Perhe lienee se ensimmäinen yhteisö, mihin ihminen syntyy – ellei sitten satu syntymään orvoksi, jolloin ensimmäiseksi yhteisöksi muodostunee orpokoti. Näistä ensimmäisistä yhteisöistä tulee varmasti myös mukaan erilaisia toimintamalleja, joilla pärjätä elämän ja maailman tuulessa ja tuiverruksessa.

Vuosien vieriessä tutuiksi tulevat ennen pitkää esikoulu, koulu, kirkko, työ, harrastukset ja mitä lie. Jos puolestaan syyllistyy lain silmissä vääriin tekoihin eli rikoksiin, muodostunee yhteisöksi vankila. Toisaalta lauloihan maineikas Pelle Miljoona vajaat puoli vuosisataa sitten, miten vapaus on suuri vankila, joten tämän luonnehdinnan puitteissa elämme kaikki vankilassa, erilaisten muurien sisä- ja ulkopuolella.

Ehkä kaikilla yhteisöillä on omanlaisensa alku ja loppu, vaikka nimi pysyisikin samana. Itselle merkittävimmät ja merkityksellisimmät yhteisöt olivat kirjoittajana aikoinaan Rumba (1983–2019) ja Suosikki (1961–2012), jotka molemmat kuihtuivat kasaan medioiden murroksessa.

Se “oikea” Rumba sai ensimmäisen kuoliniskunsa kun painettu Rumba lehti tuli tiensä päähän toukokuussa 2019, mutta lopullisen kuoppauksensa se koki, kun Rumban kirjoittajien sisäpiirin phpBB-pohjainen salafoorumi lopetettiin, vuotta ja päivää en edes muista. Legendaarinen Suosikki taas siinä kohtaa, kun takavuosien teinien populaarikulttuurin ykkösnyrkkiä alettiin markkinoida sloganilla “tyttöjen tyylikkäin lehti”. Eipä tästöä kauaa mennyt, kun tämäkin lehti oli kuopattu.

Helsingin Ruoholahdessa sijainnut Lepakko (1979–1999) tarjosi omanlaisilleen yhteisöille ja kulttuurikeskittämöille yhteisen kodin, missä erilaiset alakulttuurit törmäsivät toisiinsa tämän tästä, aina prätkäjätkistä punkkareihin ja liimalettisiin hevareihin – Aira Samulinin tanssikoulua ja Radio Citya unohtamatta. Siten olikin luonnollista, että Rumba-lehden alkuvuosien toimitus löytyikin juuri Lepakon kellarista.

Yhteisöjä tulee ja menee, syntyy ja kuolee. Rumba, Suosikki, Lepakko. Mitä ollaan saatu tilalle?

No, Suomeen esimerkiksi Hommaforumin, Punk In Finlandin, Futisfoorumin ja Murha.infon keskustelufoorumit, maailmanlaajuisesti taas Facebookin, Twitterin (nyk. X), Instagramin, Snapchatin, Threadsin ja Tiktokin kaltaiset sosiaaliset mediat.

En tiedä, johtuuko se siitä, ettei minulla ole ollut sisaruksia vaan olen joutunut varttumaan perheen ainoana lapsena, mutta jo esikoulusta, koulusta ja työelämästä lähtien minulle on tehty tiettäväksi, että olen erilainen. Vääränlainen. Vääränlainen sopiakseni mihinkään oikeaan yhteisöön. Siten Rumba, Suosikki ja Lepakko tarjosivat yhdenlaisen henkireiän kaltaiselleni sopeutumattomalle friikille.

Kunnes nekin loppuivat ja niiden tilalle tulleet yhteisöt tekivät selväksi, ettet kuulu joukkoon.

Ajatus RIEPU.FI:stä syntyi joskus tämän vuosikymmenen alun pandemian aikana yrittää saada kasaan jonkinlainen korvaava alusta täyttämään muun muassa Rumban, Suosikin ja Lepakon synnyttämää tyhjiötä. Nyt, saitin oltua tulilla vajaat pari vuotta jostain huhtikuusta 2024 lähtien tähän alkuvuoteen 2026 asti joudun tylysti, kylmästi ja pettymyksekseni toteamaan, että vituiksi ja perseelleenhän se meni.

RIEPU.FI syntyi tarpeesta synnyttää jonkinlainen yhteisö niille, jotka ovat joutuneet kokemaan ulkokuntaisuutta ja ulkopuolisuutta omissa yhteisöissään, mitä ne nyt ikinä sitten ovatkin. ”Tänne et ole tervetullut.” Koska tällaiselle alustalle ei näytä olevan tarvetta tässä ajassa ja maailmassa, joudun ikäväkseni toteamaan tosiasiat ja luovuttamaan sekä luopumaan tämän alustan aktiivisesta ylläpidosta.

Tuossa taannoin luin muistaakseni Helsingin Sanomista, miten nuoret pojat – ja vähän vanhemmatkin – lukevat koko ajan vähemmän. Tämänkin tiedon valossa tunnen itseni jonkinlaiseksi virheelliseksi reliikiksi ja muinaisjäänteeksi, joka epätoivoisesti jatkaa kirjoittamista, vaikka pitäisi olla tekemässä tanssivideoita Tiktokiin tai kirjoittamaan naisena muille naisille, jotka edelleen erilaisia tekstejä tykkäävät lukea.

Kyynistä, katkeraa, surullista, vastenmielistä ja lannistavaa kirjoitettavaa ja luettavaa – kyllä, ehdottomasti.

Toki tämä on seurausta yhteiskunnan systemaattisesta tyhmentämispolitiikasta, jonka juuret nekin lienevät Amerikan Yhdysvalloissa, mistä nämäkin opit ovat levinneet Euroopan yhdysvaltalaisimpaan maahan – kuten sanonta kuuluu – eli Suomeen.

Saman politiikan opit näkyvät Suomessakin.

Ja mikäli joku vielä yrittää väittää vastaan, pitävät amerikkalaisten sosiaalisten mediajättien algoritmit huolen kyllä siitä, että samat mielipuoliset vastakkainasettelut, kärjistykset, mustavalkoisuudet ja polarisaatiot puskevat läpi suomalaiseenkin yhteiskunnalliseen keskusteluun. Jotkut näistäkin yhteiskunnallisista järistyksistä hyötyvät.

Kun kaiken kirjoitetun sanan pitää olla mahdollisimman nopeaa, yksinkertaista ja helppoa, ei liene ihme, miten sosiaalisen median algoritmit tuottavat tätä nykyä etupäässä erilaisia kliseisiä ja yksinkertaistettuja aforismeja, joihin on helppo vain hymistellä mukana, mmmm, mmmm.

Tai sitten voi raivota jossain hullussa someketjussa, mikäli moiseen riittää vielä paukkuja samalla, kun zuckerbergit ja muut kaltaisensa biljonäärit nauravat matkalla pankkiin hyödyntäessä nykyihimisen kärsimättömyyttä, lyhytpinnaisuutta ja polarisaatiota omiin kaupallisiin tarkoituksiinsa.

Elämä on valintoja.

