Perhe lienee se ensimmäinen yhteisö, mihin ihminen syntyy – ellei sitten satu syntymään orvoksi, jolloin ensimmäiseksi yhteisöksi muodostunee orpokoti. Näistä ensimmäisistä yhteisöistä tulee varmasti myös mukaan erilaisia toimintamalleja, joilla pärjätä elämän ja maailman tuulessa ja tuiverruksessa.

Vuosien vieriessä tutuiksi tulevat ennen pitkää esikoulu, koulu, kirkko, työ, harrastukset ja mitä lie. Jos puolestaan syyllistyy lain silmissä vääriin tekoihin eli rikoksiin, muodostunee yhteisöksi vankila. Toisaalta lauloihan maineikas Pelle Miljoona vajaat puoli vuosisataa sitten, miten vapaus on suuri vankila, joten tämän luonnehdinnan puitteissa elämme kaikki vankilassa, erilaisten muurien sisä- ja ulkopuolella.

Ehkä kaikilla yhteisöillä on omanlaisensa alku ja loppu, vaikka nimi pysyisikin samana. Itselle merkittävimmät ja merkityksellisimmät yhteisöt olivat kirjoittajana aikoinaan Rumba (1983–2019) ja Suosikki (1961–2012), jotka molemmat kuihtuivat kasaan medioiden murroksessa.

Se “oikea” Rumba sai ensimmäisen kuoliniskunsa kun painettu Rumba lehti tuli tiensä päähän toukokuussa 2019, mutta lopullisen kuoppauksensa se koki, kun Rumban kirjoittajien sisäpiirin phpBB-pohjainen salafoorumi lopetettiin, vuotta ja päivää en edes muista. Legendaarinen Suosikki taas siinä kohtaa, kun takavuosien teinien populaarikulttuurin ykkösnyrkkiä alettiin markkinoida sloganilla “tyttöjen tyylikkäin lehti”. Eipä tästöä kauaa mennyt, kun tämäkin lehti oli kuopattu.

Helsingin Ruoholahdessa sijainnut Lepakko (1979–1999) tarjosi omanlaisilleen yhteisöille ja kulttuurikeskittämöille yhteisen kodin, missä erilaiset alakulttuurit törmäsivät toisiinsa tämän tästä, aina prätkäjätkistä punkkareihin ja liimalettisiin hevareihin – Aira Samulinin tanssikoulua ja Radio Citya unohtamatta. Siten olikin luonnollista, että Rumba-lehden alkuvuosien toimitus löytyikin juuri Lepakon kellarista.

Yhteisöjä tulee ja menee, syntyy ja kuolee. Rumba, Suosikki, Lepakko. Mitä ollaan saatu tilalle?

No, Suomeen esimerkiksi Hommaforumin, Punk In Finlandin, Futisfoorumin ja Murha.infon keskustelufoorumit, maailmanlaajuisesti taas Facebookin, Twitterin (nyk. X), Instagramin, Snapchatin, Threadsin ja Tiktokin kaltaiset sosiaaliset mediat.

En tiedä, johtuuko se siitä, ettei minulla ole ollut sisaruksia vaan olen joutunut varttumaan perheen ainoana lapsena, mutta jo esikoulusta, koulusta ja työelämästä lähtien minulle on tehty tiettäväksi, että olen erilainen. Vääränlainen. Vääränlainen sopiakseni mihinkään oikeaan yhteisöön. Siten Rumba, Suosikki ja Lepakko tarjosivat yhdenlaisen henkireiän kaltaiselleni sopeutumattomalle friikille.

Kunnes nekin loppuivat ja niiden tilalle tulleet yhteisöt tekivät selväksi, ettet kuulu joukkoon.

Ajatus RIEPU.FI:stä syntyi joskus tämän vuosikymmenen alun pandemian aikana yrittää saada kasaan jonkinlainen korvaava alusta täyttämään muun muassa Rumban, Suosikin ja Lepakon synnyttämää tyhjiötä. Nyt, saitin oltua tulilla vajaat pari vuotta jostain huhtikuusta 2024 lähtien tähän alkuvuoteen 2026 asti joudun tylysti, kylmästi ja pettymyksekseni toteamaan, että vituiksi ja perseelleenhän se meni.

RIEPU.FI syntyi tarpeesta synnyttää jonkinlainen yhteisö niille, jotka ovat joutuneet kokemaan ulkokuntaisuutta ja ulkopuolisuutta omissa yhteisöissään, mitä ne nyt ikinä sitten ovatkin. ”Tänne et ole tervetullut.” Koska tällaiselle alustalle ei näytä olevan tarvetta tässä ajassa ja maailmassa, joudun ikäväkseni toteamaan tosiasiat ja luovuttamaan sekä luopumaan tämän alustan aktiivisesta ylläpidosta.

Tuossa taannoin luin muistaakseni Helsingin Sanomista, miten nuoret pojat – ja vähän vanhemmatkin – lukevat koko ajan vähemmän. Tämänkin tiedon valossa tunnen itseni jonkinlaiseksi virheelliseksi reliikiksi ja muinaisjäänteeksi, joka epätoivoisesti jatkaa kirjoittamista, vaikka pitäisi olla tekemässä tanssivideoita Tiktokiin tai kirjoittamaan naisena muille naisille, jotka edelleen erilaisia tekstejä tykkäävät lukea.

Kyynistä, katkeraa, surullista, vastenmielistä ja lannistavaa kirjoitettavaa ja luettavaa – kyllä, ehdottomasti.

Toki tämä on seurausta yhteiskunnan systemaattisesta tyhmentämispolitiikasta, jonka juuret nekin lienevät Amerikan Yhdysvalloissa, mistä nämäkin opit ovat levinneet Euroopan yhdysvaltalaisimpaan maahan – kuten sanonta kuuluu – eli Suomeen.

Saman politiikan opit näkyvät Suomessakin.

Ja mikäli joku vielä yrittää väittää vastaan, pitävät amerikkalaisten sosiaalisten mediajättien algoritmit huolen kyllä siitä, että samat mielipuoliset vastakkainasettelut, kärjistykset, mustavalkoisuudet ja polarisaatiot puskevat läpi suomalaiseenkin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jotkut näistäkin yhteiskunnallisista järistyksistä hyötyvät.

Kun kaiken kirjoitetun sanan pitää olla mahdollisimman nopeaa, yksinkertaista ja helppoa, ei liene ihme, miten sosiaalisen median algoritmit tuottavat tätä nykyä etupäässä erilaisia kliseisiä ja yksinkertaistettuja aforismeja, joihin on helppo vain hymistellä mukana, mmmm, mmmm.

Tai sitten voi raivota jossain hullussa someketjussa, mikäli moiseen riittää vielä paukkuja samalla, kun zuckerbergit ja muut kaltaisensa biljonäärit nauravat matkalla pankkiin hyödyntäessä nykyihimisen kärsimättömyyttä, lyhytpinnaisuutta ja polarisaatiota omiin kaupallisiin tarkoituksiinsa.

Elämä on valintoja.

Ilmeisesti jossakin kulkee raja, miten monta pelkoa lietsovaa juttua yksi ihminen jaksaa lukea joidenkin vanhuudenhöperöiden despoottien suuruudenhulluista sekopäisyyksistä tai suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuhoutumisesta ja tuhoajista.

Juuri nyt, tammikuussa 2026, olen elämässäni sellaisessa tilanteessa, ettei minua hirveästi nappaa taistella moisia tuulimyllyjä vastaan, koska paukut eivät moiseen yksin riitä. Siksi olen nyt päättänyt käyttää rajallisen aikani oman hyvinvointini ylläpitämiseen ja kehittämiseen sen sijaan, että hakkaisin päätäni yksin seinään RIEPU.FI:n kanssa, koska jälkimmäisessä ei ole mitään järkeä.

Järjettömässä maailmassa ei ole mitään järkeä hukkua samaan pimeään järjettömyyteen, vaikka algoritmit sinne yrittävät ohjatakin. Jos elämällä on jokin tarkoitus niin kenties se, että jokainen löytää oman polkunsa hyvinvointiin ja onneen. Omien kokemusteni pohjalta olen empiirisesti oppinut, ettei se löydy muita parjaten, demonisoiden, mollaten ja mitätöiden.

RIEPU.FI tulee olemaan ylhäällä ja julkaisemaan satunnaisen epäsäännöllisesti niitä näitä mitä milloinkin, jos ja kun itselläni on tarve sanoa jotakin jostakin, mutta kerran haaveet ja tavoitteet yhteisöllisyydestä eivät RIEPU.FI:n kanssa kantaneet hedelmää, on minun vietävä aikani ja voimavarani sellaisiin kohteisiin, missä ne tällä hetkellä ja tätä nykyä yllätyksekseni ovat toteutuneet.

Ehkä tässä kohden kuuluu kiittää myös niitä, jotka potkivat minut yhteisöistään pihalle, koska ilman heitä en välttämättä olisi löytänyt nykyistä harmoniaa, tasapainoa, raittiutta ja kiitollisuutta elämääni.

Sen tiedon, mistä olen sen onnen löytänyt aion nyt kuitenkin kätkeä muilta, etteivät erilaiset kiusanhenget pääse sitä enää pilaamaan. Ehkä RIEPU.FI auttoi matkalla kohti sitä? Ja jos se auttoi minua, kenties se voi vielä auttaa joitakin muita? Ja jos ei, niin toivottavasti jokaiselle löytyy oma riepunsa johon turvautua kun elämän tyrskyt ja myrskyt lyövät vasten kasvoja.

Minä löysin omani – ensin se piti vain tehdä.

Maarianhaminassa 15.1.2026,

Nalle Österman
riepulehti@gmail.com

Kun keväällä 2024 avasin RIEPU.FI:n, jätin sivuilta keskusteluoption pois kylmästi siksi, etten ollut tarpeeksi valmis ja kiinnostunut tappelemaan mahdollisten kiusanhenkien kanssa.

RIEPU.FI -lehden puitteissa toimiva keskusteluportaali on kuitenkin ollut ajatuksissani aina, koska nykyiset sosiaalisen median alustat ovat monellakin tapaa niin mielivaltaisia.

Jotain on pahasti vialla, kun huijareiden ja identiteettivarkaiden annetaan mellastaa mielin määrin kun taas jokin vuosien takainen huumoripostaus voi taas aiheuttaa postauksen poiston ja kirjoituskiellon.

Siksi RIEPU.FI:llä on nykyään oma keskustelufoorumi, joka löytyy osoitteesta TURVA.RIEPU.FI.

Haparoiva matka kohti oikeaa alustaa

Foorumin luominen ei ollut suoraviivainen prosessi. Kokeiltuani useita eri vaihtoehtoja löysin lopulta ratkaisun, joka tuntui oikealta.

Aluksi yritin pystyttää perinteistä phpBB-tyyppistä foorumia – tuttu muun muassa Punk In Finlandista, Hommaforumilta ja Murha.Infosta – mutta koin sen tekniikan ja toteutuksen auttamattoman vanhanaikaiseksi tänä päivänä.

Seuraavaksi päädyin kokeilemaan Lemmy-nimistä keskustelualustaa – turha arvata miksi – mutta sen kanssa tuli olo, että tämä soveltuu vielä tässä vaiheessa ainoastaan nörteille.

Sori nörtit.

Lopulta törmäsin FLARUM-nimiseen alustaan. Edellisten kokeilujen ja pettymysten jälkeen en odottanut enää mitään, mutta tällä kertaa kokemus oli kuin Oasis-yhtyeen kuuleminen ensimmäistä kertaa – rakastuin heti.

Flarum tarjosi juuri sen freesimmän, raikkaamman ja mukavamman pohjavireen, jota olin etsinyt.

Turvariepu – valoa ja vertaistukea pimeyteen

Aluksi FORUM oli alustan luonnollinen etuliite, kunnes eräänä aamuna bussimatkalla se sitten iski: TURVA.RIEPU.FI.

Nimi kiteyttää täydellisesti sen, mitä alustalla ajattelin haluavan tarjota – aitoa, vilpitöntä ja älykästä keskustelua ajattelijoille, jotka hakevat syvyyttä ja substanssia pinnallisuuden ja säihkyn sijaan.

Aikoinaan yksi RIEPU.FI-verkkolehden kantavista ajatuksista oli, että se voisi toimia turvapaikkana, vertaistukialustana ja varaventtiilinä silloin, kun elämä tuntuu pelkästään potkivan päähän eikä missään näy valoa.

Jonkinlainen vaihtoehto silloinkin, kun hätä on suuri, auttaviin puhelimiin ei vastata ja päivystykset tarjoavat vain Burana-reseptejä ja kättä ulko-oven suuntaan.

Ymmärrystä ja turvaa niille, jotka joutuvat tämän kokemaan ensimmäisen kerran niiltä, jotka ovat moisesta koettelemuksesta ja kurimuksesta tältä erää selvinneet.

Yhä tutumpi kuvio yhä useammalle tässä entisessä hyvinvointivaltiossa.

Turvarievun rakenne ja sisältö

Pohdin, että Turvariepu voisi toimia RIEPU-verkkomedian keskusteluyhteisönä kriittisesti ajatteleville yksilöille.

Henkilöille, jotka näkevät yhteiskunnan todellisen tilan ja haluavat olla mukana visioimassa ja luomassa terveempiä ratkaisuja parempaan huomiseen.

Koska alusta on tuore, otan kaikenlaisia ehdotuksia, ideoita ja neuvoja ilolla vastaan alustan kehittämiseksi.

Tässä vaiheessa foorumissa on yhdeksän pääkategoriaa ja kolme alaosiota, mutta muitakin on jo työn alla, kuten esimerkiksi jonkinlainen avoin työpaikkaosio luovan työn tarvitsijoille sekä tekijöitä etsiville työnantajille.

Jotain muuta kuin sitä öyhötystä, jota sosiaalisen median algoritmit meille nykyisessä huomiotaloudessa tarjoilevat.

Tekninen toteutus helppokäyttöisyys edellä

Flarum-alustan ansiosta Turvariepu tarjoaa modernin ja käyttäjäystävällisen kokemuksen. Kirjautuminen onnistuu sähköpostin lisäksi myös Googlen ja LinkedInin kautta parilla klikkauksella, minkä pitäisi madaltaa kynnystä liittyä keskusteluun.

Turvariepu on suunniteltu responsiiviseksi ja siten toimii sujuvasti niin tietokoneella kuin mobiililaitteilla. Käyttöliittymä on selkeä ja intuitiivinen, mikä tekee keskusteluun osallistumisesta vaivatonta.

Onko Turvarievulle tarvetta?

Toki voidaan kysyä, onko Turvarievulle ylipäätään tarvetta ja tilausta? Verkko on jo tupaten täynnä keskustelualustoja, jotka ovat jo vuosien ja vuosikymmenten saatossa haalineet omat vakikäyttäjänsä – Facebookista nyt puhumattakaan.

Mikä erottaa Turvarievun muista? Miksi kenenkään pitäisi kirjautua Turvarievun käyttäjäksi? Kenelle tämä on edes suunnattu?

Totta puhuen en tiedä. Ehkei mitään.

Ehkä tämäkin on vain yksi epätoivoinen yritys monista yrittää huutaa omaa tuskaansa tähän nykyiseen yhteiskunnalliseen pimeyteen ja yrittää tarjota jonkinlainen inhimillisempi vaihtoehto.

Nykyisessä huomiotaloudessa moinen alusta näyttäytyy varmasti kärpäsen ininänä ja hiirulaisen vinkunana, kun vastassa on voimaa, vaurautta ja suuruutta uhkuvat globaalit some- ja mediajätit kasvottomine algoritmeineen.

Ei Turvarievulla ole resursseja ja mahdollisuuksia kilpailla näiden kanssa. Eikä liiemmin halua ja tahtoakaan.

Ehkä Turvarievun tarkoitus on tarjota jotakin päinvastaista eli ihmisen kokoinen alusta, jonka tarkoitus on tarjota lempeää inhimillisyyttä, ihmisyyttä, haavoittuvuutta, kodikkuutta ja rauhaa, jos ja kun verkon nykymeno joskus kyllästyttää.

Ainakin sellainen on nyt tehty, julkaistu ja olemassa osoitteessa https://turva.riepu.fi.

Tervetuloa mukaan keskustelemaan, jos siltä tuntuu.

Maarianhaminassa 14.9.2025,

Nalle Österman

Jos musiikki on elämä, niin silloin elämä on parasta livenä. Tämä ei ole millään muotoa mikään kattava tapahtumakalenteri ja tuskin tulee koskaan sellainen olemaankaan, koska baareja, rafloja sekä keikkapaikkoja tulee ja menee aivan kuten nettisivujakin. Alla kuitenkin muutamia mestoja, joissa Riepu ja riepulaiset yleensä viihtyy. Jos tiedät lisää, vinkkaa niistä ihmeessä os., info@riepu.fi.

Tähän vielä sellainen disclaimeri, että jos et linkeistä löydä mitään itseäsi miellyttävää, on vika sinussa eikä alta löytyvässä listauksessa. Sorry, not sorry.

Helsinki

• Tavastia – Helsingin legendaarisin liveareena
• Bar Loose – Kaikenlaisen vaihtoehtoräimeen mekka
• Lepakkomies – Hesarin huuruluola
• Playhouse Bar – Löydä huomisen nimet täältä ensimmäisenä
• Kulttuuritalo – Monipuolinen kulttuurikeskus
• On The Rocks – Helsingin rockhenkisin yökerho
• Ääniwalli – Skenempi mesta
• Kuudes Linja – Alan mesta skeneilyyn
• Hard Rock House – Roihikan rokkiräkälä, missä kumminkin viiden euron eteispalvelumaksu keikoille lipun päälle, mitä vittua!?!
• Käpygrilli – Kulttuuribaari Käpylässä
• Oranssi – Nuorta alkuvoimaa
• Wallun kasino Storyvillessä – Wallu Valpio pyöritti yli 15 vuotta legendaarista Helatorstai-klubia Helsingin Henry’s Pubissa, kunnes noutaja tuli sillekin, nyyh. Nyt bileet jatkuvat hieman ”aikuisempaan makuun” Eduskuntatalon kupeessa Storyvillessä, koska kaikki me vanhenemme, niin Wallukin. Samalla kun Storyville ja Wallu saivat toisensa, tiputti menomesta suffiksistaan eli jälkiliitteestään osan ”Jazz Club” pois, sattumaako?

