on tyyppei, jotka pitää siit huolen et mitään ei mee jemmaan. Ne fyrkat löytyy kyl siltä jätkältä tai sen mutsilta. Tai sitten se pudottaa keissin. Mutta, se heittää mulle pöydän ali viis tonnii palveluksesta, ettei sen tartte maksaa loppuikäänsä. Koska on kaks uhria ja kuus todistajaa sitä vastaan. Sillä on vaan se yks kaveri, jolla on rikosrekisteri.

Maken mielestä Andy on olosuhteiden uhri.

– Mut kun pääsee tähän vitun superstarastatukseen, niin sit se menee liian pitkälle. Jengi kelaa silloin vaan fyrkkaa. Ja mä oon täys vastakohta, kun mä oon nähny niin paljon fyrkkaa, niin mä en enää kelaa sitä. Sillä mä tiedän, mitkä ongelmat se tuo mukanaan. Ensinnäkin kaikki ohivetäjät. Ei ainoastaan rikolliset vaan nää bisnestyypit, jotka on pahimpii. Jos sä et hae fyrkkias niin voit olla varma, et ne menee jonkun muun taskuun.

Ääniala kuin Freddie Mercuryllä

Synnyinmaahansa kesällä 1994 palannut Andy ei ollut näihin aikoihin virallisesti muuttanut Suomeen, vaan oli vielä tuolloin omien sanojensa mukaan täällä ainoastaan käymässä. Tätä kirjoitettaessa tuota vierailua on kestänyt jo kokonaiset 24 vuotta.

Kysyn Andyltä, onko Suomi hänen mielestään muuttunut tämän palattua tänne takaisin. Onko hän oppinut diggaamaan Suomea?

– Suomi on onneksi muuttunut siitä kun mä olin pikkuskloddi. Silloin täällä oli ihan eri meno. Jengi on nykyään paljon avarampaa. Mä muistan kun piti mennä raflaan, niin se oli vittu tarkempaa kuin olis menny kirkkoon, miten piti pukeutuu, Andy manaa.

– Piti olla skraga, niin mulla oli taskussa aina joku skraga. Vaik oli t-paita ilman rotsii, mut jos oli skraga, niin pääs sisään. Ja heti kun pääs sisään, niin tää hirttonaru veke. Sillä skragoista mä en diggaa. Yeah, mä diggaan niist jenkkiläisistä bow tieseista, sä tiedät mis on ne nahkavyöt. Niistä mä diggaan. Mut en mä mistään skragoista diggaa. Vittu joku kangas tässä, ihan kuin joku esiliina jollain vauvalla, et osataanks syödä kunnolla.

Päätän siirtää keskustelun ikävämmistä aiheista mukavimmille vesille, onhan maestro juuri julkaissut sävelteoksen, joka musiikillisesti yltää Hanoi Rocksin huippuhetkiin ja parhaimmillaan onnistuu jopa ylittämään nekin. Andylla onkin vakaa käsitys levyn myyntipotentiaalista.

– Tää Building On Tradition tulee myymään vanhalla maineella suurin piirtein miljoona kappaletta. Mutta kuten mä sanoin ennen, niin jos me breikataan Jenkit, niin sit se todellakin räjähtää. Ja tällä levyllä on hyvät chanssit breikkaa siellä.

Kitaristi panee röökiaskin kiertämään. Itse kieltäydyn kuitenkin tässä kohtaa tarjotusta savukkeesta, olenhan lopettanut röökaamisen taas kerran kerrasta poikki jo puoli vuotta aiemmin.

– Mä olen yrittänyt, mut mä en pysty kerrasta poikki. Mut mä oon vähentänyt röökin polton kolmesta boksista kahteen boksiin ja seuraavaksi on vuorossa yks boksi. Ja kaikki tää äänen vuoksi. Sen vuoksi, että laulu tulis helpommin, Andy selvittää ja antaa samalla nopean demonstraation laulutekniikastaan täydelle terassille.

– Niinku, whee-hee-hee-hey-heyy… Ton pitäis tulla helpommin. Ja mulla on vitun laaja skaala, mikä on epätavallista. Sillä tavallisesti jengillä on joku ala-, keski- tai ylätenori, mutta mulla on se lahja mikä oli Freddie Mercurylla Queenissa, että mä pääsen helvetin korkealta ja matalalta myös, niinku et mä pystyn laulaan ”I watched TV and it – insults me freely”.

Myös Make hehkuttaa ja kehuu Andyn uutta levyä vitun kovaksi.

– Uuden levyn kanssa tehtiin todella kovaa duunia. Esimerkiksi Strung Out on biisi, josta on tulossa klassikko – tai siitä on tullut jo. Et kelaa, et on kuullut sen ennen, mut ei oo kuullu. Silloin tietää, et on klassikko. Et siinä on jotain, minkä tunnistaa, mut ei oo silti koskaan kuullut sitä melodiaa. Silloin tietää, et on tehnyt klassikon. Tällä lp:llä on pari klassikkoa – ja se on paljon. Tavallisesti bändin uralla on vaan yks. Pellellä on Moottoritie on kuuma, se yks biisi.

Heitän väliin, että eikö Tahdon rakastella sinua ole sitten myös?

– Se ei oo klassikko yhtä hevisti, koska se on liian poppia eli sitä ei oteta tarpeeks vakavasti. Mutta silloin kun mä menin lavalle Pellen kanssa Kaisaniemen puistossa toissa viikolla vuosien breikin jälkeen kahteen vikaan biisiin, niin hyvä keikka, mut kun mä aloin soittaan niin jumalauta se teltta oli räjähtää. Se oli ihan Beatles-hysteriaa. Ja mä yritin vaan muistaa, miten nää biisit nyt meni, kun olin kuitenkin ollut 15 vuotta niitä soittamatta.

Mut sä muistit.

– Mut mä muistin, yeah. Vittu, onks noi armeijan äijii? Ja sit kun se veti täyttä komppikitaraa, niin mä pystyin värittään helvetisti ja heittää snadeja juttuja, et siitä tuli nastempaa.

Vuosaaren nuorin pilvikauppias

– Mä taidan ostaa rullaluistimet. Jos sä osaat luistella, niin ne on iisit. Ja mä osaan luistella, hiihtää mä en osaa. Mut kelaa nyt, niin kuin täällä Hagiksessa – missä mä liikun paljon keskustan lisäks – niin Vanhallekin pääsee varmaan minuutissa.

Totean Andylle, että Helsinkiin palattuaan hän on näyttänyt olevan kiinnostunut jeesaamaan paikallisia nuoremman polven rockbändejä kuten 69 Eyesia, jolta oli haastatteluhetkellä julkaistu kakkosalbumi Savage Garden, mille Andy McCoy oli antanut panoksensa Wild Talk -nimisen sävellyksen muodossa – joka on nyt tätä kirjoitettaessa julkaistu nyt joulukuussa 2018 Andy McCoyn omana tulkintana miehen tuoreella Soul Satisfaction -mini-cd:llä.

– Tääl Stadissa on ollut nasta jeesata muitakin bändejä, yeah. Mä oon jeesannut 69 Eyesia, mutta just nyt me ei olla oikein väleissä, koska ne alkoi käyttää hyväksi mun nimeä. Ja niiden levy ei noussut edes listoille. Mä yritin vaan jelppaa pikkukundeja, et näin se menee, mitä te sekoilette. Et on pakko olla maali, jonkinlainen tähtäin. Ja päästä sinne. Ja siitä sitten ottaa jonkinlainen uus tähtäin, et tonne on päästävä. Niin mä ainakin aikoinani duunasin sen.

Ja ne halusi ilmeisesti suoraan siihen seuraavaan.

– Ne halus suoraan siihen seuraavaan, mut se ei tapahdu niin. Se on kovaa duunii, siihen menee satoja keikkoja. Ja vitusti matkustelua. Rääkkiä. Ja vielä tuntematon bändi. Elää sellaisella louvolla, et käynks mä Alkossa ja ostan halvimman whiskeyn vai syönks mä tänään?

Makea naurattaa.

– Tavallisesti alkuvaiheessa kaikki kelaa samalla tavalla. Menee pari kuukautta ennen kuin tajuu, et miksei panna kaikkee louvoo yhteen. Te kaks ostatte kaikilla fyrkilla ruuat ja me kolme tai kaks ostetaan kaikilla fyrkilla ne brenkut. Sit on molempii. Ei tarvii nähdä nälkää ja voi saada vielä myssyä päälle – jota tavallisesti saa ilmaiseks.

Myssyä – eli kannabista – eli yrttiä, jota Andy on alkanut vanhoilla päivillä ylistämään maasta taivaisiin, koska hän diggaa olla ”täyspilvessä”, kuten hän syksyllä 2018 julkaisemassaan tuoreessa omaelämäkerrassaan Rock’n Roll Star paljastaa.

– Mä kävin tossa moikkaa vanhoi frendei, tollasii vanhempii äijii, niin ne oli et ”moi Andy, mä sain uuden satsin, parisataa kiloo, täs on kymppi.” Tullut heiluttua pikkuskloddista asti kumminkin. Mä olin aikoinaan Vuosaaren nuorin pilvenmyyjä, 12-vuotiaana. Jätkät joille mä myin oli kaikki yli kakskymppisiä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut ryöstää mua, koska mulla oli se prätkäjengi takana. Kerran yks jätkä yritti ja veti ohi multa jotain viiden huntin edestä.

– Sit nää meni mutkan kans sille jätkälle, et kosket vielä kerrankin Andyyn, niin henki lähtee. Vittu, liipasin liikkuu puol senttii. Se on sun elämä. Sen jälkeen ei tullut ongelmii. Nää oli hevei jätkii. Sekin jätkä ammuttiin jossain kaksintaistelussa myöhemmin, jossain sekoilussa, tiedätsä. Ollaan niin miehii, et okei, mennään ulos. Toi on pelleilyä. Elämä on lahja. Väkivalta ja kaikki toi on sellaista skeidaa ja vituttaa, et on joskus pakko käyttää sitä. Kun jotkut tinalot ei snaijaa.

Ostatsä mulle salmiakkikossun?

Yritän Andylle tarinan hevibaari Bronxista Eerikinkadulta, mutta tämä tarina keskeytyy alkuunsa Andyn muistellessa omaa vierailuaan kyseisessä hevijuottolassa.

– Mä kävin kerran Bronxissa, yhdessä kapakassa tos Eerikinkadulla, enkä digannut yhtään. Yks kundi oli siellä ja pyörty kolme kertaa, kun se näki mut. Sit ne sanoi, et käy kätteleen se niin ehkä se rauhoittuu. Se oli pahin moka. Sit se pyörtyi taas ja mä pelästyin et jumalauta, tääl on sementtilattia. Jos se lyö päänsä lattiaan, niin varmaan tulee syyte taas mua kohtaan, vaikka mä en ole koskenutkaan siihen. Se oli niin hillitön fani.

Samalla Andyn ajatus ja katse siirtyy jo seuraavaan tapaukseen.

– Eiks noi oo armeijan äijii? Siel on jotain upseereita. Ootas mä ziigaan. Ei, kun mulla on se upseerin merkki toisessa kotsassa. Kapteenin merkki. Asento. Lepo. Ne on nyt lomilla. Kelaa niitä jätkii jotka on nyt skuugessa treeneissä, vittu maastokuteet ja kypärät päässä, vittu, ja 50 kiloo selässä.

Andylle ei armeija koskaan maistunut.

– Intti ei ollut mikään hyvä idis, eikä siel tullut käytyykään. Miks vitussa mä olisin vaihtanut johonkin 30 markan päivärahaan, kun mä sain 50 000 keikasta päivässä? Sehän olis ihan idioottimaista menoo, haastatteluhetkellä 32-vuotias mies selittää.

– Mä menin vaan suoraan, mikä tää nyt on, Helsingin sotilaskunnan korkeimman kenraalin luo Kaivopuistossa. Mä menin sinne ennen kuin mulle tuli edes kutsunnat sanomassa, et tää armeijan juttu ei oikein fudaa mulle. ”No miten olis siviilipalvelus?” Joo, ei fudaa, matkustan liikaa ympäri maailman. Sitä paitsi mulla on huonoja tapoja ja mä en kuuntele ketään eikä mua käske kukaan mitään. Et jos mä meen sinne, niin mä oon sit sellissä sen koko linna-ajan.

– Se sanoi, että totta on, kyllä, mulla on nuori poika, kauhee fani. Et annatsä enemmän ihmisille musiikilla. Ja mä vielä muistutin sitä siitä, et Moottoritie oli ykkösenä Suomessa. Se sanoi, että täs on vapautus – sodan aikainen ja rauhan aikainen. Ei tarvii koskaan mennä sinne. Armeijasta on tullut eniten pyyntöjä, et eniten mä annan niille iloa musiikilla kuin olemalla siellä.

Totean Andylle, että hän on erittäin onnellisessa asemassa, koska hän saa soittaa musiikkia ja hänelle maksetaan vieläpä siitä hyvin.

– Mä sain lahjan, en mä opiskellut. Tai tietenkin mustalaispuolella kaikki soitti ja isoisä oli legenda. Vieläkin on. Ja täti, Anneli Sari, sehän on helvetin hyvä laulaja. Sen Stadin kämppä on muuten tos nurkan takana, helvetin hieno kämppä.

Yritän palauttaa keskustelun takaisin sinne hevibaari Bronxiin, missä on muuten vuodesta 1997 lähtien pitänyt majaansa eroottinen yökerho Alcatraz. Siellä nimittäin eräänä ehtoona Plastic Tears -yhtyeen solisti Miqu December saapui luokseni katkerana tilittämään, ”miksi vitussa se Andy meni duunaamaan juttuja 69 Eyesin kanssa, koska mehän ollaan paljon enemmän Hanoin jalanjäljillä kuin ne!”

– Se ei ollut siitä kyse! 69 Eyes ei matki Hanoita, ne on ottaneet vaan attityydin, mut Plastic Tears matkii Hanoita. Mä yritin aina selittää jengille, miks yrittää olla joku muu, kun sä oot maailman paras olemaan oma itses. Ei löydy parempaa Andy McCoyta kuin mä, koska mä olen Andy McCoy! Miksi yrittää olla joku muu? Ole oma itsesi ja kehitä sitä! Ja kukaan ei ole parempi olemaan suna kuin sä itse! Yeah, ei oo parempi olemaan sinuna tai sinuna kuin te. Tai muna…

Andyn tarinointi keskeytyy, kun nuori vaaleaverikkö lähestyy varovasti pöytäseuruettamme.

– Hei anteeks, ootsä Andy McCoy…

– Kaikki aina luulee.

– Eiku sä oot.

– No oon oon…

– Anna mulle nimmari, pliis, mä rupeen itkeen…

– Ostatsä mulle lonkeron sit?

– Voin mä ostaa, jos mä haen ensin rahaa… Voitsä laittaa mun kaverille kans?

– No hyvä, lonkeron hinnalla saat kyl.

Tyttö kertoo Andyn pelastavan hänen koko kesänsä. Nimikirjoitusta raapustaessaan Andy tiedustelee tytön nimeä. Andy kertoo kirjoittavansa Lauralle ennakkoon kiitokset lonkerosta.

– Huh, ihanaa, tyttö huokailee.

Seuraavaksi tyttö pyytelee anteeksi tunkeutumistaan seuraamme, sillä näyttäähän meillä olevan niin mukavaa tässä terassilla. Totean, ettei tässä mitään, ihan vaan Suosikin haastattelua ollaan tekemässä, mutta ei siinä mitään, pääset mukaan.

– Hähhähhäh, Andy naureskelee.

– Mä luin sitä lehteä joskus, silloin kun mä olin koulussa, Laura muistelee.

– Et sä sit enää oo, Andy utelee Lauralta.

– No en mä enää, nykyään mä oon jo töissä.

Luoksemme alkaa ilmestyä takavasemmalta enemmänkin uteliaita kansalaisia.

– Kirjoitatsä mullekin, hieman varttuneempi nainen tiedustelee hieman töksäyttävämmin.

Andy havaitsee vivahde-eron äänensävyssä ja heittaa vastapallon heti takaisin.

– Ostatsä mulle salmiakkikossun?

– Salmiakkikossun?

– Joo.

– No kuule ostan! Mulla ei vaan ole kynää!

– Käy ostaan se salmiakkikossu sil aikaa, käy hakeen se nyt.

Onneksi toimittajanne on varautunut kynällään tällaisiinkin tilanteisiin.

McCoy – vaeltajan poika, joka ei pysy paikallaan

Kun naiset ovat suunnanneet tiskille jonottamaan juominkeja rocktähdelle, voi puheenvuoro jatkua.

– Mä juon harvoin stydimpää, se ei oo hyvää mulle. Mulle tulee putkii. Mut yhden mä voin vetää sun laskuus. Heti jos mä pyydän toista niin sanot vaan, et hei Andy, niin se riittää. Mä herään.

Andy kehuu nimikirjoitustaktiikkaansa hyväksi pankiksi.