Ilmeisesti jossakin kulkee raja, miten monta pelkoa lietsovaa juttua yksi ihminen jaksaa lukea joidenkin vanhuudenhöperöiden despoottien suuruudenhulluista sekopäisyyksistä tai suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tuhoutumisesta ja tuhoajista.

Juuri nyt, tammikuussa 2026, olen elämässäni sellaisessa tilanteessa, ettei minua hirveästi nappaa taistella moisia tuulimyllyjä vastaan, koska paukut eivät moiseen yksin riitä. Siksi olen nyt päättänyt käyttää rajallisen aikani oman hyvinvointini ylläpitämiseen ja kehittämiseen sen sijaan, että hakkaisin päätäni yksin seinään RIEPU.FI:n kanssa, koska jälkimmäisessä ei ole mitään järkeä.

Järjettömässä maailmassa ei ole mitään järkeä hukkua samaan pimeään järjettömyyteen, vaikka algoritmit sinne yrittävät ohjatakin. Jos elämällä on jokin tarkoitus niin kenties se, että jokainen löytää oman polkunsa hyvinvointiin ja onneen. Omien kokemusteni pohjalta olen empiirisesti oppinut, ettei se löydy muita parjaten, demonisoiden, mollaten ja mitätöiden.

RIEPU.FI tulee olemaan ylhäällä ja julkaisemaan satunnaisen epäsäännöllisesti niitä näitä mitä milloinkin, jos ja kun itselläni on tarve sanoa jotakin jostakin, mutta kerran haaveet ja tavoitteet yhteisöllisyydestä eivät RIEPU.FI:n kanssa kantaneet hedelmää, on minun vietävä aikani ja voimavarani sellaisiin kohteisiin, missä ne tällä hetkellä ja tätä nykyä yllätyksekseni ovat toteutuneet.

Ehkä tässä kohden kuuluu kiittää myös niitä, jotka potkivat minut yhteisöistään pihalle, koska ilman heitä en välttämättä olisi löytänyt nykyistä harmoniaa, tasapainoa, raittiutta ja kiitollisuutta elämääni.

Sen tiedon, mistä olen sen onnen löytänyt aion nyt kuitenkin kätkeä muilta, etteivät erilaiset kiusanhenget pääse sitä enää pilaamaan. Ehkä RIEPU.FI auttoi matkalla kohti sitä? Ja jos se auttoi minua, kenties se voi vielä auttaa joitakin muita? Ja jos ei, niin toivottavasti jokaiselle löytyy oma riepunsa johon turvautua kun elämän tyrskyt ja myrskyt lyövät vasten kasvoja.

Minä löysin omani – ensin se piti vain tehdä.

Maarianhaminassa 15.1.2026,

Nalle Österman
riepulehti@gmail.com

Erään sanonnan mukaan tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Ehkä se sopii myös tähän.

Kun ex-moottorisahajonglööri Juha Kurvinen, 49, katosi sosiaalisesta mediasta täydelliseen radiohiljaisuuteen tammikuussa 2025, hänen lähipiirissään tiedettiin hänen olevan vaikeuksissa Kambodžassa.

Silti kun Riepu kirjoitti aiheesta julkisuuteen yli 7,5 kuukauden täydellisen hiljaisuuden jälkeen, eräiden ensimmäinen reaktio ei ollut helpotus siitä, että apua oli tulossa. Sen sijaan lehdeltä vaadittiin artikkelin poistamista, koska se aiheutti ”vahinkoa”.

Olkoonkin, että Kurvisen katoamista oltiin jo ruodittu seikkaperäisesti eri verkkoalustoilla kuukausien ajan, tunnettu matkabloggari Henry Nenonen oli jäljittänyt miestä pitkin pääkaupunki Phnom Penhin kujia ja huolestuneet kansalaiset olivat tehneet miehestä tutkintapyyntöjä ja katoamisilmoituksia viranomaisille.

Suojelun paradoksi

Nämä reaktiot paljastivat ison ongelman siinä, miten mielenterveysongelmiin suhtaudutaan Suomessa. Aina suurin este avun saamiselle ei ole byrokratia tai resurssipula, vaan lähipiirin häpeä ja kontrollin tarve.

– Juhaa pitää suojella julkisuudelta, perusteli eräskin vaatimustaan.

Samalla hän väitti tietävänsä ja tuntevansa tämän mietteet ja reaktiot läpikotaisin, vaikka oli aiemmin myöntänyt, ettei ollut kuullut miehestä enää kuukausiin.

Tämä on klassinen esimerkki siitä, mitä mielenterveystyössä kutsutaan ”suojelun paradoksiksi”. Läheisten halu suojata mielenterveyshaasteista kärsivää henkilöä voi itse asiassa eristää hänet entisestään ja estää tehokkaan avun saamisen.

Kurvisen tapauksessa ”hiljaista diplomatiaa” oli jatkunut jo yli puoli vuotta ilman tuloksia. Mies oli jumittunut Kambodžaan kasvavien viisumisakkojen, vakavan jalkatulehduksen ja depressiivisen vaiheen kanssa.

Silti kun julkisuus sai hänet lopulta ottamaan yhteyttä ja antamaan konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi itselleen, vaikuttivat eräät olevan ensisijaisesti huolissaan omasta roolistaan.

Kontrollin tarve

Psykologisessa kirjallisuudessa tunnistetaan ilmiö, jossa läheisten ”auttamisyritykset” palvelevat enemmän heidän omia tarpeitaan kuin varsinaisen avun kohdetta.

Ei olekaan tavatonta, että kun yksilöllä on hankalampi elämänvaihe, yrittävät läheiset ystävät ja sukulaiset hallita kokonaisuutta vähättelemällä ongelmia tai lakaisemalla kiusalliset aiheet ja tilanteet vaivihkaa maton alle.

Häpeän hallinta: Mielenterveysongelmien stigma ei koske vain potilasta vaan koko hänen lähipiiriä. Ystävien pyrkimys pitää asiat salassa voi olla keino suojella omaa imagoa yhtä paljon kuin potilaan yksityisyyttä.

Narratiivin kontrolli: Kun lähipiiri on ”hoitanut” tilannetta kuukausia ilman tuloksia, ulkopuolinen interventio voi paljastaa heidän neuvottomuutensa. Sen sijaan että ottaisivat apua vastaan kiitollisina, he voivat kokea sen uhkana omalle asemalleen.

Päätöksenteon kaappaus: Vakavassa depressiovaiheessa olevan henkilön kyky tehdä järkeviä päätöksiä omasta parhaastaan on usein heikentynyt. Läheisillä voi olla oikeutettuja huolia tämän päätöksentekokyvyistään, mutta sama huoli voi toisaalta johtaa myös siihen, että he alkavat tehdä päätöksiä hänen puolestaan ilman suostumusta.

Stigman kierre

Kurvisen kova kohtalo on vain yksi surullinen tarina lukemattomien muiden vastaavien tragedioiden joukossa. Samalla se havainnollistaa, miten mielenterveysstigma toimii yhteiskunnallisena kierteenä.