Tampere

• Vastavirta-klubi – Vaihtoehtokulttuurin keskus
• Tullikamari & Klubi – Kamarilla ne isommat nimet vetää, Klubilla taas keskisuuret ja pienemmät
• Tavara-asema – Tullikamarin ja Klubin sisarvenue
• Olympia – Täällä vähän mitä milloinkin
• Maanalainen – Useiden mielestä Mansen merkittävin mesta vaihtoehtoisemman räimeen ystäville heti Vastavirran jälkeen. Miinusta siitä, että eräs vakiokalustoon kuuluva henkilö katsoo aika ajoittain tarpeelliseksi kritisoida ja nälviä Vastavirtaa varsin kyseenalaisilla tavoilla somessa klubin profiilin nostattamiseksi. Onko tämä strategia koskaan toiminut?
• Varjobaari – Underground-henkinen musiikkibaari Mansen sporalinjan toisessa päässä Hervannassa, suoraan oven edessä. Jos eksyt, katso peiliin.

Turku

• Liveturku.fi – Turun livemusiikin keskusverkosto. Hyvä ja selkeä sivu, minne jannut keräilevät abouttiarallaa kaikki Turun ja Turun seudun keikat joka viikko. Lisää samanlaista!
• Nirvana – Rock- ja metallibaari, yhdenlaista jatkumoa Turun Teviksen eli TVO:n meiningille, jonka Turun Ylioppilaskyläsäätiö hääti aikoinaan tiloistaan, koska piti saada fillarikellari. Mitä vittua!?!
• Dynamo – Turun opiskelijoiden ja indieskenen hima
• Logomo – Isojen ja keskisuurien nimien koti, snadimmassa Teatroksi nimetyssä venuessa sitten vähän vaihtoehtoisempaakin kamaa.
• Kirjakahvila – Kulttuurikahvila ja kirjakauppa, missä sivistystä ja parempaa ajateltavaa moneen lähtöön, niiden lomassa aika ajoittain sitten undergroundimpaa tärinää.

Oulu

• Toppila Klubi – Oulun ykköslivemesta tätä nykyä pari kilsaa ydinkeskustan ulkopuolella.
• 45 Special – Edelleen väkevää tulitusta ajoittain, vaikka vanhat kulta-ajat ovatkin ikävä kyllä jo takanapäin. Tietäjät tietää!

Jyväskylä

• Lutakko – Kulttuurikeskus ja liveareena, Jykylän ykköslivemesta.
• Musta Kynnys – Vaihtoehtoisempaa livemenoa, Lutakon hahmojen vaihtoehtoisempi liveluola toisella puolen raiteita.
• Ilokivi – Satunnaisia rientoja täälläkin.

Hämeenlinna

• Suistoklubi – Järkkääkö Olli Olli (ei kuitenkaan liene sukua mäkihyppääjä Harri Ollille) vielä keikkoja Hämptonin Suistolla? Niin tai näy, näyttävät kattaukset edelleen varsin väkeviltä vaihtoehtorockin ja rollin – tai ollin – vinkkelistä. Toimii!

Lahti

• Torvi – Lahden kaikenlaisten hämärämpien räminöiden Mekka, Tehis-Hanski taitaa tässä hääriä edelleen takapiruna. Jos et Lahdessa vieraillessasi ole Torvessa vielä käynyt, taidat olla vähän torvi itsekin (pahoittelut, mutta emme malttaneet olla käyttämättä tätä tilaisuutta hyväksemme).
• Mössö – Täällä näitä isompia Lahden hässäköitä. Lahden keikkamestoilla on muuten hienoja nimiä – ehkä RIEPU.FI vielä perustaa Axe-zinen, Mukkula Lifestylen ja Bay Division Calling -organisaation Pasi Lahden (ent. Vehmasaho) kanssa kaupunkiin livevenuen nimeltään Sössönsöö. Onhan miehellä nyt aikaa, koska on omien sanojensa mukaan lopettanut festareilla juoksemiset tykkänään. Mössön nimi on oikeasti Möysän musaklubi, mutta eihän sitä sillä nimellä kukaan kutsu.

Kuopio

• Sawohouse Underground – Kuopiossa ei ole tullut juurikaan pyörittyä sen jälkeen, kun maineikas Walhalla vedettiin manan majoille, mutta Savon sydämessähän vaikuttaa olevan oikein vireä liveskene tällä hetkellä, tämä niistä varmaankin eniten Riepun ja riepulaisten makuun.
• Maxim – Täällä näemmä vähän vaihtoehtoisempaa mäiskettä ja räiskettä.

Vaihtoehtoiset tapahtumakalenterit

Erikoistuneita lähteitä:

• Punk In Finland – Punk- ja HC-skeneen keskittyneen foorumin keikkatarjontaa myös tutkan ulkopuolelta
• DIY Turku – Turun DIY-skenen tapahtumakalenteri
• Agenda Concerts-Metal – Todella hyvä kokonaisuus kaikenlaisten kummallisempien metalli- ja punkhenkisten tapahtumien selailuun, kunhan ensin sisäistää hieman käppäisen ja sekavan käyttöliittymän. Ja mikset sisäistäisi, jos haluat tietää, mitä kaikkea ovelaa ja jännää ympäri maailman oikein tapahtuu raskaamman rockin saralla.
• Punk i Stockholm – Helvetin hyvä lähde kaikelle punkinkatkuiselle ja -retkuiselle räimeelle Stokiksessa.
• Berliinin hässäköitä: Berlin Metal (tarvitseeko selittää?), Stressfaktor (vasemmistolaisemman vaihtoehtoskenen meiningit), My True Intent (abouttiarallaa kaikki Berliinin keikat yhteen mestaan siepattuna, visuaalisuus haetaan sitten keikoilta, ei tältä saitilta), Berlin Gigs (alle 20 euron hintaisten keikkojen Telegram-lista), Rauschmelder (kaikenlaiseen räminään ja tärinään keskittyvä saitti, missä tämän sortin iltamat kaikki kätevästi yhdessä mestassa).

Yleiset lähteet:

• Songkick – Artistien kiertueaikataulut, joo, mutta tämä on ihan helvetin päheä ja kätevä laitos erityisesti ulkomaisten isompien kaupunkien pläräilyyn keikkojen suhteen. Laitat vain kaupungin nimen hakuboksiin ja alat ihmetellä. Tällä tavoin on löytynyt useita uskomattoman upeita elämyksiä!
• Bandsintown – Kansainvälisten artistien Suomen-keikat, tosin vähän tylsähkö ulkoasu. Tuokaa takaisin vanhan liiton MySpace, ruojat!!
• Resident Advisor – Elektronisen musiikin tapahtumat, jos sellaiset nappaa.

Festivaalit ja suuremmat tapahtumat

Riepu suosittelee muun muassa näitä festivaaleja Suomessa:

Voisi toki suositella muitakin, mutta kaikkia ei voi oikein enää suositella, koska ovat muuttuneet luonteeltaan liikaa, ovat painuneet manan majoille tai arvot eivät oikein enää kohtaa RIEPU.FI:n kanssa, mikä on tietty surullista ja valitettavaa, mutta myös vain elämää.

• Ilosaarirock, Joensuu (heinäkuu) – Pohjois-Karjalan suurin ja kaunein
• Puntala-Rock, Lempäälä (heinäkuu) – Suomen reiluin ja reippain punkfestari
• Jytäkesä Go-Go, Helsinki (heinäkuu) – Vaihtoehtoisemman rockin kuumin kesätapahtuma
• Hellsinki Metal Festival, Helsinki (elokuu) – Vanhan Tuskan manttelinperijä
• Punk ja Yäk, Turku (elokuu) – Vanhan liiton punkväen kokoontumisajot

• Bubbling under — Kalle Keskisen kesätärinät: Helsinki City Festival (Stadi), Tampere City Festival (Manse), Tapiola festivaali (Espoo), Saaristo (Kaarina) – Tämäkin Keskinen on saanut paljon lokaa niskaansa – osin aiheellisesti, toisinaan taas ei – vuosien mittaan. Silti sydämessäni on eräällä tavoin erityinen paikka miehen tapahtumille, koska ainakin Kalle yrittää – tosin suvun taloudellisella tuella on tietysti helpompi harrastaa ja tuottaa kuin tyhjätaskuna. Kallekin on loppujen lopuksi vain omanlaisensa tee-se-itse -mies, joka vaikuttaa noudattavan ohjenuoraa ”tekemällä oppii”. Oli miehestä mitä mieltä tahansa, niin sitä ei voi kiistää, etteikö herra osaisi järkätä Härmän kovimmat bileet 2020-luvulla. Jos siis haet pintaliitoseuraa, -bileitä ja -julkkiksia tai yhden illan hekumaa, näistä löydät varmasti. Jos et, olet joko sokea tai kädetön.

Muut Riepu-osiot

Tutustu myös:

• KULTTUURI – Jos jonkinlaista horinaa kulttuurikentältä
• HAASTATTELUT – Kaikenkarvaista jutustelua
• ARVOSTELUT – Rehellisiä arvioita tapahtumista ja esityksistä

Päivitetty: 5.9.2025 | Ehdota parannuksia tai uusia paikkoja: info@riepu.fi

Huomautus: Kaikki linkit toimivat tätä kirjoittaessa. Mikäli tilanne muuttuu, voi siitä ilmoittaa meillekin, muussa tapauksessa osaat toivon mukaan kaivaa toimivat linkit ja tiedot verkosta itsekin. Mikäli et, niin opettele, sillä oppia ikä kaikki.

Vapauden kaupunki

Mystic Festival sijaitsee Itämeren kupeessa Gdanskissa, Puolan pohjoisrannikolla. Kaupungilla on monellakin tapaa merkittävä historia – niin hyvässä kuin pahassa. Toisen maailmansodan aikana Gdansk (saks. Danzig) pommitettiin maan tasalle, mutta viime vuosikymmeninä se on restauroitu entiseen loistoonsa hyödyntäen vanhoja rakennustekniikoita.

Kaupungilla on kuitenkin erityinen merkitys vapaudelle.

Täältä lähti 1980-luvulla ympäri maailman levinnyt Solidaarisuusliike (Solidarność), kun Gdanskin telakkatyöläiset nousivat vastustamaan kommunistista totalitarismia. Lech Wałęsan johdolla liike haastoi rautaesiripun valtaa ja toimi merkittävänä voimana koko Itä-Euroopan vapautumisprosessissa.

Solidaarisuusliike olikin yksi avaintekijöistä, joka lopulta johti Berliinin muurin kaatumiseen ja Neuvostoliiton romahtamiseen.

Täten Mysticin festivaalikävijöille tarjoutuu uniikki mahdollisuus yhdistää metallimusiikki historialliseen oppituntiin, kun kivenheiton päässä Gdanskin telakka-alueella sijaitsevalta festivaalialueelta voi vierailla vaikuttavassa Euroopan solidaarisuuskeskuksessa sekä mykistävän koskettavassa ja puhuttelevassa toisen maailmansodan museossa.

Molemmat ovat ehdottoman suositeltavia vierailukohteita historiasta kiinnostuneille.

Miksi Mystic on budjettimatkailijan valinta?

Jos suomalainen metallidiggari haluaa suunnata isommalle metallitapahtumalle ulkomaille, on 2020-luvun jälkipuoliskolla Gdanskin Mystic Festival taloudellisesti edullisin ja kannattavin vaihtoehto. Lonely Planet listasikin vuonna 2024 Puolan parhaimmaksi budjettikohteeksi, mikä näkyy myös Mysticissä.

Hintataso tekee vaikutuksen:

• Early Bird -festivaaliliput noin 188 euroa (4 päivää) vs. Tuska ~239 euroa (3 päivää), hinnat tarkistettu 22.8.2025.
• Ruoat ja juomat noin puolet Suomen festarihinnoista
• Majoitus huomattavasti edullisempaa, hostelleissa halvimmillaan 10 euroa/yö
• Julkinen liikenne ~1€ per matka

Logistiikka on helppoa:

• Wizz Air lentää Turku-Gdansk-Turku väliä keskimäärin 20-40 eurolla suuntaansa
• Matkustavuusaika vain 1,5 tuntia
• Lentokentältä keskustaan ja festivaalialueelle helposti euron hintaisella lentokenttäbussilla tai paikallisjunalla, Uberin ja Boltin kaltaisilla taksisovelluksilla keskustaan n. 10–15 euroa

Festivaalin luonne ja koko

Vaikka Mystic ei ole Euroopan suurimpia metallitapahtumia, kuten Wacken, Hellfest, Sweden Rock, Copenhell ja Tuska, on se silti vakiinnuttanut paikkansa kansainvälisesti merkittävänä tapahtumana. Mysticin kapasiteetti vaikuttaisi olevan arviolta 10 000 kävijää per päivä, mikä tekee siitä sopivan kokoisen – ei liian massiivista, muttei niin pientäkään.

Tarkkaa kävijälukua on vaikea antaa, koska Mystic ei sitä jostain syystä tiedota julkisuuteen. Ohjelmiston musiikillinen taso sijoittuu jonnekin Wackenin ja Helsinki Metal Festivalin välille – eli tarjolla on metalliskenen kärkinimiä, mutta myös kiinnostavaa ja puhuttelevaa undergroundia.

Puolalainen metallitunnelma ja kieliopas

Puolalainen metalliyleisö on fanaattista ja innostunutta. Festariväki on kansainvälistä, ja suomalaisia näkee joka puolella. Välillä tuntuu siltä, että joka viides vastaantulija on suomalainen, sen verran taajaan suomalaista puheensorinaa Mysticissä kuulee.

Puolassa – tai ainakin Mysticissä – pärjää pitkälti kahdella sanalla:

• ”Kurwa” – monitulkintainen sana (kirjaimellisesti ”huora”, mutta käytetään kuten Suomessa ”vittua”)
• ”Napierdalaj!” – kannustushuuto (”anna mennä!”, ”rök!”, kirjaimellisesti ”hakkaa”)

Näitä luovasti yhdistelemällä pääsee pitkälle keskusteluissa puolalaisten kanssa, ainakin festivaaliympäristössä. Metallifanit ovat kuitenkin samanlaisia kaikkialla, missä musiikki yhdistää ja tunnelma on siten tuttu ja turvallinen.

Uuteen nousuun

Puolan Mystic Festivalia on järjestetty vuodesta 1999 lähtien, tosin vuosien 2008–2018 välillä oli vuosikymmenen kestänyt tuumaustauko, kunnes tapahtuma järjestettiin jälleen Krakovaan huomattavasti isompana kokonaisuutena 2019. Kesästä 2022 lähtien Mysticiä on järjestetty Gdanskissa, joten tämän vuoden festivaali on jo järjestyksessä neljäs Gdanskin telakka-alueella järjestetty Mystic – eikä loppua näy.

Tänäkin vuonna festareiden ensimmäinen päivä on ”Warm-Up Day” eli nollapäivä, jolloin suurin päälava ei ollut vielä auki, ainoastaan neljä pienempää, joista kaksi ulkona ja toiset kaksi sisätiloissa. Ratkaisu toimi tänä vuonna huomattavasti paremmin kuin viime vuonna, kun ns. ”stoner-lava” oli siirretty aiemmasta sijainnistaan isommalle sisäpihalle.

Keskiviikon iso pettymys

Leppoisa Jerry Cantrell

Päälava

Ensimmäinen todistamani akti oli Alice in Chains -kitaristi Jerry Cantrellin soolobändi. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta varsin leppoisaa keskitien grunge/hard rock -meininkiä, jota höystettiin muutamalla valikoidulla AIC-lainalla, jotka luonnollisesti saivat parhaimman vastaanoton.

The Kovenant petti jälleen odotukset

Päälava

Seuraavana isommalla sisälavalla aloitteli esitystään sinfoninen norjalainen black metal -akti The Kovenant (ex-Covenant), joka palasi viime joulukuussa keikkalavoille yli vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen.

Tämä Covenant on siis se ryhmä, joka 1998 julkaisi sinfonisen black metallin merkkiteoksen Nexus Polaris, jonka tiimoilta bändi nyt kiertää. Tämän jälkeen yhtye joutui vaihtamaan nimensä The Kovenantiksi, koska aiemmin nimen itselleen ominut ruotsalaisryhmä uhkasi norjalaisia oikeustoimilla.

Tämän hetken soppaa sekoittaa se, että paluunsa myötä The Kovenant on päättänyt käyttää alkuperäistä Covenant-logoaan esiintyessään Nexus Polaris -materiaalin kanssa.

Odotukset The Kovenantin suhteen olivat syystäkin korkealla, onhan Nexus Polaris yksi kaikkien aikojen hienoimmista albumeista genrensä saralla. Valitettavasti – aivan kuten yhtyeen ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla Suomen-keikalla Ilosaarirockissa 1998 – jouduin tälläkin kertaa pettymään.

Mysticissä ryhmän majesteettinen paatos tuli niin vaisulla äänenvoimakkuudella, että lopputulos oli lattea ja hengetön. Yhtye näytti kärsivän myös teknisistä ongelmista: keikka alkoi noin varttia myöhässä, kun lavalla pyöriteltiin piuhoja ja pudisteltiin päitä. Kokonaisuus ei vakuuttanut livenä tälläkään kertaa. Sääli. Kunnon soundeilla fiilis olisi varmasti ollut täysin toista luokkaa.

Noin kuukautta myöhemmin tästä keikasta The Kovenant ilmoittikin miehistönvaihdoksista, kun Dimmu Borgiristakin tutun kitaristin Astennun kerrottiin saaneen lähtöpassit päihdeongelmien vuoksi. Ikävä tilanne erityisesti nykytilanteessa, kun miehestä on tullut hiljattain isä. Toivottavasti tilanne korjaantuu.