– Ei saa nimmaria ennen kuin on heittänyt jotain itse. Hei, jos ei oo fyrkkaa, niin mä sanon et ”heitä kakskymppii, heitä viiskymppii”. Yhtenä iltana mä tein yli kuussataa. Käteistä.

– Asiaa, Make ihastelee.

– Oli pitkä viikonloppu. Oli kai perjantai ja joku pyhäpäivä, joku tollainen juttu, ja vittu fyrkat Jenkeistä ei ollut tullut ineen niin kuin piti, et mä olin PA. Mä kelasin, et mä meen täysinäiseen raflaan mis on rockfaneja. Sit mä, vittu, ”ai nimmari vai?”

– Sit mä katoin, et kun ne tarjos sen drinkin, et onks sul varaa, näytä lompakkoo. Emmä viitsi pyytää, jos siel oli tyhjää, mut jos näkyi satasii niin mä olin, et okei, seittemänkymppii. Jos ei näkynyt mitään, niin kakskymppii oli halvin. Sen alle mä en menny. Mitä mä sain silloin, 670–680 markkaa (n. 160 euroa vuonna 2018 – toimi. huom.), kahdessa ja puolessa tunnissa. Ja ilmaiset drinkit vielä siihen päälle.

Kysyn Andyltä, onnistuuko tällainen taktiikka kaikkialla.

– Onnistuu ympäri maailman. Munkin nimi on kasvanut ympäri maailman niin massiiviseks tässä ajan mittaan, että se on uskomatonta. Enhän mä pikkuskloddina halunnut tehdä muuta kuin soittaa kitaraa, en mä mitään menestystä kelannu enkä mitään louvoo. Oli vain vitun hauska soittaa. SIt se kaikki vaan tuli, kun mulle oli annettu lahja, mitä monella muulla ei kai oo, että mä osaan kirjoittaa biisejä ja skulaa skebaa.

Kaikilla on varmaankin jokin lahja, arvelen Andylle.

– Kaikilla on varmasti joku lahja, yeah, niiden pitäis vaan löytää se. Mulla se sattuu olemaan skulaaminen ja taide yleensä, musta piti tulla taiteilija…

Tässä kohtaa kerron Andylle, miten Suosikista oli tiedusteltu, olisiko hän kiinnostunut maalaamaan Suosikin Grand Prix -vuosikilpailuun taulun, joka lahjoitettaisiin arvonnan voittajalle.

Tiedustelu kuitenkin keskeytyy, kun vanhempi nainen tulee lonkerotuopin kanssa takaisin harmitellen, ettei tiskiltä löytynyt salmiakkikossua, mutta kelpaako tällainen. Toki kelpaa. Samalla nainen katsoo sopivaksi kertoa terveiset Jussi McCoylta, joka on Andyn suuri ihailija.

– Ahaa… Lähetä Jussille terkkuja. Tiedätsä mitä McCoy tarkoittaa? Mc on se poika ja Coy on muukalainen, joka ei koskaan pysy paikoillaan.

Milloin sä otit ton taiteilijanimen käyttöön? Tulikse jo koulussa, utelen.

– Tää taiteilijanimi tuli jo skidinä ja mä kelasin kun mussa on mustalaisverta, että mikä sopii. Sitten mä otin vanhan nimikirjan mikä sopii ja mä löysin, että McCoy on ollut alun perin mustalaisia. Siitä tulee vaeltajan poika, joka ei pysy paikallaan. Et toihan on sopiva. Miksei?

Jatkan taulun tiedustelua Suosikin vuosikisaan Andylta, joka kertoo maalaavansa taulun Suosikille ilomielin. Hän ei kuitenkaan lahjoita taulua kisaan ilmaiseksi, vaan lehti joutuu ostamaan sen häneltä.

– Mä en kuitenkaan pyydä kymppitonnia, minkä mä saan mun taulusta, vaan ne saa sen kahdella tonnilla. Ja se kehystetään ja se on mun duunaama, mut mä tarvitsen kuukauden aikaa, Andy toteaa.

– Se on taideteos, mä maalaan sen kunnolla. Emmä viitsi heittää jotain blää blää blää, se on kornii, se on ohivetoo. Ja ohiveto missä vaan… Mä en pidä ohivetäjistä. Jos sä teet kauppaa, niin tee kauppaa.

Andy – huono isä?

– Mulla pitäis nyt olla exhibition syksyllä Jenkeissä, missä mä käyn vaan avajaisissa, koska mulla on rundi. Siellä on esillä 30 eri maalausta, jotka mä olen tehnyt vikan kolmen vuoden aikana. Eikä mun duuni oo mitään helppoo. Se on taidetta eikä mitään abstraktia, että sekoitetaan vähän värejä sekaisin tälleen.

Lupaan kertoa Suosikin toimitukselle Andyn terveiset.

– Se on kaks tonnia. Ja muista myös kertoa niille, että mä olen USA:n kansalainen, mua ei Suomessa veroteta, kitaristi tähdentää.

– Sano myös niille, et niin paljon lehtiä kun nekin on myyneet mun nimen avulla vuosien mittaan, niin tää on vähin mitä ne voi tehdä. Muuten mä annan niille vaan vanhaa vessapaperia, mihin mä olen pyyhkinyt perseeni, paan vaan nimmarin siihen. Kehystäkää se!

Kysyn Andyltä, millaista perhe-elämää he viettävät Angelan kanssa. Sittemmin pariskunnan perhe-elämästä on saatu osviittaa Tuukka Temosen ohjaaman The McCoy’s Show -televisiosarjan myötä, jota MTV3 esitteli kanavallaan 2003.

– Se ei ole tietenkään normaalii perhe-elämää siinä mielessä, koska mä matkustelen paljon. Mut kun mä oon kotona Los Angelesissa, niin meil on skloddi ja me aiotaan hankkii toinen, me halutaan pikku-chino. Chino on tyttö kaalon kielellä.

– Tietenkin sellaista, että faija goisaa siihen asti kun se haluaa goisaa ja valvoo myöhään yöhön. Mut mä teen paljon mun skidin kanssa, Mä käyn ratsastamassa sen kanssa, mä opetan sille kitaraa, se on helvetin hyvä taiteilija, mä autan sitä piirtämisessä ja mä yritän opettaa sille oikeat moraaliarvot. Ja niin edelleen. Mä yritän olla niin hyvä faija kuin mä voin.

Tässä kohtaa Andy puhuu tietysti 1986 syntyneestä pojastaan Sebastianista, joka haastatteluhetkellä on vasta 9-vuotias. Sivukaneettina huomautettakoon, että Sebastian-niminen kappale oli tiettävästi se, jolla Andy McCoy hankki uuden levytyssopimuksen Building On Traditionille. Hanoi Rocksin levyt Suomessa julkaisseelta Atte Blomilta. Kappaleella, joka vielä tähänkään päivään mennessä ole nähnyt päivänvaloa.

Totean Andylle, että eräät pitävät varmasti hänen elämäntapaansa epäsovinnaisena ja siten myös Andya huonona faijana.

– Hei, se kundi oli 5-vuotias, kun se oli joka kiertueella mukana. Se on käynyt useammissa maissa kun suurin osa suomalaisista, ellei ne ei ole skönäreitä tai lentoemäntii. Jo 3-vuotiaana se osas tilata huonepalvelusta Coca-Colaa ja jäätelöö ja mitä muuta se halus. Se oli aina mukana ja näki maailmaa.

– Se kysyy aina, ”Daddy, when are we going to Paris again?” Tiedätsä, tollasii juttui. Mä sanoin, että ”yeah, next time Daddy plays in Paris he’ll make sure you’ll be there”, se tykkää jostain syystä Pariisista. Ja Lontoo tietenkin, siellä käydään kolme kertaa vuodessa, koska siel on sukulaisii.

Sivilisaation alkulähteelle

Millaista elämää Andy McCoy viettää sitten kotona vapaa-ajallaan. Skulaako hän paljon skebaa?

– Yeah, vitusti skebaa… ja maalailen, yeah. Periaatteessa niitä juttuja. Mä maalaan ja piirrän muotokuvia frendeistä ja annan lahjaks niille.

Eli käytät lahjojasi.

– Ei, vaan mä kulutan aikaa. Se on sitä mitä mä diggaan tehdä, Andy selittää ja viittilöi samalla ympärilleen.

– Sä tsiigaat noita spurguja, jotka on aina täällä Hagiksessa. Ne kuluttaa aikaansa miten ne diggaa. Ne dokaa vuorokauden ympäri ja polttaa kroppaansa. Ja kun viina loppuu, niin sitten menee kolina ja kaiken maailman vittu autojen pakkasnesteet. Ne vetää mitä vaan, vaikka sokeeks tulee. Se on niiden tapa kuluttaa aikaa, joka on mun mielestä elämän tuhlausta.

Niin on.

– Mä itse yritän tehdä jotain luovaa.

Vihjaan Andylle, että eikö hän itse sitten jollakin tavoin heittänyt vuosikausia elämästään ja luovuudestaan hukkaaan heroiiniin.

– Mä heitin ite ränniin heroiinia joo joo 11 vuotta, mut unohda se. Muista se, että mulla ei ollut ainoastaan heroiini. Make tietää tän, et suurimmalla osalla nistejä ei ole mitään muuta kuin se kama. Ja siihen se kaatuu. Mulla oli musiikki koko ajan, ei tarvinnut alkaa ryöstään mitään kun tuli louvoo. Ja aina mä soitin kamassa. Jotkut parhaimmista biiseistä tuli kamassa, yeah.

– Se on todettu kauan sitten, että morfiini vetää luovat kyvyt esille ellei sitä ylikäytä, jos sitä käyttää välillä vaan… inspiraation vuoksi. Ja mä käytin sitä usein. Moni biisi kuten I Can’t Get It ja Underwater World on aivan heroiinii. Ja heroiinihan muuttuu morfiiniks heti kun se menee vereen, Andy opettaa, iskien samalla nyrkiniskun käsivarteensa kuin osoittaakseen huumeruiskun voiman ja tehon ihmiskehoon.

– Se rush tulee siitä, kun se kemiallinen muutos iskee verisuoneen. Kun sä ammut morfiinii, niin sä et saa mitään rushii, koska sitä kemiallista muutosta ei tapahdu.

Olen kiinnostunut tietämään, mistä Andy on hankkinut kaiken tämän sivistyksen ja tiedon tästäkin aiheesta. Lukemallako?

– Mä luen erittäin paljon, Andy paljastaa.

Millaista kirjallisuutta mies sitten suosittelisi ihailijoilleen, jotka olisivat kiinnostuneita ymmärtämään taiteilijan sielunelämää enemmän ja paremmin. Mitä Andy oikein diggaa lukea?

– Rimbaud on helvetin hyvä, jos haluaa alkaa lukeen runoutta. Esimerkiks. Sit mä diggaan lukee historiaa, muinaishistoriaa, parapsykologiaa sekä eri uskontoja, mies paljastaa.

– Mua ihmetyttää esimerkiksi se, että kolme suurinta uskontoo länsimaalaisessa uskonnollisessa maailmassa eli juutalaisuus, kristillisyys ja islaminusko lähtee samasta henkilöstä, Abrahamista. Miks ne lähti joskus kolmelle eri tielle ja niin edelleen? Mua kiinnostaa tollaset jutut.

Heitän väliin, että tällä tavoinhan mies vain yrittää jotenkin löytää elämän alkulähteelle.

– Tai tän sivilisaation alkulähteelle. Mun mielipide on, että tää ei oo ensimmäinen sivilisaatio – ja se on todistettu mun mielessä, että tää ei ole ensimmäinen sivilisaatio.

Jumalan rangaistus

Samassa Andyn ison tiiliskiven kokoinen matkapuhelin soi. Andy antaa puhelimen Makelle.

– Nyt soi… Sano, että haastattelu on vielä kesken.

Maken kieli vaihtuu nopeasti englanniksi. Soittaja on mitä ilmeisimmin Andyn vaimo Angela.

– Helou… Yeah, I’m in the middle of the interview. It’s quarter past two. Tell him to come back at half past three. Tell him that Andy’s on his way back. Half past three. Latest. Three thirty. Three fifteen to three thirty. Three fifteen to three thirty. Earliest three fifteen, latest three thirty. It depends how long I’ll have to wait at the pharmacy. Remember the last time we were at the pharmacy, we waited there for half an hour. Remember that.

Puhelun jälkeen Andy joutuu välittämään uutisia.

– Meillä on varttitunti aikaa lopettaa tää. Kelaa hyvii kysymyksii. Sit voidaan jatkaa illal taas. Tää on niinku niin mieletöntä rumbaa… Vittumaista kun ei saa enää istuu ees rauhassa…

Kerron Andylle, miten Suosikista on pyydetty kysymään, mitä hän tekisi mikäli häneltä otettaisiin soittamisen ja taiteen luomisen lahjat ja kyvyt pois. Mikäli esimerkiksi hänen kätensä halvaantuisivat tai tuhoutuisivat muilla tavoin.

– Mä olen nähnyt ihmisiä, jotka maalaa jaloillaan niin mielettömii taului, et täs ei varmaan kukaan pääsis lähellekään niiden duunei. Ootsä koskaan nähnyt tai lukenut näistä jäbistä, joilt on kädet lähteny? Ne on oppinu uudestaan käyttään jalkojaan. Ja mä tekisin niin paljon duunii, et mä oppisin tekemään sen saman jutun jaloillani. En ehkä soittaa kitaraa koskaan enää, mikä olis kauheeta, mutta maalata mä voisin. Ja säveltää tietenkin. Melodioita, sanoituksii ja sovittamista.

Tämän ajatuksen syvempi pohtiminen järkyttää taiteilijaa silmin nähden.

– Se, jos mä en pystyis itse soittaan, niin se olis kauhea kohtalo mulle, sillä mä saan soittamisesta niin paljon. Mä saan luonnollisen high’n soittamisesta lavalla, et se olis hirveä rangaistus. Toivottavasti mä en koskaan tee mitään sellaista et Jumala katsoo, et mulle tapahtuis noin. Mä luultavasti opettelisin vittu vaik jaloilla maalaamaan.

Tästä haastattelusta ei kuitenkaan ehtinyt kulua kuin kolme vuotta, kun Andy McCoylta oli hengenlähtö lähellä hänen tiputtuaan lauttasaarelaisen kerrostalon kolmannen kerroksen parvekkeelta. Hengissä mies toki selvisi tästäkin – tosin jalat täynnä titaania.

Musiikki ei ole matematiikkaa

Löytävätkö uudet sukupolvet sitten enää Andy McCoyn musiikin? Miehen itsensä mukaan ovat löytäneet jo.

– Ainakin vaikuttaa siltä. Jopa 6-vuotiaat on löytäneet mun musan, jotka ei vielä kolme vuotta sitten tienneet siitä mitään. Nimmarikeikoillekin tulee jengiä 5-vuotiaista skideistä 60-vuotiaisiin rouviin ja sitäkin vanhempiin mieshenkilöihin. Ja mä kunnioitan aina vanhempia. Siinä kulttuurissa missä mä kasvoin, niin mut opetettiin kunnioittamaan vanhempia erittäin paljon. Historiasta ja vanhoilta ihmisiltä oppii paljon.

Kerron Andylle, miten olen häntä kymmenen vuotta nuorempi ja siten eri musiikillista sukupolvea hänen kanssaan. Silti tieni on jossakin vaiheessa risteytynyt hänen musiikin sekä tämän esikuvien kanssa – ja diggaan siitä helvetisti.

– Ja kuunnellut vanhaa kamaa. Ootsä kuunnellut Howlin’ Wolfii?

Keskeytän Andyn puheenvuoron ja otan puheeksi miehen uuden soololevyn Building On Tradition. Mitä kuunneltavaa hän suosittelisi niille, jotka haluaisivat seurata miehen tekemiä jälkiä ja askelmerkkejä rockmusiikin tradition kaanonissa – mihin levyn tittelikin viittaa.

– Ensinnäkin se, ettei ne kelaa näin kapeesti vaan et niillä on korvat auki. Ja ennakkoluulot heti sköneen. Vaikka se musa olis jazzia ja frendit sanoo, et jatsi on paskaa, mut jos se miellyttää korvaa ja se on hyvän luokan jatsia, niin siinä ei oo mitään vikaa. Sama sambassa ja ragassa, itämaisessa musiikissa. Niistä löytää eri fiiliksii. Ja mikään musiikki ei oo parempaa kuin toinen. Skidithän aina väittelee, et tää bändi on parempi kuin toinen ja niin edelleen.

Totean väliin, että sehän on vain sitä, ettei ole siinä kohtaa vielä nähnyt ja kuullut juuri mitään.

– No ei tietenkään, niillä on vielä elämässä paljon opittavaa. Ja paras oppimisen tapa on antaa niille vapaus itse valita, mutta myös antaa valikoimaa, ettei niitä pidetä pelkästään sellaisella kapeella tiellä vaan et se on moottoritie, jolla molemmilla puolilla on viis kaistaa.