Tämä stigma ei rajoitu vain sairastavaan. Se ulottuu koko lähipiiriin, luoden paineen ”normalisoida” tilannetta ja kieltää ongelmien vakavuutta. Kun ystävät haluavat pitää mielenterveysongelman salassa, he osallistuvat samaan häpeäkulttuuriin, joka estää tehokkaan hoidon saamisen.

Tällöin voidaan joutua tilanteeseen, missä:

• Lähipiiri tietää henkilön olevan vaikeuksissa mutta ei kykene järjestämään tehokasta apua
• ”Suojelun” nimissä vastustetaan julkisuutta, joka voisi tuoda oikeaa apua
• Potilaan oma ääni hiljennetään ja hänen kerrotaan ”vastustavan apua”, vaikka hän itse ei kieltäytyisi mistään

Julkisuuden tehtävä

Julkisuus sai Kurvisen lopulta reagoimaan ihmisten huoleen. Hän ei vaatinut artikkelin poistamista, vaan antoi yksityiskohtaisen selityksen tilanteestaan ja konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi.

Tämä nostaa esiin tärkeän kysymyksen siitä, milloin yksityisyys on tärkeämpää kuin turvallisuus.

Depressiovaiheessa olevan henkilön ”toive” välttää julkisuutta ei välttämättä ole hänen rationaalinen etunsa vaan depression oire. Julkisuudella voi jopa olla terapeuttinen merkitys mielenterveyshaasteista kärsiville:

• Se normalisoi heidän kokemuksiaan
• Osoittaa että heistä välitetään
• Tuo konkreettisia avun mahdollisuuksia
• Pakottaa järjestelmän reagoimaan

Todellinen tuki vs. kontrolli

Todellisen tuen ja kontrolloivan ”suojelun” välillä on eroja:

Todellinen tuki:

• Kuuntelee potilaan omaa ääntä ja toiveita
• Etsii käytännöllisiä ratkaisuja ongelmiin
• On valmis ottamaan apua vastaan mistä tahansa lähteestä
• Priorisoi toisen hyvinvoinnin omien intressien edelle

Kontrolloiva ”suojelu”:

• Päättää toisen puolesta mikä on hänen parastaan
• Vastustaa ulkopuolista apua oman aseman säilyttämiseksi
• Keskittyy imagoon ja maineen hallintaan
• Kieltää ongelmien vakavuuden

Kun järjestelmä epäonnistuu, vastuu siirtyy läheisille – jotka eivät välttämättä ole siihen kypsiä. Tämä luo tilanteen, jossa ”auttajat” voivat tehdä enemmän vahinkoa kuin hyötyä hyvillä aikeillaan.

Kohti avointa kulttuuria

Mielenterveysongelmien käsittely vaatii kulttuurista muutosta. Salaaminen ja häpeä eivät suojele ketään vaan usein ne voivat vain pahentaa ongelmia sekä estää tehokkaamman avun saamisen.

Todellinen muutos edellyttää:

• Avointa keskustelua mielenterveysongelmista
• Lähipiirin koulutusta siitä, miten todella tukea kriisissä olevaa läheistä
• Järjestelmän uudistamista niin, että se ansaitsee kansalaisten luottamuksen takaisin
• Stigman murtamista kaikilla yhteiskunnallisilla tasoilla

Tuhannet suomalaiset kamppailevat samojen ongelmien kanssa joka päivä: järjestelmä joka pettää, läheiset jotka häpeilevät, ja yhteiskunta joka marginalisoi.

Muutos alkaa siitä, että uskallamme puhua näistä asioista ääneen riippumatta siitä, miten pahalta se saattaa joskus hyvistä ja rakkaista ystävistä sekä sukulaisista tuntua.

Kun vaakakupissa painaa ystävyys tai ihmishenki, pitäisi valinnan olla itsestäänselvä. Suojelu kääntyy kuitenkin itseään vastaan, jos ystävyyden menetyksen pelosta toinen menettää henkensä.

Aina rakkauden ei tarvitse olla hellää, vaan joskus sen tehtävä voi olla ravistaa toinen hereille horroksestaan – kun siihen on vielä mahdollisuus.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 1, osa 2.

Teksti: Nalle Österman, 28.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus)

Rievun eilisen artikkelin jälkeen – missä kerroimme takavuosien supertähden, moottorisahajonglööri Juha Kurvisen, 49, katoamisesta ja tämän vaikeasta elämäntilanteestaan Kambodžassa – katsoi Kurvinen parhaaksi ottaa yhteyttä Facebookin välityksellä kertoakseen Rievun lukijoille seikkaperäisemmin tämänhetkisestä elämäntilanteestaan.

Kurvisen vuolas viesti on ensimmäinen konkreettinen elonmerkki Kurvisesta sitten 11. tammikuuta 2025, jolloin miehen henkilökohtainen Facebook-profiili hiljeni täysin.

– Kiitos yrityksestäsi auttaa, Kurvinen aloittaa viestinsä, jossa hän myöntää että ”asian saama julkisuus samalla ahdistaa ja toisaalta helpottaa.”

Samalla hän kertoo, että hän on itsekin pelastanut muutaman vastaavassa tilanteessa olleen matkaajan aiemmin.

Pankkiongelmat keskiössä

Kurvisen mukaan hänen jumittumisensa hotellihuoneeseen ei johdu pelkästään masennuksesta vaan konkreettisista käytännön ongelmista.

Varkauden johdosta hänellä on käytössä vain virtuaalinen pankkikortti ja käteisen saaminen on ”lähes mahdotonta tai niin monen mutkan takana, että siihen ei ole ollut energiaa.”

Kambodžassa toimivat rahansiirtopalvelut asettavat myös omat haasteensa.

Western Union joko jäädyttää lähetykset tai vaatii passissa voimassa olevan viisumin – mikä on mahdotonta, kun viisumi on juuri ylittynyt pankkiongelmien takia.

– Ihmiset haluavat jotakin syystä aina väitellä tässä asiassa yksityiskohdista tyyliin: ”Miksi et tehnyt näin!?” eli eivät ymmärrä käytännön ongelmaa, Kurvinen kirjoittaa turhautuneena.

Hänen mukaansa Wise-yhtiöltä tilatut kaksi korttia eivät koskaan saapuneet perille eivätkä suomalaiset pankit toimita kortteja ulkomaille. Miehen mukaan kymmenetkään soitot pankin asiakaspalveluun eivät auttaneet, vaan hänelle oli lakonisesti sanottu ”kuole sitten kadulle”.

– Tästä on ystävien todisteet ryhmäpuhelussa, kun soitin kaiutinpuhelun kautta ja asuin silloin viikkokausia taivasalla ilman ruokaa ja vettä.

Suurlähetystön apu on myös ”olematonta tai erittäin rajallista”.

Korjauksia väitteisiin

Kurvinen korjaa useita eilisessä artikkelissa esitettyjä väitteitä lähipiiristä.

Hän kiistää vastustavansa apua: päinvastoin, ”mitään selkeää apua ei ole koskaan tarjottu, enkä ole koskaan vastustanut apua.”

Väitteeseen siitä, että rahaa voisi lähettää mutta ”ei tiedä mihin hän ne rahat laittaisi”, Kurvinen vastaa napakasti:

– Apu olisi helppoa: joku tukipaketti mun tilille, jolla saisin esimerkiksi maksettua viisumiylityksen ja esimerkiksi paikallisen lääkärin verikokeet ja tilannearvion tai lennot Suomeen hoitoon.