Kummallisten kappalevalintojen Exodus

Kakkoslava

Exodus oli myös hiljattain vaihtanut solistinsa Zetro Souzasta takaisin Rob Dukesiin. Vaikka asiaa ei ole avattu julkisuuteen sen kummemmin, on rivien välistä voitu aistia, että henkilökemioissa on ollut ongelmia.

Tässä kohtaa voinen taas nostaa tapetille loputtoman lesoiluni siitä, miten ehdin vielä Paul Baloffin elinkaaren loppumetreillä todistaa Exoduksen alkuperäisen sekä ainoan ja oikean solistin elävänä Euroopassa lavalla – tämä tapahtui Hollannin Eindhovenin legenaarisilla Dynamo Open Air -festareilla 1997.

Baloffin sekavia ja ilmeisen ”höyryisiä” toimituksia leimasi asenne, fiilis ja riemukas tekemisen elo, jota muut Exodus-solistit eivät ole sittemmin saavuttaneet, ikävä kyllä. Herran edesottamuksia kuullaan parhaiten dokumentoituina Exoduksen 1997 ilmestyneellä livealbumilla Another Lesson In Violence.

Tänä iltana Exodus tarjoilee outoja biisivalintoja kuten Deathamphetamine ja Prescribing Horror. Okei, tulihan sieltä myös Piranha, A Lesson In Violence ja Strike Of The Beast, mutta silti jotain jäi uupumaan. Onneksi bändin rumpalina on tätä nykyä jälleen ainut ja oikea Exodus-kannuttelija Tom Hunting eikä Paul Bostaphin kaltainen rähmäkäpälä.

Torstai on Beheritin ylivoimaa

Hyvän fiiliksen Eagles of Death Metal

Päälava

Yhdysvaltalainen Eagles of Death Metal oli päälavan ensimmäinen akti Mysticissä. Tässä kohtaa onkin syytä pitää hiljainen hetki niiden 89:n uhrin muistolle, jotka 13. marraskuuta 2015 menettivät henkensä täysin turhaan Pariisin Bataclan-teatterissa terroristien hyökättyä konserttiin osoittaakseen verisen vastalauseensa länsimaalaista ilonpitoa vastaan.

Onkin käsittämätöntä, miten elämme edelleen maailmassa, missä yhden juhla on toisen helvetti vain siksi, etteivät siedä ”vääräuskoisten” epäpuhtaita arvoja.

Eikä Eagles Of Death Metal todellakaan edes soita sellaista rytkettä, jonka puolesta pitäisi jonkun edes pillastua saati tappaa, vaan juhlavaa ja menevää räimerockia, jota klubiolosuhteissa voisi katsella enemmänkin. Tällä kertaa ei, koska oli aika siirtyä tärkeämpien rientojen äärelle.

Vaisuhko Turbonegro

Kakkoslava

Turbonegro on viettänyt hiljaiseloa pitkälti vuodesta 2019, vaikka tekikin pari pistokeikkaa kotimaassaan Norjassa kesällä 2022.

Taannoin kuulin, että bändillä olisi ollut jotain suunnitelmia tehdä joitain erikoiskeikkoja myös maineikkaimman solistinsa Hank Von Helveten kanssa, mutta nämä mahdolliset suunnitelmat kariutuivat viimeistään Hankin poismenoon marraskuussa 2021.

Turbonegron keikka Mystic Festivalilla oli visuaalisesti näyttävä liekkien ja tulipatsaiden myötä. Liekit eivät näyttäneet hirveästi bändiä kuitenkaan lämmittävän, sillä bändi näytti – nykyistä solistiaan Tony Sylvesteriä lukuun ottamatta – suurimmaksi osaksi siltä, ettei liiemmin kiinnostanut.

Odotukset olivat korkeammalla, täytyy myöntää – esimerkiksi kesän 2018 Jurassic Rockissa Mikkelissä bändi oli paljon vetreämpi, innostuneempi ja innostavampi. Menevää bailurokkia vetävän bändin kohdalla innoton ja tasapaksu esitys laskee yleisarvosanaa.

Taianomainen Beherit

Sisälava

Suomalaisittain yksi festivaalin kiinnostavimmista akteista oli hissukseltaan paluun keikkalavoille 2022 tehnyt rovaniemeläislähtöinen primitiivinen black metal -triumviraatti Beherit.

Niin näytti olevan monen muunkin katsojan kohdalla, koska sisätila oli äärimmilleen täynnä. Siten keikan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ei sisätiloista tahtonut löytyä seisomatilaa tai istumapaikkoja muualta kuin piippuhyllyltä.

Tällä kertaa en tiennyt mitä odottaa – ja hyvä niin. Beheritin keikka oli nimittäin hyvin mielenkiintoinen ja vakuuttava hypnoottisuudessaan. Vaikka olin kuullut, että Beheritin tuoreet edesottamukset lavalla olivat tuottaneet mieleenpainuvia esityksiä, ei mikään ollut valmentanut minua tähän.

Verrattuna edellisiltana nähtyyn The Kovenant -fiaskoon, oli Beherit täysin toisella tasolla, mikä näkyi ja kuului myös yleisössä. Norja-Suomi -maaottelussa härmäläiset pyyhkivät nyt norskeilla lattiaa.

Koska Beheritin koko esitys oli rakennettu kokonaisvaltaiseksi elämykseksi, ottivat eräät siitä kaiken irti, mennen jopa johonkin transsin kaltaiseen tilaan. Olikin hyvin mielenkiintoista katsoa ihmisten keskittynyttä olemusta.

Beherit vuonna 2025 on jollakin tapaa vaikuttavinta, mitä Suomesta tulee tällä hetkellä äärimetallin – ja minkä tahansa muunkin metallin – saralla. Uskomattoman totaalinen tyrmäys.

Suicidal Tendencies panee pidot pystyyn

Päälava

Beheritin jälkeen Suicidal Tendencies pani kakkoslavalla kunnon bakkanaalit pystyyn, kun laulusolisti Mike Muir kutsui lavalle bailaamaan ainakin viisikymmentä alaikäistä fania.

Tämä toi mieleen ne upeat hetket Joensuun Ilosaarirockissa The Wildheartsin keikalla 1997, jotka päättyivät mellakkaan ja keikan keskeytymiseen. Näin onnettomasti ei Gdanskissa onneksi käynyt, vaan ilmapiiri oli riemukas ja positiivinen väkivaltaisen rujouden sijaan.

Ikä tekee tehtävänsä meille kaikille – niin, näemmä kaikille muille paitsi 62-vuotiaalle Muirille, joka kirmasi lavalla kuin punkista seonnut teini ensimmäisellä keikallaan. Tämän jälkeen kelpasikin suosiolla jättää In Flames toiseen kertaan, jonka näkee joka tapauksessa milloin missäkin vaikka väkisin.

Perjantai veteraanien hallintaa

Green Leaf – miksi?

Päälava

Perjantain karkelot päälavalla käynnisti brittiläinen Green Leaf. Tämän perusteella minulle tuli tästä kaikesta mieleen vain yksi kysymys: miksi?

Green Leaf osoittautui nimittäin savuisen stonerin sijaan jonkinlaiseksi uuden sukupolven hard rock/asenne-metalli-sekasotkuksi, jota mahtuu joka maassa 13 tusinaan. Näitä samoja, joilla on samat riffit ja samat läpät sekä samat yhtä tunnistamattomat ja tylsät biisit.

Toivottavasti tähän yhtyeeseen ei tarvitse törmätä koskaan enää missään.

Hatebreed – paljon uhoa tyhjästä

Kakkoslava

Odotukseni Hatebreedin keikkaa kohtaan olivat hyvinkin korkealla yhtyeen solistin Jamey Jastan pirteän viimevuotisen sooloalbumin And Jasta For Allin jälkeen. Valitettavasti odotuksia ei lunastettu, päinvastoin.

Bändin asenneuho ja biisimateriaalin samanaikainen köykäisyys oli jotain niin köyhää ja tyhjänpäiväistä, että aloin kaiholla muistella Biohazardin keikkaa Helsingin Tavastia-klubilla State Of The World Address -albumin julkaisun aikoihin toukokuussa 1994, jolloin Suomi Finland Perkele -lehden päätoimittaja Tony Taleva lähti läheiseen Mariaan jo toisen biisin aikana pogottuaan itsensä sairaalakuntoon. Good times!

Siihen verrattuna Hatebreed oli Puolassa harvinaisen tylsä, ankea, mitäänsanomaton, onneton ja ponneton kaikessa tyhjässä pullistelussaan…

Armoton panssarivaunu, Archgoat

Pieni sisälava

…Mitä pienemmällä sisälavalla seuraavaksi esiintynyt Archgoat ei todellakaan ollut.

Itseäni Archgoatissa viehättää sen alkukantainen tylyys, kylmyys ja pimeys. Vaikka Archgoatissa oli jotain samaa kuin edellisillan Beheritissä, on Archgoatin ilmaisu puhtaan metallista – jonkinlainen puskutraktorimainen black metal -versio Bolt Throwerista.

Archgoat ei kumartele, kosiskele tai mielistele ketään, vaan nousee ainoastaan lavalle näyttämään, mitä totaalinen metallitotuus todellisuudessa on.

Tässä kohtaa kiittelen itseäni Archgoatin valitsemisesta Hatebreedin sijaan hyvissä ajoin, koska Mysticin pieni sisälava täyttyi äärimmilleen hyvinkin nopeasti – mitä muutamat suomalaiset tuttavat minulle myöhemmin valittelivat.

Archgoatin ja Beheritin tylyjen keikkojen jälkeen tuntui siltä, että ainakin täällä Puolassa voi olla ylpeä suomalaisuudestaan – jos haluaa tällaisia kliseisiä ilmaisuja käyttää. Ja miksei haluaisi, koska mikäs sen mukavampaa kuin kunnon kliseet kliseisten rokkijuttujen yhteydessä?

Sillä mitä muuta rokki, hevi ja hevirokki onkaan kuin kliseitä toistensa perään – eräät vain osaavat paketoida sen paremmin kuin toiset. Kuten Archgoat ja Beherit.

Cradle Of Filth – black metallin Bon Jovi

Kakkoslava

Tunnelmasta toiseen, sillä jos Archgoat oli taivaallista black metalia, niin seuraavaksi kakkoslavalla esiintynyt Cradle of Filth oli kaikkea muuta. Olikohan tämä sitten sitä helvetillisintä black metalia suoraan perseestä, eli kakkakehdon syvimmästä onkalosta?

Siitä on jo jokunen vuosikymmen, kun olen viimeksi todistanut Cradle of Filthin livenä. Täytyy sanoa, että aika ei ole ollut yhtyeelle armollinen, ei ainakaan solisti Dani Filthin äänelle, joka tätä nykyä muistuttaa lähinnä nälkäisen rakkikoiran haukuntaa.

Filthin karmivaa räksytystä kuunnellessaan tuli mieleen, että onko tässä nyt black metallinen vastine Jon Bon Joville – tälle kovan onnen hard rock -tähdelle, jonka kädestä miljoonat naiset söivät vielä 1980- ja 1990-luvuilla, ennen kuin tämä alkoi kärsiä vakavista lauluongelmista.

Toista se oli vielä 1997 Ilosaarirockissa. Mutta kuten Neljä Ruusua erässä hittikappaleessa laulaa, ”jospa onkin niin, että elät vain kerran.”

Takuuvarma Eyehategod

Stonerlava

Eyehategod tietää tämän enemmän kuin hyvin. Solisti Mike IX Williams ehti sekoilla elämässään sen verran tiiviisti, että lopulta miehellä oli kaksi vaihtoehtoa – maksansiirto tai kuolema.

Onnistuneen maksansiirron jälkeen raitistuneella Williamsilla on alkanut mennä elämässään onneksi paremmin, niin lavalla kuin siviilissäkin. Ehkä tässä tapauksessa on vain parempia, että Eyehategodin keikat ovat tätä nykyä tasapainoisia kokonaisuuksia takavuosien ajoittaisen kaaoksen ja kaoottisuuden sijaan.

Tässäkin kohtaa Mysticin logistiset päällekkäisyydet tulevat ikävällä tavalla esiin. Jos haluaa nähdä artisteja siedettävältä etäisyydeltä, täytyy lavoille etsiytyä hyvissä ajoin tai suostua katsomaan keikat pidemmän välimatkan päästä, mikäli sattuu sisälavoille edes pääsemään.

Siksi jouduin jättämään Eyehategodin jo muutaman biisin jälkeen Blackie Lawlessin johtaman W.A.S.P.:n tieltä.

W.A.S.P. täydessä tikissä

Kakkoslava

Paljon vettä on vierinyt Vantaanjoessa sen jälkeen, kun 13-vuotiaana todistin W.A.S.P.:n ensimmäisen kerran Iron Maidenin lämmittelijänä Helsingin Jäähallissa Somewhere On Tour -kiertueen yhteydessä joulukuussa 1986.

Tuolloin W.A.S.P. käytti suurimman osan ajastaan I Wanna Be Somebody -hitin venyttämiseen 25:een minuuttiin ja julisteiden heittämiseen yleisöön. Maidenin fanit palkitsivat W.A.S.P.:n heittämällä julisteet takaisin yhtyeen pääjohtajan ja lauluntekijän, laulaja-kitaristi Blackie Lawlessin päälle.

Enää W.A.S.P.:n lavoilta ei ole enää pitkään aikaan lentänyt julisteita tai muutakaan törkyä – ehkä hyvä niin.

Tuolla jäähallin keikallahan Lawlessilla kerrottiin olevan keikoilla kipinöivä fallos, jollaista ei kuulemma oltu koskaan nähty aiemmin koko maailmassa. Ei ihme, sillä parin sekunnin tussari oli yhtä lattea kuin koko muukin esitys.

Sen verran monta kertaa tämä spektaakkeli on tullut todistettua jopa yhtyeen kotikontuja myöten, että voin syvällä sydämen rintaäänellä todeta W.A.S.P.:n olevan varsin ailahteleva livebändi. Siksi on ilo todeta, että Mysticissä W.A.S.P:in keikka on täyttä tavaraa alusta loppuun parhaimmasta päästä.

Tuoreimmalla kiertueellaan bändi on keskittynyt klassisen debyyttialbuminsa esittämiseen järjestyksessä alusta loppuun kokonaisuudessaan. Nyt ei kuulla mitään ylipitkiä venytyksiä tai joutavia medleytä, vaan nyt mennään niin kuin pitääkin.

Tämä ratkaisu on myös Mysticin yleisölle mieleinen, joka näyttää syövän W.A.S.P.:n ja Blackien kädestä. Onneksi bändin nostalgiatrippi ei ulotu niin syvälle alkuaikoihin, että lavalta lentelisi yleisöön jopa raakoja lihanpaloja – kuten Helsingin Lepakossa lokakuussa 1984.

Tänä iltana W.A.S.P. teki kaiken oikein.

King Diamondin takuuvarma show

Päälava

Tämän kesän aikana olen ehtinyt todistaa Tanskan kuninkaan peräti kolme kertaa elävänä lavalla: ensin täällä Mysticissä, sitten Tanskan Copenhellissä ja lopulta elokuun alkupuolella Hellsinki Metal Festivalilla.

Jokainen Kinkun keikka oli samaa takuuvarmaa suorittamista, jotka noudattivat rakenteeltaan samaa täysin identtistä biisijärjestystä dramaturgiaa myöten.

Eli kun näit yhden, näit ne kaikki – välispiikkejä lukuunottamatta.

Vaikka setin biisivalinnoista voisi napottaa yhtä sun toista, ei käy kiistäminen, että nyt ollaan rakennettu uudempiin biiseihin painottuvaa kokonaisuutta, ei jonkinlaista nostalgista best of -settiä.

King Diamond on viime vuosina kokenut jonkinlaisen renessanssin ja hyvä niin. Ehkä siinä on osansa ruotsalaisen Ghostin megasuosiolla, mistä on siunaantunut tähtipölyä myös Ghostin yhdelle esikuvalle.

Tai niin, että kun todistin Ghostin uransa alkuaikoina Roskilden festareilla Tanskassa heinäkuussa 2011, tokaisin silloiselle ystävättärelleni, että ”tämä nyt on näemmä tällaista köyhän miehen King Diamondia ja Mercyful Fatea”.

Eikä mielipiteeni ole tästä juurikaan muuttunut paitsi tietenkin niin, että aivan kuten Rammstein on Laibachia lapsille, on Ghost King Diamondia niille, jotka eivät oikeasti kuuntele oikeaa metallia – kuten King Diamondia ja Mercyful Fatea.

In Solitude teki Ghostin jutun edelleenkin paremmin maagisella Sister-albumillaan.

Tässä suhteessa on hienoa todistaa, että kun on aikoinaan helmikuussa 1997 todistanut monellakin tapaa antiklimaattisen King Diamond -vedon Tavastialla upean Mercyful Faten jälkeen – aikoina, jolloin Kinkku teki vielä tuplakeikkoja – niin on mahtava todistaa, miten Kinkun pitkä ja tinkimätön ura on vihdoin kantanut hedelmää ihan suurimpien metallikinkereiden pääesiintyjäksi.

Kontrastien kyllästämä lauantai

Dark Tranquillityn kaksijakoisuus

Päälava

Elämän suurimpia mysteereitä on se, miksi yksi kolahtaa ja toinen ei. Dark Tranquillityssä ei periaatteessa ole edelleenkään mitään vikaa, on bändiltä omissa kirjoissani parasta edelleen se kiertuepaita, jota oli myynnissä Tavastialla, missä tämä bändin skandirundi oli hassunhauskasti siunattu tittelillä Hello Oslo, my name is Koslo.

Tietäjät tietää – ja jos joku härmäläinen perusjuntti ei vielä tiedä, ei ole vielä vihkiytynyt tarpeeksi syvälle suomalaisen metallilegendojen huuruisimpiin liturgioihin.

Koska yhtye ei tänään Puolassakaan yllä samaan, siirryn suosiolla katsastamaan Death Angelia pienemmälle sisälavalle.