Mitä artisteja Andy sitten suosittelisi, jos joku haluaa kuunnella genrensä muotovalioita?

– Jos puhutaan levyistä, niin kantsii hommata yks Howlin’ Wolf, joku best of. Siinä on bluesii. Yks Billie Holiday, siinä on jatsahtavaa blues-swingii. Sen jälkeen mä sanoisin, et vois kuunnella Eddie Cochranii, Gene Vincentii tai Elvistä, mitä vaan mikä on ennen 1960-lukuu tehtyy. Sit tietysti kaikki pakolliset Beatlesin ja Rolling Stonesien äänitykset 1960-luvulta ja Stonesilta tietty 1970-luvulta myös, Andy neuvoo.

– Sit tulee kovempi kama, hevimpi kama. Tietenkin Led Zeppelinin alkuaikojen kama, englantilainen ja irlantilainen kansanmusiikki, flamenco, siitä löytyy niin paljon… Mustalaismusiikkia kannattaa kuunnella, koska se ei oo sellaista teknillistä kelaamista. Sillä ei musiikki oo matematiikkaa, musiikin täytyy tulla sielusta ja sydämestä. Muuten se on here today gone tomorrow.

Tos on femma, painu vittuun

– Mä olen nyt 13-vuotiaasta lähtien elättänyt itseni soittamalla. Ja mä oon huomannut kuinka monta bändiä on tullut ja mennyt. Mut mä oon vielä täällä. Ja arvaa mikä se salaisuus on? Se, että se on aina tullut sydämestä. Siks ne biisit ei kuulosta vanhentuneilta.

Tässä kohtaa pohdin Andylle, missä kohtaa jotkut Warrantit, Rattit ja Poisonit ovat tässä kohtaa vuonna 1996. Näin jälkikäteen pohdittuna varsin naiivi kommentti, mutta siltä se tuntui silloin. Ja toki historia on osoittanut, että näillekin edellä mainituille akteille löytyy oma vankka kannattajakuntansa tukkahevin ystävistä ympäri maailman.

– Poison pölli Hanoi Rocksin imagon ja alkoi sekoittaa poppia hard rockiin, mut musa oli silti täyttä skeidaa. Jenkeissä ei kuitenkaan ollut siihen aikaan mitään. Hanoi Rocks oli silloin just epäonnistunut, kun jengi alkoi kuolla ympärillä vähän liian tiuhaan tahtiin. Sen vuoksi, et meidän elämänstaili oli raju ja me oltiin nuorii. Ja nuorena kokeilee rajojaan, mitä kestää ja mitä ei. Kaikki tulee tekeen saman. Kuka nyt nuorena ei olis bailannu – ellet sä oo helluntailainen. Ja nekin bailaa omalla tavallaan, ne menee johonkin vitun transsiin ja vittu kaatuilee ja huutaa, Andy pohtii omintakeiseen tapaansa.

– Ja emmä tiedä kumpi on parempi – mä en oo kukaan väittään sitä vastaan tai puhuun sen puolesta, mut et lapselle avataan auki kaikki eri kaistat. Et ne saa mahdollisuuden kattoo ja valita mist ne itse diggaa, ettei niitä pakoteta mihinkään. Ja kun opetetaan instrumentteja, niin ettei mennä mihinkään helvetin teoriaan. Soittaminen täytyy pitää hauskana. Se teoria voi tulla myöhemmin. Ensiks opetetaan skideille, mitä ne haluu soittaa. Mut helposti, koska eihän ne voi vaikeesti tehdä.

Tässä vaiheessa haastattelua Andy alkaa muistella ensimmäistä piano-opettajaansa.

– Mun mutsi antoi sille potkut. Tiiätsä miks? Se pani mut treenaamaan Bachii. Ensin ylös, taa-taa-taa-taa-taa-taa-ta. Sitten taas alas, taa-taa-taa-taa-taa-taa-ta. ”Tee tota tunti.” Sehän tekee kenet vaan hulluks. Sit löyty pianon opettaja, joka opetti mua soittaan boogieta. Mä innostuin heti – ”jee, nyt mä osaan skulaa boogiee!” Siit se lähti.

– Sen jutun täytyy kiinnostaa skidiä, skidejä täytyy kannustaa. Ei niin, että ollaan varattu pojalle, et siitä tulee se ja se tai tytöstä tää. Ei. Ne ei kuki koskaan täysillä eikä kasva täyteen potentiaaliin, koska kaikilla on oma lahjansa. Ja ainoa tapa löytää se on antaa skloddille itselleen se chanssi tehdä mitä se ite haluu ja valita. Mut täytyy myös neuvoo et hei, tää on väärin, et tää ei oo hyvä juttu. Koska on niin helppo joutuu väärään seuraan.

Seuraavaksi Andy maalailee vertauskuvan urheilumaailmasta, joka ei ole rockmaailmaan verrattuna lainkaan niin puhtoinen kuin ensi alkuun uskoisi – kuten esimerkiksi Marko Jantusen ja Jere Karalahden elämäkerrat ovat todistaneet.

– Esimerkiksi skloddi, joka pelaa fudista 9-vuotiaana ja näkee 13-vuotiaita, jotka on parempia skulaan. Sä katsot niitä ylös, ne on niinku sun idoleita, noi on kovii jätkii. Sit kun ne alkaa vetää kamaa, niin tietenkin se idolisointi on jäänyt, et jos noi vetää, niin mäkin haluun kokeilla, yeah. Et se täytyy opettaa skloddeille, et älä mee välttämättä perässä, Andy neuvoo.

– Jotkut jutut mitä ne tekee voi olla okei, mut se taas ei tee ihmisestä täydellistä. Me kaikki ollaan kaukana täydellisistä. Jos se Messias tulee, niin kaikki sanoo et kun se tulee, niin kaikki tulee syyttämään sitä valehtelijaks. Ei oo ihme…

Tässä vaiheessa haastattelun kulkuun ilmestyy latinalais-amerikkalainen ohjelmanumero pyytämättä ja täytenä yllätyksenä. Siitä vastaa akustista kitaraa rämpyttelevä latino, jonka kanssa Andy aloittaa luontevasti espanjankielisen keskustelun.

– Toca di flamenco amigo? No flamenco? Cuatro años? Mechitano? Trenta años?

Varttuneempi latinomies kertoo Andylle espanjaksi esittävänsä etupäässä folklóricoa eli latinalaisamerikkalaista kansanmusiikkia.

– Si, si… Si amigo. Hey, cin cin, Andy kippistelee trubaduurille.

– Salut salut, latinomies nyökkää takaisin.

Andy kääntyy takaisin pöytäseurueen puoleen.

– Vittu kun toi kitaristi oli vasenkätinen, muuten mä olisin soittanu teille vähän flamencoo.

Innostun. Se olisi ollut helvetin jees, se olisi ollut tosi nastaa, hihkun Andylle.

– Vittu mä olisin voinut kiertää pöytä pöydästä, tehdä huntin per pöytä, iisisti. Koska silloin kun ne huomaa, et osaa soittaa, niin silloin tulee louvoo. Mut kun sieltä tulee plink-plonk, niin jengi on et tos on femma, painu vittuun. Tiedätsä.

Andy ei todellakaan innostu latinotrubaduurin ammattitaidosta – tai ammattitaidottomuudesta. Melusaasteeksi tuota rämpyttelyä ja hoilottelua voi lähinnä kutsua.

– Voi vittu, lähde nyt jo vittuun… Okei, mitä muita kysymyksii sul on?

Tosirakkautta ei saa rahalla

Totean Andylle, ettei varsinaisesti mitään ihmeellistä, vituttaa vain moinen tyyppi, joka tuli keskeyttämään ja häiritsemään hyvää juttua.

– Täs oli hyvä flow, niin oli, yeah, mut vittu toi tuli tohon sekoileen. Okei, mut kuitenkin, niin skloddeille täytyy antaa mahdollisuudet. Ja jos vanhemmil on varaa, niin tietenkin on tärkeätä oman avioliiton puolesta, et saa omaa aikaa, mut on viel tärkeämpää, et skloddista pidetään huolta. Siis se on niiden tulevaisuus, se on meidän kaikkien tulevaisuus.

– Et ennemmin jättäkää vaikka se Espanjan matka väliin ja lähettäkää skidi kesäkursseille, missä se on samanikäisten kaa, missä se saa leikkii, uida ja oppii jotain. Ja pitäkää kesälomanne himassa. Sillä pitkän ajan saatossa se maksaa itsensä takaisin.

Siksi, että jokainen voisi löytää sen oman lahjansa.

– Se maksaa. Ei ehkä rahana, mutta se tulee takaisin sielusta ja päästä. Ja rakkaudella. Ja rakkaus on yks juttu, mitä ei voi ostaa. Rakkaudelle kaikki fyrkat maailmassa ei riitä.

Andy, rakastatsä elämää?

– Jumalauta, mä rakastan elämää. Me ollaan täällä niin lyhyt aika, tiedätsä, että vaikka mä kuolisin vanhana, niin se tulee luultavasti tuntuun liian lyhyeltä ajalta. Me ollaan vapaita valitsemaan ja tekemään mitä ikinä halutaan. Tietenkin voi tulla vaikeuksia tiellä, mullakin on ollut, mutta niistä täytyy oppii.

Pyydän anteeksi Andyn puheenvuoron keskeytystä, jonka jälkeen yritän maalata miehelle analogian ja mielikuvan artisteista, jotka ovat varmasti rakastaneet yhtä lailla elämää – kuten surullisena esimerkkinä vaikka joku Kurt Cobain, jolla yhtä lalla on ollut laulun kirjoitamisen lahja – mutta kun se elämä on muuttunut, niin siitä syntynyt ahdinko ajaa lopulta riistämään itseltään hengen 1994, vain 27-vuotiaana.

Onko Andylle tullut koskaan vastaavia downereita?

– Ei, ei koskaan. Jos sä luovutat elämän, niin sä luovutat kaiken. Sillä aina on valoa tunnelin päässä. Aina, Andy vakuuttaa painokkaasti.

– Vaikka sä olisit kuinka alhaalla – ja mä tiedän, sillä mä oon ollu niin korkeella, korkeemmalla kuin nää talot ja syvemmällä kusessa kuin metro menee, mut aina on löytynyt valoo. Ei oo koskaan tullut edes päähän, et pakko tehdä joku itsemurha. Ei. Se on kaikkia universaaleja lakeja vastaan.

Suomen Ozzy Osbourne?

Yritän kertoa Andylle tarinaa Ozzy Osbournen Don’t Blame Me -dokumentista löytyvästä Black Sabbathin alkuperäisen rumpalin Bill Wardin lausahduksesta, missä hän toteaa itsemurhan olevan vain lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan. En kuitenkaan ehdi kertoa kertomusta loppuun asti, kun Andy keskeyttää minut Ozzyn nimen kuultuaan.

– Mä heitin saman TV-ohjelman kerran Englannissa sen kanssa. Vittu jätkä oli niin huonossa jamassa et mua säälitti, kun se vaan vapisi. Neljä tyyppiä oli ympärillä, Andy muistelee.

Nykyäänhän se on hyvässä kuosissa.

– Niin on, mut tää oli silloin kun se yritti lopettaa. Sehän oli sekakäyttäjä ja sekakäyttäjäthän on pahimpii, koska ne vetää pillereitä ja viinaa ja sitten vähän pirii ja sit… mitä vaan tulee. ”Ai katos, löyty pillereitä, mitä nää on? Ai, isoäidin sydänlääkkeitä, kokeillaanks fudaaks nää?” Onks se ihme, jos boltsi hajoo?

Totean kuivasti Andylle, että eräät suomalaisetkin saattavat pitää häntä Ozzy Osbournen kaltaisena ailahtelevana sekopäänä.

– En mä usko, sillä jos ne tapaa mut tai jos sä kysyt mun ystäviltä ja jotka todella tuntee mut – ja sä olet oppinut tuntemaan mua vähän – niin mä olen aika kaukana siitä ilmiöstä. Se on niitä jätkiä, et jos se vetää yhden drinkin, niin kaikki lähtee alta.

– Sama kuin pari mun frendii Aerosmithissä, Steven Tyler ja Joe Perry. Jos ne oli baaris, niin ei ne voinut lähtee ennen kuin ne putos tai kaikki oli dokattu. Mä voin lähtee vetään yhden drinkin ja lähtee vetään, siinä on päivän brenkut. Menee päiviä, kun mä en dokaa ollenkaan.

Latinotrubaduuri liihottaa taas liepeillemme, mikä saa Andyn taputtamaan rytmikkäästi miehen rämpyttelylle.

– Toikin on ihan oma taiteenlajinsa. Jos te osaisitte, niin me voitais tehdä kolmistaan yhdessä sellaisia rytmejä, että ”tukutu-tukutu-drrrrrrrrrrrrr-täkätä-täkätä-täkätä-ta, ta-ta-ta”, mut täytyy osaa ne rytmitykset. Sillä rytmi on tärkein juttu musiikissa – melodian jälkeen. Okei, melodia ja rytmi on yhtä tärkeitä. Se mikä tulee siihen väliin on sitä, että sä osaat sovittaa hyvin, Andy kuvailee.

Seuraavaksi trubaduuri alkaa luukuttaa Guantanameraa.

– Vittu, tääkin on niin ylisoitettu biisi, vittu Guantanamera, Andy manailee.

Perisuomalainen kateus

Mihin me nyt oikein jäätiinkään? Ai niin, me puhuttiin surullisista kohtaloista. Sulla on niinku… Lauseeni jää roikkumaan kesken ilmaan kun Andya alkaa naurattaa.

– Ähhähä, tiedän mitä tulee: pudonnu ystävii vähän vasemmalle ja oikealle, eteen ja taakse – eikä tullu takas.

Sä meinaat siis olla täällä pitkään.

– Mä uskon, että yks syy miks mä joudun jäämään tänne pitkään on, että mun frendien muisto elää ensinnäkin mun kautta. Kukaan ei ole kuollut niin kauan, kun ne elää jonkun sielussa, niinhän ne sanoo. Mulle kukaan näistä ystävistä ei todellakaan ole kuollut, ne on vaan eri levelillä.

Niin, muistoissa…

– Ei muistoissa, ne elää ihan eri dimensionissa. Ne on vieläkin elossa. Me ei ehkä nähdä niitä, mutta kun mä ajattelen niitä, ne on täysin elävii mulle. Niin mä ajattelen.

Vituttaako sinua sitten se, kun jotkut saattavat pitää sinua täytenä kusipäänä julkisen kuvasi perusteella?

– No se on just tyypillinen asenne tyypeiltä, jotka ei oo oppinu tsennaan mua tai koskaan tavannu mua. Ja sit kun ne tulee tappeleen, niin vittu, kun mä nousen seisoon ja sanon, ”okei, ulos sä jäbä”, niin yhtäkkii ne lähtee juokseen pakoon, kun ne näkee raivon mun silmistä. Kun ne huomaa, et mä teen mitä vaan. Jos mä joudun tappeluun, niin mä en tappele ehkä reilusti.

Maken mielestä matsissa ei oo sääntöjä.

– Varsinkin, jos sut haastetaan. Jos teräaseit käytetään, niin sit molemmille. Mulla oli tilanne Tampereella viikonloppuna, mis jätkä veti puukon. Mä sanoin, et aiotsä käyttää tota vai. Ensin se juoksi pakoon mua. Se löi mun vaimoo. Ja se on yks juttu mitä mä en hyväksy.

Siitä tulee lisää powerii, Make tietää.

– Mä tulin et mitä vittuu, mä en nähny sitä tilannetta, pyydä anteeks mun vaimolta. Sit se alkoi jotain läppäileen taas. Kunnes se juoksi pakoon ja otti puukon. Mä oon nyt jo raivona. ”Ai sul on puukko vai? Ei oo välii. Tuu ulos, oo mies.” Jätkä ei uskaltanut lähtee. Mä sanoin, et ennen kuin sä tiedät, niin toi puukko ei oo enää sulla, se on mulla. Ja sit sä kadut tätä loppu-vitun-elämäs. Sillä mä tiedän mistä mä vedän poikki mitä, et ne on käyttökelvottomii loppuiäks. Jänteet paskaks vaan, Andy maalaileee.

Pohdin ääneen, että mikä saa sitten ihmisen tekemään moisia provokaatioita, joiden uhreiksi Andy ja Angelakin näyttävät selvästikin usein joutuneen.

– Eiks kateus oo sellainen suomalainen peri-sellainen-tauti? Ei yhtä iso kuin se aikanaan oli, mut kyllä se vielä elää, Andy harmittelee.

– Suhteessa mä olen monogaaminen. Rakkaudella ei leikitä. Skidinä sä tietenkin kokeilet juttuja eri kimmojen kanssa, mut suurin osa päätyy siihen. Paitsi ne idiootit, jotka ei koskaan löydä sitä. Että on joku ihminen maailmassa, jonka kanssa niiden on tarkoitettu olla yhdessä.