Hän antaa konkreettisia ehdotuksia avun järjestämiseksi, mukaan lukien rahansiirtovaihtoehdot ja sen, miten hän voisi mahdollisesti saada käteistä käsiinsä Kambodžassa.

Toistuvien onnettomuuksien selitys

Artikkelin väitteeseen siitä, että toistuvat ryöstöt herättävät kysymyksiä hänen arviointikyvystään, Kurvinen vastaa yksityiskohtaisesti.

Mies myöntää, että ”vaikka osissa tapauksissa on omaa vikaa, on myös paljon väärä paikka, väärä aika -tilanteita.”

Kurvinen luettelee tapauksia: Chiang Maissa pankkiautomaatti imaisi kaksi kertaa kortin, Turkissa hotelli tyhjensi hotellihuoneen hänen poissaollessaan ja Kambodžassa hänet ilmeisesti huumattiin sekä ryöstettiin.

– Tutkimuksien mukaan kun paljon matkustaa, keskimäärin 2-3 vuoden välein sattuu joku varkaus tai ryöstö, hän kuvailee.

Vietnamissa hän asui kaksi vuotta ilman ongelmia, kunnes Covid-19 pandemia pakotti hänet lähtemään maasta liki yhdessä yössä.

Suomen terveydenhuolto epäluotettava

Kurvisen suhtautuminen Suomen terveydenhuoltoon on kylmän käytännöllinen. Hän erottelee fyysisten vaivojen ja mielenterveysongelmien hoidon, mutta on pettynyt molempiin.

– Diagnoosin jälkeen eli noin 15 vuoteen en ole koskaan saanut Suomen systeemistä mitään apua fyysisiin vaivoihini, koska katsovat aina ensin vanhat paperit, jolloin tuloksena on joko luulosairaus tai M1-lähete, hän kirjoittaa.

Mielenterveyspalveluistakaan hän ei ole saanut apua. Kun hän on hakenut apua unettomuuteen, ”on suositeltu osastoa ja pumpattu täyteen psykoosilääkkeitä.”

– Se aiheuttaa epäluottamusta systeemiin, mutta jos olo ei parane, hengen pelastamiselle ei ole muita vaihtoehtoja, hän myöntää ratkaisukeskeisesti.

”Maailman mentaalirasistisinta porukkaa”

Kurvisen katkerimmat sanat kohdistuvat suomalaisten asenteisiin mielenterveysongelmia kohtaan. Hän kutsuukin suomalaisia ”ehkä maailman mentaalirasistisimmaksi porukaksi.”

– Kun on MT-diagnoosin leima otsassa, päättyy elämäsi käytännössä siihen: koko ala hylkää, vaikea saada ystäviä, töitä, asuntoa sekä opiskelupaikkaa, hän luettelee.

Erityisen kipeäksi hän kokee keskustelupalstojen ”satoja kunnianloukkauksia, pilkkaa, ivaa, kuolemantoivomuksia” ja kasvokkain tapahtuvaa syyttelyä hulluudesta.

– Ihminen on sosiaalinen eläin, joten miettikääpä sitä traumaa ja kärsimystä, jota tämä kaikki aiheuttaa itse kullekin?, hän kysyy.

Tilanteen todellisuus

Kurvisen oma kuvaus tilanteestaan on huomattavasti käytännönläheisempi kuin lähipiirin dramaattiset kertomukset.

Hän ei kiellä olevansa vaikeuksissa, mutta selittää ongelmat konkreettisilla syillä teknisten ja byrokraattisten esteiden sijaan.

Viestinsä perusteella Kurvinen kykenee selkeään ajatteluun ja kommunikointiin. Hän antaa järkeviä ehdotuksia avun saamiseksi ja tunnustaa tarvitsevansa apua.

– Jos suomalaiselle elämä on joskus haasteellista Suomessa, koittakaapa mennä edes 5 sekunniksi kenkiini, päättää hän viestinsä empatiaan vedoten.

Julkisuuden paradoksi

Kurvisen vastaus osoittaa julkisuuden ja julkisena henkilönä elämisen paradoksin: hän ei halua sitä, mutta samalla tunnustaa että se ”toisaalta helpottaa.”

Ilman Riepun eilistä artikkelia hän tuskin olisi ottanut yhteyttä selittämään tilannettaan näin yksityiskohtaisesti.

Kurvisen oma kuvaus vahvistaa, että tilanne on vakava mutta ei toivoton. Apu on mahdollista, jos joku on valmis järjestämään käytännön toimet rahan siirtämiseksi ja viisumisakkojen maksamiseksi.

Kurvisen tämänpäiväinen viesti on ensimmäinen suora elonmerkki hänestä seitsemään ja puoleen kuukauteen Facebookissa.

Se osoittaa, että hän on edelleen tavoitettavissa ja halukas vastaanottamaan apua, kunhan se tulee käytännöllisessä muodossa eikä pelkkinä neuvoina tai syytöksinä.

Kurvisen koko viesti on luettavissa Facebook-sivuillani tästä linkistä. Avuntarjoukset Juha Kurviselle voi edelleen lähettää osoitteeseen info@riepu.fi.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 1, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 27.8.2025
Kuva: Kuvakaappaus Saksan television NDR:n televisiolähetyksestä, missä Kurvinen tekee Guinnessin toisen maailmanennätyksensä

Vuosikymmenten saatossa olemme saaneet medioissa todistaa useiden suomalaisen eturivin viihdesankareiden taistelua mielenterveysongelmien, päihdekierteen ja elämän sudenkuoppien ristiaallokossa. Sedu Koskinen, Jamppa Tuominen, Reindeerspotting–Jani ja Tapio Suominen ovat vain jäävuoren huippu – ja nyt tähän synkkään listaan uhkaa liittyä yksi nimi lisää.


Juha Kurvinen, 49-vuotias moottorisahajonglööri, joka tuli 2000-luvun alussa tunnetuksi vaikuttavista tempuistaan, joiden ansiosta mies pääsi Guinnessin ennätysten kirjaan, televisioon ja lopulta maailmalle asti – niin Las Vegasiin kuin Pohjois-Koreaan – on kadonnut.

Hänet on nyt paikallistettu Kambodžasta, missä hän elää rahattomana ja eristyksissä vakavista terveysongelmista kärsien.

Noususta syöksyyn

Kurvisen tarina on klassinen nousu ja tuho -kertomus.

Vuosituhannen alussa Kurvinen oli haluttu vieras suomalaisiin viihde- ja ajankohtaisohjelmiin. Kutsuja sateli niin kotimaahan kuin ulkomaille: Lontooseen, Las Vegasiin, Moskovaan, Saint-Tropeziin…

Kun Kurvinen kuittasi yhdestä keikasta keskimäärin 2000 euroa ja keikkoja kertyi vuodessa noin 200, oli miehellä ”rahaa kuin rosvopäälliköllä”.