Death Angel jättää toivomisen varaa

Sisälava

Odotukset Death Angeliakin kohtaan olivat kovat, mutta Mysticissä bändi lunastaa ne vain osittain biisivalintojen takia.

Ymmärtäähän sen, jos veteraanibändi haluaa esittää mieluummin uudempaa materiaalia kuin vanhempia klassikoitaan, mutta kun ne eivät yllä vanhojen tappoviisujen tasolle, ei keikka pääse oikein koskaan lentoon.

Mielellään sitä olisi kuullut jotain myös Frolic Through The Parkilta ja Act III:lta, nyt oli tyytyminen setin kärkeen The Ultra-Violencelta vedettyihin Mistress Of Painiin ja Voracious Soulsiin.

Pentagram pelastaa

Sisälava

Pentagram puolestaan tarjosi juuri sitä, mitä jengi odotti ja toivoi: Bobby Lieblingin meemimäisiä ilmeitä ja klassikkoviisuja, kuten Forever My Queen, mikä kuultiin setin loppupäässä.

Kun myös bändin viimeisin levy Lightning In A Bottle on yllättävän iloinen ja pirteä esitys, miltä myös valtaosa setin biiseistä on peräisin, on Pentagramin keikka ns. täyttä tavaraa alusta loppuun.

On ilo havaita, miten kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä Bobby Lieblingin elämään on sisältynyt, Pentagram elää vielä bändinä edelleen. Elää ja voi hyvin.

Municipal Wasten ylivoimaa

Sisälava

Jos minun on valittava tämän festivaalin – hitto, ehkä koko kesän – rempsein, reippain ja paras keikka, saattaa se hyvinkin olla Municipal Waste Mysticissä.

Vaikka tämä oli vasta ensimmäinen kerta jolloin todistin bändin livenä, ei se ollut varmasti viimeisin, sen verran hienoa ja aseistariisuvaa meininkiä bändi tarjosi.

Näin riemukasta, riehakasta ja hauskaa thrashcorea en ole nähnyt ja kuullut varmastikaan sitten 1985 ilmestyneen S.O.D:in ensimmäisen levyn Speak English Or Dien jälkeen.

Haltioitunut täysi tupa oli varmasti samaa mieltä.

Blood Fire Death – tunnelma tipotiessään

Ulkolava

Black metal -antikliimaksit saivat jatkoa kovilla odotuksilla ladatulla ”Bathory-tributella” Blood Fire Death, jossa vetelee suht nimekkäitä vaikuttajia eurooppalaisesta black metal -skenestä sekä Bathoryn alkuaikojen basisti.

Miksi Blood Fire Deathin piti nyt esiintyä kirkkaassa päivänvalossa ulkolavalla jäi jotenkin epäselväksi. Joka tapauksessa katselin ja kuuntelin tätä toimitusta puolitoista biisiä, jonka jälkeen oli pakko todeta, että tässä on kaikki pielessä.

Bathoryn musiikissa olennaisin elementti on kuitenkin musiikin synnyttämä ainutlaatuinen tunnelma, joka Mysticissä oli täysin tipotiessään.

Mysticin esityksen perusteella Blood Fire Death ei ollut mitään muuta kuin puhdasta rahastusta, jota erilaisilla silmänkääntötempuilla myydään nyt tyhmille ”aitona asiana”.

Jos Quorthon olisi tämän todistanut, en tiedä mitä olisi herra tehnyt. Koska mies ei koskaan vaikuttanut mitenkään väkivaltaiselta, ehkä hän olisi vain naureskellut matkalla pankkitililleen ja todennut, että ”antaa poikien tehdä”.

Itse en jäänyt nauraskelemaan tai katselemaan tämän enempää, sen verran ankeat fiilikset tästä pyhäinhäväistyksestä jäi.

Sepultura – kesän pahin floppi

Päälava

Sepultura-nimellä kulkeva brasilialaisyhtye on päätynyt vihdoin ja viimein laittaa pillit pussiin. Itse kuulun ylpeänä ja ehdottomana siihen joukkueeseen, joka kantaa nimeä ”No Cavalera, No Sepultura”, se on tässä vuosien saatossa tullut selväksi.

Joka tapauksessa, jos kerran bändi lähtee jäähyväiskiertueelle, niin onhan tälle retkueelle annettava vilpitön mahdollisuus, onhan Sepultura painanut kitaristi Andreas Kisserin johdolla pian 30 vuotta duunia bändin perustajan ja alkuperäisen laulaja-kitaristin Max Cavaleran otettua bändistä hatkat tammikuussa 1997 hyvin dokumentoitujen dramaattisten käänteiden jälkeen.

Sepulturassa Maxin rinnalla alusta asti rumpaloinut pikkuveli Igor päätyi samaan ratkaisuun yhdeksän vuotta myöhemmin 2006.

Veljesten ryhdyttyä jälleen yhteistyöhön 2008 Cavalera Conspiracy -nimellä, on Sepulturan touhu tuntunut alati kummallisemmalta. Todistettuani Helsingin Kultuuritalolla niin veljesten johtaman Sepulturan 1992 kuin cavalerattoman Sepulturan 2006, tuntui jälkimmäinen versio puhtaasti nimellään ratsastavalta rahastukselta – varsinkin ilman Max Cavaleran sävellyksellistä panosta.

Paperilla setin alku lupaa hyvää: Beneath The Remains, Inner Self, Desperate Cry… Mutta jo ensi sekunneista lähtien käy ilmi surullinen, masentava ja valitettava totuus:

Tämä. Ei. Ole. Sepultura.

Kuluneen kevään kummallisuuksiin metallimaailmassa kuuluu rumpuruletti, jonka seurauksena Sepulturan, Slipknotin ja Suicidal Tendenciesin rumpalit päätyivät vaihtamaan paikkoja keskenään.

Suurin häviäjä tässä ruletissa näyttää olleen Sepultura, jonka Eloy Casagrande pääsi lopulta Slipknotiin, mistä Jay Weinberg päätyi potkut saatuaan Suicidal Tendenciesiin, josta Greyson Nekrutman ajautui lopulta Sepulturan tyhjälle rumpupallille.

Tajusitteko? Hyvä.

Mysticissä Nekrutmanilla on koko festareiden riipivin ja karmivin rumpusoundi – erityisesti virvelirummun osalta – mikä tekee tämän nauttimisesta sietämätöntä. Kun yhtyeen muukin soitto on onttoa läpiluentaa Cavaleran veljesten kultaisista vuosista, on vain tunnustettava tosiasiat ja sanottava se ääneen: kiitos tyhjästä ja hyvästi.

Todistamistani konserteista Sepultura Mysticissä oli tämän kesän ylivoimaisesti suurin pettymys ja floppi.

Tai kuten Gandalfista, The Scourgerista ja Demonztratorista tuttu vokalisti Jari Hurskainen tykkäsi usein lausua jotain erityisen surkeaa kuultuaan: ”Jos joku tästä diggaa, niin sillä on kyllä maku sormessa ja sormi perseessä.”

Aika monella Mysticin yleisössä näytti olevan. Kammottavaa.
✟

I Am Morbid ei säästele

Sisälava

Sepulturan tarjoaman antikliimaksin myötä joudun lennosta tekemään peliliikkeen ja suuntaamaan sisälavalle, missä toimitustaan on aloittelemassa Morbid Angelista tutut David Vincent ja Pete Sandoval.

Tässä kohtaa maailmaa, missä Morbid Angelin nykykunto alkaa olla melkoisen hauraassa tilassa pääjohtajansa, kitaristi ja lauluntekijä Trey Azagthothin päihdeongelman johdosta, lepäävät eräiden amerikkalaisen death metallin suurimpien merkkiteosten – eli Morbid Angelin neljän ensimmäisen studioalbumin kappaleiden esitykset – tätä nykyä pitkälti basisti-laulaja Vincentin sekä 61-vuotiaan rumpali Sandovalin harteilla, joista jälkimmäisen soittosähäkkyys ei edelleenkään osoita hiipumisen merkkejä..

Mutta mikäpä siinä, jos ja kun kitaristit Richie Brown (Terrorizer) ja Bill Hudson (Doro, Trans-Siberian Orchestra) pystyvät toteuttamaan Azagthothin suurimmatkin musiikilliset sekopäisyydet yhdessä ja erikseen, niin kyllähän tätä mieluummin katselee ja kuuntelee kuin Azagthothin ilmeisen ”höyryistä” kaatuilua lavalla ja sen ulkopuolella.

Tämä vuosi antaa I Am Morbidille mahdollisuuden juhlia ”Morppareiden” jo 30 vuotta täyttävää nelosalbumia Domination. Pääpaino on kuitenkin niissä biiseissä, mitä yleisö haluaa tältä jukeboksilta kuulla – ja se ne myös saa. Takuuvarmaa toimitusta alusta loppuun.

Tiamat ja puolalainen känni

Kakkoslava

Festivaalin viimeiseksi esiintyjäksi kakkoslavalle oli buukattu ruotsalainen tunnelma- ja goottimetalliklassikko Tiamat, jonka esityksestä ehdin todistaa I Am Morbidin loistavan vyörytyksen takia vain illan viimeisen hitaan, Gaian.

Oli hyvä että ehdin, sillä oli suuri ilo todistaa, miten Tiamat elää ja toimittaa edelleen.

Vuonna 2025 Tiamat on tässä ajassa juuri niin epämuodikas, yllättävä ja totaalinen ”haistakaavittu”-esitys tässä nykyajan täydellisyyttä tavoittelevassa metallikulttuurissa, missä kaiken pitää olla niin viimeisen päälle viilattua ja sliipattua, ettei yllätyksille jää enää sijaa.

Mutta on siinä eittämättä jotain harvinaisen kaunista, kun pienessä tihkusateessa kuulee siellä täällä, ”onko se jurrissa”, ”onpa toi jurrissa”, ”kylläpä tuo on jurrissa”, tarkoittaen tietysti Tiamatin pääjohtajan, laulaja-lauluntekijä Johan Edlundin horjumista ja sössöttäviä välispiikkejä.

Jos herralle on hieman puolalainen kalja ja votka maistunut ennen aamuyhden keikkaa ja festivaalin päätösesitystä, niin se miehelle suotakoon. Onhan Edlund ja Tiamat vastuussa kuitenkin yhdestä kaikkien aikojen hienommista tunnelmametallilevyistä, Wildhoneystä, mistä Gaiakin on peräisin.

Onneksi Tiamatin muu jäsenistö koostuu sen verran varmaotteisista veteraaneista, ettei Edlundin känni aiheuta itsessäni muuta kuin hymähtelyä, kun puolet nuoremmat yleisön edustajat kauhistelevat bändin nokkamiehen pelikuntoa. Siinä teille vanhaa liittoa, saatana!

Täydellinen lopetus mahtavalle festivaalille.

Teksti, kuvat & videot: Nalle Österman

Koiteli on Oulun Kiimingissä sijaitseva kaunis luontokohde, jossa voit ihailla upeaa vuodenaikojen muuntelemaa koskimaisemaa. Olen viettänyt täällä aikaa jo pikkutytöstä asti retkeillen ja käyden jäätelöllä silloisessa kahvilassa.

Kahvilan yhteydessä oli tanssilava ja muistelen, miten teininä istuttiin portsarijätkien kanssa sisäänkäynnillä nuotion valaistessa loppukesän viilenevää iltaa.

Kohde on yhä erittäin suosittu retkeilypaikka ja suosittu on ollut myös siellä kolmattatoista kertaa järjestettävä festivaali, jota Suomen kauneimmaksikin on kehuttu.

Ei voi väittää vastaan, onhan paikassa ihana tunnelma ja erityinen miljöö.

Vessadiskosta Sahasaarelle

Astellessamme sisäänkäynniltä alueelle kohtasimme ensimmäisen ilmiön: vessadiskon eli diskosukkulan!

Juttelin henkilökunnan edustajan kanssa keksinnöstä ja hän kertoi heidän saaneen idean jostakin tv-ohjelmasta, missä esiteltiin Berliinissä olevia puhelinkoppeja, joihin oli tehty kolikoilla maksettava disko. Oiva keksintö introverteille tai äkillisen tanssikohtauksen yllättäessä!

Tämä suomalainen versio oli siis inva-bajamaja, joka oli päällystetty yltä päältä jollakin hopeanhohtoisella materiaalilla. Sisällä oli tietysti asiaan kuuluva peilipallo, valot, koristeet ja kaiutin, josta kuului mehukkaita ysäriklassikoita. Pakkohan se oli kokeilla!

Kaveri ois ollut kiva, mutta valokuvaajamme Mikko Nurminen, kenelle leikkisästi keksittiin lempinimi ”Mike Grassy”, ei ollut yhtä innostunut asiasta.

Jatkoimme matkaa kohti riippusiltaa, joka vie Sahasaarelle, mistä löytyy kaksi esiintymislavaa. Toisella niistä oli jo esiintymässä Joensuusta kotoisin oleva runollinen Lyyti ja hänen jälkeensä Laura Voutilainen.

Tunnistettava ääni

Tänä vuonna 50 vuotta täyttävän Voutilaisen kyllä tunnistaa niin äidit kuin tyttäretkin. Hänen uransa alkoi jo 1993 ja siihen mahtuu jos jonkinlaista jännää euroviisuista lähtien.

Omat mielikuvani Laurasta liittyvät vahvemmin tanssilavoille, onhan hän palkittu iskelmä-Finlandia-palkinnolla, mutta kirjahyllyyn hän on haalinut muitakin musiikkialan tunnustettuja pystejä.

Näyttävässä ja kimaltelevassa puvussa esiintynyt laulaja innosti sateessa juhlivaa kansaa mukavalla potpurilla. Tuttuja kappaleita kuunnellessa itseäkin vähän laulatti, myönnetään.

Tunteiden tsunami

Enemmän kuitenkin laulatti Irina Acoustic Band, joka toi pienelle klubilavalle tungokseen asti porukkaa. Vilkuillessa ympärilleni huomasin ihmisissä suuria tunteita.

Musiikin koskettaessa itki useampi kuin yksi yleisön edustaja. Irina osasi ottaa yleisönsä ja pitää hauskaa, mikä toi alueelle mukavan rennon tunnelman.

Vieressäni juhlineet Jonna Siipola ja Pauliina Holappa olivat tulleet festivaaleille pääosin tunnelman takia, mutta Laura ja Irina laittoivat tanssijalat liikkeelle ja kielenkannat auki.

Entiset naapurit olivat pitäneet yhtä, vaikka koti oli vaihtunut jo useaan kertaan. Tunteikkaalta näyttänyt meno kyllä kertoi syvästä ystävyydestä. Irinan toukokuussa julkaistun Kunnes aurinko nielaisee maan -albumin kappale Kulkurin iltatähti sai minunkin tunteeni pintaan. Ihana Irina!

Illan huipennukset

Iltaa jatkoi mainio Kuningasidea, joka sai kuvaajankin päkiät nousemaan irti maankamarasta. Kuusitoista vuotta keikkaillut orkesteri kyllä räjäytti tanssilattian rempseällä bilereggaella.

Kertakaikkisen hyväntuulinen bändi, jota kuuntelee ilolla juuri tämänkaltaisilla pienillä festivaaleilla ja puistokonserteissa. Tykkään!

Koskilavalta oli aika siirtyä jälleen klubilavalle, missä taitojaan pääsi esittelemään Ursus Factory. Myönnettäköön, että kyseinen kokoonpano ei ole minulle entuudestaan tuttu, eikä kuvaaja Mikekään ollut tästä kuullut. Uutta päin siis!

Todettakoon, että tämä on jännittävän hämmentävä bändi, joka koostuu kahdesta jäsenestä: rumpalista ja kitaristi-laulajasta.

Kaksikko villitsi yleisöä, vaikka tekniikka häiriintyi sen verran, ettei rumpali saanut taustalaulujaan kuuluviin. Onneksi tämä saatiin korjattua.

Etäisesti habitukseltaan insinööriä muistuttava kitaristilaulaja lateli vähintäänkin mielenkiintoiset välispiikit, ja rumpalia katsellessa mieleeni tuli nuori Tarantino. Viihdearvo on siis taattua!

Mutta mitä tämä musiikki on? Punkkia, rokkia, räppireggaeta? What?!?

No ainakin se on viimeisen päälle viihdyttävää, niin että jos bändi ei ole tuttu, äläpä silloin mene syömään mitään burgeria vaan kuuntelepa hetki, jos toinenkin!

Egotripin juhlaa

Illan edetessä tuli väistämättä viimeisen esityksen vuoro. Aikoinaan Voutilaisen ponnistettua artisti-uralleen Lahdessa vuonna 1993, ensiesiintymistään samaan aikaan Helsingissä hioi Egotrippi.

Illan päättävä bändi lateli yleisölle tuttuja tahteja eri vuosikymmeniltä.

Juhlakansa sai nauttia elokuun hämärtyessä suomalaisesta musiikista, mutta myös lukuisista ulkotulista, joita festivaalijärjestäjä sytyttää joen kuohujen välissä oleville kallioille.

Tämä synnyttää kauniin ja levollisen maiseman, jota ihastellessa melkein itku tulee.

Sateen ropinaa

Kukapa tämän sään olisi halunnut tilata, ei kukaan. Sään sanelemana useimmat lauantain asiakkaat olivat viisaasti pukeutuneet sadetakkeihin, ja design-takkeja ihastellessa tuli melkein kateelliseksi.

Mike joutui tyytymään infopisteeltä hankittuun muovitakkiin häneltä portilla riistetyn takin sijaan, sillä huomiovärinen heijastintakki ei ollut alueella sallittu kuin järjestyksenvalvojilla. Harmillisesti siitä ei vain ollut tiedotettu festivaalin nettisivuilla lainkaan. Uskoimme kuitenkin hänen selviävän hieman köykäisemmälläkin varustuksella.

Tunnelman nostattaja

Keikkaansa suuremmalla Koskilavalla aloittanut Juha Tapio oli saanut loppuunmyydyn lauantain festarikävijät paikalle, ja tunnelma hipoi honkien latvuksia.