Nyt latinotrubaduuri kiertelee ympäri pöytiä hattu kourassa.

– No pesetas, no pelas, Andy toteaa miehelle kuivasti, kunnes kääntyy vielä kerran toimittajanne puoleen.

– Heitä viel yks lonkka, kyl täs on viel aikaa. Mä en tuu humalaan lonkerosta, mä voin dokata tätä koko päivän. Humala ei oo hyvä fiilis. Se on hyvä, jos vetää yhden tai kaks, et tulee snadi nousu, mut silloin kun tulee humalaan, niin se on vittumainen fiilis.

Barrion tikarit

– Mä oon kuullut, et mä olen kuulemma vaikein tavoitettavissa oleva rockstara maailmassa. Nyt mut on helppo saada kii, kun mä oon Stadissa, mut muuten. Koko maailman pressi on etsinyt mua, kun mä en jätä mitään yhteystietoja kun mä lähden, Kaukoitään tai blää blää blää. Niillä on puhelinnumero ja faksi mun Bangkokin taloon ja Los Angelesin taloon, mut voi mennä viikkoja ennen kuin mä soitan niihin. Ja matkalla mulle voi tulla mieleen, et hei, lähdetäänkin tonne.

Eikö se sitten ole helvetin hyvä fiilis, että voi liikkua ja lähteä kun siltä tuntuu?

– Kyl mun täytyy saada elää omaa elämääni myös, en mä voi antaa koko elämääni muille, niin kuin mä teen lavalla. Pakko olla myös oma elämä. Siitä tulee inspiraatio teksteihin ja biiseihin. Mä kirjoitin muuten eilen uuden biisin, sen nimi on Fileros Del Barrio, siis Barrion tikarit.

Tämäkään kesällä 1995 alkunsa saanut McCoy-sävellys ei ole vielä nähnyt päivänvaloa. Mitenköhän paljon näitä keskeneräisiä ja taltioimattomia lauluja oikein on?

– Barriot on ne alueet East Los Angelesissa, missä meksikolaiset asuu. Ja niiden jengit, ne tappaa Barrion puolesta, jos tulee vihollisjengei. Se biisi on puolet chicano-slangii, mitä mä opin puhuun Losissa. Se on ihan eri kieli. Se on kakskielinen kaupunki.

Millaisena levynä sä sitten oikein pidät Building On Traditionia sun diskografiassas, joka on loppujen lopuksi kuitenkin helvetin pitkä ja monipuolinen?

– Mä kuulin, että mun ikäiseks kundiks mun diskografia on yks ennätyksistä koko maailmassa. Mä aloitin niin nuorena.

Voiko Building On Traditionia sitten verrata vanhoihin levytyksiisi – vai onko se vain toimittajien naiivia ja typerää pohdintaa?

– Tietenkin eri levyjä voi verrata, mutta on aika mahdotonta verrata 13-vuotiaan skloddin tekeleitä 32-vuotiaaseen mieheen. Tietenkin sä kuulet kehityksen. Mä katon sitä ihan eri juttuna. Tää on nyt, toi oli silloin.

– Vanhat jutut herättää ehkä nostalgisia fiiliksiä. Mä muistan kun mä olin ekan kerran studiossa, kun oltiin edellisiltana bailattu et ”wau, pääsee studioon”, niin silloin ei kelannut mitään eikä tajunnut mitään sopimuksista. Ja tietenkin silloin vedetään fyrkkaa ohi kun ei tajuu mitään. Mut sil ei oo välii siinä vaiheessa. Se on oppiaikaa, yeah.

– Mutta mä muistan vittu aina, kun bassorumpusoundi oli liian lujalla ja mulla oli päänsärky samassa tahdissa. Mä yrjösin sen takia sitten sen studion kokolattiamatolle ja vittu ne vihas mua koko studio, jumalauta.

Tässä kohtaa Andy puhuu tietysti Briard-yhtyeen esikoislevytyksestä eli vuonna 1977 julkaistusta debyyttisinglestä I Really Hate Ya, jota yleisesti pidetään ja kutsutaan Suomen ensimmäiseksi punk rock -levytykseksi.

– Mut 13-vuotias, tiedätsä, niin ei se kestä viinaa ja sit tulee vedettyä vähän liikaa. Aikuinen tietää, et nyt täytyy lopettaa, mut skidinä kelaa, et täytyy vetää vähän lisää. Et fiilis paranee.

Yhdeksän miljoonaa levyä

Miten hyvänä juttuna Andy sitten pitää Building On Traditionia muuhun diskografiaansa – ja eritoten tietysti Hanoi Rocksiin – verrattuna?

– Kyl mä pidän mun uusinta levyä mun parhaana mut muista se, et mä tein kaikki Hanoin biisit. Se oli mun bändi. Mä muokkasin niiden ulkonäön ja annoin niille niiden taiteilijanimet. Että periaatteessa loppujen lopuksi kun sä kelaat, niin mun uus levy on aika pitkälle sitä mitä Hanoi Rocks olisi nykyään, jos se olis elänyt.

No, siinä on vain se ero, ettei Makke laula tolla levyllä.

– Yeah, mut kelaa Makken ääni siihen, niin se olis Hanoi Rocksii.

Totta tuokin.

– Mä muistan kun mä ja Makke istutiin New Yorkissa puoltoista-kaks vuotta sitten ja kelattiin, et pannaan bändi kimppaan. Me kelattiin kaikkia mahdollisia nimiä, millä me kutsuttais tätä, McCoy-Monroe vai? Sit me tajuttiin, et eihän tää tuu fudaan. Heti kun Andy ja Mike on kimpassa, niin jengi tulee kutsuun sitä Hanoi Rocksiks. Se tulee oleen Hanoi Rocks. Ja sille ei voi mitään, siitä on tullut niin iso legenda.

No, ei ehkä myytyjen levyjen määrässä, mutta legendana.

– Onhan noita Hanoinkin levyjä myyty helvetisti ajan mittaan. Kyl mun mielestä joku vittu seitsemän vai yhdeksän miljoonaa lp:tä on kuitenkin aika iso määrä levyi. Enemmän kuin Suomessa on ihmisii. Mut on niitä paljon levyikin, tietenkin. Ei se ole yks levy, ikävä kyllä. Mieletön saavutus.

Mutta verrattuna esimerkiksi tällaisten Poisonin, Warrantin ja Rattin kaltaisten tusinabändien myyntilukuihin.

– Mut ne tulee ja menee, mä olen nähnyt niitä. Sit ne on neljä-viis vuotta myöhemmin käsi ojossa jossain. Suurimmalla osalla taiteilijoista ei oo bisnesvainuu, mulla on. Siks ne on pennittömii. Kaikki tuhlattu. Ja tiedätsä minne ne fyrkat menee? Lakimiehille, bisnesmanagereille ja kaikille muille, ketkä hoitaa sun raha-asioita. Sinne ne fyrkat katos.

– Mun bisnesmanageri ei saa kirjoittaa shekkii joka on yli 20 taalan arvoinen, niiden on pakko saada mun allekirjoitus. Siks mä saan postii Jenkeistä, et ne voi maksaa laskut, et mä allekirjoitan ne. Et mä pystyn kontrolloimaan kaikki omat fyrkat itse. Silloin on mahdotonta vetää ohi.

– Ja jos tulee ohivetoo, niin mä voin vetää ne Kaliforniassa oikeuteen. Ja siellä ei oo mikään kiltti oikeus kuten Suomessa. Ne antaa siellä tuomion, et ne joutuu maksaan kymmenkertaisena takas sen. Ensin lain rikkomisesta, sit oikeudenkyntikulut, sakot ja kaikki muut. Se on niin kutsuttu white-collar crime, valkokaulusrikos. Kuten nää tietokonejäbät ja muut.

Fiiliksestä

Andy toteaa, ettei häntä kannata yrittää viilata sopimusasioissa linssiin, näissä asioissa hän on aivan liian vanha kettu.

– Mut kun ne tekee sen pikkubändeille, se on se säälittävin juttu. Ne vetää säälimättömästi ohi koska ne tietää, ettei niillä varaa vetää niitä oikeuteen ja maksaa asianajajii. ”Antaa vaan vetää oikeuteen. Tää juttu kuolee kuukaudessa, kun niiltä loppuu rahat.” Ja sit ne vetää törkeesti ohi. Tää on maailman likaisin bisnes.

Arvelen Andylle, että näissä kuvioissa parasta on mitä ilmeisimmin olla kova kovaa vastaan.

– Sä opit tuleen kovaks bisnesmielessä, se tulee ajan mittaan. Sit on erilaisii ihmisii. Esimerkiks Makke on pehmo. Tätä et paa lehteen, mut ilman Little Stevenii Makke olis kuollu. Nälkään. Little Steven elätti sitä kaks vuotta. Paitsi viimeisen vuoden, mut kaks edellistä vuotta Little Steven Bruce Springsteenin bändistä antoi sille rahaa viikoittain, et se pystyi elään. Hyvänä ystävänä.

Tiedustelen Andylta, onko Makke nyt saanut maksetuksi velkojaan takaisin Little Stevenille Demolition 23:n nosteen myötä, jonka levyn tuottajana Little Steven operoi.

– Little Steven ei oo sellainen jätkä, et se haluis jotain takas korkojen kera. Se on vaan tyytyväinen, et Makke on saanut jotain liikkeelle, kuten nyt Demolition 23:n kanssa.

Totean miehelle, miten mielenkiintoista ja jännittävää on havaita, miten onnistuneen version Mike Monroe sai levytettyä The Scum Lives On -kappaleesta 1994 ilmestyneelle Demolition 23:n levylle verrattuna kaksi vuotta aiemmin julkaistun Jerusalem Slim -levyn kliinisen kolkkoon ja kylmään tulkintaan.

– Kenestä Makke laulaa siinä biisissä? Mulla on fiilis, et se laulaa itsestään siinä biisissä välillä. Sillä kuka se on tuomitsemaan muita.

Syksyllä 2018 ilmestyneessä tuoreessa elämäkerrassaan Andy McCoy paljastaa kuitenkin, että Little Stevenin rahahanat menivät kiinni kun hän tajusi, että hänen lahjoituksensa menivät ruuan sijasta huumeisiin. Samassa Little Steven muuttui Monroen silmissä pyhimyksestä saatanaksi – from Saint-Steven to Satan-Steven.

– Yhtä juttuu mitä sä et löydä mun biiseistä, niin mä en tuomitse ketään. Ja kuka Makke on istuu valtaistuimella? Niin mulla on fiilis, et se laulaa itsestään. Ja ton sä voit painaa, Andy täsmentää.

– Sillä kukaan ihminen, ei edes tuomari, voi tuomita toista ihmistä minkälainen se on. Okei, jos se on tehnyt rikoksen, se voidaan tuomita sen mukaan, mut ei ihmisenä. Mut Makke tuomitsee ihmisiä. Ja kellään ei oo sitä oikeutta, ainoastaan Jumalalla. Ja Jumala ei ole tuolla ylhäällä. Se on ympärillä. Se on meidän sisällä. Se on joka paikassa.

Aika diippiä shittiä, pohdin hiljaa itsekseni. Eiköhän tämä haastattelu ollut tässä. Ei kai tähän ole mitään lisättävää. Itselläni on hyvä fiilis tästä haastattelusta. Totean Andylle, että omasta mielestäni olemme saaneet hienoa tarinointia taltioitua ja dokumentoitua.

– Mä uskon, että sä saat aika hyvän jutun tästä. Erilaisen.

Totean Andylle, että olen alkanut tehdä näitä haastatteluja jotenkin eri kantilta kuin aiemmin. Enemmän fiiliksellä kuin rutiinilla.

– Näitä juttuja on hyvä tehdä fiiliksellä. Jos sä et saa tunnetta haastattelusta, miten sä voit syventyä ja eläytyä siihen. Se on kuin biisinteko. Jos sieltä ei tuu fiilistä, mitä sieltä tulee ulos?

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Seuraavaksi luovutan Rievussa puheenvuoron vierailevalle tähdelle, Rumban toimituspäällikkönäkin ansioituneelle Janne Flinkkilälle, joka ystävällisesti tarjosi ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogiini ajatuksiaan suomalaisen musiikkilehdistön nykytilasta vuonna 2014. Tämä on suuri kiitos ja kunnia. Alkuperäinen teksti on julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 25.10.2014 nimellä ”Janne Flinkkilän avoin kirje Rumballe ja sen lukijoille”. Ajat eivät ole tästä varsinaisesti ”parantuneet”.

1. Kiitos Rumba 1999–2014

Rumba on tehnyt minusta sen ihmisen, joka nyt 36-vuotiaana olen.

Tiedän. Kuulostaa pateettiselta. (Toisin kuin Suomen historian tyhmin pääministeri luulee, ”pateettinen” ei tarkoita säälittävää vaan mahtipontista.)

Perustelen sanani. Elätän itseni työskentelemällä vapaana toimittajana, tietokirjailijana ja mediakonsulttina. Toimeksiantajiani ovat vuosien varrella olleet muun muassa Aamulehti/Valo, Helsingin Sanomat / Nyt-liite, Hymy, Iltasanomat, Image, Maailman kuvalehti, Markkinointi & Mainonta, Metro WKD, Raymond, STT, Suosikki, Yleisradio, Ylioppilaslehti sekä lukuisat asiakaslehdet.

Olen vapaana toimittajana päässyt kirjoittamaan maan merkittävimpiin lehtiin ilman minkäänlaista journalistista tutkintoa.

Minun korkeakouluni oli Rumba.

Rumba opetti minulle journalismista kaiken sen, minkä varaan olen urani rakentanut. Vielä tärkeämpää on, että olen saanut Rumban kirjoittajista, kuvaajista ja muista työntekijöistä elinikäisiä sydänystäviä. Tämän blogin isäntä vain yhtenä esimerkkinä.

Kirjoitin ensimmäisen kolumnini Rumbaan vuonna 1999. Siitä alkoi 15-vuotinen avustajasuhde, jonka päätin nyt katkaista. Saman päätöksen teki Rumbaan 22 vuotta kirjoittanut Samuli Knuuti. Hänelle viimeinen niitti oli Pop Median tämänviikkoinen ilmoitus: ensi vuonna Rumbaa julkaistaan vain viisi numeroa.

Aiemmat niitit Knuuti voi halutessaan naputella tämän vuodatuksen jälkeiseen kommenttikenttään. Totean vain, että jaan hänen kanssaan samat vitutuksen aiheet. Minulle niihin antaa lisää kaikupohjaa viisivuotinen historia Rumban toimituspäällikkönä 2005–2010.

Nykyisin Rumbaa luotsaavat päätoimittaja Teemu Fiilin ja toimituspäällikkö Saku Schildt sekä AD Mikko Litmanen. He tekevät varmasti parhaansa resursseilla, jotka kustantaja on heille suonut.

Teemu, Saku, Litti. Nostan teille nyt maljan. Kaikki aiemmin Rumbassa työskennelleet voivat yhtyä kippistelyyn. Me tiedämme, että jos siitä mankelista selviää liiskautumatta, sen jälkeen selviää ihan mistä tahansa. Chapeau!

2. Musiikki, kirjoittaminen ja tunteet

Teininä minulla oli kaksi intohimoa: musiikki ja lukeminen. Musiikkilehdet tyydyttivät kerralla molemmat tarpeet. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, mitä se edellytti. Sitä, että lehtien tekijöillä oli yhtä lailla kaksi intohimoa: rakkaus musiikkiin ja vimma kirjoittaa siitä.

Juho Juntusen 1990-luvulla Soundiin kirjoittamien juttujen lisäksi ahmin Rumbasta Samuli Knuutin, Tero Valkosen, Nalle Östermanin, Antti Eerolan, Harri ”Jones” Laitisen, Miettisen, Markku ”Matkis” Halmeen ja lukuisien muiden tekstejä.

Krediittejä katsomattakin tiesi jo parin virkkeen jälkeen, kuka puhuu ja millaisen filtterin läpi se kannattaa niellä.

Lukemissani jutuissa syvä asiantuntemus yhdistyi samoihin asioihin, jotka musiikissakin viehättävät.

Kirjoittajat panivat itsensä rohkeasti peliin eivätkä pelänneet asettua alttiiksi arvostelulle. He kyseenalaistivat vallitsevaa konsensusta, tonkivat päivänvaloon uusia asioita historian pimennosta ja nykyhetken marginaaleista. Samalla he tekivät niille tilaa potkimalla sivummalle asioita, jotka eivät heistä ansainneet paikkaansa parrasvaloissa.

Ylilyöntejä sattui sekä viihdyttävillä että noloilla tavoilla, mutta se kuului asiaan. Sitähän rockmusiikkikin oli. Ylilyöntien taidetta.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rockmusiikki on parhaimmillaan arvaamatonta. Niin myös rockjournalismi. (Tällä vuosituhannella rock-sana on vesittynyt tarkoittamaan päinvastaista, mutta käytän sitä nyt tribuuttina 90-luvulle: vanhanaikaisena kattokäsitteenä kaikelle sävähdyttävälle populaarimusiikille.)