Hurja menestys johti yhteistyöhön taikuri Jori A. Kopposen kanssa, ja yhdessä kaksikko pääsi esiintymään jopa maailman suljetuimpaan valtioon, Pohjois-Koreaan. Kokemuksistaan Kurvinen kirjoitti myöhemmin ensimmäisen tietokirjansa Sirkus Pjongjang, joka julkaistiin keväällä 2013.

Mutta menestyksen varjossa kasvoi tragedia. Keväällä 2008 Kurvinen joutui pahoinpitelyn uhriksi Silja Europan laivalla. Kurvisen mukaan kollega hakkasi häntä siellä pään alueelle niin pahasti, että Kurvinen menetti tajuntansa.

Tästä alkoi kierre, joka on kestänyt tähän päivään asti.

Järjestelmä petti

Pahoinpitelyn jälkeinen aivovamma johti Kurvisen sekavaan tilaan, jota lääkärit eivät miehen mukaan halunneet uskoa.

Kun Kurvinen kertoi ammatistaan moottorisahajonglöörinä ja kokemuksistaan Pohjois-Koreassa, pitivät lääkärit häntä harhaluuloisena. Siten Kurvinen päätyi Turun kaupunginsairaalan Kupittaan psykiatrisen erikoissairaanhoidon suljetulle osastolle – ensimmäisen kerran neljäksi kuukaudeksi.

– Lääkäri ei uskonut ammattiani eikä sitä, että olin käynyt esiintymässä Pohjois-Koreassa. Papereihini on jostain syystä kirjattu tieto, että ”potilas luulee olevansa moottorisahajonglööri”, mies kertoi Hymy-lehdessä 2013.


Vuonna 2015 Turun yliopistollisen keskussairaalan Tyksin neurologisissa tutkimuksissa selvisi vihdoin totuus: Kurvisella todettiin ”kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset”.

Diagnoosi oli oikea: Kurvinen ei ollut harhaluuloinen vaan aivovamman uhri.

Kurvisen kokemat Kupittaan sairaalan väärinkäytökset eivät jääneet vain hänen kertomuksekseen. 2016 Turun Sanomat paljasti laajat väärinkäytökset sairaalassa, jotka johtivat virkatutkintaan.

Näin Kurvisen vuosien varrella kirjoittamat blogitekstit paljastuivat tarkoiksi kuvauksiksi osaston oloista.

Digitaalinen nomadikin kaatui

Kupittaan traumojen jälkeen Kurvinen on yrittänyt rakentaa elämäänsä uudelleen.

Hän lähti kiertämään maailmaa digitaalisena nomadina, opettaen ihmisille sukellusta ja jonglöörausta, käynnistäen myös Finnskill-verkoston auttaakseen ihmisiä vapautumaan ”yhdeksästä viiteen” -oravanpyörästä.

Sosiaalisessa mediassa jaettujen kuvien perusteella elämä näytti hyvältä – aurinkoista rantatunnelmaa Vietnamista ja Turkin aurinkorannikolta. Siellä on kuvattu syksyllä 2023 myös haastattelumateriaali brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Kurvisesta tekemään dokumenttielokuvaan Ups & Downs.


Mutta pinnan alla asiat eivät olleet kunnossa. Facebookissa Kurvinen kertoi tulleensa huumatuksi ja ryöstetyksi, menettäneensä pääsyn pankkitiliinsä sekä joutuneensa erilaisten huijausten uhriksi.

Lähteiden mukaan Kurvinen on joutunut ryöstöjen uhriksi useita kertoja viimeisen seitsemän vuoden aikana Aasiassa.

Toistuvat ongelmat herättävät kysymyksiä siitä, miten aivovamman myöhäisvaikutukset ja mielenterveysongelmat ovat vaikuttaneet Kurvisen arviointikykyyn.

Kolmoiskriisi Kambodžassa

Palattuaan viime syksynä Aasiaan, Kurvisen tarina sai jälleen synkeämpiä sävyjä.

Yritys striimausurasta kaatui nopeasti ja somessa aiemmin aktiivisesti Finnskill-toimintaansa aktiivisesti markkinoineen Kurvisen viimeinen Facebook-päivitys on päivätty 11. tammikuuta 2025.

Tämän jälkeen – hiljaisuutta.

HenkanMaailma-matkailublogia ylläpitävä matkailubloggari Henry Nenonen on nyt paikantanut Kurvisen Kambodžan pääkaupunkiin Phnom Penhiin, missä miehen tilanne on monella tapaa kriittinen.

Viisumiongelmat: Kurvisen viisumi on mennyt vanhaksi jo vuodenvaihteessa, jolloin jokaisesta ylimenevästä päivästä kertyy 10 dollarin sakko. Sakkomaksut ovat täten jo yli tuhannen dollarin luokkaa.

Vakava jalkatulehdus: Kurvinen kärsii pitkittyneestä jalkatulehduksesta, joka on jatkunut lähes vuoden. Livestriimeissään hän on itse esitellyt tulehtuneen jalan tilaa, joka näyttää vakavalta. Kambodžan puutteellisessa terveydenhuollossa tällainen tulehdus voi johtaa sepsikseen tai amputaatioon.


Mielenterveystilanteen paheneminen: Kurvisen lähipiiri arvioi, että hänellä on tällä hetkellä kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä depressiovaihe päällä. Siksi mies ei poistu hotellihuoneestaan ja vastustaa apua, mukaan lukien paluuta Suomeen hoitoon.

”Ei halua julkisuutta tai huomiota liikaa”

Kurvisen itsensä lähettämissä tekstiviesteissä pari päivää sitten hän kertoo olevansa ”todella kipeänä” ja että hänellä on jalan kanssa ongelmia sekä kuumetta. Viestien sävy on apaattinen:

– Ilmotan jos tilanne muuttuu. Toivon että mun voinnille ei julkisuutta tai huomioita liikaa.


Lähipiirin mukaan Kurvinen elää niin vähillä varoilla tällä hetkellä, ettei niillä pysty maksamaan viisumisakkoja. Hänen perhetilanteensa on kuulemma myös ongelmallinen: vaikka isällä olisikin varaa auttaa, estää äiti kuulemma avun.

– Mutta tosi vaikea on nyt Juhaa auttaa etänä. Rahaa voisi laittaa mutta en sit tiedä mihin hän ne rahat laittaisi. On niin itsepäinen, ei ainakaan Suomeen halua sairaalaan vaikka olisi mikä tilanne, kuvaa yksi lähipiiristä tilannetta.

Järjestelmä joka petti

Kurvisen tarina on ennen kaikkea kertomus siitä, kuinka järjestelmä voi pettää haavoittuneen ihmisen.

Pahoinpitelyä seurannut aivovamma ei saanut asianmukaista hoitoa, vaan mies leimattiin mielisairaaksi. Kun totuus vihdoin paljastui, oli jo liian myöhäistä: ura oli tuhoutunut, maine tahriintunut ja elämä raunioitunut.


Kupittaan sairaalan väärinkäytökset, jotka Kurvinen rohkeasti paljasti omissa kirjoituksissaan, on sittemmin vahvistettu.

Mutta yksittäisen ihmisen kohdalla vahinko oli jo tapahtunut.