Yleisö tanssi, lauloi ja hyppi, joten kenellekään ei jäänyt epäselväksi, viihtyivätkö asiakkaat vai eivät. Tunnettu ja palkittu artisti todella antoi asiakkaille vastinetta rahoilleen jopa jalkautumalla lavalta juhlijoiden sekaan.

Tunteikkaat ja tunnelmaa nostattavat biisit raikasivat sateisessa saaressa puiden syleilyssä, missä saatoit kuvitella niiden juurien yhteen kietoutumisen.

Iltaa klubilavalla jatkoi Frans Harju, joka toi intiimille Klubilavalle henkäyksen väkevää tulkintaa ja tunteiden aaltoja. Harjun jälkeen isommalle asteli Asa Bäänd II, joka toi festareille omintakeista rap-sanailua.

Lähdimme kuitenkin tässä välissä katselemaan, mitä mantereella tapahtuu. Loungessa oli soittamassa kaksi DJ:tä, ja tunnelmalliseksi sisustetut teltat muodostivat parkkipaikalle kivan kokonaisuuden, joiden keskelle jäi tilaa tanssia.

Illan hämärtyessä pamahti saareen aikakoneen saattelemana Waldo’s People. Bileet lähti käyntiin heti ensimmäisestä biisistä, ja kovimmilla tamppaajilla tuli varmasti hiki.

Legendaaristen tanssihittien saattelemana oli viimeisen kokoonpanon vuoro ennen kuin festarit laitettaisiin tältä vuodelta pakettiin.

Suurlähettiläiden 35 vuoden matka

Edellisen esiintyjän tavoin seuraavanakin oli vuorossa 90-luvun hittejä. Kiiltävät puhallinsoittimet tähdittivät lavalla Suurlähettiläiden perussettiä.

Nykyään enää satunnaisemmin keikkaileva bändi on antanut meille mahdollisuuden nautiskella esiintymisistä hieman enemmän täytettyään 35 vuotta.

Heti alussa Omituisten otusten kerho vuodelta 1991 saa muistoja nousemaan pintaan. Teininä laulettiin tippa linssissä kappaleita Pittääx sun aina, Kuka pysäyttäisi kellot ja Ei tule niin pimeää.

Suurlähettiläitä kelpasi aikoinaan ottaa automatkalle mukaan. Täytyykin laittaa suoratoistosta taas soimaan, niin ei pääse sanat unohtumaan.

Ainutlaatuista suomalaista tunnelmaa luonnon keskellä arvostavalle musiikin ystäville voi varauksetta suositella Koiteli elää -festivaalia. Tapahtuma yhdistää juurevasti luonnon, musiikin ja yhteisöllisyyden tarjoten näin juuri sitä, mitä suomalaiselta kesäfestivaalilta voi kauneimmillaan toivoa.

Katso kaikki Mikko Nurmisen upeat kuvat Koiteli elää -tapahtumasta tästä!

Teksti: Maria Virrantalo
Kuvat: Mikko Nurminen

Elämme aikaa, jolloin mielipiteet muodostuvat yhä nopeammin ja vahvemmin. Sosiaalinen media ja algoritmit luovat kaikukammioita, joissa samat ajatukset kiertävät yhä uudestaan samanmielisten kesken.

Samaan aikaan perinteiset mediat kamppailevat taloudellisten paineiden kanssa, mikä helposti vaikuttaa siihen, millaisia näkökulmia ne tarjoavat.

Riepu syntyi tarpeesta luoda yksi mahdollinen tila, jossa erilaiset näkökulmat voivat kohdata toisiaan. Paikka, jossa ei tarvitse pelätä sanoa asioita, jotka eivät aina ole välttämättä tämän ajan konsensuksen mukaisia.

Moniäänisyyden haasteet

Moniäänisyys kuulostaa jalolta periaatteelta, mutta käytännössä se on usein epämukavaa. Se pakottaa meidät kohtaamaan ajatuksia, jotka haastavat omat uskomuksemme. Se vaatii sietämään epävarmuutta ja myöntämään, että maailma on monimutkaisempi kuin haluaisimme uskoa.

Varsinkin kriisiaikoina, kuten sodan keskellä, on luonnollista hakea selkeyttä ja yksimielisyyttä. Mutta eikö juuri silloin olisi tärkeintä kysyä vaikeita kysymyksiä ja tarkastella asioita useista eri näkökulmista?

Maailman väkimäärä ylitti neljän miljardin hengen rajan 1975. Viidessäkymmenessä vuodessa tämä lukema on tuplaantunut. Samassa ajassa maailmasta on monellakin tapaa tullut yhä monimutkaisempi ja vaikeammin hallittava, jolloin yksimielisyys on yhä hankalammin tavoitettavissa.

Vai kuvitteleeko vielä joku, että 5,6 miljoonan suomalaisen näkökulma ja mielipide on ainoa oikea totuus reilun kahdeksan miljardin henkilön planeetalla?

Eriävien mielipiteiden problematiikka

Yksi Rievun avustajista on pitkän linjan Venäjä-asiantuntija ja lehtikustantaja Jauri Varvikko. Hänen kanssaan sovimme, että Riepu julkaisisi hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään silloin, kun ne tuntuvat julkaisemisen arvoisilta.

Pian kävi ilmi, miksi moniäänisyyttä on niin vaikeaa hallita – ainakin tämän hetken suomalaisessa keskusteluilmastossa.

Koska Jauri kohdisti kriittisiä kysymyksiä myös länsimaiden toimintaan eikä tuominnut kaikkea Venäjään liittyvää kategorisesti, alettiin häntä kohtaan kohdistaa erilaisia hyökkäyksiä ja jopa uhkauksia.

Samaan hengenvetoon yksiulotteisimmat kriitikot yrittivät leimata Rievunkin ”Venäjä-myönteiseksi”, ikään kuin yhdenkin yleisestä suomalaisesta linjasta poikkeavan näkökulman julkaiseminen tekisi koko mediasta epäilyttävän, vihattavan ja mitätöitävän.

Tällöin oli pakko ottaa aikalisä Jaurin ajatusten julkaisun suhteen – niin Jaurin ja Rievun kuin myös eräiden lukijoidenkin mielenrauhan vuoksi.

Viime aikoina keskustelu näistä aiheista on onneksi laajentunut ja Jaurin esille tuomat näkökulmat ovat alkaneet saada enemmän huomiota myös valtamediassa.

Onhan hyvin tiedossa, että edelläkävijän ja tienraivaajan polku on monellakin tapaa raskaampi, karikkoisempi ja vaivalloisempi kuin perässähiihtäjän.

Tai kuten eräs kuuluisa sanonta kuuluu: ”Ensin he eivät noteeraa sinua, sitten he nauravat sinulle, sitten he taistelevat sinua vastaan, kunnes lopulta sinä voitat.”

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä

En väitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita. En usko, että totuus löytyy automaattisesti ”kaikkien äänien” kuulemisesta. Varsinkin tänä päivänä, jolloin kirkkaimmatkin ajatukset voivat hukkua ylenpalttiseen kohinaan.

Sen sijaan uskon, että järkevät ja ajattelevat ihmiset voivat olla eri mieltä vaikeista asioista – ja että me kaikki hyödymme siitä, jos kuulemme näitä eriäviä näkökulmia, kuten ”ennen vanhaan”.

Rievun tärkein ajatus, ohjenuora ja päätös oli jo perustamisestaan alkaen julkaista ajatuksia, jotka ovat:

• Harkittuja ja perusteltuja
• Rehellisiä kirjoittajan omista lähtökohdista
• Valmiita kohtaamaan eriäviä näkemyksiä

Poliittinen kotipaikka tai henkinen ajatusmaailma ei ole ratkaiseva, niin kauan kuin kyseessä ei ole pelkästään trollaaminen, erilaisten kärjistysten tahallinen luominen tai turhien iskulauseiden huutelu vaan aito yritys ymmärtää tätä aikaa ja maailmaa missä elämme.

Pienen ihmisen puolella

Riepu ei ole puolueeton tai epäpoliittinen — sellaista ei ole olemassakaan. Mutta se ei ole myöskään minkään tietyn ideologian äänitorvi. Rievun johtoajatus on aina kuitenkin olla pienen ihmisen puolella suuria, julmia ja kasvottomia koneistoja vastaan.

Rievun tavoite on olla tila, jossa eri tavoin ajattelevat ihmiset voivat esittää näkemyksiään, joista lukijat voivat tämän jälkeen tehdä omat johtopäätöksensä.

Luonnollisesti tällainen tasapainottelu on vaikeaa – kuten Jauri Varvikon kirjoituksetkin ovat jo osoittaneet. Joskus se tarkoittaa kirjoituksia, jotka eivät miellytä kaikkia. Toisinaan se voi tarkoittaa myös virheiden myöntämistä.

Tässä ajassa Riepu tuntuu lähinnä kutsumustyöltä. Medialta, joka oli yksinkertaisesti pakko perustaa algoritmien ja mainostulojen ohjaamaan nykyiseen ilmapiiriin. Medialta, jossa voisi vielä aidosti pohtia myös vaikeampia kysymyksiä.

Aivan kuten tämä maailma, ei Riepu ole täydellinen – sitä se tulee tuskin edes koskaan olemaan. Se ei lupaa olla aina oikeassa. Mutta se lupaa yrittää olla rehellinen, sekä lukijoilleen että itselleen.

Koska me kaikki ansaitsemme jälleen jotain parempaa – ympäröivästä luonnosta pieneen ihmiseen.

Teksti: Nalle Österman, 14.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus)

Kesän 2025 Qstock oli jälleen loppuunmyyty, nyt jo 12:nnetta kertaa peräkkäin. Festivaali sai alkunsa 2003, jolloin estradeina toimi kaksi lavaa, yksi vanhan pyöreän paviljongin sisätiloissa ja yksi ulkona.

Tuolloin myös allekirjoittanut oli töissä kyseisissä kinkereissä ja kuva-aineisto tapahtumasta on paperisena versiona jossain laatikossa. Nyttemmin onneksi tekniikka on kehittynyt, vaikka oma jännityksensä siinäkin oli, kun filmirullia pudotteli Anttilan aulassa olevaan laatikkoon.

Kun tuolloin kävijöitä odotettiin tulevan noin 3000, saapui yleisöä paikalle 7000, mikä yllätti järjestäjät kuin lätkä kärpäsen.

Ikärajatonta turvallisuutta

Nykyiset kävijämäärät eivät festivaalikonkareita taida enää yllättää. Viikonlopun aikana kävijöitä arveltiin olleen paikalla noin 40 000 ihmisoletettua, eikä valokuvaaja Mikko Nurmisen kanssa kerätyt askeleet jääneet kävijäluvusta kuin muutaman satasen, mikä tuntuu jaloissa vieläkin. Katso Nurmisen vaikuttavat valokuvat tästä!

Ohjelman aikataulun mukaan lavalta toiselle kipittäessä tuli jo enemmän kuin hiki, sillä keli oli kuin naapurikylän baarista löydetty uusi tuttavuus, kuuma. Festivaalijohtaja Mikko Forsténin mukaan parempi näin ja tottahan se on – vesisateessa juhliminen ei hääviä ole.

Festivaalilla ei ole ikärajaa, mikä on mielestäni hyvä juttu. Näin nuoretkin pääsevät tutustumaan uusiin artisteihin ja löytää sekä kehittää musiikkimakujaan turvallisessa ympäristössä. Mitään järjestyshäiriöitä emme ympärillämme havainneet, mikä jatkoi hyvin aiempien vuosien perinnettä.

Perinteistä puhuttaessa pienenä triviaknoppina mainittakoon, että kaupungin ylpeydenaiheisiin kuuluva Radiopuhelimet on esiintynyt joka ikisessä Qstockissa.

Ilmaisohjelmaa kansalle

Pienestä kahden lavan rockpainotteisesta musiikkitapahtumasta on vuosien saatossa kehittynyt eri genrejen laaja-alainen ilotulitus. Ilman tätä uudistusta eivät nämä karkelot varmastikaan keräisi tällaista yleisömäärää.

Tämän vuoden uudistuksena oli festivaalialueen ulkopuolelle Linnasaareen pystytetty Oulu2026-lava, joka markkinoi Oulua Euroopan ensi vuoden kulttuuripääkaupunkina.

Tarjolla on läpi viikonlopun ilmaista musiikkiohjelmaa, josta vastaavat Lydian, Ravggon, Tempera, Naike, Havut, Neon Puutarha, Seurat, Oulun_Keskusta sekä Slovakiasta Ouluun matkannut SJU.

Monipuoliset oheispalvelut

Järjestelyt toimivat vesipisteiden ja vessojen osalta moitteettomasti. Välillä ruokakojuille kerääntyi ajankohdasta riippuen nälkäistä yleisöä hyeenoiden lailla. Viisaammat osasivat ajoittaa ruokailunsa toisia paremmin, jolloin on muutenkin väljempää tutustua alueella itseään tutuksi tuoviin yrityksiin.

Tämän vuoden Qstockissa ei näyttänyt olevan edellisiin vuosiin verrattuna yhtä paljon tuotemyyjiä, markkinoijia tai oheisohjelmien tarjoajia, mutta eräs kiinnostavimmista oli paikallinen PitBull Tattoo, jonka teltalla riittää jonoa.

Hyväntuulinen tatuointipäällikkö Mosse kertoo olleen edellisen kerran paikalla ainakin 15 vuotta sitten, mutta paluu festivaaleille oli nyt tehtävä nuoremman sukupolven toiveesta. Hikeä otsiltaan pyyhkivien tatuointiartistien mukaan kiirettä pitää, vaikka ämpäreitä ei jaossa ollutkaan.

– Minkäs sille mahtaa, mies naurahtaa partaansa.

Oulun keskustassa toimiva Cocktail Company palvelee Qstockissa VIP-alueella. Cocktailvelho Jani Virran mukaan kauppa kävi kuulemma juuri sopivasti. Hetkeä myöhemmin jonoa olikin kuin aikanaan toimineen assan vessan kassalle, jolloin hiki taisi tulla janoisten sankareillekin.

Ensi vuoden Qstock-lippuarvontaan pääsimme osallistumaan Menoxin markkinointikojulla. Menox haluaa luoda applikaation, jonka avulla yleisö löytää monipuolisesti erilaisia tapahtumia.

Northern Triben myyntitiskiltä valokuvaajammekin löysi uuden paidan, jonka rinnassa komeilee teksti Luna Kills, minkä valintaa ylisti myös paitamyyjä, löytyyhän yhtye myös meidän molempien soittolistoilta.

Valinnan vaikeutta

Qstockissa esiintyi tänä vuonna huikeat 68 esiintyjää seitsemällä eri lavalla, mukaan lukien alueen ulkopuolella sijaitseva pääsymaksuton esiintymisareena, jonne tiemme ei tällä kertaa vienyt.

Valinnoista tekee vaikean se, jos olet kiinnostunut useammasta kuin kahdesta genrestä. Bändit auttamatta esiintyvät samaan aikaan jonkun muun hyvän kanssa ja silloin tulee valintoja tehdä kuten jouluaamuna konvehtirasian äärellä.

Perjantain ohjelmisto kertoi aloittavien artistien olevan oman kylän tyttö Pehmoaino ja turkulainen vaihtoehtometallia tarjoileva Awake Again, jonka keikkaa päätimme mennä seuraamaan, onhan yhtye esiintynyt taannoin jopa Saksan maineikkaalla Wacken Open Air -festivaalilla.

Mielestäni Awake Again olisi ansainnut Qstockissa paremman esiintymisajan, jotta yleisöä olisi saatu enemmän paikalle. Hyväntuulisen yhtyeen musisointi oli parhaimmillaan täydessä tykityksessä. Iso suositus!

Kansainvälistä tähtipölyä

Sirkusteltan lavalle nousi Younghearted joka on mielestäni jazz-vivahteita tarjoilevana kevytpopparibändinä täydellisen oloinen puistokonsetttiin tai vaikkapa viinijuhlille. Yleisöä olikin paikalle saapunut kuin ikäihmisiä aamutorille. Ihana tunnelma!

Mary Ann Hawkins on Qstockin esittelyn mukaan Suomen parhaaksi live-bändiksi ylistetty surf rock -ryhmä. Meno oli letkeää, rytmikästä ja vaikutti sympaattisella tavalla minikokoiselta big bandilta, josta äitisikin voisi tykätä.

Iltapäivää tahditti kansainvälisesti kiinnostava ja uskottavasti tähteyteen suuntaava indiepoppari Goldielocks, jonka lavaelkeistä tuli mieleen muun muassa Kylie Minogue ja jopa Amy Winehouse. Goldielocks olikin houkutellut paljon kiinnostuneita paikalle ja fanejakin mukavan määrän.

Tina Turnerin karismaa

Craphic Nature loi telttaan angstisia tunnelmia räjähtävällä alulla. Musiikillisesti yhtye toi paikoitellen mieleen Kornin, mutta koska bändin asenne alkoi tuntua omaan makuuni jo liiankin mahtailevalta, oli pian pakko laittaa tossua toisen eteen. Sen vastapainoksi Behm pyörähteli päälavalla hyvinkin kevyen oloisesti.

Ruotsia edustivat tänä vuonna Soen sekä Blues Pills, josta jälkimmäinen oli erittäin positiivinen yllätys. Soenin tarjoillessa melankolista ja tasatempoista rokkia, oli Blues Pills ihastuttavan energinen ja mukaansatempaava rockbändi, joka otti rohkeasti kontaktia runsaslukuiseen yleisöön.

Blues Pillsin biisit sisälsivät makeasti nostalgiaa tihkuvia soundeja, mitkä tuntuivan sopivan monen sukupolven jalan alle, olihan Proud Woman -kappaleessa jopa ripaus Tina Turnerin karismaa ja henkeä. Blues Pills menee soittolistalleni heti!

Nostalgian mahti

Omaa nostalgiaansa festareille toi Apulanta. Silloin kun kaikkea ei vielä ollut keksitty, Apulanta keksi sen ja niillä siivillä se liitelee edelleen. Tämä bändi ei pienille lavoille mahdu, yleisöä oli valtavasti.