Journalismin päätehtävä on tiedon välittäminen. Tarinankerronta on tehokkain tapa välittää tietoa ja jättää muistijälkiä. Tarina ei vangitse, ellei se herätä tunteita. Loogista, eikö?

Tunteiden herättäminen on myös musiikin tärkein, ellei ainoa tehtävä. Myös musiikki käyttää siihen tarinankerronnan metodeja. Sekä musiikin sisältämillä sävellyksen, sanoituksen ja tuotannon keinoilla että ilmiötasolla. Ellei artistin takana ole tarinaa, ei ole samastumispintaakaan.

Kun tunteet heräävät, ihminen haluaa jakaa ne. Heränneitä tunteita jaetaan niiden kanssa, jotka resonoivat henkisesti samalla taajuudella. Siitä syntyy yhteisöllisyys. Siihen perustuu kaikki viraali- ja word of mouth -markkinointi. Siitä kumpuaa jokainen fani-ilmiö.

Pelkkä tunne ei kuitenkaan riitä. Se on vasta sytytysnestettä. Voi sitäkin toki ruikkia ympäriinsä, poltella toisten perskarvoja ja naureskella omahyväisesti heränneille reaktioille.

Jos haluaa oikeasti kerätä ihmiset leirinuotion ääreen kuuntelemaan niitä tarinoita, kunnon roihun pohjaksi vaaditaan substanssia. Journalismissa se syntyy kokemuksesta, näkemyksestä ja raa’asta tiedonhakutyöstä. Mitään niistä ei saa ilmaiseksi. Mitään niistä ei voi vaatiakaan ilmaiseksi.

Olen käyttänyt näitä ajatuksia oman kirjoittamiseni ohjenuorana. Vasta nyt pystyn purkamaan nämä asiat analyyttisesti. Samaan aikaan tajuan, että kaikelle tälle pohja rakentui tiedostamatta jo teininä, 90-luvun tabloidi-Rumban ja niiden Juntusen juttujen ansiosta.

3. Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko

Tässä välissä voitte käydä jääkaapilla. Seuraa ohjelmansiirtoketjun mittaustauko.

Otetaan tiivistelmä siitä, millaisena itse näen tunteiden herättämisen signaalitien.

1.) Tekijä etsiytyy asioiden äärelle, jotka herättävät tunteita hänessä itsessään tai käynnistävät reaktion, joka laukaisee tunteiden heräämisen. Tunteen on oltava joko voimakkaan positiivinen tai negatiivinen. Jos se on neutraali, se hukkuu signaaliketjussa kohinan sekaan.

2.) Tekijä välittää tunteen vastaanottajalle pukemalla sen ääniksi, sanoiksi tai kuviksi. Hän luo tarinan, jonka tarkoitus on herättää vastaanottajassa alkuperäisen kaltainen tunne. Mitä vahvempi tunne, sitä enemmän sen taakse tarvitaan substanssia, jotta viesti ei vain herätä vahvaa ensireaktiota ja kuole vaan menee oikeasti perille sielun ytimeen asti.

3.) Jos vastaanottaja on virittynyt samalle taajuudelle kuin lähettäjä, viesti resonoi onnistuneesti. Vastaanottaja aistii alkuperäisen elämyksen, joka saa lisäpontta hänen omasta kokemusmaailmastaan.

4.) Tunteesta tulee niin vahva, että vastaanottaja haluaa jakaa sen muiden kanssa. Oli tunne sitten positiivinen tai negatiivinen. Mitä enemmän vastaanottaja saa ladattua viestiinsä omaa tunnettaan ja kasvatettua sillä signaalin voimakkuutta, sitä moninkertaisemman yleisön se saavuttaa. Palaamme siis kohtaan 3. Tämä silmukka jatkuu niin kauan kuin uudet vastaanottajat syöttävät siihen lisää energiaa.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Kun elettiin pelkässä printtimaailmassa, journalistisen tuotteen brändi kasvoi lehden todellista kokoa isommaksi, jos kaikki signaaliketjun vaiheet saatiin läpäistyä ja päädyttiin viimeiseen feedback-silmukkaan. Rumban tai brittiläisen NME:n kaltaisilla lehdillä oli mitätön määrä lukijoita, mutta niistä käytettiin englanninkielisiä sanoja tastemaker ja trendsetter.

Jos kustantaja haluaa tehdä millä tahansa medialla kestävää liiketoimintaa, hänen tärkein tehtävänsä on huolehtia, ettei signaaliketju katkea. Päinvastoin viestin tulee vahvistua jokaisen lenkin välillä. Ansaintalogiikka syntyy siitä, että kaikki ketjuun tuleva ylimääräinen energia on muutettavissa rahaksi. Ai miten? Älkää kysykö sitä minulta. Kysykää itseltänne.

Ohjelmansiirtoketjun mittaustauko on päättynyt. Palataan rinnakkaisohjelman pariin. Seuraa muutama jakso henkilökohtaisia muisteloita. Voitte oikeastaan pysyä siellä jääkaapilla. Ellei teillä ole vakavia vapaa-ajan ongelmia, palatkaa vasta jaksoon 7 tai 8.

4. Rumba kasvattajaseurana

Syksyllä 1999 naputtelin sähkökirjoituskoneella lukion ruotsinmonisteen kääntöpuolelle kolumnin. Siihen aikaan Rumbassa oli vieraileville kirjoittajille omistettu Helmiä teille -palsta. Ajattelin kokeilla onneani. Sujautin paperin kirjekuoreen, johon kirjoitin Rumban osoitteen. Muistan edelleen elävästi viestin, joka oli viikon kuluttua tullut puhelinvastaajaani. Kuuntelin sen yhä uudestaan ja uudestaan. Lopulta naurunkätkätyksen seasta erottui kaksi asiaa: Rumban päätoimittaja Virve Valli halusi verokorttini ja lisää samanlaista tekstiä.

Seuraava päätoimittaja Jari Mäkäräinen antoi minulle tulikasteen heittämällä märkäkorvan keskelle Ballsin studiosessioita. Muistikuvat ovat katkonaisia, mutta jossain vaiheessa reportaasin tekemistä Marjo Leinonen seisoi päällään tarkkaamon lattialla. Ilta päättyi siihen, että Tavastian ovimies Pokla (rauha hienon miehen muistolle) juoksi perässäni Urho Kekkosen kadulle ja karjui repivänsä VIP-korttini, jos vielä joskus uskallan tulla hänen silmiensä eteen.

Nuorelle näsäviisaalle runkkarille Rumban avustajalaatikkoon pääseminen oli taivaanlahja. Sai ilmaiseksi kaikki haluamansa uutuuslevyt, pääsi vieraslistalla keikoille, tuli kutsuja levyjulkkareihin notkuvien pöytien ja vielä enemmän notkuvien ihmisten ääreen.

Kaikkein arvokkainta oli kuitenkin yhteisöllisyys. Muistan ikuisesti ensimmäiset Rumban pikkujoulut Semifinalissa. Hoipuin pyörryksissä kirjoittajaidolieni seassa. Huimaukseen oli osuutensa myös Rami Kuusisen muistokossulla. Mäkäräinen vihki minut tähän rituaaliin. Samalla se oli lopullinen initaatioriitti. Hän johdatti minut saniteettitiloihin, ohjasi hamuamaan pullon vessanpöntön säiliön takaa ja kertoi samalla anekdootteja edesmenneestä päätoimittajasta. Tunsin päässeeni osaksi suurta historiallista jatkumoa.

Napster oli juuri lanseerattu ja tyhmemmänkin olisi pitänyt nähdä, miten suurta murrosta se ennakoi, mutta cd porskutti yhä markkinoilla. Levyjä julkaistiin tolkuttoman paljon, Rumba ilmestyi kahden viikon välein ja jokaiseen numeroon ängettiin parhaimmillaan satakunta arviota. Tekijöille oli tarvetta, ja naputtelin niitä liukuhihnalta.

Musiikillinen perspektiivini oli niin suppea, että katsoin maailmaa silmieni paikalla sirrittävien anusaukkojen läpi, mutta en antanut sen häiritä. Rumbaan sai kirjoittaa mitä tahtoi. Kun innostuin jostain, hehkutin sitä silmittömästi. Kun en pitänyt jostain, koin sen henkilökohtaisena loukkauksena ja käytin sen mukaista kieltä. Palaute otettiin vastaan kasvotusten baaritiskeillä. Se oli suoraa ja rehellistä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

On väärin sanoa, että olisin paikannut kärkevyydellä substanssin puutetta, sillä tuskin edes tiesin, mitä substanssi oli. Korkeintaan luulin, että MoonTV:n vakionaamat ryystävät sitä sieraimiinsa Tigerin VIP-huoneessa.

Ilmaisunvapaus antoi parhaan mahdollisen laukaisualustan tyylikokeiluille. Osan arsenaalista tajusin heittää pois ja osa jäi pysyvästi työkalupakkiini. Pohjana tälle kaikelle olivat Rumban raameja venyttäneet aiemmat kirjoittajat Roo Ketvelistä Nisse Mannerheimiin. Sitä kautta olen kehittänyt nykyisen kirjoitustyylini, jolla olen itseni tähän päivään asti elättänyt.

Uskon, että myös tämän blogin isäntä voi jakaa saman kokemuksen. Samoin moni muu Rumban kirjoittaja, joka on sittemmin ansioitunut muilla foorumeilla. Terveisiä Oskari Onniselle.

Tunnistan itsessäni kehityskulun, jonka jokainen kirjoittaja käy läpi. Siitä voisi laatia kuvaajan, jossa on kaksi leikkaavaa suoraa. Ensimmäinen alkaa koordinaatiston katosta ja laskee iän myötä yhä lähemmäs nollaa. Se kuvaa ilmaisuun käytettävän sydänveren määrää. Toinen alkaa nollasta ja nousee kohti kattoa. Se kuvaa substanssia.

Kirjoittaja on parhaimmillaan siinä iässä, kun nämä kaksi suoraa leikkaavat. Sitten ne erkanevat vääjäämättömästi toisistaan. Kun rako on kasvanut tarpeeksi suureksi, on aika lopettaa.

Kuten Nalle Österman on usein muistuttanut, Juho Juntunen sanoi aikoinaan Rumban haastattelussa, että yhdenkään rockjournalistin ei pitäisi kirjoittaa yli nelikymppisenä. Hän aikoi näyttää itse esimerkkiä. Se jäi vain lupaukseksi.

Minä ja muut ikätoverini – esimerkiksi Antti Lähde ja Matti Riekki – saimme vapaan temmellyskentän, koska Rumban kirjoittajakunta oli kokenut juuri sukupolvenvaihdoksen. Ilkka Mattila oli siirtynyt Hesarin leipiin, Antti Eerola STT:lle, Iltasanomat työllisti Pasi Kostiaista, A-lehdet oli pestannut Jukka Väänäsen ja niin edelleen. Heidän tilalleen tarvittiin nuoria, nälkäisiä kirjoittajia, joille nakkipalkkakin kelpasi.

Levyarvioiden lisäksi paukutin keikkaraportteja, joista maksettiin ehkä parisataa markkaa, sekä haastatteluja, joista sai vielä parisataa markkaa enemmän. Niillä ja divariin kiikutetuilla levyillä sain joskus jopa vuokrani maksettua.

Mäkäräisen jälkeen Rumban päätoimittajaksi pestattu Mikko Aaltonen otti minut silloin tällöin mukaan päivittäiseen toimitustyöhön, kun Eerikinkadun toimituksessa tarvittiin ylimääräistä käsiparia. Muistan, miten pysähdyimme silloisen toimitussihteerin Markku ”Matkis” Halmeen kanssa toljottamaan kohisevaa matkatelkkarin ruutua, jossa lentokone törmäsi suorassa lähetyksessä WTC-torniin. Lehti oli juuri menossa painoon, mutta se tuntui yhtäkkiä kovin toisarvoiselta asialta, kun näytti siltä, että kolmas maailmansota on alkamassa.

Vähitellen ovet alkoivat aueta muihinkin lehtiin. Pääsin kirjoittamaan Iltasanomiin, mistä on kiittäminen silloisen MenoHelsinki-palstan tuottajaa Kirsikka Kiviniemeä (o.s. Isola). Entiset rumbalaiset, kuten STT:n Antti Eerola ja Nyt-liitteen Ilkka Mattila, alkoivat myös käyttää palveluksiani. Niillä referensseillä pääsin taas eteenpäin.

Samalla aloin tietoisesti laajentaa kirjoittamieni juttujen aihealueita. Minua ahdisti ajatus, että leimautuisin loppuiäkseni ”rocktoimittajaksi”. Rumbasta saaduilla opeilla kirjoitin Iltasanomien ruokasivuille kasvismakkaravertailuja, kuluttajasivuille reportaasia poliisin polkupyörähuutokaupasta, kulttuurisivuille taidenäyttelyistä (kyllä, Iltasanomilla oli joskus kulttuurille varattu aukeama) ja MenoHelsinkiin milloin spermapankista, milloin bussibongareista.

Musiikista kirjoittamisen parissa olin kuitenkin omimmillani. Suomeksi sanottuna siitä sai helpointa rahaa. Lentelin levy-yhtiöiden kustannuksella ympäri Eurooppaa haastattelemassa ulkomaaneläviä Nick Cavesta PJ Harveyn ja James Hetfieldin kautta kaikkiin sen aikaisiin limpbizkiteihin ja linkinparkeihin.

Kusi nousi päähän ja rotsi aukesi, mutta sekin oli täysin asiaankuuluva käytännön korkeakoulun harjoittelukausi siinä jossain 22–24 ikävuoden paikkeilla. Sekoilun syvimmän ytimen löysin Ruisrockissa 2005, mutta se on oman muistelonsa aihe. Yhtä kaikki, mitä korkeammalta mäjähtää alas, sitä tukevammin osaa jatkossa pitää jalkansa maan pinnalla. Se pitää kokea viimeistään 27-vuotiaana, sillä nuori luusto kestää tämän opetuksen, mutta keski-ikäisenä se on kuolemaksi.

Välillä olin päässyt taas maistamaan päivätyötä Rumban osa-aikaisena uutistoimittajana. Se osui keskelle yhtä sairasta ajanjaksoa Rumban historiassa.

Muistan ikuisesti aamun, jolloin Markku ”Matkis” Halme tihrusti itkua Kaapelitehtaan pihassa. Hänen askeleensa olivat pysähtyneet työpaikan ovelle. Pelkkä ajatus töihin tulemisesta sai hänet voimaan fyysisesti pahoin.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumban taloutta oli kutsuttu pelastamaan konsultti, joka pestasi vaimonsa yhtiön toimitusjohtajaksi ja alkoi saneerata yritystä henkisellä väkivallalla. Elämäntyönsä Rumban eteen tehnyt Matkis laahusti lääkärin pakeille, sai burnout-diagnoosin ja potkittiin pian pihalle koko firmasta. Hän ei ollut ainoa, joka koki saman kohtalon.

En nyt lyki tätä ruosteista resiinaa sen pidemmälle sivuraidetta, koska näistä vaiheista on kerrottu Halmeen kirjassa Rumba – 20 vuotta rockin takahuoneessa (Johnny Kniga, 2003). Etsikää se käsiinne. Näette tragikoomisen esimerkin siitä, miten lähiöpitserian kokoista liikevaihtoa pyörittävän yrityksen ympärille saadaan rakennettua Hollywoodin kokoista draamaa.

Vaikka Rumban silloisen kustantajan talous oli kuralla, avustajista pidettiin edelleen huolta. Ainakin niiden pikkujoulujen verran. Omistajilta sai kädenojennuksen edes kerran vuodessa. Perinnettä Rami Kuusisen jemmapullosta pidettiin hengissä ja lehti oli edelleen Mustanaamion suojeluksessa.

Rumba ei kyennyt maksamaan kovin kummoisia palkkioita, mutta se oli edelleen arvokas kasvattajaseura nuorille toimittajanaluille. Jos kävisi läpi avustajaluettelon silloisesta apinalaatikosta, seasta löytyisi melkoinen liuta myöhemmin ansioituneita mediatyöläisiä. Sekä Anssi Karisalmi, joka soittaa bassoa Anssi Kelan yhtyeessä.

(EDIT 4.11.2014 klo 10.43: Äh. ANTTI Karisalmi. ”Kirjoita mitä kirjoitat, kunhan kirjoitat nimen oikein.” (Rami Kuusisen neuvo lehden skribenteille.)

5. Rumba – kuuminta hottia!

Vuonna 2005 oli pakko tehdä valinta. Olin tehnyt töitä vapaana toimittajana, mutta kaipasin elämääni rytmiä ja ryhtiä. Siksi olin hakeutunut Helian toimittajakouluun. Mikko Aaltonen tarjosi minulle vakituista työpaikkaa Rumban toimituspäällikkönä.