Aika käy vähiin

Kurvisen tilanne Kambodžassa on akuutti. Jokainen päivä pahentaa tilannetta taloudellisesti, terveydellisesti ja psyykkisesti.

Depressiovaiheessa oleva henkilö ei välttämättä pysty tekemään järkeviä päätöksiä oman tilanteensa korjaamiseksi, vaikka avun tarve olisi kuinka ilmeinen.

Siksi Riepu julkaisee nyt tämän kirjoituksen Kurvisen tekstiviesteissään esittämiensä toiveiden vastaisesti.

Mies, joka kerran jonglöörasi moottorisahoja maailman suurimmilla näyttämöillä, elää nyt yksinään vieraassa maassa vakavan jalkatulehduksen ja mielenterveysongelmien kanssa, ilman keinoja päästä kotiin tai asianmukaiseen hoitoon.

Nenosen arvion mukaan Kurvisen saaminen Kambodžasta pois vaatisi tällä hetkellä noin 1500-2000 dollaria, sakkojen kasvaessa ja terveysongelmien pitkittyessä luonnollisesti enemmän.

– Jaksaisin uskoa että oikeet ihmiset jos sais tänne paikanpäälle ja sais sen ymmärtämään että se pääsee täältä veke avustettuna ensin vaikka Vietnamiin niin vois saada kerättyä voimia, bloggari arvioi pelastamismahdollisuuksia.

Viimeinen mahdollisuus

Mikäli haluat edesauttaa Juha Kurvisen saamista takaisin Suomeen ja täkäläisen hoidon piiriin – tai aluksi edes pois Kambodžasta – voit lähettää sähköpostiviestiä osoitteeseen info@riepu.fi ja aihekenttään ”Kurvinen”.

Pienemmästäkin on kansalaiskeräyksiä aloitettu. Ehkä on aika osoittaa, että Suomi ei hylkää omia lapsiaan – ei edes silloin kun he ovat kompastuneet ja kaatuneet niin rähmälleen, etteivät pysty enää itse nousemaan.

Juha Kurvisen tarina jatkuu. Loppu riippuu nyt muista – ja siitä, ehtiikö apu perille ajoissa.

Artikkeli perustuu Kurvisen lähipiirin antamiin tietoihin, Kurvisen omiin viesteihin sekä hänen aiemmin julkaisemiinsa kirjoituksiin ja livestriimeihin.

Muut tähän artikkeliin liittyvät jutut: osa 2, osa 3.

Teksti: Nalle Österman, 26.8.2025

Kuvat: Henkilökuvat Juhasta brittiläisen dokumentaristin Alex Jonesin Juha Kurvisesta kertovasta dokumenttielokuvasta ”Ups & Downs”, jossa Kurvisen haastatteluosuus kuvattu syksyllä 2023 Turkin Rivieralla. Kuvat Juhan tulehtuneesta jalasta Ylilaudalle otettuja kuvakaappauksia Juhan videostriimistä.

Riepun perustaja ja julkaisija Nalle Österman hätkähti kovemman kerran tänään torstaina 21. elokuuta 2025 vieraillessaan sosiaalisessa mediassa. Kuuliko Österman todellakin oikein!?!

Kyllä, totta se on: maamme nykyisen oikeistohallituksen toisen pääpuolueen näkyvimpiin henkilöihin kuuluva eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho (ps) käyttää todellakin Riepua – tai ainakin Rievun kerrassaan täydellistä iskulausetta – ryöpyttäessään puolueensa entistä puheenjohtajaa Timo Soinia Helsingin Sanomien tuoreessa nettivideossa!

Katsotaanpa mitä Rievun suosikkipoliitikkoihin kuuluva ”Hallis” Halla-aho tarkalleen ottaen lausui toisesta Rievun lempimussukasta Timo Soinista tänään iltapäivällä kello neljän jälkeen Instagramissa julkaistulla videotallenteella:

– Hänen kannattaisi hankkia parempaa ajateltavaa. Olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana kommentoinut Timon sanomisia ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sen sijaan Timo tuntuu olevan Ilta-Sanomien ja Iltalehden kannessa vähintään kerran viikossa ja todennäköisesti useamminkin aina sen saman asian kanssa: ”Timo Soini sivaltaa perussuomalaisia.”

– Hän sanoi silloin välittömästi oman loikkansa jälkeen, että perussuomalaiset on hänelle kuollut puolue ja ”koira palaa oksennukselleen, mutta hän ei palaa enää perussuomalaisiin.” Ja hän ei ole tätä lupaustaan kyllä oikein onnistunut pitämään. Se on minun mielestäni surullista. Hänen kannattaisi hankkia parempaa ajateltavaa.

– Mitä tähän ehdokkuuteen tulee, niin olisihan se nyt aika humoristista, jos hän lähtisi keskustan ehdokkaaksi, kun ajatellaan perussuomalaisten historiaa ja perussuomalaisten ja Timo Soinin omaa historiallista suhdetta keskustaan, ja kepulaiseen politiikan tekoon.

– Mutta en usko että hän todellisuudessa aikoo lähteä ehdokkaaksi – juuri siitä syystä, että hän tietää, että hän ei todennäköisesti tulisi enää valituksi mihinkään, eikä hän kestäisi sitä henkisesti. On paljon mukavampaa viettää loppuelämä fantasioiden siitä, miten hyvin hän pärjäisi vaaleissa, jos vain viitsisi lähteä ehdokkaaksi.

Mutta eihän Rievun nerokas manifesti ulotu luonnollisesti pelkästään Halla-ahon käyttöön.

Tarkkanäköisempi lukija luonnollisesti noteeraa ja tunnistaa sen, miten Halla-ahon sivalluksen kärki on editoitu eli leikattu ja liimattu Halliksen myöhemmästä sitaatista – toisin sanoen myös Hesari on huomioinut Riepun väkevän kannustushuudon ja ohjelmajulistuksen kunnioitettavan näyttävästi ja alleviivaavasti!

Sillä kun me Rievussa vielä tänään googlasimme kyseisen iskulauseen tuoreeltaan välittömästi tämän videon nähtyämme, saimme olla kovin ylpeitä siitä, miten kyseinen traktaattimme nousi Googlen hakutuloksissa valittömästi paraatipaikalle Rievun nimissä – kuten tietysti kuuluukin.

Tai kuten Österman on useissa yhteyksissä pruukannut eli tavannut sanoa: sattumaako?

Me täällä Rievun pääkonttorilla olemme syvästi iloisia, otettuja ja vaikuttuneita siitä, miten upealla ja fantastisella tavalla tänä vuonna lanseeraamamme slogan eli deklaraatio oikein taipuu maan johtavimpien huippupoliitikkojen ja kärkimedioiden käsittelyssä.

Siten voimme olla vain ylpeitä, iloisia ja onnellisia siitä, miten näin vaikutusvaltaiset tahot ovat nostaneet Rievun samalle poliittiselle peli- ja mediakentälle itsensä kanssa tasavertaisina pelureina.

Vaan onko se sittenkään niin yllättävää: onhan koko Sanoma-konserni noteerannut hyvinkin väkevästi Rievun innoittajiin ja vaikuttajiin kuuluvan lehtikustantaja Jauri Varvikon ajatuksia johtavimpien medioidensa sivuilla.