Bändi on iskostanut suomalaisten sieluun kappaleet, jotka saavat paatuneimmatkin heviletit laulamaan mukana, koska Apiksen sanoituksista jokainen löytää tarttumapintaa. Tarjolla oli vanhoja hittejä ja uutta materiaalia. Kyllä ne vaan jaksaa!

Perjantain pääesiintyjää haastoi runsaslukuisen yleisön kerännyt Ensiferum viikinkiteemaisella metallihumpallaan. Illan päätti norjalainen DJ Alan Walker upeilla laservaloillaan. Kenttä olikin täynnä ihmisiä, jotka nauttivat tästä spektaakkelista täysin palkein.

Mörähtäviä kurkkuääniä

Lauantaina Luna Killsin räjähtävän energinen laulaja veti koko teltan tunnelman kattoon. Rumpuja piiskaava paidaton nuori mies on sekä taitava että ilo silmälle. Raskas, mutta leikkisä metalli upposi yleisöön täydellisesti ja mosh pit pyöri vinhaa vauhtia.Tämä mystinen yhtye teki suuren vaikutuksen ja saattoi hyvinkin olla koko Qstockin paras esiintyjä.

Suuren yleisön suosikkeihin näytti kuuluvan Turisti, Mirella sekä festivaalikansaa tanssittanut Käärijä. Mirella avasi keikkansa hyvällä energialla, ilmeisesti taannoiset ongelmat on jo saatu selätettyä. Rytmirannan lavan käynnisti puolestaan räppäri Senya, jonka isoisä oli 79-vuotiaana 2019 muistisairauteen menehtynyt iskelmälaulaja Reijo Taipale.

Tamperelainen Beyond Awareness teki Qstockissa ensimmäisen festarikeikkansa:

– Ekaa kertaa Oulussa, eikä tarvitse katua, laulaja totesi teltan täyttäneelle metallikansalle.

Hyväntuulinen solisti jutteli yleisön kanssa ja päästeli mörähtäviä kurkkuääniä, tuoden kappaleisiin välillä myös puhtaampaa laulua. Bändin soundissa kuului vaikutteita Bullet For My Valentinesta.

Keskipäivän jälkeen esiintyivät Robin Packalen, Sara Siipola, Bess ja Aaro630. Robinin kerätessä suurimman väkijoukon päätimme katsoa Sara Siipolan keikan. Kaunis poppari huusi mikkiinsä, ”en kuule itseäni, mutta ihan sama, nyt vedetään!”

Teknisten alkuvaikeuksien jälkeen keikka lähti rullaamaan kunnolla, tarjoten soul-vivahteita ja Amy Winehousen sävyjä. Siipolalla on laaja ikähaarukka kuulijoissa ja muutama hitti.

Elokuvallista jazz-tunnelmaa

Päälavalla vuorossa oli suomicountrya uudistava Rodeo, joka jakoi esiintymisajan Von Hertzen Brothersin kanssa. Rodeohan on kolmen naisen kokoonpano: Anna Puu, Erin ja lahjakas laulaja-lauluntekijä Ida Paul.

Lavan edusta oli valitettavan väljä verrattuna lavalle saapuneiden taiteilijoiden taitoon. Kolmikon oiva veto oli esittää kaikilta artisteilta omat hittibiisit uran varrelta.

Von Hertzen Brothers täytti puolestaan sirkusteltan niin täyteen, että osa faneista jäi suosiolla nauttimaan keikasta teltan ulkopuolelle, mikä ei tässä helteessä ollut huono asia. Amerikkalaisen Palaye Royalen sijaan suuntasimme tutustumaan 19-vuotiaaseen australialaiseen naislaulajaan Jacoténeen, joka aloitti keikkansa surf-henkisellä jazz-kappaleella.

Jacoténen ääni tuo mieleen elokuvien vanhat jazz-klubit, jotka tarjoilevat soljuvaa ja kuuloelimiä hivelevää musiikkia. Yleisöä olikin kerääntynyt paikalle ilahduttava määrä. Suosittelen aina tutustumaan ulkomaisiin uutuuksiin – saatat yllättyä positiivisesti.

Käärijän valloittaessa päälavan keräsi Cemetery Skyline rockväen sirkusteltalle kuuntelemaan melankolista goottimetallia kokemuksella ja ammattitaidolla esitettynä, kuuluuhan bändin jäsenten uralle yhtyeitä kuten Dark Tranquillity, Amorphis ja Sentenced.

Päälavan Käärijän ansiosta sai valokuvaajanamme toiminut Mikko Nurminen nauttia minunkin tanssimuuveista Cha Cha Chan ja It’s Crazy It’s Party -kaltaisten hittien ansiosta, oli varmasti mukavaa.

Käärijän lisäksi yleisöä tanssittivat DJ Orkidea, JVG, englantilainen The Pineapple Thief, Ellimei sekä mahtipontinen ja muhkea Battle Beast näyttävillä pyrotekniikoillaan.

Nostalgian huipentuma

Lauantain pääesiintyjäksi oli valittu nostalginen Ultra Bra, joka veti tänä kesänä muutamat valikoidut keikat, jotka huipentuvat Helsingin Olympiastadionille elokuun lopussa. Yleisöä riitti ja laulu raikasi. Ja miksikäs ei, koska bändillä on ikonisia biisejä ja vankka kannattajakunta.

Tuuli oli puolestaan houkutellut nuorison paikalle sirkusteltalle. Ymmärtäähän sen, jos ja kun päälavalla oli ”fossiilisen aikakauden taiteellinen humppabändi”. Tuuli tarjosi puolestaan r’n’b-poppia, joka toivottavasti nousee ennen pitkää Suomen listoille.

Omalle soittolistalleni tämän vuoden Qstockista pääsevät puolestaan Luna Kills, Blues Pills, Awake Again, Beyond Awareness, Rodeo, Jacoténe ja Younghearted.

Katso Mikko Nurmisen vaikuttavat valokuvat vuoden 2025 Qstockista tästä klikkaamalla!

Teksti: Maria Virrantalo
Kuvat: Mikko Nurminen

Havahduin Elämäni biisi -ohjelman juontajan ja entisenä pomonanikin Suosikki-lehdessä toimineen Katja Ståhlin Facebookiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 tekemään päivitykseen, missä hän esitti suuren huolensa huippusuositun nousevan suomalaisen poptähden Mirellan jaksamisen puolesta Iltalehden uutisen pohjalta.

– Montahan näitä oikeen tarvii ennen ku tajutaan, että rajat ne on nuorella artistillakin. Ja että hän itse ei välttämättä tiedä missä ne kulkee. Jonkun on pidettävä huolta.

MIELENTERVEYS KOETUKSELLA

Iltalehden artikkelissa kerrotaan, miten 20-vuotias Mirella oli aiemmin päivällä purskahtanut itkuun kesken Hämeenlinnan Wanaja-festivaalin iltapäiväkeikkansa ja jättänyt esiintymisensä kesken kahteen otteeseen, joista jälkimmäisen jälkeen esitys ei enää jatkunut.

– Nyt minun pitää ottaa mielenterveyteni esiin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta en vain pysty tällä hetkellä, Mirellan kerrotaan ilmoittaneen lavalla kyynelehtien.

Mirella oli buukattu Wanajan lauantain avausesiintyjäksi. Samalle päivälle Mirellalla oli tulossa vielä iltakeikka Helsingin Kipinä-festareille, mutta tämä peruttiin muutamaa tuntia myöhemmin.

Vielä samana iltana Iltalehti julkaisee artikkelin, missä kerrotaan peruutusten herättäneen huolta somekansassa.

– Toivon, että Mirellan managerit ja koko taustajengi on hereillä, ettei upea Mirella uuvu ihan kokonaan. Minun mielestäni hän vaikuttaa todella kiltiltä ja tulee väistämättä mieleen, että uskaltaako hän kunnolla pitää rajojaan ja pyytää lepoa jos sitä kaipaa.

– Miten Mirellan keikkakalenteri edes voi olla noin täynnä? Sillähän on välillä useampia keikkoja samana päivänä.

Ilta-Sanomat kertoo uutisessaan, että Mirellalle on kuluvalle kesälle buukattu jo ainakin 44 festarikeikkaa. Helsingin Sanomissa oltiin puolestaan pantu merkille, että Mirella oli vaikuttanut väsyneeltä jo edellisiltana Turun Ruisrockissa. Turussa Mirella oli kertonut olevansa flunssainen tukkoisuuttaan pahoitellen.

”HEROIINI PARANTAA FLUNSSANKIN”

Mirellan flunssat saa minut muistelemaan meemiä, johon on yhdistetty kaksi kuvaa. Ensimmäinen on kuvakaappaus iltapäivälehden artikkelista, missä poptähti Anna Abreu kertoo tuhoisista elämäntavoistaan.

”Laulaja Anna Abreu, 24, söi ennen pussillisen karkkia päivässä, tupakoi ja joi energiajuomia ja olutta. Keikat hän veti läpi raivolla. – Elin elämää, jota en olisi voinut jatkaa kovin pitkään.”

Sitaatin alapuolelle on valittu kuva Hanoi Rocksin Andy McCoysta ja Michael Monroesta, missä McCoy osoittaa sormella kameraan kuin osoittaakseen kuvan alle meemifontilla kirjatun viestin: ”Bitch please!”, mikä suomeksi voisi kääntyä vaikkapa muotoon ”narttu, älä nyt viitsi”.

Hanoi Rocks -miesten päihdehuuruiset elämäntavat on kirjattu vuosikymmenten kuluessa tuhansiin tarinoihin, joista tässä flunssaisessa asiayhteydessä muistuu mieleen eräs kohta Jouni Kemppaisen ansiokkaasta artikkelista ”Legenda nimeltä Andy McCoy”, joka julkaistiin Hesarissa 17. syyskuuta 1995 – eli karvan vajaat 30 vuotta sitten.

”Andy ei kadu mitään.

– En edes heroiinivuosii, vaikka ne oli vaikeita vuosii. Ei kaman takia vaan siks, että se on niin vitun laitonta. Mutta huumeet avaa luovan kanavan. Sit sä käytät ja käytät ja huomaat yks aamu, että oot riippuvainen.”

Niinpä Andykin aikanaan heräsi eräänä aamuna valtavan flunssaisena. Hänen ystävänsä naureskeli: nyt sä oot koukussa.

– Mä sanoin, että painu vittuun. Musta ei tuu narkkaria ikinä. Sit mä otin pienen viivan ja olo parani heti. Mä kelasin wau. Heroiini parantaa flunssankin. Niin naiivi mä olin.”

EI IHMISEN ELÄMÄÄ

Ilta-Sanomille McCoy kertoi puolestaan elokuussa 2019, ettei aio enää koskaan tehdä pitkiä kiertueita.

”– En lähde enää ikinä isolle rundille vetää satoja keikkoja vuodessa, unohtakaa. Mä en rääkkää itteeni sillä, koska se johtaa vaa kahteen juttuun: kuolemaan tai kovan kaman vetoon. Se on totuus, koska se elämä rundilla ei oo ihmisen elämää.

– Elämäs on paljo tärkeempiäkin juttuja kun rundaaminen. Mä haluun keskittyä niihin.”

Muistutetaan: kesälle 2025 Mirellalla on tosiaan buukattuna jo ainakin 44 festivaalikeikkaa ympäri Suomen. Jäädään odottamaan, miten monta niistä nyt lopulta perutaan.

Voiko olla, että Mirellan keikkamyyjänä toimivalle Team-ohjelmatoimistolle on iskenyt vauhtisokeus? Eihän se tavatonta olisi: niittihän sen toimitusjohtaja Hans Koivu jo takavuosina kyseenalaista mainetta Tampereen suunnalla vaatimalla aiemmassa yrityksessään työharjoittelijoitaan repimään kilpailijoiden julisteita alas samalla kuin nämä olivat kiinnittämässä Koivun edustaman yrityksen mainoksia.

Viikonlopun peruutukset Mirella on jo ehtinyt heittää huumoriksi julkaisemalla somessa videon, missä janojuomilla virkistäytynyt jääkiekkolegenda Timo Jutila kommentoi vuoden 2011 MM-kultaa Suomen maajoukkueen johtajana.

– Ei semmosia pidä miettiä. Tehdään töitä ja mennään eteenpäin. Mä oon ylpee jätkistä, Jutila toteaa videossa.

THE SHOW MUST GO ON

Tällä viikolla Mirellalla on kokonaista kuusi keikkaa, joista ensimmäisen piti tapahtua jo tänään maanantaina 7. heinäkuuta Aitoon Kirkastusjuhlilla. Eilen sunnuntai-iltana tuli tieto, että ainakin tämä keikka on peruttu. Seuraavan esiintymisen pitäisi olla keskiviikkona 9. heinäkuuta Jyväskylässä, mistä Mirellan keikkabussin määrä jatkaa Ouluun, Hailuotoon, Suonenjoelle ja takaisin Jykylään.

Vielä pitäisi jaksaa tahkota reilut 20 vetoa.

Pakko takoa nyt kun rauta on kuumaa, the show must go on.

Tämän tien yhdenlainen lakipiste todistettiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 Englannin Birminghamissa, missä jätettiin haikeat ja tunteikkaat jäähyväiset 76-vuotiaalle Ozzy Osbournelle 40 000 paikallaolijan ja arviolta 4,6 miljoonan televisiokatsojan silmien edessä.

Ikonisen laulajatähden viime vuoden taistelut vakavien terveysongelmien kuten Parkinsonin taudin kanssa ovat olleet harvinaisen surullista seurattavaa.

Keikkatietopankki Setlist.fm tietää kertoa, että Ozzyn viimeinen konsertti Suomen kamaralla oli 6. kesäkuuta 2018 Hyvinkään Rockfestissä ja koko uran viimeinen täyspitkä esiintyminen miehen nykyisillä kotikulmilla Yhdysvaltojen Los Angelesissa uuden vuoden aattona 31. joulukuuta 2018.

Vain muutamaa viikkoa aiemmin mies oli ehtinyt viettää 70-vuotisjuhliaan.

Tämän jälkeen terveysongelmat, uudet keikka- ja kiertuebuukkaukset sekä keikka- ja kiertueperuutukset ovat seuranneet toinen toistaan.

Ennen lauantain jäähyväiskonserttia Ozzy on ehditty nähdä lyhyesti lavalla vain kahdesti: elokuussa 2022 Englannissa parin Black Sabbath -klassikon verran ja kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa parin soolobiisin ajan.

Tahtoa ja sinnikkyyttä ei solistilta ole tällä vuosikymmenellä kuitenkaan puuttunut: jos edellisellä vuosikymmenellä ilmestyi vain yksi studioalbumi Scream (2010), on kuluvalla vuosikymmenellä saatu niitä jo kaksin kappalein, Ordinary Man (2020) ja Patient Number 9 (2022).

Tätä nykyä kävelykykynsäkin jo menettänyt tähti saatiin viikonlopun superkonsertissa lopulta lavalle valtaistumessa lavan alta jonkinlaisella hissivirityksellä.

Oli sydäntäsärkevää katsoa jo 1970-luvulta asti hullun lailla lavalla sekoilleen megatähden olevan tätä nykyä kykenemätön nousemaan jaloilleen edes kertaalleen, vaikka tahtoa selvästikin oli.

Mutta kuten sanottu, the show must go on, koska bisnes sitä vaatii.

POLTTAA KESÄKATU KUUMA

Tästä vinkkelistä katsottuna Ozzyn jäähyväiskonsertissaan esittämien soolokappaleiden tekstit kappaleissa I Don’t Know, Suicide Solution ja Mama I’m Coming Home saivat täysin uuden merkityksen.

– Haluaisin sanoa ”never say never”, mutta viimeisen kuuden vuoden jälkeen… nyt on aika. Olen elänyt tien päällä yli 50 vuotta, ja olen tavallaan tottunut siihen, etten enää pakkaa laukkujani ja hyppää bussiin. En enää polta pilveä enkä elä mitään rocktähden elämää.

– Olen nykyään aika kotihiiri. En käy missään. En pyöri baareissa – en juo. Joten mitä helvettiä siellä ulkona edes on minua varten? Vihaan käydä ostoksilla vaimoni kanssa. Haluaisin puukottaa itseäni kaulaan jo puolen tunnin jälkeen. Nyt minun on aika viettää aikaa lastenlasteni kanssa. En halua kuolla hotellihuoneessa jossakin. Nyt keskityn vain seesteiseen perhe-elämään, totesi Osbourne brittiläisessä The Guardian -lehdessä viime kuussa.

Vain paria kuukautta aiemmin 1960-luvulla uransa aloittanut suomalainen laulaja, supertähti ja musiikkineuvos Danny (s. 1942) on lauleskellut hieman valikoidummalle yleisölle Espanjan Fuengirolan Kukko-ravintolassa baarijakkaralla istuen, miten polttaa kesäkatu kuuma.

Nyt on saanut tuntea kesäkadun poltot nahoissaan myös Mirella.

No, ainakin Mirellalla on edeltävien esimerkkien valossa vielä 50–60 vuotta aikaa pitää yleisöä lämpimänä ja koneistoa tyytyväisenä.

ORJUUTTAVA VOIMA

Moni haaveilee elämästä ammattimuusikkona: keikkailusta, faneista, omien kappaleiden tekemisestä ja vapaudesta toteuttaa itseään. Todellisuus musiikkialalla on kuitenkin monille kaikkea muuta kuin glamouria ja yhä useampi artisti kertoo rehellisesti, mitä elämä kulissien takana todella on.

1990-luvun alussa amerikkalaisesta Nirvana-yhtyeestä ja sen laulaja-kitaristi-lauluntekijä Kurt Cobainista tuli supertähti yhdessä yössä syyskuussa 1991 ilmestyneen Nirvanan toisen studioalbumin Nevermindin Smells Like Teen Spirit -kappaleen myötä.