Minun piti päättää, kummasta on kolmikymppisenä enemmän hyötyä: medianomin papereista vai vakituisesta työpaikasta ja toimituspäällikön tittelistä cv:ssä.

Valitsin jälkimmäisen.

Rumba oli taas täydessä kaaoksessa. Silloisen kustantajan visio kiteytyi vuoden suurimpaan markkinointiponnistukseen. Se oli päätetty järjestää eräässä sedulassa ihan tavallisena arki-iltana.

Aulassa kutsuvieraita ottivat vastaan torsot paljaina patsastelleet herkuleet, joiden yläkropat oli sivelty kullanhohtoisella vartalomaalilla. Muistaakseni he tarjoilivat viinirypäleitä.

Eri lehdet esiteltiin ”muotinäytöksessä”. Jokainen kustantajan lehti oli siis ruumiillistunut yhteen mannekiiniin. Siinä vaiheessa taisin olla lämpiön puolella huuhtomassa tolkutonta myötähäpeää kurkusta alas. Inferno saattoi olla jonkinmoinen heviäijä tai luolamies, Rumba taas elegantti hipsteri tai joku vitun hattivatti. Nämä hahmot esittelivät itsensä yhdellä lauseella. Rumban slogan oli ”kuuminta hottia”.

Tuolloin Rumban ilmoitustulot olivat pitkälti levymainosten varassa. Jokainen paikalla ollut levy-yhtiön edustaja tuli vuoron perään kysymään, mitä helvettiä täällä tapahtuu. En tiennyt, en todellakaan tiennyt. Terveisiä Erkka Jaakkolalle. Silloinen Popmedia Finlandin pomo on nykyisin Nelonen Median myyntijohtaja.

Kustantamon lippulaiva oli Galore-niminen lifestyle-lehti. Se oli ilmeisesti käännetty Google Translatella tanskan tai minkä lie inuiitin kielestä. Galoren ilmoitusmyyntiä varten oli palkattu kaksi täysipäiväistä mainosmyyjää. He eivät pystyneet myymään ainuttakaan mainosta käsittämättömän dadaistiseen lehteen vaan käyttivät aikansa kovaääniseen seurusteluun avokonttorissa. Samaan aikaan yritimme niin sanotusti keskittyä ydinliiketoimintaan eli runnoa Rumbaa painokuntoon. Lopulta Galore luonnollisesti kuukahti omaan mahdottomuuteensa.

Prässi Kaapelitehtaalla oli pahimmillaan helvetillinen, mutta nuorena jaksoi. Lehteä runnottiin kerta toisensa jälkeen painoon 14-tuntisina taittopäivinä. Minä sentään pääsin kotiin yöksi, mutta toinen toimituspäällikkö, Antti Lähde, asui vaimonsa kanssa Tampereella ja yöpyi taittopäivien väliset yöt patjalla toimituksen lattialla.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Seuraavana vuonna Rumban vetovastuun otti Viljami ”Vito” Puustinen. Vietimme työpaikalla keskenämme enemmän aikaa kuin puolisoidemme kanssa. Ylityötunteja ei laskettu eikä niistä maksettu.

Vaikka loppuvaiheessa stressi aiheutti jo fyysisiä oireita, kaiken raatamisen kesti kahdesta syystä.

Ensinnäkin teimme töitämme rakkaudesta lajiin. Koimme tekevämme oikeasti arvokasta kulttuurityötä. Lukijoilta saatu palaute ja verkossa herännyt keskustelu antoivat tekemiseen lisää intoa.

Toinen syy oli yhteisen duuniporukan hurtti huumori. Ei ollut asiaa, josta ei olisi voinut graafisten nerojen, Rumban AD:n Jussi Latvalan ja AD-assistentti Mikko ”Litti” Litmasen kanssa vääntää todella huonoa vitsiä. Jos muu ei auttanut, käytiin Hima & Salissa ja myöhemmin Vanhassa ketussa – tai toimituksen jääkaapilla. Roskilde-reissut olisivat taas oman lukunsa aihe. Yhtä kaikki, toivottavasti taittokaljan käsite elää Rumban toimituksessa edelleen.

En muuten kadu juuri mitään asiaa tässä elämässä niin paljon kuin sitä, etten tajunnut ottaa talteen yhtään Galore-lehden numeroa.

6. Pop Media pelastaa Rumban

Vuonna 2006 sekoilun piti loppua. Rumbaa, Rytmiä ja Infernoa julkaissut Popmedia Finland Oy yhdistyi marraskuun alussa Como Media Oy:n kanssa. Se oli aiemmin julkaissut ilmaisjakelulehti Comoa sekä elokuvalehtiä Episodi ja DVD Hohto. Uuden yrityksen nimeksi tuli Pop Media Oy.

Käytännössä selvitystilassa ollut Popmedia Finland Oy ajettiin alas ja Tuomo Häkkisen johtama uusi Pop Media Oy otti ohjat käsiinsä. Yhteinen toimitus perustettiin Kamppiin synagogan viereen. Samassa talossa asui Mattiesko Hytönen. Porttikongissa oli Kosher Deli, naapurissa The Old Fox, kavereiden kesken ”Der Alte”.

Häkkisellä oli selkeä visio, miten Pop Median liiketoimintaan saataisiin tolkku. Aluksi se näyttikin lupaavalta. Rumba oli juuri uudistettu ja Inferno surffasi vielä hetken aikaa heavybuumin aallonharjalla Lordin euroviisuvoiton jälkimainingeissa. Näkyvimpänä menestyksen merkkinä olivat Helsinkiin, Tampereelle ja Jyväskylään perustetut Inferno-baarit.

Mikko Aaltosen luotsaama Rytmi-lehti oli saanut kasvojenkohotuksen. Uusi slogan oli ”musiikkilehti aikuisille” tai jotain sinnepäin. Rumballe oltiin haluttu nuorempaa kohderyhmää ja painotettu entisestään flavor of the month -bändien hehkuttamista. Metallisisältö oli jätetty suosiolla Infernolle. Rytmin piti tarjota kypsempi vaihtoehto niille, jotka eivät enää jaksaneet innostua joka viikko uudesta bändistä vaan halusivat syventyä pidempiin, syväluotaaviin artikkeleihin.

”Ei se mennyt niin”, kuten Anna Eriksson laulaa. Kustantaja ei malttanut odottaa, että nollapisteestä aloittanut uusi Rytmi olisi löytänyt kohderyhmänsä. Pitkien artikkelien ostaminen asiantuntevilta kirjoittajilta oli kustantajan mielestä aivan liian kallista. Kustantajan mukaan lehti ei ollut mainostajienkaan silmissä tarpeeksi nuorekas. Sisältöbudjetti leikattiin minimiin ja Rytmistä päätettiin tehdä viihdepainotteinen musiikkilehti. Tai musiikkipainotteinen viihdelehti.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumbalta oli karkotettu sekä keski-ikäiset että metallista kiinnostuneet lukijat. Ensimmäisille Pop Median lehtiperhe ei tarjonnut mitään, sillä viihteellisemmäksi muutettu Rytmi ei kiinnostanut omistautuneita musiikkidiggareita. He taisivat kaikota Soundin pariin. Jälkimmäisille tilaajapudokkaille vaihtelevasti toiminut levikkimarkkinointi yritti tarjota vielä Infernoa, mutta käytännössä hekin valitsivat Soundin. Nuorempia lukijoita uudistettu Rumba ei juuri tavoittanut, sillä kustantajalla ei ollut aavistustakaan, missä he liikkuvat.

Lopulta Rytmistä tuli Pori Jazzin virallinen yhteistyömedia. Juuri kun perinteikkäästä jazzlehdestä oli saatu siivottua kaikki jazziin liittyvä sisältö pois. No, saatiin kesän erikoisnumeroilla kaiketi kupattua mainostajilta jokunen euro.

Mikko Aaltonen irtisanoutui ja uudeksi päätoimittajaksi pestattiin Heta Hyttinen. Oikeasti vastaava päätoimittaja oli Tuomo Häkkinen. Apinalaatikossa Hyttisen titteli oli ”spiritual leader”. Tämä siksi, ettei Hyttinen ollut Pop Median palkkalistoilla vaan päätoimitti lehteä freelancerina.

Aiempien omistajien toiminta oli toisinaan ollut täyttä sekoilua. Taustalla oli kuitenkin aina edes jonkinmoinen palo musiikkiin ja käytännön kosketus kulttuurikenttään. Pop Media toi mukanaan liiketaloudellisen tolkun, mutta uusi kustantaja teki myös hyvin selväksi, että enää ei tehdä kulttuurityötä. Nyt tehdään bisnestä. Rahaa.

Ensimmäisenä vuonna järjestettiin koko lehtiperheen yhteiset pikkujoulut. Rumban perinnettä pidettiin muistaakseni yllä siten, että ostimme Kuusisen muistopullot omista rahoistamme.

Lopulta Häkkinen ilmoitti, että Pop Media ei maksa Rumban avustajille järjestettäviä pikkujouluja. Yhtiön liikevaihto oli miljoonaluokkaa ja se alkoi vähitellen tuottaa voittoa, mutta parin tonnin kädenojennus avustajille olisi ollut liikaa. Avustajille, jotka tuottivat silloin ja tuottavat edelleen Harrison–Stetson-metodilla arvioituna 80–90 prosenttia Pop Median tuotteiden sisällöstä.

Tämä pikkujouluista länkyttäminen voi olla rasittavaa teille, jotka ette olleet Rumban tekemisessä mukana. Se on pieni mutta symbolisesti helvetin iso asia. Se kuvastaa sitä, miten sisältö oli kustantajan silmissä pelkkä kuluerä, avustajat rasite ja heidän puoliaan pitävät palkolliset hankalia nurisijoita, jotka pitää saada takaisin ruotuun.

Halusimme Puustisen ja Latvalan kanssa varjella yhteisöllisyyttä ja Rumban perinnettä kasvattajaseurana. Kun kerran Pop Medialta ei tukea saatu, järjestimme niitä pikkujouluja omine nokkinemme. Joskus veimme avustajat Bodom-järvelle, joskus vietimme omaa virkistyspäivää Koffin puistossa. Jos Rumban tekijöiden yhteishenki olisi alkanut näivettyä, olisimme olleet kusessa. Ei, me emme olisi olleet kusessa. Lehti olisi ollut kusessa. Pop Media olisi ollut kusessa.

Perustimme avustajille oman suljetun foorumin, jossa jutuista annettiin palautetta puolin ja toisin. Perehdytimme työharjoittelijoita parhaamme mukaan käytännön toimitustyöhön, ja olen aivan tajuttoman innoissani siitä, miten pitkälle moni heistä on päässyt. Terveisiä Jussi Mäntysaarelle, Jose Riikoselle, Emmi Laukkaselle, Heini Strandille, Sirje Niitepõldille ja kaikille muillekin. Tiedätte kyllä, keitä olette.

Tarina 17-vuotiaasta Oskari Onnisesta jääköön tässä vaiheessa ajan- ja tilanpuutteen vuoksi kertomatta.

7. Rumba uudistuu!

Kun aloin kirjoittaa Rumbaan, lehti oli vielä kahden viikon välein ilmestyvä tabloidi. Kun minut palkattiin toimituspäälliköksi, ryhdyimme tekemään lehtiuudistusta, jonka tuloksena formaatti muutettiin kiiltäväkantisen aikakauslehden ja sanomalehtipaperille painetun viikkolehden hybridiksi. Pian julkaisutahti harvennettiin siten, että lehti ilmestyi kolmen viikon välein.

Tätäkin hivutettiin kustantajan käskystä vuosi vuodelta harvemmaksi, mutta kuitenkin niin, etteivät tilaajat huomaisi mitään. Joulu- ja kesätaukoja pidennettiin, sekä kevät- että syyslukukausille sijoitettiin taktisia tuplanumeroita.

Vuonna 2010 irtisanouduin Rumbasta. Jo sitä ennen oli pantu alulle uudistus, jossa välimallin lehdestä siirryttäisiin tuhdimpaan, aitoon kuukausilehteen.

Samaan aikaan olin ollut vetovastuussa Rumban verkkouudistuksessa, jossa Pop Median surkuhupaisa Viihdeimperiumi-portaali räjäytettiin ja Rumba sai itsensä näköisen verkkosivun. Blogimainen sivu saatiinkin hyvään lentoon olemattomalla budjetilla. Koska sisältöön ei annettu rahaa juuri lainkaan, sovelsin Rumban perinnettä: annoin avustajille vapaat kädet tehdä mitä huvittaa ja tarjosin heille siihen foorumin. Tuloksena oli esimerkiksi tämän blogin isännän repparisarja, josta lopulta koottiin kirja nimeltä Härmägeddön.

Siirryin Ylioppilaslehden toimitussihteeriksi, kunnes muutin Berliiniin kirjoittamaan kirjaa. Seurasin siis Rumban toimintaa kirjaimellisesti turvallisen välimatkan päästä.

Irtisanoutumiseni syynä oli halu vapautua ahtaaksi käyneestä suomalaisen musiikkijournalismin hiekkalaatikosta, mutta vielä suurempi syy oli tapa, jolla Pop Media Oy kohteli työntekijöitään ja avustajiaan. Yksityiskohdista voin avautua mieluummin tuopin ääressä. Nyt alkaa taas verenpaine nousta.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Vedän henkeä.

Silloinen päätoimittaja Viljami Puustinen ja AD Jussi Latvala jaksoivat roikkua mukana, kunnes lehtiuudistus saatiin tehtyä. Ensimmäiset numerot näyttivätkin juuri niin laadukkailta kuin suunnittelupöydän ääressä oli ajateltu. Pian Puustinen ja Latvala lähtivät omille teilleen.

Vähitellen alkoi lehden tietoinen näivettäminen: sivumäärien vähentäminen ja avustajabudjeteista tinkiminen. Kustantajan mielestä se todennäköisesti oli ilmoitusmyynnin kuihtumisen seuraus. Minun mielestäni se oli myös ilmoitusmyynnin kuihtumisen syy.

Voisin kuvitella, että tästä näivettämisestä alkoi itseään ruokkiva kierre: ilmoitusmyynti laski, joten sisältöön satsattiin entistäkin vähemmän. Koska köyhtynyt sisältö ei houkutellut lukijoita, ilmoitusmyynti laski entisestään. Lopulta päästiin pisteeseen, jossa kustantaja katsoi parhaaksi aloittaa lehden alasajon.

8. Lehdentekemisen matematiikkaa

Lehdentekemisen yhtälö on hyvin yksinkertainen: Ensin luodaan sisältöä, joka houkuttelee lukijoita. Viestin perillemenoa tehostetaan levikkimarkkinoinnilla. Tämän jälkeen lukijat myydään mainostajille.

Tästä seuraa niin simppeli johtopäätös, että tyhmemmänkin kustantajan luulisi tajuavan sen. Toimituksen pitäisi olla arvojärjestyksessä ensimmäisenä ja tärkeimpänä, koska se on myös ansaintalogiikassa ensimmäisenä ja tärkeimpänä. Sisällöstä pitäisi siis tinkiä viimeisenä.

Ellei lehdellä ole lukijoita, ilmoitusmyynnillä ei ole asiakkaita. Mitä enemmän lehdellä on sitoutuneita lukijoita, sitä suuremman osuuden tilaustulot tuovat kassavirrasta. Mitä suuremman osuuden tilaustulot tuovat kassavirrasta, sitä hitaammin ilmoitustuloihin äkillisesti vaikuttavat suhdannevaihtelut heiluttavat lehden taloutta ja sitä enemmän kustantajalla on aikaa reagoida niihin.

Kustantajan tulisi nähdä sisältö investointina. Kustantajan pitäisi ymmärtää, että jokainen sisällöstä leikattu euro heijastuu negatiivisesti lehden levikkiin ja ilmoitusmyyntiin. Sisältö ei siis ole kuluerä vaan investointi.

Pop Media Oy:n ajatusmalli on päinvastainen: ensin myydään mainokset, sitten niiden tilkkeeksi ripotellaan vaadittava minimimäärä journalistista sisältöä.

Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä nykyisen toimitusjohtaja-kustantajan Tuomo Häkkisen tausta on ilmaisjakelulehtien maailmassa. Siellä ansaintalogiikka voi toimiakin noin.

Lukijat eivät kuitenkaan ole tyhmiä. Jos he aistivat maksavansa sisällöstä, jota ei ole kirjoitettu heidän itsensä palvelemiseksi, he äänestävät lompakoillaan. On siis äärettömän vaarallista täyttää sivuja sisällöttömällä bulkilla tai antaa mainostajien vaikuttaa toimitukselliseen sisältöön.

Ilmoittajatkaan eivät ole tyhmiä. Heidän panostustensa tulokset ovat mitattavissa. Jos viesti ei tavoita haluttua kohderyhmää ja herätä kiinnostusta, on yhdentekevää, millaisilla KMT-luvuilla kustantaja leuhottaa ja miten prameassa toimistossa mainostajille palaveriviinereitä tarjoillaan.