Eihän se tietenkään väärin ole: onhan Riepu jo useaan otteeseen näkyvästi ja näyttävästi julistanut, miten se aikoo olla seuraavan kahden vuoden aikana Suomen yksi johtavimmista – ellei johtavin – poliittinen kulttuurimedia, mistä todellakin löytyy sitä parempaa ajateltavaa.

Jussi Halla-ahon ja Helsingin Sanomien tämän päiväisen huomion- sekä kunnianosoituksen myötä on selvästi havaittavissa, miten Rievun suunta on todellakin oikea. HYVÄ RIEPU!!

Siksi tähän yhteyteen varmasti sopiikin kevään 2019 eduskuntavaalien alla Suomen Turun Yliopistonkadulla otettu Östermanin ja Halla-ahon yhteinen fanikuva juuri tätä käyttötarkoitusta varten. Parempiresoluutioinen versio esimerkiksi media-, tulostus- ja fanijulistekäyttöön on saatavilla Rievun pääkonttorilta täydenkuun aikaan.

I. Inkluusiotako?

Helsingin Sanomat kertoi eilen tiistaina 19. elokuuta 2025, miten aikuisen halvin kertalippu Helsingin Seudun Liikennelaitoksen HSL:n ylläpitämässä paikallisessa joukkoliikenteessä on voinut parin vuoden päästä nousta jo 3,85 euroon nykyisestä 3,20 eurosta.

Suunta on kestämätön. Samalla kun joukkoliikenne kaupungin ydinkeskustassa ja sen liepeillä näivettyy ja heikentyy jatkuvien katutyöurakoiden, remonttien, peruskorjausten ja yllättävien korjausrupeamien puitteissa, pitäisi epävarmemmasta joukkoliikenteestä maksaa alati enemmän. Miksi ihmeessä?

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä hinnoittelusta vaan siitä, kenelle Helsinki kuuluu ja kenen liikkuminen on kaupungin todellisten arvojen mukaista.

HSL:n hinnankorotussuunnitelmat paljastavat umpikujaan ajautuneen järjestelmän. Kun AB-kuukausilippu uhkaa nousta lähes 90 euroon vajaan kolmen vuoden sisällä, ei voida enää puhua kohtuullisesta hinnoittelusta vaan systemaattisesta syrjinnästä, joka sulkee yhä suuremman osan kaupunkilaisista pois julkisesta tilasta.

Vaikka Helsingin kaupunki tykkää puhua yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista inkluusiosta, tasavertaisuudesta ja syrjimättömyydestä, on todellisuus 2020-luvun jälkimmäisellä puoliskolla jotain täysin muuta – kuten kaupungin törkeä syrjintätapaus rap-kollektiivi Notkean Rotan jäsentä kohtaan taannoin todisti.

Helsingin kaupungin inkluusion perusajatus ja lähtökohta on kaunis ja kannatettava, sillä siinä kaikilla kaupungin asukkailla – myös erityistä tukea tarvitsevilla – on oikeus osallistua ja kuulua kaupungin yhteisöihin ja palveluihin tasavertaisesti.

Inkluusion pyrkimyksenä on mahdollistaa kaikille osallistuminen kaupungin tarjoamiin palveluihin omien kykyjensä sekä tarpeidensa mukaisesti ja siihen kuuluu olennaisesti tarvittavan tuen sekä esteettömyyden takaaminen.

Millaista inkluusiota ja esteettömyyttä edustaa tällöin joukkoliikenne, missä jokainen korotuskierros tekee julkisen liikenteen rehellisestä käytöstä alati ilkeämpää pienituloisille – eli joukkoliikenteen pääasiallisille käyttäjille?

Helsingin kaupunki, te reputitte.

II. Moraalitonta hinnoittelua

Joukkoliikenteen nykyinen rahoitusmalli perustuu ilmeisen kestämättömään oletukseen, missä liikkuminen kaupungissa on luksusta, josta tulee maksaa. Tässä suhteessa touhu edustaa nykyhallituksen johdonmukaista linjaa: kurita köyhiä, palkitse pohatat.

Minne on pääkaupunkiseudun liikennekeskustelusta kadonneet esimerkiksi vielä joitakin vuosia sitten säännöllisesti puheenaiheina olleet tietullit, joista esimerkiksi Tukholmasta ja Lontoosta on yksinomaan hyviä kokemuksia yksityisautoilun hillitsemiseksi ydinkeskustassa?

Kansalaistottelemattomuuteen joukkoliikenteessä kannustava ruotsalainen Planka.nu-liike onkin kiteyttänyt asian osuvasti: tänä päivänä miljonääri ja työtön maksavat saman hinnan joukkoliikenteestä.

Näin takaperoinen verotus on käsittämätöntä aikakaudella, jolloin Helsinki mielellään esittäytyy tasa-arvoisena ja kaikille avoimena maailmankaupunkina – tosin tässä kohtaa täytynee todeta, että se on täysin nykyisen oikeistohallituksen linjan mukainen.

Nykyolosuhteissa inkluusio ja saavutettavuus paljastuvat tyhjäksi sanahelinäksi, kun samaan aikaan tyrehdytetään toisten mahdollisuuksia osallistua kaupunkielämään.

Esimerkiksi Tallinnassa, Montpellierissä ja Luxemburgissa on jo ymmärretty, että liikkuminen ei ole etuoikeus vaan perusoikeus, jonka toteutuminen määrittää yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta tasavertaisuutta.

Eli sitä inkluusiota, saavutettavuutta, osallistamista ja esteettömyyttä.

Helsingin poliitikkojen puheissa toistuu mantra siitä, kuinka joukkoliikenteen käyttöä pitäisi lisätä ilmasto- ja ruuhkasyiden vuoksi, vaikka samaan aikaan hinnoittelupolitiikka vie täysin päinvastaiseen suuntaan.

Helsingin kaupungin sanojen ja tekojen ristiriita näyttäytyy tässä suhteessa yhtä räikeänä kuin narsistien puheissa.

III. Tallinnan opetukset ja HSL:n sokeus

Tallinnan malli tarjoaa konkreettisen vaihtoehdon. Kun Viro teki joukkoliikenteestä maksutonta kaupungin asukkaille vuonna 2013, tulokset olivat yksiselitteiset: kaupunki sai 35 000 uutta veronmaksajaa ja tuotti puhdasta voittoa 20 miljoonaa euroa vuosittain.

Allan Alakülan, Tallinnan ilmaisen joukkoliikenteen pääkehittäjän, havainnot ovat valaisevia:

– Busseissa ja raitiovaunuissa on entistä siistimpää ja turvallisempaa.

Maksuttomuus ei tuonut pelättyjä ongelmia vaan paransi palvelun laatua, kun resursseja vapautui varsinaisen liikenteen pyörittämiseen ja kehittämiseen valvonnan ja kontrollin sijaan.

HSL:n entisen toimitusjohtajan Suvi Rihtniemen vastaväite siitä, että ilmaisuus nostaisi kunnallisveroa 1-2 prosenttiyksikköä, paljasti Helsingin järjestelmän todellisen luonteen.