Vajaat kolme vuotta myöhemmin tähteyttä vihannut ja heroiiniongelmasta kärsinyt Cobain oli jo ampunut itseltään aivonsa pihalle kotonaan Seattlessa, vain 27-vuotiaana.

Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ajauduin näiden mietteiden alla yhteisöpalvelu Redditiin kirjoitetun päivityksen äärelle, missä ketjun aloittaja paljastaa, miten musiikkiala tekee hänet onnettomaksi. Kommentteja ketjussa on tällä hetkellä 701 kappaletta.

Siinä monet kertovat ajautuneensa burnoutin partaalle.

Kun musiikki on paitsi intohimo myös elinkeino, siitä tulee helposti orjuuttava voima: jatkuva kiire, rahahuoli, paine julkaista uutta sisältöä, ylläpitää somea, suunnitella kiertueita ja huolehtia markkinoinnista syövät ajan ja mielenrauhan. Yksi keskustelijoista kiteytti tunteensa näin:

”Olen jatkuvasti stressaantunut, rahaton ja syyllistyn heti jos en ole tuottamassa jotakin. En tunne eläväni.”

KUN ALA VIE ELÄMÄNILON

Useat muut jakoivat saman kokemuksen: intohimo muuttuu pakkomielteeksi, jossa lepo, ilo ja luovuus jäävät taka-alalle. Vaikka moni onnistuu pääsemään musiikkialalla ”eteenpäin”, ei tämä välttämättä tuo taloudellista turvaa tai mielenrauhaa.

Eräs käyttäjä kertoo ex-kumppanistaan, joka saavutti näkyvyyttä indie-yhtyeessä ja sai kappaleensa tunnettuun tv-sarjaan, mutta elättää itsensä nykyään ajamalla Uberia.

”Vaikka pääset pinnalle, se ei tarkoita vakaata elantoa. Monet elävät edelleen vanhempiensa luona, tekevät osa-aikatöitä tai sinnittelevät keikkapalkkioilla.”

Toinen muistutti, että musiikki on työ, josta joudut ensin maksamaan päästäksesi tekemään sitä, josta sitten maksat lisää säilyttääksesi sen.

Siksi monet kommentoijat kertovatkin jättäneensä bänditouhut taakseen ja siirtyneensä muihin töihin, kuten soitinkorjaajiksi tai opettajiksi ilman, että musiikki itsessään olisi jäänyt kokonaan pois. Eräs kirjoittaja totesikin osuvasti:

”Kukaan ei halua päivätyötä ennen kuin huomaa, että ammattimuusikon työ on juuri sitä. Paitsi että työaika on yöllä, kun muut juhlivat.”

Musiikin tekeminen voi olla hyvin ainutlaatuista ja tyydyttävää silloin, kun sitä tehdään oikeista syistä – eikä rahan, näkyvyyden tai algoritmien vuoksi. Yhteisö, luovuus ja vapaus säilyvät, kun ne irrotetaan pakosta.

Unelmasta ei tarvitse luopua, mutta sen voi muovata muotoon, joka tukee elämää eikä tuhoa sitä.

”Ero harmonisen ja pakonomaisen intohimon välillä on ratkaiseva. Jos intohimo musaan vie sinulta elämänilon, sen ei tarvitse enää olla elantosi.”

VAIHTOEHTOJA ON AINA

Monet muusikot työskentelevät opettajina, sairaaloissa, kouluissa tai tekevät mielekkäitä hanttihommia. Tällöin musisointi voi tuoda enemmän iloa, kun elanto ei ole enää pelkästään musiikista ja musiikissa kiinni.

Kyse ei ole unelmista luopumisesta vaan niiden uudelleenmäärittelystä. Musiikkialalta voi löytää mielekästä tekemistä esimerkiksi tapahtumatuotannoista, kirjoittamisesta tai tuottamisesta. Vaihtoehtoja on.

”Unelmasi voi muuttua. Ehkä sinulle sopii enemmän musiikkileirien ohjaaminen kuin kiertäminen. Ehkä pidät enemmän studiotyöstä kuin live-esiintymisistä.”

Tänä päivänä musiikkiala on suoratoistopalveluiden aikana vaikeampi kuin koskaan erityisesti ruohonjuuritason tekijöille. Tie menestykseen on usein pitkä, uuvuttava ja epävarma eikä edes ”läpimurto” takaa toimeentuloa. Monet ovatkin löytäneet rauhan ja luovuuden vasta, kun ovat luopuneet urahaaveista ja antaneet musiikin olla harrastus, ei orjuuttava ammatti.

Toki voi myös jatkaa omaa matkaa vuosikymmenten ajan parrasvalojen loisteessa ja erilaisten managerien, levy-yhtiön edustajien, keikkamyyjien ja muiden sidosryhmäläisten hymyjen saattelemana – tai huokausten, kun ei artistina enää suostukaan toimimaan niin kuin nämä hymynaamat toivovat tai ehdottavat, eli pyytävät ja vaativat.

Silloin voi löytää eräänä päivänä itsensäkin narun jatkeena, riippuvaisena erilaisesta nautintoaineista tai sitten jo terveytensä menettäneenä nousemassa vielä kerran estradille, jotta vampyyrimainen koneisto saa puristettua artistista vielä muutaman roposen pohjattoman kitaansa – ennen kuin iskee terävät hampaansa taas seuraavaan tulokkaaseen.

Siksi kannattaa pitää mielessä, että aina voi vaihtaa suuntaa jos tuntuu pahalta – vaikka koneisto tekee kaikkensa uskotellakseen lypsylehmälleen muuta.

Aivan kuten Joel Hokka teki hypätessään ulos Blind Channelista vasta pari kuukautta sitten.

8. marraskuuta 1942 on sunnuntai. Isäni on tuolloin 9-vuotias. Iso Roobertinkatu 1:ssä sijaitsevassa elokuvateatteri Tivolissa oli puolen päivän aikaan alkanut pyöriä Allan Dwainin 1939 ohjaama komediaelokuva Kolme väärää muskettisoturia.

Jatkosodan sunnuntaipäivän rauhan rikkoo ilmahälytys. Se annetaan kello 12.16. Helsingin ylle on päässyt keskellä päivää neuvostoliittolainen PE-2-pommikone, jossa on kaksi 250 kilon pommia.

Sotasensuuri pysyy tiukkana. Pommituksesta on seuraavana päivänä vain lyhyt uutinen Helsingin Sanomien etusivun alanurkassa. Levottomuutta kansalaisten keskuuteen ei saa aiheuttaa. Silminnäkijät levittävät kuitenkin kauhukertomuksia suusta suuhun.

Heitä sotasensuuri ei voi vaientaa.

Kolme päivää myöhemmin ilmasuojelukeskus antaa sanomalehdille pommituksen uhrien nimiluettelon – noin 120 haavoittunutta ja 51 kuollutta. Menehtyneiden lasten ja nuorten suuri määrä saa lukijat hiljaisiksi: Terttu 15 v; Pentti 9 v; Bror 12 v; Kaarina 11 v; Soile 8 v; Lauri 11 v; Veikko 11 v; Eino 17 v; Ahti 12 v; Helvi 16 v.

Myös isäni piti olla tuossa elokuvateatterissa tuolloin, mutta hän oli tavoilleen uskollisena myöhässä. Kirjoittaisinko minä siinä tapauksessa tätä tekstiä, mikäli hän olisi ehtinyt ajoissa tuohon näytökseen?

Sitä emme saa koskaan tietää.

Sotiemme veteraanien perintö

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt vaeltaa tällä pallolla jo 52 vuoden ajan. Siihen aikaan mahtuu paljon erilaisia ihmeitä ja tapahtumia, niin hyviä kuin huonojakin. Silti tämä maailma ei ole koskaan tuntunut yhtä vieraalta, tuntemattomalta, ailahtelevammalta, pelottavammalta ja synkältä kuin nyt.

Uutiset ympäri maailman ovat huolestuttavia: sotaa, nälänhätää, ympäristökatastrofeja, ilmastonmuutosta, pandemioita, maailmanpoliittisia mullistuksia, valeuutisia, verkkohuijauksia, mustamaalausta, sotapropagandaa, kolmatta maailmansotaa, ydinsodan uhkaa…

Yritä kaiken tämän keskellä elää mahdollisimman mukavaa, huoletonta ja turvallista elämää.

Helmikuussa 2025 helsinkiläinen Tuska-festivaali ilmoittaa buukanneensa tulevan kesän Tuskaan venäläisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintymään, jonka solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) esiintyy säännöllisesti Venäjän lipun kanssa ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Missä kulkee hyväksymisen raja?

Jos Suomea ja suomalaisia on ammuttu ja pommitettu itsenäisen historiamme aikana neuvostoliittolaisten toimesta niin, että suomalaisiakin on kaatunut kymmeniä tuhansia läpi koko maan, niin onko moraalisesti miten viisasta buukata kesken Venäjä-pakotteiden tällainen artisti Suomeen esiintymään samalla kuin Venäjä murjoo Ukrainaa maan tasalle jo neljättä vuotta?

Tämänkö eteen sotiemme veteraanit taistelivat, jotta suomalainen yritys voi buukata tuottojensa maksimoimiseksi suositun venäläisyhtyeen päälavalleen esiintymään tämän kesän ainoalle Euroopan keikalleen?

Vai pitääkö tämäkin vain hyväksyä inkluusion nimissä, koska muuten olet ilonpilaaja?

Rajatonta suvaitsevaisuuttako?

Slaughter To Prevailin esiintyminen Tuskassa paljastaa eräällä tavalla koko suvaitsevaisuuskeskustelun ydinongelman ja paradoksin, ristiriidan.

Jos vastustat Venäjän lippua Tuskassa, olet suvaitsematon. Jos taas hyväksyt sen, olet mukana normalisoimassa aggressioita. Täten koko järjestelmä on rakennettu niin, että arvostelu muuttuu automaattisesti moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Tosiasiassa suvaitsevaisuus on muuttunut koulukiusaajien poliittiseksi aseeksi, joka toimii vain yhteen suuntaan. Ja aivan kuten koulukiusaamisessakin, eivät uhrit saa vaatia oikeutta ja suvaitsevaisuutta itselleen. Näin koulukiusatut saavat jatkaa koulussa kun taas kiusattu joutuu vaihtamaan ympäristöään.

Ilonpilaaja-leima on vallankäytön työkalu. Se tekee kriitikistä ongelman sen sijaan, että käsiteltäisiin itse asiaa, ollen siten klassinen deflektio, silmänkääntötemppu.

Suvaitsevaisuuden alkuperäinen idea oli suojella heikkoja vainolta. Tänään sillä suojellaan vahvoja kritiikiltä. Älä siis kysy, miksi Venäjän lippu liehuu Suomessa vaan kysy, miksi sinua häiritsee diversiteetti.

Siispä voidaanko jo puhua toksisesta suvaitsevaisuudesta?

Feministi ja diktaattori samalla asialla

Kun perussuomalainen poliitikko sanoo, että sananvapaus on tukahdutettu ja mitään ei saa enää sanoa, rientävät muut poliitikot sanomaan, että saittehan te nytkin sanoa sanottavanne ja miten sananvapauteen liittyy myös sananvastuu.

Toisaalta olemme taas nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa singahtaneet todellisuuteen, missä mitään ei saisi enää arvostella, koska silloin olet ilkeä ja paha ihminen.

Niinpä Yhdysvaltojen tuore presidentti Donald Trump ja tanskalainen poplaulajatar Saint Clara päätyvät yhtäkkiä edustamaan saman kolikon eri puolia, koska kummankin mielestä kritiikeistä tulee niin “huono fiilis”.

Saint Clara syytti huhtikuussa 2025 mieskriitikoita ”incel-fiiliksistä” ja vaati, ettei ”Gaffan tai Soundvenen pitäisi päättää, oliko esitykseni hyvä vai huono. Sen päättää yleisöni.”

Enää mieskriitikko ei voi vain olla eri mieltä, vaan hänen täytyy olla sairas, naisvihaaja tai muuten vain epänormaali. Ja kun argumentit loppuvat, vedotaan syrjintään.

Samasta asiasta oli kyse myös Helsingin kaupungin tuoreesta syrjintätapauksesta, missä kertaalleen jo sovittu Notkean Rotan keikka Kontulaan peruttiin kaupungin ohjausryhmän toimesta perustelulla, ”te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.”

Itseni kaltaisen keski-ikäisen valkoisen suomalaisen miestoimittajan silmissä kyse ei vaikuta olevan muusta kuin feministisestä miesvihasta, missä sukupuoli määrittää argumentin arvon eikä sisältö.

Näin päädymme lopulta orwellilaisen itsesensuurin kierteeseen, missä arvostelu on vihapuhetta ja kiusaamista, analyysi on kyseenalaistamista sekä negatiivisuutta ja missä totuus uhrataan harmonian alttarilla, jotta kenellekään ei tulisi ikävä olo.

Paitsi sille, joka on vaiennettu.

Hyvän fiiliksen kulttuuri

Klassinen feminismi taisteli sen puolesta, että naiset voivat kestää saman kritiikin kuin miehetkin. Saint Clarankin edustama moderni populaarifeminismi vaikuttaa väittävän, että naiset ovat liian hauraita arvostelulle. Paradoksaalisesti tämä on naisia alistavaa sillä se olettaa, että naiset eivät kestä samaa intellektuaalista haastetta kuin miehet.

Tämä ei ole feminismiä vaan identiteettipolitiikkaa – ja missä Saint Clara edustaa yhtäkkiä samaa toimintakulttuuria kuin Trump, Putin ja muut diktaattorit, jotka haluavat tukahduttaa kriittiset äänet ja moniäänisen yhteiskunnan kokonaan.

Sensuurin anatomia onkin sama riippumatta ideologiasta ja sen mekanismi identtinen: leimataan kritiikki, henkilöidään ongelma, luodaan moraalinen pakko ja lopulta vaaditaan hiljaisuutta sekä yksimielisyyttä.

Trumpismin ja putinismin maailmassa kaikki ei-toivottu journalismi on valeuutisia, “fake news” ja kriittiset toimittajat ovat ”kansan vihollisia”. Saint Claran kaltaisten uusprogressiivisten suvaitsevaisten, “suvakkien” keskuudessa kaikki ei-toivottu arvostelu on vihapuhetta ja kriittiset toimittajat ovat ”suvaitsemattomia”, ”inceleitä” tai ”rasisteja”.

Toisin sanoen vain samaa tavaraa eri paketissa.

Kulttuuritoimittajien kohdalla leimatuksi tulemisen pelko johtaa itsesensuurin kierteeseen, missä toimittajat pelkäävät negatiivista leimaa sekä lokakampanjoita ja missä mediat hakevat turvallisia sekä kiistattomia aiheita. Tämän seurauksena kriittinen journalismi kuihtuu hiljalleen pois, jättäen jälkeensä vain PR-materiaalia ja hyvesignalointia.

Paradoksaalisesti ”hyvän fiiliksen kulttuuri” tuottaa lopulta pahimmat mahdolliset fiilikset, kun todellisuus iskee takaisin.

Riippumattoman median välttämättömyys

Slaughter To Prevailin Tuskan esiintymisen alla toistettiin monesta suunnasta mantraa, missä musiikki ja politiikka on pidettävä erillään – vaikka samaan aikaan venäläinen artisti heiluttaa lavalla Venäjän lippua ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Tämähän vain toistaa sitä samaa kaavaa, missä urheilu ja politiikka olisi pidettävä erillään silloinkin, kun tapahtumanäyttämönä toimii ihmisoikeuksista viis veisaava maa.

Raha puhuu. Viestin sisällöllä ei ole tällöin enää väliä vaan ainoastaan sillä, kuka viestin tuo. Näin luodaan klassiset kaksoissidokset, mitä kritisoidessasi sekoitat politiikan ja musiikin, mutta jos et, hyväksyt sen poliittisen viestin.

Näin on onnistuttu luomaan täydellinen paradoksi, missä artisti saa olla poliittinen, mutta yleisö ei saa reagoida politiikkaan poliittisesti.

Toisin sanoen olemme systemaattisen ja rakenteellisen ongelman ytimessä, missä valtamedia sensuroi itsensä ennakolta varmuuden vuoksi, sosiaalisen median algoritmit vaimentavat ja hiljentävät moniäänisyyden, työpaikat rankaisevat “väärästä” puheesta ja missä yksilöä puolustavat ammattiliitotkin yritetään kurjistaa hengiltä.

Mistä ja missä voi siis enää puhua ja kirjoittaa, jos tätä ristiriitaa arvostellessasi tulee itsekin boikotoiduksi? Onko mikään enää pyhää, jos kaikelle keksitään oikeutus?

Nykytodellisuudessa – missä moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan – suvaitsevaisuudesta on tullut vallankäytön väline, missä kriittinen journalismi kuolee hyvien fiiliksten alttarilla ja historiankin traumat voidaan unohtaa ”inkluusion” nimissä.

Ehkä tie helvettiin on todellakin kivetty hyvillä aikomuksilla, mutta se ei tarkoita, ettei sitä saisi tai pitäisi tarkastella. Päinvastoin: se tekee kritiikistä entistä välttämättömämpää.

Tästä syystä minun oli lopulta pakko perustaa Riepu. Ei vapaasta tahdosta vaan välttämättömyydestä.

Yksiäänisyyttä vastaan

Itselleni Riepu edustaa viimeisiä paikkoja, joissa voin vielä sanoa ääneen asioita, mitä monet ajattelevat mutta eivät uskalla enää sanoa.

Toki Riepuakin on ehditty jo syyttää venäjämielisyydestä siksi, että olen julkaissut sivustolla myös Jauri Varvikon kaltaisen pitkän linjan Venäjä-asiantuntijan kirjoituksia, jotka eivät ole istuneet Suomen kaltaisen maan nykyiseen yksiääniseen medialinjaan.

Tämähän alkaa jo muistuttaa reilun 80 vuoden takaista sota-ajan mediasensuuria, eikö?