9. Rumba sotkeutuu verkkoon

Pop Media teki vuoden 2010 paikkeilla strategisen ratkaisun, jolla se alkoi siirtää liiketoimintansa painopistettä yhä vahvemmin digitaaliseksi. Se oli pohjimmiltaan viisas ratkaisu.

Se olisi ollut viisas ratkaisu, ellei substanssia ja lukijoita väheksyvä ajatusmaailma olisi siirtynyt myös verkkoon. Sielläkin uutisvirta nähtiin vain välttämättömänä pahana, jolla saatiin myyntipuheisiin mainostajia miellyttävää numeraalista dataa. Sisältö oli kuluerä, joka pyrittiin minimoimaan. Syntyi jo klassiseksi muodostunut käsite: neljän euron uutinen.

Rumban verkkosivusta tuli yleinen naurunaihe. Kustantaja teki korjausliikkeen, mutta brändi oli jo rapautunut. Kirjoituspalkkioita nostettiin jonkin verran, mutta se oli myöhäistä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumbaa palvelleet avustajat olivat aiemmin tyytyneet mitättömiin palkkioihin. He maksoivat sen hinnan Pop Median omistajille, koska heille tarjottiin foorumi, jolla sai purkaa musiikkiin liittyviä intohimojaan. Samalla he kokivat olevansa osa Rumban kunniakasta jatkumoa. Nyt historia oli vedetty lokaan ja harva halusi rapauttaa oman kirjoittajabrändinsä sen kuonan seassa.

Rumban ympärilleen haalima yhteisö keräsi joukkoonsa lisää intohimoisia kirjoittajia ja perusti Nuorgamin. Siitä tuli saman tien Suomen johtava kirjoitetun sanan musiikkimedia. Samoilla arvoilla, joiden varaan Rumban brändi oli alun perin rakennettu.

Näitä arvoja vaali Nuorgamin käytännön toimitustyöstä vastannut, aiemmin Rumban anaalisen tarkkana toimituspäällikkönä työskennellyt Antti Lähde. Hyvä!

Kuten Kingston Wallin kolmosalbumilla lauletaan, ”something new borns when something old dies”.

Viljami Puustisen kohdalla Pop Median kuristuspannasta vapautuminen tuotti pienen hengähdystauon jälkeen hienoa jälkeä. Hän sai aikaan parhaan bändikirjan, joka Suomessa on koskaan julkaistu.

Omistautuminen, heittäytyminen, sydänveri ja raaka työ palkittiin. Kingston Wall – Petri Wallin Saaga (Like) on tämän vuoden myydyimpiä tietokirjoja.

Voisiko saavutus olla merkki siitä, että aiemmilla horinoillani tunteiden herättämisen ja substanssin merkityksestä on jonkinmoista totuuspohjaa?

10. Media vuonna 2014

Koska olen syvässä kiitollisuudenvelassa Rumballe, tarjoan nyt ilmaista konsulttiapua. Seuraavaksi listaan kolme hyvin yksinkertaista väitettä median tilasta vuonna 2014.

1.) Desktop on uusi printti.

2.) Mobiili on uusi netti.

3.) Printti on vanha kioskipokkari.

Pysähtykää miettimään hetkeksi. Kun olette valmiita, voitte jatkaa eteenpäin. Avaan nyt kaikki kolme kohtaa Rumban näkökulmasta.

1.) Jutut, jotka ennen painettiin kuolleelle puulle, luetaan nykyisin tietokoneen näytöltä. Suomessa tämän on toistaiseksi ymmärtänyt vasta yksi media: Raha-automaattiyhdistyksen kustantama Raymond. Se nosti juuri lanseeratulla verkkojulkaisullaan riman niin korkealle, että kaupallisten aikakauslehtien on pakko ponnistaa perässä.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Pop Medialle vinkkinä: ottakaa Rumban verkkosivulle mallia Raymondista. Rikastakaa laadukkaita, tinkimättömiä, sydänverellä kirjoitettuja tarinoita eksklusiivisella video- ja musiikkisisällöllä. Desktop on uusi printti, mutta sillä erolla, että vihdoin musiikkilehti myös soi. Entä ansaintalogiikka? En viitsi edes kirjoittaa tähän mitään content is king -latteuksia, mutta satunnaisten kävijöiden kalastelu klikkijournalismilla mainosbannerien luo alkaa olla auttamatta förbi.

2.) Nykyisin mobiilisisällöillä täytetään niitä lyhyitä hetkiä, joiden varaan Ampparit-palvelun otsikkovirrassa klikkejä kalastelevat verkkomediat ovat sisällöntuotantonsa rakentaneet. Kilpailuympäristö on kuitenkin muuttunut. Aiemmin Tauski-uutinen kilpaili kenties Tuksu-uutisten kanssa. Nyt yhtä relevantti kilpailija Tauski-uutiselle on esimerkiksi Drunk Sniper -mobiilisovellus, joka simuloi kusemista kännissä. Nykyinen Rumban verkkosisältö kilpailee kyllä substanssiltaan tasavahvasti kännikusisimulaattorin kanssa. Siinä ei olisi mitään vikaa, ellei kilpailuympäristöä olisi käsitetty täysin väärin. Mobiilissa se palvelisi käyttäjiä täydellisesti. Desktopissa sen kilpailijoita ovat kuitenkin esimerkiksi Raymondin laatujournalismi ja Netflixin elokuvatarjonta.

Pop Medialle vinkkinä: tehkää Rumballe mobiilisovellus, joka tarjoaa sitä sisältöä, jota nykyisin suollatte verkkoon. Pitäkää se erossa kohdassa 1.) mainitusta sisällöstä. Koska ostitte myös Meteli.netin, nivokaa tähän mobiilipalvelu, josta löytää paikannussovelluksen avulla ajankohtaiset keikat. Sovellus avaa ansaintalogiikkaan vaikka minkälaisia mahdollisuuksia, mutta ajatelkaa itse. Enempää en viitsi ilmaiseksi kertoa.

3.) Printtijournalismia tarjotaan edelleen bulkkituotteena. Kioskipokkari on kuitenkin kuoleva tuote, sillä vaihtoehtona on ostaa sama sisältö tablettiin eikä nykyinen julkaisualusta tarjoa kuluttajalle juuri lisäarvoa. Fyysisen tuotteen painatus- ja logistiikkakulut ovat turha kuluerä, ellei fyysisen tuotteen olemassaololle ole käyttäjälähtöistä perustelua. Printtilehti pysyy hengissä, jos se muutetaan statukseltaan pokkarista kahvipöytäkirjaksi, jolloin niché-yleisö on valmis maksamaan siitä. Tuo yleisö on pieni mutta omistautunut. Siksi printin funktio muuttuu: se ei luo kassavirtaa vaan kykenee korkeintaan maksamaan itse itsensä. Se kuitenkin nostaa mediatuotteen profiilia myös kohdissa 1.) ja 2.).

Pop Medialle vinkkinä: tehkää siitä harvoin ilmestyvästä Rumbasta oikeasti ihan helvetin hyvä. Jos näivetätte kohdan 3.) ilman muita toimenpiteitä, koko brändi näivettyy myös kohdissa 1.) ja 2.). Jos olette jo tehneet strategisen valinnan printin alasajosta, ottakaa vähän helvetin nopeasti haltuun verkossa se tinkimätön ja näkemyksellinen linja, joka on Rumban brändin printissä luonut. Se vaatii klikkijournalismin välitöntä alasajoa, avustajakunnan sitouttamista uudestaan ja sisältöbudjetin moninkertaistamista. Aikaa korkeintaan tämän vuoden loppuun asti. Toimikaa!

11. Ilon kautta – tulevaisuus on toivoa täynnä

Mikä on oma arvaukseni tulevaisuudesta? Näön vuoksi ensimmäinen vuodenajankohtaislehti-Rumba saattaa vaikuttaakin siltä, että printin esinearvoa kohennetaan.

Pop Media on kuitenkin osoittanut lyhytnäköisyydensä niin moneen kertaan, että veikkaan seuraavaa: Niché-tuotetta yritetään myydä vanhaan malliin ja vanhoilla jakelukanavilla suurelle yleisölle. Sisältöön ei ohjata lisää resursseja vaan niistä tingitään entisestään. Lehti laihtuu numero numerolta, kuten kävi laatutuotteena lanseeratulle Rumban kuukausilehdelle. Tämä tehdään tutulla hivutustaktiikalla, kunnes loputkin lukijat havahtuvat siihen, että heitä on jälleen kerran kusetettu.

Itse näen tämän tavoitteellisena toimintana. Kun lukijat ja ilmoittajat ovat vuoden 2015 loppuun mennessä kaikonneet lopullisesti, se on hyvä syy lakkauttaa printti ja irtisanoa toinen Rumban kahdesta toimituksellisesta työntekijästä.

Rytmi-lehti lakkautettiin heti, kun Pop Media oli ottanut itselleen monopoliaseman tilattavien musiikkilehtien maailmassa ostamalla Soundin. Samalla Soundin avustajapalkkiot puolitettiin kertalaakista. Se oli veto, joka hakee härskiydessään vertaistaan.

A-lehdet oli juuri ehtinyt palkata Mikko Meriläisen Soundin päätoimittajaksi. Hän oli saanut jo toimitussihteerinä karisteltua pahimmat hilseet hieman ukkoontuneen lehden olkapäiltä. Päätoimittajana hänellä oli kirkas visio, vapaat kädet ja mieli täynnä intoa.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Yhtäkkiä täysin puun takaa tuli yrityskauppa, jonka seurauksena Meriläinen joutuikin Pop Median palkkalistoille. Helsingin Sanomien mukaan Häkkinen näytti heti, ettei Soundin historialla ja työntekijöillä ole hänelle mitään merkitystä. Tervemenoa Juho Juntunen! Tervemenoa avustajat, jotka kuvittelitte saavanne tehdystä työstä ansaitun palkan!

Meriläinen valittiin Musiikki & Mediassa vuoden toimittajaksi. Palkintopuheessaan hän kiitti Miettistä. Yhtä Rumban perustajista. Tuomo Häkkinen yritti omia kunnian palkinnosta Pop Medialle. Itse pidän palkintoa kunnianosoituksena siitä, että Meriläinen pystyy ylipäätään luotsaamaan lehteä, vaikka Häkkinen tekee parhaansa potkiakseen miehistöä yli laidan.

Mikko Meriläinen, arvostan sinua suunnattomasti ja toivon, että sinulla on voimia jatkaa Soundin perinnettä. Olet hieno, huumorintajuinen mies, ymmärrät musiikin päälle ja sinulla on persoonallinen napa. Chapeau!

Jos Rumba ajetaan alas, Soundilla ei ole enää muita kilpailijoita kuin metalligenreen rajautunut Inferno. En nyt halua maalata piruja seinille, mutta Suen lokakuun numero jäi ilmestymättä. Suen päätoimittajana, mainosmyyjänä ja taittajana raatava Kimmo Nurminen – Chapeau! – ei välttämättä jaksa enää monta lehteä repiä omasta selkänahastaan. Ilmaisjakelulehtenä Sue on ajautunut ahtaalle, kun levy-yhtiöt ovat minimoineet printtimainontansa ja Pop Media huseeraa ilmoitusmarkkinoilla määräävän asemansa turvin.

Tämä on Pop Median unelma: pian lukijoiden on pakko tyytyä siihen, mitä heille Kampista tarjotaan. Aiemmin sisällön laatu on täytynyt pitää vähintään kilpailijoiden tasolla. Tai oikeastaan niin paljon tuon minimitason alapuolella kuin lukijoille kelpaa, koska sisältöhän on vain välttämätön kuluerä. Mitä enemmän sisällöstä tingitään, sitä enemmän yhtiöllä on varaa kasvaa.

Viime vuosien aikana Pop Media on ostanut mm. Soundin, Hifimaailman, Meteli.netin, Tiltin ja Mikseri.netin. Samaan aikaan henkilökuntaa on irtisanottu ja lomautettu tuotannollis-taloudellisin perustein. Kuten mainitsin, Soundin avustajapalkkiot puolitettiin A-lehtien tasosta.

Käytännössä kaikki nämä yrityskaupat on maksettu rahoilla, jotka on niistetty työntekijöiden ja avustajien palkoista. Omistajien osakesalkkujen arvo on sitä isompi, mitä laajempaa mediaperhettä he hallinnoivat. Kun he jonain päivänä laittavat omistuksensa lihoiksi, muistelkaa niitä neljän euron uutisia, joita hyvää hyvyyttänne kulttuurityön nimissä heille kirjoititte.

Kuvan makkaraperunat eivät liity tapaukseen. (Kuva: Wikimedia Commons)

Rumban avustajien ilmaisesta työpanoksesta ovat hyötyneet seuraavat ihmiset: Tuomo Häkkinen (20 %), Harri Oesch (20 %), Pekka Tammela (20 %), Aarno Törmälä (20 %) sekä ”muut yksityishenkilöt” (20 %). Jos kiinnostaa tietää, millaisten kulttuurinrakastajien salkkuja talkootyöllä turvotatte, googlatkaa heidän nimensä.

Alussa sanoin, että Rumba on antanut minulle journalistina käytännön korkeakoulututkinnon. En väheksy Pop Mediankaan merkitystä. Jos Rumba teki minusta käytännön maisterin, Pop Medialla työskentely oli väitöskirjatyötä. Se antoi mittaamattoman arvokasta kenttäkokemusta siitä, miten asioita ei pidä tehdä. Tästä suuret kiitokset.

Muistan monta palaveria, joissa toimitusjohtaja Häkkinen kielsi tekemästä ”ylilaatua”. Hän ei nähnyt journalistista kunnianhimoa menestyksekkään lehdenteon edellytyksenä vaan sen esteenä. Jos soveltaisin samaa ajattelua nykyisin vapaana toimittajana, minulla ei olisi ainuttakaan toimeksiantajaa.

Käännetään lopuksi näkökulma siihen, miten nykyistä tilannetta voi lähestyä ilon kautta. Nyt jos koskaan kentällä on tilaa musiikkimedialle, joka räjäyttää pankin tekemällä sitä, mistä Rumba aikoinaan tunnettiin: tunteita herättävää journalismia väkevällä substanssilla.

Tiedän, että pinnan alla kuplii jo.

Helsingissä 24.10.2014,
Janne Flinkkilä

Kirjoittaja on entinen Rumban toimituspäällikkö (2005–2010) ja entinen Nalle Östermanin esimies. Hän on myös entinen Nalle Östermanin kollega Rumban avustajana sekä nykyinen kollega (Pop Mediasta) vapaana toimittajana.

PÄIVITYS 27.10.2014, klo 13.30: Janne Flinkkilä kirjoitti jatko-osan täsmennyksiä, korjauksia sekä reflektioita tähän alkuperäiseen kirjoitukseen, tuore epilogi löytyy täältä.

PÄIVITYS 30.3.2024: Tämän kirjoituksen julkaisun jälkeen on kymmenessä vuodessa tapahtunut muun muassa seuraavaa: turkulainen ilmaisjakelulehti SUE lakkautettiin marraskuussa 2014. RUMBA sinnitteli painotuotteena toukokuuhun 2019 asti, jolloin ilmestyi lehden viimeinen numero. Nykyisen verkko-Rumban sisältö muodostuu pääsääntöisesti uutisen muotoon kopioiduista lehdistötiedotteista sekä englanninkielisisistä uutiskäännöksistä.

Kesäkuussa 2019 Rumban avustajiinkin kuulunut Mervi Vuorela kirjoitti Journalisti-lehteen, miten ”musiikkijournalismista on tehty musiikkibisneksen vihollinen”. Nykytilanteesta on Vuorelan mukaan syyttäminen erityisesti isoja artisteja ja heidän levy-yhtiöitään, jotka ovat alkaneet pitää musiikkijournalismia tarpeettomana tai suorastaan vaarallisena ”brändilleen”.

Riepu on päättänyt ratkaista tämän ongelman niin, että pyrkii palvelemaan ensisijaisesti sellaisia tahoja ja toimijoita, jotka osaavat arvostaa älykästä, hauskaa, viihdyttävää, monipuolista ja värikästä kulttuurielämää suomalaisittain – ennen kuin sellaiset isommat monikansalliset markkinavaoimat ovat päässeet puristamaan siitä kaiken ilon, nautinnon ja luovuuden massikoneiston tukahduttaviin tarkoitusperiin. Siksi Riepu haluaa jakaa parrasvalonsa ennen kaikkea niille, joita ei valtamedioissa tänä päivänä näy.

Mitä tulee Rumbaan ja sen kustantajaan Pop Mediaan, niin tammikuussa 2023 Rumbaakin avustanut Manu Haapalainen kysyi Journalisti-lehden artikkelinsa avauslauseissa, ”Millaisen uutisjutun kirjoittaisit yhdeksän euron palkkiolla? Entä miten perusteellisen haastattelun tekisit 60 eurolla? Tai 20 eurolla?”