Mutta Riepu ei ole eikä aio olla media, jonka tarkoitus on lokeroitua tiettyyn aatteeseen vaan tarjota moniäänisyyttä ja sellaisiakin näkökulmia, jotka eivät näinä vaikeina aikoina pääse valtamediassa esille, koska niiden on jossakin yksipuolisesti päätetty olevan ”vääriä”.

Siinä suhteessa minä ja Slaughter To Prevailin Tuskaan buukannut promoottori Jouni Markkanen olemme yhtäkkiä samalla asialla, koska emme kumpikaan halua alistua ulkopuolelta tulevaan yksipuoliseen ja yksiääniseen sensuuriin sekä ohjaukseen.

Ehkä Slaughter To Prevailin kaltaisia yhtyeitä tarvitaankin siksi, että niiden avulla ja niiden kautta voimme yrittää käsitellä myös kivuliaampia aiheita ja niiden aiheuttamaa tuskaa, rohkeasti ja rakentavasti.

(Kai nyt kaikki varmasti panivat merkille tuon harvinaisen nokkelan aasinsillan ja viittauksen edellisessä lauseessa?)

Tai kuten espanjalainen esseisti ja runoilija George Santayana (1863–1952) totesi 1905 julkaistussa teoksessaan The Life Of Reason:

”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”

Siksi tähän loppuun sopinee erinomaisesti se, mitä sosiaaliseen mediaan nimimerkillä “terapeuttiville” kirjoittava kansanedustaja Ville Merinen (sdp) päivitti Instagramiin eilen, sunnuntaina 30. kesäkuuta 2025:

“Miksi ei voisi olla laajasti mielipiteitä? Jotenki alkanut rassaamaan somessa sellainen outo vaatimus siitä, että kaikki pitää osata sanoittaa tietyllä tavalla. Muuten olet täysin vääränlainen ihminen.

“Myös mielipiteissä pitää olla ns. oikeaoppinen tai sit oot täysin väärässä ja vääränlainen. Tosiasiassa ihmiset janan koko skaalalla eikä vain ääripäissä. Nykyään miettii kolme kertaa ottaako edes kantaa, kun yksi väärin kirjoitettu sana voi pilata kaiken. (Käytit esim. sanaa tasa-arvo, vaikka somessa hyväksyttävä sana on yhdenvertainen).”

“Myös sellainen outo vaatimus, että postatessasi nyt pitää ottaa huomioon menneisyys ja tulevaisuus. Ihan niinkuin ihminen ei voisi elää hetkessä ja mielipide muuttua vuosikymmenten aikana. Ps. oon kokeillut eduskunta-aikana jo kaikenlaista viestintää. Hyökkäys ja toisten kritisointi toimii ja on äärimmäisen helppoa. Mutta keskusteluyhteyden löytäminen on haastavaa ja mielekkäämpää.”

Mikäli haluat olla mukana Rievun missiossa edistämässä moniäänisempää yhteiskunnallista kulttuurikeskustelua, lähetä sähköpostia osoitteeseen info@riepu.fi.

Missä kulkee hyvän ja huonon venäläisyyden raja? Tämä kysymys sai konkreettisen vastauksen, kun maineikas Tuska-festivaali ilmoitti maaliskuussa venäläislähtöisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintyvän tapahtuman yhtenä pääesiintyjänä kesäkuussa 2025.

Päätös on paljastava esimerkki siitä, miten modernissa kulttuurikapitalismissa moraaliset kriisit voidaan muuttaa markkinamahdollisuuksiksi.

Kaksinaismoralismin anatomia

Putinin hyökkäyssodan jälkeen Suomessa on nähty laajaa ja systemaattista venäläisen sekä siihen rinnastettavan kulttuurin boikotointia.

Suomen valtamediassa – esimerkiksi useissa Sanoma-korporaation tuotteissa kuten Helsingin Sanomissa ja Ilta-Sanomissa – tikunnokkaan on nostettu Rievun sivuiltakin tuttu suomalainen mediavaikuttaja ja Venäjä-asiantuntija Jauri Varvikko.

Lisäksi useat ravintolat, kirjailijat, muusikot ja monet muut heihin rinnastettavissa olevat kulttuurivaikuttajat ovat joutuneet automaattisesti systemaattisen syrjinnän kohteiksi, mikäli heihin on voitu liittää edes hitunenkin todellisia, liioiteltuja tai kuviteltujakin venäläisyhteyksiä.

Samaan aikaan toiset kulttuuriorganisaatiot voivat kuitenkin buukata venäläisiä artisteja, kunhan retoriikka ja suuruusluokka on oikea.

Vuodesta 1998 järjestetyn Tuska-festivaalin Slaughter To Prevail -kiinnitys kristallisoi tämän ristiriidan täydellisesti. Yhtyeen solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) on heiluttanut lavalla Venäjän lippua, ilmaissut rakkautensa synnyinmaahan ja puolustanut oikeuttaan ”edustaa Venäjää ympäri maailmaa”.

Silti Tuska-festivaalin järjestäjät pitävät buukkausta perusteltuna sekä moraalisesti kestävänä, koska artisti ”toimii Yhdysvalloista käsin” ja on ”ilmaissut olevansa sotaa vastaan”.

Näin paljastuu länsimaalaisen moraalin kaksoisstandardi: samat teot ja sanat tulkitaan eri tavoin riippuen tekijän taloudellisesta arvosta. Jos pienempi taho ei voi koskaan lausua tarpeeksi vahvoja sanoja vapautuakseen boikotista, löytyy suuremmalle toimijalle aina tarvittavat kanavat.

Kuten sanonta kuuluu: laki on sama kaikille, vain tulkinnat vaihtelevat.

Tarpeettomat provokaatiot

Tuska-festivaalin pääpromoottorin Jouni Markkasen sähköpostivastaukset Helsingin Sanomille ovat mestarillinen esimerkki siitä, miten moraaliset kysymykset muutetaan teknisiksi ongelmiksi. Hänen vastauksensa rakentuvat huolellisesti kerrostetuille argumentaatioille:

– Bändi toimii Yhdysvalloista käsin ja on tietojemme mukaan ilmaissut heti Venäjän hyökkäyksen jälkeisinä päivinä olevansa sotaa vastaan. Tuska on yhteisö, jonka monimuotoisuus tekee meistä vahvempia samalla velvoittaen kunnioittamaan ja käyttäytymään arvokkaasti toisiamme kohtaan. Tämä pätee myös Tuskassa esiintyviin artisteihin.

Markkasen mukaan Tuskassa esiintyvillä artisteilla on ilmaisunvapaus ja taiteellinen vapaus, ja artistit ovat vastuussa esitystensä sisällöstä. Slaughter To Prevailin perumisesta ei ole hänen mukaansa käyty keskusteluja.

– Lähtökohtaisesti emme lähde puuttumaan esitysten sisältöön, joskin olemme kommentoineet artistin edustajalle niin sanottujen tarpeettomien provokaatioiden välttämisestä. Useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia.

Markkasen vastaukset edustavat klassista yritysten kriisinhallintaa: tunnustetaan huoli, mutta kierretään vastuu ja kääritään ratkaisu samalla korkeampiin arvoihin. Vapaus, monimuotoisuus ja taide muutetaan myyntiargumenteiksi. Kritiikin vastustaminen kehystetään syrjinnän vastustamiseksi.

Erityisen nerokas on ”tarpeettomien provokaatioiden välttämisen” mainitseminen. Tällä myönnetään ongelma, mutta ei oteta siitä vastuuta. Samalla normalisoidaan käyttäytyminen toteamalla, että ”useat Tuska-esiintyjät ovat jollain tavalla provokatiivisia”.

Moraalinen arbitraasi

Arbitraasi tarkoittaa tilannetta, jossa samaa kohdetta – kuten osaketta, valuuttaa tai vaikkapa venäläistä metallibändiä – ostetaan ja myydään samanaikaisesti eri markkinoilla eri hintaan, jotta voidaan hyötyä hintaerosta ja tehdä riskitöntä voittoa.

Käytännössä arbitraasi on hyödyllinen tilanne, kun markkinoilla on epätasapainoa ja hintaeroja eri markkinoiden välillä.

Arbitraasin periaate on löytää ja hyödyntää näitä hintaeroja.

Kun yhtälöön liitetään eettiset ja puhtaat periaatteet – ainakin näön vuoksi – voidaan venäläinenkin artisti myydä Euroopalle ja Euroopassa yhtäkkiä riskittömästi, ovathan yhtyeen arvot julistettu moraalisesti oikeiksi.

Siten Venäjän lippua lavalla heiluttava metallibändi onkin yhtäkkiä mahdollista näyttää myönteisessä valossa, kun taas fasistista ja homofobistakin Venäjää vastaan kamppaileva black metal -yhtye Nokturnal Mortum voidaan – Putinin narratiivia mukaillen – leimata natseiksi alkuaikojensa natsisympatioistaan johtuen.

Tuskako? Putinismiako?

Tuskan moraalinen teflon-pinta

Tuska-festivaalin strategia on esimerkki siitä, miten länsimainen kulttuurikapitalismi on oppinut hyödyntämään progressiivisia arvoja kaupallisiin tarkoituksiin. Monimuotoisuus, suvaitsevaisuus ja taiteellinen vapaus eivät ole enää itseisarvoja vaan työkaluja brändin rakentamiseen.

Toiminnallaan Tuska-festivaali on rakentanut itselleen moraalisen teflon-pinnan, joka toimii jokaisessa skenaariossa.

Yhtäällä Jinjerin kaltaiset ukrainalaiset bändit julistavat solidaarisuutta Venäjän hyökkäyssodan uhrien kanssa, kun taas (oikeanlaiset) venäläiset bändit kuten Slaughter To Prevail todistavat syvällisyyttä ja kykyä erotella yksilöt poliitikkojen teoista.

Suomessa kulttuurihenkilö tai poliittinen vaikuttaja voidaan canceloida yksistään siksi, että hänellä on nähty tai kuultu olevan venäläisyhteyksiä. Vaan kun Venäjän lippu valjastetaan osaksi riittävän menestyksekästä liiketoimintaa, saa se yhtäkkiä synninpäästön oikeanlaisesta inkluusiosta.

Näin tapahtuman julisteitakin voidaan kiinnittää ympäri kaupungin katukuvaa metroasemia ja bussipysäkeitä myöten, koska tässähän tuetaan vain sitä ”hyvää ja parempaa” venäläisyyttä.

Kotimaan yleisölle tämä on vastuullista ja eettistä toimintaa. Kansainväliselle yleisölle se on suvaitsevaista ja monimuotoista.

Sattumaako – vai vain huolellisesti suunniteltu brändi-identiteetti, missä Tuska on luonut itselleen aseman ”viisaana välittäjänä” asemoimalla itsensä ylevästi kaikkien osapuolten yläpuolelle?

Todellisuudessahan Tuska vain maksimoi asiakaskuntansa kaikista suunnista.

Geopolitiikka markkinointistrategiana

Tuska-festivaalin päätöstä ei voi ymmärtää ilman laajempaa geopoliittista kontekstia. Donald Trumpin palattua Yhdysvaltojen presidentiksi maan suhtautuminen Venäjään on jo selvästi muuttunut myönteisemmäksi.

Jos länsimainen linja todella pehmenee – mistä on jo näkyvissä selviä viitteitä – voi Tuska sanoa olleensa ”edelläkävijä” tässä Trumpin kehystämässä maltillisemmassa lähestymistavassa Venäjää kohtaan.

Tuskako? Trumpismiako?

Tämä voidaan nähdä osana strategista ennakointia ja markkinointia usealle yleisölle yhtä aikaa. Venäläinen yleisö näkee, että ”hyvät venäläiset” ovat tervetulleita. Kotimaan yleisö näkee, että vain ”Putinin vastustajat” pääsevät kyytiin.

Tulevaisuudessa voidaan vetää kumpaankin suuntaan tilanteen ja tarpeen mukaan.

Kyynisesti katsottuna tämä on täydellinen esimerkki siitä, miten geopoliittiset kriisit voidaan muuttaa brändinhallinnaksi ja markkinointimahdollisuuksiksi. Näin veriset geopoliittiset konfliktitkin on mahdollista hyödyntää rahaa tahkovana kilpailuetuna.

Tekopyhyyden teollistaminen

Tuska-festivaalin tapaus ei ole ainutlaatuinen. Se on pikemminkin erityisen paljastava esimerkki siitä, miten länsimaalainen kulttuurikapitalismi on kehittynyt. Kyse ei ole enää vain tekopyhyydestä vaan sen teollistamisesta.

Järjestelmä on oppinut muuttamaan moraaliset ristiriidat tuotteiksi. Sama päätös voidaan myydä eri tavoin eri yleisöille, jolloin jokainen saa kokea olevansa oikealla puolella ja hyvällä asialla.

Täten Tuska-festivaali on onnistunut nousemaan kulttuurikapitalistisen evoluution korkeimmalle huipulle löydettyään viisasten kiven, millä voi tuotteistaa minkä tahansa konfliktin markkinamahdollisuudeksi ja kaupalliseksi lisäarvoksi.

Näin moraali ei enää ole arvo vaan brändielementti. Samalla periaatteet eivät ohjaa toimintaa vaan toimivat ainoastaan raaka-aineena narratiivien rakentamiseen, missä oikeus ja vääryys määrittyvät puhtaasti markkina-arvon mukaan.

Raha puhuu ja siksi venäläinenkin raha kelpaa – kunhan se vain on ensin valkopesty oikealla terminologialla ja politiikalla.

Sijoitusyhtiön pelinappuloina

Vuonna 2021 Tuska siirtyi brittiläisen tapahtumajärjestäjän Superstruct Entertainmentin alaisuuteen, joka on maailman toiseksi suurin tapahtumajärjestäjä heti Live Nationin jälkeen. Superstruct järjestää vuosittain yli 80 festivaalia Euroopassa ja sen tilaisuuksissa käy vuosittain yli seitsemän miljoonaa henkeä.

Viime vuonna Superstruct myytiin amerikkalaiselle sijoitusyhtiölle KKR:lle yli 1,3 miljardin euron kaupassa. Sijoitusyhtiö kuin sijoitusyhtiö, saattaa joku ajatella – omistihan Superstructin jo ennestään sijoitusyhtiö Providence Equity Partners.

– Kyllä siinä loppupeleissä asiakas voittaa. Ihminen joka tulee festivaalille, saa entistä parempaa palvelua ja ohjelmaa, totesi Tuskan festivaalijohtaja Eeka Mäkynen Ylelle kaupan alla tuoreeltaan.

Kuten Venäjän lippua heiluttelevaa venäläistä metalcorea?

Erot sijoitusyhtiöissä paljastuvat niiden kokoluokassa: kun Providencen varallisuus arvioitiin 35 miljardin dollarin arvoiseksi 2023, kerrottiin KKR:n omistusten arvon olleen viime vuonna 637 miljardia dollaria – eli vajaat seitsemän kertaa suurempi kuin koko Suomen kuluvan vuoden budjetti!

Epäilemättä KKR:n intresseissä on päästä valtaviin venäläisvarantoihin käsiksi, tavalla tai toisella. Siten venäläismarkkinat ovat osa portfoliota – missä tästä näkökulmasta katsottuna Tuskan Markkanen ja Mäkynen sekä Venäjän lippua liehuttava Slaughter To Prevail ovat vain sen hyödyllisiä pelinappuloita.

Onko siten enää sattumaa, että yhdysvaltalainen pääomasijoitusyhtiö hyötyy tilanteesta, jossa ”oikeanlaiset” venäläisartistit kelpaavat esiintymään Tuskaan juuri Trumpin kakkoskaudella Putinin sotakoneen varjossa?

Kun Tuskan omistaa tätä nykyä sijoitusyhtiö, joka voisi halutessaan hotkaista koko Suomen alkupaloina – ja vielä riittäisi rahaa millä mällätä pää- ja jälkiruokaankin – niin yhtäkkiä Venäjänkin liput voivat liehua suomalaisen metallifestivaalin päälavalla, boikoteista riippumatta.

Sattumaako?

Raha ratkaisee

Lopulta Tuska-festivaalin tapaus paljastaa länsimaalaisen sivistyksen syvimmän ristiriidan. Puhumme tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta käytännössä vain rahalla on äänioikeus. Moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan.

Helsingissä toimiva pieni venäläinen ravintola tai hyvinkääläinen äärimetallifestivaali ei voi tarjota samanlaisia taloudellisia intressejä kuin miljardiluokan sijoitusyhtiön tapahtuma. Siksi niiden kohtalo on ennalta määrätty. Suuri toimija voi aina ostaa itselleen moraalisen vapautuksen oikeanlaisilla sanoilla, narratiiveilla, poliitikoilla, juristeilla ja kytköksillä.

Tämä ei tee keskustelusta kuitenkaan merkityksetöntä.

Venäjän hyökkäyssota on todellinen tragedia ja siihen suhtautuminen on tärkeää. Tuskan venäläiskiinnitys kyseenalaistaa esimerkiksi sen, ovatko meidän vastauksemme todella periaatteellisia vai pikemminkin performatiivisia – eli tekopyhää teatteria?

Kun moraaliset periaatteet soveltuvat vain niihin, joilla ei ole varaa puolustautua, ne muuttuvat vallankäytön välineiksi. Kun oikeus määrittyy markkina-arvon mukaan, oikeudenmukaisuudesta tulee kauppatavaraa.

Slaughter To Prevailin kiinnitys Tuskaan on vain pieni episodi suuremmassa tarinassa. Se kertoo siitä, miten yhteiskuntamme todella toimii ja miten taitavasti se voi pukea kaupalliset intressit moraalisten arvojen verhoon.

Ehkä onkin aika kysyä, mitä me todella boikotoimme ja kuka siitä hyötyy?

Vuoden 2025 Tuska-festivaali järjestetään Helsingin Suvilahdessa 27.–29.6.2025. Venäläinen metalcore-yhtye Slaughter To Prevail nousee Tuska-festivaalin Karhu Main Stagelle lauantaina 28.6. kello 20.15 tämän kesän ainoalla Euroopan keikallaan.

View this post on Instagram

A post shared by Alex The Terrible (@alexterribleofficial)