Haapalaisen mukaan tällaisia palkkioita maksetaan Pop Media Oy:n musiikkiin keskittyvissä verkkojulkaisuissa. 2020-luvulla – eli Rumbassa, Soundissa, Infernossa ja Episodissa. Helmikuussa 2024 Journalisti kertoi, miten Pop Median lehtiperheeseen kuuluva Anime-lehti maksaa avustajilleen parhaimmillaan vain euron palkkioita.

Reilun vuoden takaisessa artikkelissaan Haapalainen tavoitti Pop Media Oy:n toimitusjohtaja Tuomo Häkkisen, joka reagoi Journalistin haastattelupyyntöihin ainoastaan lyhyin tekstiviestein.

”Kysymykset verkkofreelancereiden palkkiotasosta Häkkinen kuittaa kirjoittamalla ”Toivottavasti saatte useita kulttuurialan lehtiä mukaan vertailuun”. Voittoa tavoittelevan Pop Median julkaisuja ei kuitenkaan voi suoraan verrata voittoa tavoittelemattomiin, pro bono -hengessä tehtäviin kulttuurilehtiin, joihin Häkkinen viestissään ilmeisesti viittaa. Pop Media Oy ei pelkästään tavoittele vaan myös tekee voittoa. Yhtiön vuoden 2021 tulos oli 2,5 miljoonan euron liikevaihdolla yli 200 000 euroa voitollinen.”

PÄIVITYS 1.4.2024 klo 10.25: Päivitetty kaikki tekstin vanhentuneet linkit toimintakuntoon Internet Archiven  Wayback Machinen avulla, kiitokset heille olemassaolostaan.

MTV Push on merkittävä suurtapahtuma Helsingille.

(Alkuperäinen teksti julkaistu alun perin Nalle Östermanin sittemmin lakkautetussa ”Rocktoimittajan päiväkirja” -blogissa 12.9.2014 otsikolla ”MTV Push, huikea investointi vai vuosikymmenen puhallus?”)

Kun vielä suuri osa suomalaisista poti juhannuskrapulaa, uutisoi Helsingin Sanomat sunnuntaina 22. kesäkuuta 2014, kuinka Helsinki aikoo rahoittaa MTV-musiikkitapahtumaa yli puolella miljoonalla eurolla.

Verna Vuoripuron kirjoittamassa artikkelissa paljastettiin, että Helsingin kaupunki aikoo todellakin käyttää 637 500 euroa kansainvälisen MTV-musiikkikanavan Push Helsinki 2014 -tapahtuman järjestelyihin. Tapahtuman kokonaiskustannukset ovat 850 000 euroa.

– MTV on nuoressa kohderyhmässään erittäin suosittu kanava. Etenkin gaala on alalla todella arvostettu. Helsinki pyrkii olemaan vahva tapahtumakaupunki, ja MTV-yhteistyö vahvistaa tavoitetta, Helsingin kaupunginjohtaja, ylipormestari Jussi Pajunen (kok) totesi haastattelussa.

Artikkelissa kerrotaan, kuinka vastaavaa, tiettyyn kaupunkiin liittyvää MTV Push -nimistä kokonaisuutta ei ole aiemmin järjestetty. Idea MTV Push -konseptiin lähti Helsingin kaupungin tapahtumapäällikkö Saila Macheren mukaan vuodesta 1994 lähtien järjestetyn MTV:n Europe Music Awards (EMA) -gaalan tavoittelusta. Tänä vuonna EMA järjestetään 9. marraskuuta 2014 Skotlannin Glasgowssa.

Viime vuonna Amsterdamissa järjestetyllä tapahtumalla kerrotaan olleen yli 290 miljoonaa televisiokatsojaa. Helsinki haki gaalaa järjestettäväkseen ensimmäisen kerran vuonna 2011.

– Olemme tuntemattomampi kaupunki, joten päätimme tehdä ensin erilaista yhteistyötä MTV:n kanssa. EMA olisi ollut liian iso tapahtuma pienelle ja uudelle yhteistyömaalle. Nyt kaupunki ja MTV voivat oppia tuntemaan toisensa paremmin Pushin kautta, Machere kertoi Hesarille kesäkuussa 2014.

– Itse suhtaudun EMA:n toteutumiseen todella positiivisesti, Machere vakuutti Hesarille vielä kesäkuussa.

MTV Push Helsingin kerrotaan tavoittavan yli 500 miljoonaa kotitaloutta. Ohhoh!

Toissapäivänä, keskiviikkona 10. syyskuuta 2014 koitti vihdoin se päivä, jolloin tämä nuoressa kohderyhmässään erittäin suosittu kansainvälinen kanava rantautui Suomeen MTV Push -tapahtuman muodossa.

”MTV PUSH Helsinki on kolmipäiväinen musiikkia, muotia ja lahjakkuuksia esittelevä tapahtuma, jonka järjestää kansainvälinen MTV nuorisokulttuuribrändi yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa. MTV on Helsingissä kuvaamassa tapahtumaa: konsertista ja kaupunkitapahtumista koostettava MTV PUSH Helsinki Special ohjelma esitetään lokakuussa MTV:n kansainvälisillä kanavilla ympäri maailmaa ja se tavoittaa yli 500 miljoonaa kotitaloutta.”

MTV Push Helsingin markkinointibudjetti vuodelle 2014 on 80 000 euroa.

Pekko Käpin esiintyessä Café Engelin sisäpihalla, oli tunnelma näinkin kiihkeä. Ehkä kuvaruudun ulkopuolella oli armottomat bileet, mutta rohkenen epäillä.

”Kaupungin strategiaohjelman 2013–2016 mukaan ”Helsinkiin haetaan suurtapahtumia ja kilpailukyvyn kannalta merkittäviä kongresseja yhdessä yhteistyökumppaneiden kanssa.” MTV Push Helsinki olisi toteutuessaan strategiaohjelmassa mainittu suurtapahtuma. Lisäksi se olisi merkittävä kaupunkimarkkinoinnin väline.”

MTV Push Helsingin tiedottajan Anna Karin mukaan torikortteleissa vieraili noin 2000 henkeä.

Tällaisen valokuvan tapahtuman tiedotusta hoitaneen Pink Eminencen tiedottaja ja projektipäällikkö Anna Kari postasi Twitteriin Neøv-bändin keikalta ilon ollessa ylimmillään panimoravintolan Bryggerin sisäpihalla tässä merkittävässä suurtapahtumassa. Cheek vaviskoon!

”MTV Push Helsingillä tavoitellaan laajaa kansainvälistä medianäkyvyyttä, ja sen avulla halutaan markkinoida Helsinkiä hauskalla ja kaupungin vahvuuksiin perustuvalla tavalla. Vastaavaa, tiettyyn kaupunkiin liittyvää MTV Push -nimistä kokonaisuutta ei ole aikaisemmin järjestetty”, julistaa kaupunginhallituksen pöytäkirja vielä.

MTV Push Helsingille budjetoitiin vain 80 000 euroa markkinointiin. Kenties siksi tapahtuman Facebook-sivuille pitää etsiä vapaaehtoinen moderaattori tällaisella viestillä.

Mikä olisikaan kirkkaampi kruunu Pajusen harmaantuville kutreille kuin saada patsastella punaisella matolla kansainvälisten tähtien kaverina Helsingin kaupungintalon edessä salamavalojen räiskeessä ennen juhlaillallista?

”Kampanjan ja tapahtumakokonaisuuden tärkeimpänä kohderyhmänä ovat nuoret ja nuoret aikuiset. Helsinki haluaa näyttäytyä heille houkuttelevana matkailu-, työskentely- ja opiskelukohteena. Samalla paikallinen osaaminen saa kansainvälistä näkyvyyttä ja tunnettuutta. Markkinointikonsepti tavoittaa laskennallisesti 470 miljoonaa kotitaloutta.”

– Nämä välikadut voisi valaista useamminkin eri väreillä, sillä saataisiin pimeään kaupunkiimme lisää väriä, torikortteleissa vieraillut Sepponen kirjoitti.

”Eilinen tapahtuma oli ilmaistapahtumaksi erittäin laadukas niin esiintyjineen kuin miljöineen, mutta missään vaiheessa ei ollut pelkäämääni tungosta. Pekko Käppiä oli Cafe Engelin sisäpihalla seuraamassa kymmenkunta ihmistä, Kasmiria sen jälkeen minä, seuralaiseni ja MTV Pushin sponsoripaidat päällä kulkeneet promoottorit. Viimeisenä esiintynyttä Graciasta sentään seurasi jo moninkertainen määrä porukkaa, mutta tiiviiltä näyttänyt Bryggerin sisäpiha ei missään vaiheessa tuntunut tiiviiltä.”

Hyvä meininki! Upeeta! Mahtavaa! Wau!

Pink Eminencen tiedottaja ja projektipäällikkö Anna Kari ilmoitti Twitterissä puolestaan, että torikortteleiden tapahtumissa vieraili yhteensä noin kaksituhatta (2000) kävijää.

Millaistakohan laskukaavaa käyttäen tuollaiseen lukuun on päästy?

– Päätapahtuma on Circus-yökerhossa pidettävä konsertti, jossa esiintyy joku kansainvälinen, nousussa oleva artisti ja joukko suomalaisia. Konsertista esitetään televisiossa puolen tunnin kooste, ja toivomme, että siihen mahtuisi pätkiä myös oheistapahtumista.

Helsingin kaupungin tapahtumapäällikkö Saila Machere ja MTV Pushin projektipäällikkö Mikko Leisti suunnittelutoimisto Pluto Finlandista kävivät promoamassa tapahtumaansa myös Radio Helsingissä.

Mennäänpä sitten pitemmittä puheitta siihen eiliseen päätapahtumaan! Kaiken kaikkiaan tuohon 1500 henkeä vetävään yökerhoon on lähetetty 849 Facebook-kutsua. Niihin 379 henkeä on vastannut myöntävästi ja 55 hylänneet kutsun.

Fremantle Median Piia Puntola promosi tapahtumaa leffa-alan ryhmässä Facebookissa – pyytämättä ja täytenä yllätyksenä järjestäjille.

Ei siis ihme, että järjestäjillä alkoi lirahdella pöksyihin. Elokuva- ja TV -alan tuotantoyhtiö Fremantle Median tuotantopäällikkö Piia Puntola olikin jo aiemmin näpytellyt Facebookissa toimivaan Elokuva- ja TV-sarja-avustajat -ryhmään viestin, jolla pyrki houkuttelemaan lisää yleisöä paikan päälle.

MTV Push Helsingin lehdistötiedote kertoo, että tänään perjantaina 12. syyskuuta 2014 konseptiin kuuluu vielä workshop ja muotinäytös Teurastamolla, Muun muassa Lady Gagalle, Kylie Minoguelle ja Paloma Faithille esiintymisasuja suunnitellut tyyliguru Alex Noble pitää klo 14 alkaen workshopin vaatesuunnittelun opiskelijoille ja alan ammattilaisille.

Twitter oli eilen liekeissä MTV Pushin aikaan – vai oliko? (Kuvakaappaus: Jaakko Hirvioja)

Työpajassa tuunataan suomalaisen Pure Waste Textilesin denim-työtakkeja. Parhaimmisto pääsee mukaan illan muotinäytökseen, jossa yhtenä malleista nähdään MTV:n VJ Becca Dudley.

Radio Helsingin aamushown’n vetäjän Maria Veitolan mukaan Helsinki Design Week olisi kuitenkin järjestetty ilman MTV:n läsnäoloakin.

Kummallisia yksityiskohtia tapahtuman ympärillä on enemmänkin: esimerkiksi MTV Finlandin Facebook-sivuilla kerrotaan olevan 1 730 936 tykkääjää. Miksi sitten sivujen sitoutuneimmat käyttäjät asuvat Perun Limassa?

MTV:n Pohjois-Euroopan PR-päällikkö Peter von Satzger ehti jo vuosi sitten vakuuttelemaan Kauppalehdelle, että sivujen käyttäjämäärä on syntynyt orgaanisesti. Yhtä orgaanisesti kuin eilen Twitterissä?

Flickr-kuvapalvelusta löytyy joukko erilaisia henkilöitä markkinoimassa MTV Push Helsinki -tapahtumaa visuaalisesti. Mitä vikaa kuvassa?

Nykyisten tietojen valossa koko MTV Push -konsepti näyttää vuosikymmenen puhallukselta. Onko Helsingin kaupunki todellakin pannut haisemaan satoja tuhansia euroja Limassa klikattujen Facebook-tykkäysten pohjalta!?!

Toivon koko sydämestäni helsinkiläisten veronmaksajien puolesta olevani väärässä.

MTV Finlandin motto vuonna 2014 – FAKING IT.

EDIT (pe 12.9.2014 klo 17.08): Myös Staran verkkosivu on uutisoinut tapahtumaan liittyvistä kummallisuuksista tänään klo 16.30. Sivuston ylläpitäjä Jocka Träskbäck on kaivanut esiin tapahtuman budjetin (s. 15), jossa on yksityiskohtaisesti lueteltu tapahtuman kuluerät. Ote Träskbäckin kirjoituksesta:

MTV Push Helsinki -budjetti 2014

”Nyt, tapahtuman osoittauduttua täydelliseksi flopiksi, erityishuomio on kiinnittynyt tapahtumaan käytettyyn valtavaan rahasummaan ja sen perusteisiin. Stara selvitti tänään kokeneilta tapahtuma- ja festivaalijärjestäjiltä samankaltaisten tilaisuuksien järjestämisen kokonaiskustannuksia. Ammttilaisten mukaan nyt järjestetyn tapahtuman käypä budjetti on esiintyjäpalkkioiden suuruudesta riippuen korkeintaan noin 100.000 – 150.000 euroa, jos tapahtuma on suunniteltu noin 15.000 ihmisen mukaan.

MTV Push -tapahtuman avustushakemuksessa on liitteenä myös alustava budjetti. Siinä esimerkiksi tapahtuman vessoihin on budjetoitu 15.000 euroa. Staran saamien tietojen mukaan päivän hinta yhdelle siirrettävälle Bajamaja-vessalle on tänä kesänä ollut hieman alle sata euroa sisältäen kuljetuksen, tyhjennyksen, vessapaperit ja huollon. MTV Push -tapahtuman vessabudjetilla Narinkkatorille olisi siten saanut peräti 150 vessaa.

Toinen erityistä huomiota osakseen saanut budjetin kohta oli turvallisuus, johon oli budjetoitu 130.000 euroa. Staran tapahtumajärjestäjiltä saamien tietojen mukaan järjestysmiehiä välittävien yritysten käypä hinta on tänä kesänä ollut noin 25 euroa tunnilta sisältäen arvonlisäveron. Budjetoidun mukaan Narinkkatorilla olisi siten pitänyt olla järjestysmiehiä 5.200 miestyötunnin edestä, eli 325 järjestysmiestä kahdeksan tuntia kahtena päivänä. Paikalla olleiden mukaan alueella ei kuitenkaan näkynyt tavallista enempää järjestysmiehiä. Keskimäräinen kesäfestivaali käyttää järjestysmiehiin kolmessa päivässä noin 40.000 – 50.000 euroa arvonlisäveroineen.

MTV Push -tapahtuman budjetissa on laskettu esiitymislavan, äänentoiston, valojen ja videoscreenien kokonaishinnaksi 125.000 euroa. Staran saamien tietojen mukaan samalla summalla saisi esimerkiksi Ruisrockin päälavan äänentoistoineen ja tekniikoineen kolmen päivän ajaksi. Sen kokoista esiintymislavaa ei kuitenkaan Helsingissä nähty.”

Kansainväliseen markkinointiin on vuodelle 2015 budjetoitu 440 000 euroa.

PÄIVITYS 30.3.2024: Liki miljoonan euron satsauksen piti todellakin tuoda MTV:n European Music Awards Suomeen. Sinänsä rohkea pelinavaus ei ole kuitenkaan toistaiseksi kantanut hedelmää: vuoden 2014 jälkeen MTV:n European Music Awards on nähty Italian Milanossa (2014), Hollannin Rotterdamissa (2015), Iso-Britannian Lontoossa (2017 ja 2020), Espanjan Bilbaossa (2018) ja Sevillassa (2019), Saksan Düsseldorfissa (2020) ja jopa Euroopan EU-vastaisimmaksi maaksi kuvailluin Unkarin pääkaupungissa Budapestissa 2021 – vaan ei edelleenkään Suomessa.

Viime vuonna Pariisiin 5. marraskuuta 2023 järjestettäväksi kaavailtu gaala peruttiin 19. lokakuuta 2023, syyksi ilmoitettiin Israelin ja Hamasin välillä paria viikkoa aiemmin alkanut sota. Vuonna 1994 perustettu MTV European Music Awards nähtäneen tänä vuonna 10. marraskuuta 2024 Iso-Britannian Manchesterissa, mikäli maailmanpoliittiset myrskyt sen sallivat.

Mahdollisista Suomen gaaloista ei ole enää tällä vuosikymmenellä keskusteltu julkisesti.