Nykyisellään joukkoliikenteen rahoitus on epäoikeudenmukaista tulonsiirtoa pienituloisilta suurituloisille. Rihtniemen argumentti on kuin sanoisi, että maksullinen peruskoulu olisi oikeudenmukaisempaa kuin verorahoitteinen, koska ”kaikki maksaisivat saman verran”.

Aivan kuten nykyisen oikeistohallituksen arvonlisäverokorotuksessa 24:sta 25,5 prosenttiin.

Erityisen ongelmallista HSL:n lähestymistavassa on se, että se sivuuttaa täysin sen, mitä maksuttomuus voisi merkitä kaupungin sosiaaliselle koheesiolle eli kaupunkilaisten yhteenkuuluvuudelle.

Kun liikkuminen ei enää olisi kiinni lompakon paksuudesta, avaisi se mahdollisuuksia, joita nyt ei edes osata kuvitella. Nuoret voisivat hakeutua harrastuksiin kauempaa, työttömät pääsisivät helpommin työhaastatteluihin ja vanhukset pysyisivät paremmin yhteydessä yhteiskuntaan.

IV. Demokratiaa halveksuva politiikka

HSL:n byrokraatit puhuvat mielellään tehokkuudesta, mutta vaikenevat siitä, kuinka paljon rahaa kuluu pelkästään lippujärjestelmän ylläpitoon. Matkalippujen tarkastukset, lippuautomaatit, tarkastajat, sakot, oikeusjutut…

Nyt valvontakoneisto nielee miljoonia, jotka voitaisiin käyttää yksinomaan joukkoliikenteen parantamiseen ja kehittämiseen.

Nykyinen järjestelmä on myös inhimillisesti kylmä ja tehoton. Se luo tarpeettomia konflikteja tarkastajien ja matkustajien välille sekä aiheuttaa välillisesti stressiä ja pelkoa niille, joilla ei ole varaa lippuun sekä myös tarkastajille, jos joku satunnainen matkailija menettää tarkastuksessa malttinsa – tehden matkanteosta epämiellyttävää niin matkustajille kuin sen työntekijöillekin.

Yksinkertaistettuna: nykyinen järjestelmä on demokratian vastainen. Se antaa sananvallan niille, joilla on varaa maksaa ja sulkee pois ne, joilla ei ole. Tämä ei ole vain symbolista vaan konkreettista: kuka pääsee harrastuksiin tai raittiusseuran kokouksiin? Kuka voi osallistua kulttuuritapahtumiin? Kuka voi tavata ystäviä eri puolilla kaupunkia?

Onko tämä todellakin se tapa, miten Helsingin kaupunki haluaa estää syrjäytymistä?

Hesarin eilen paljastama vihreiden ja demareiden välinen kiista kaupunkiympäristölautakunnassa paljastaa poliittisen kentän hämmennyksen ja mielikuvituksen köyhyyden. Kun edes ”vasemmistopuolueet” eivät uskalla vaatia ilmaista joukkoliikennettä, kyse on ideologisesta halvaantumisesta.

On helpompi kiistellä siitä, nostetaanko hintoja hitaasti vai nopeasti kuin kyseenalaistaa koko hinnoittelufilosofia.

Apulaispormestari Johanna Laisaaren (sdp) epäselvä kannanotto asiaan kertoo paljon Helsingin nykyisen kunnallispolitiikan luonteesta. Sen sijaan, että otettaisiin selvä kanta epäoikeudenmukaisuutta vastaan, kiemurrellaan teknisillä yksityiskohdilla ja budjettinäkökohdilla.

Tämä on politiikkaa, joka on menettänyt ytimensä, visionsa ja järkensä.

Ruotsalainen Planka.nu-liike on osoittanut, että järjestäytynyt kansalaistottelemattomuus voi olla sekä tehokasta että moraalista.

Planka.nu:n ”p-kassa” – josta maksetaan tarkastajien kynsiin joutuneiden matkustajien tarkastusmaksut – on osoitus siitä, miten kansalaiset voivat solidaarisesti vastustaa epäoikeudenmukaista politiikkaa ja samalla kyseenalaistaa nykypolitiikan tehottoman järjettömyyden.

V. Kansalaistottelemattomuuden oikeutus

HSL:n hinnoittelupolitiikka ei ole pelkkää hallintovirkamiesten byrokraattista mielivaltaa vaan aktiivista yhteiskuntapolitiikkaa joka määrittää pääkaupunkiseudun todelliset arvot.

Kun järjestelmä muuttuu epäoikeudenmukaiseksi näin räikeästi, tulee kansalaistottelemattomuudesta paitsi oikeutettu myös välttämätön vastarinnan muoto.

Eikä tämä ole pelkkää ideologista haihattelua. Sillä kun yhä useampi kaupunkilainen joutuu valitsemaan ruoan ja bussilipun välillä, opiskelijat eivät pääse luennoille liian kalliiden matkalippujen vuoksi ja eläkeläiset eristäytyvät koteihinsa, järjestelmä on menettänyt legitimiteettinsä.

Helsingin kontekstissa tilanne on erityisen ristiriitainen kun kaupunki – joka ylpeilee inkluusiollaan, kansainvälisyydellään ja edistyksellisyydellään – noudattaa joukkoliikenteen suhteen politiikkaa, joka kuuluu menneisyyteen.

Kun muualla Euroopassa siirrytään kohti ilmaista tai merkittävästi subventoitua joukkoliikennettä, näivettyy Helsinkikin muun maan tavoin yhä tukevammin takapajulaksi Petteri Orpon (kok), Riikka Purran (ps) ja kumppaneiden johdolla.

VI. Vaihtoehtoja on olemassa – jos halutaan

Helsinki voisi olla edelläkävijä ilmaisen joukkoliikenteen saralla Pohjoismaissa. Kaupungin talous on terve, veropohjaa on laajentamiseen ja kaupungista löytyy teknistä osaamista yllin kyllin.

Työnantajaveron, progressiivisen veromallin tai niiden yhdistelmän avulla kustannukset voitaisiin jakaa oikeudenmukaisesti niin, että suurituloiset maksaisivat enemmän ja pienituloiset vähemmän kuin nykyään.

Sen sijaan, että tuhlaamme miljoonia valvontamekanismeihin, voisi pääkaupunki investoida siihen, mikä tekee kaupungista elävän – eli helppoon ja vaivattomaan liikkumiseen. Unohtamatta miten jokaisen maan pääkaupunki on yleensä näyteikkuna myös muiden maiden turisteille – niin hyvässä kuin pahassa.

Ilmainen joukkoliikenne ei ole utopia vaan yhteiskunnallinen investointi, joka maksaa itsensä takaisin monin tavoin.

Se vähentää ruuhkia, parantaa ilmanlaatua, lisää kauppojen asiakkaita, tekee kulttuuri- ja urheilutapahtumista helpommin saavutettavia sekä vähentää yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Vaikka nämä hyödyt eivät näy HSL:n kirjanpidossa, ovat ne silti todellisia ja mitattavia.

On älyllisesti köyhää argumentoida, että ilmaista joukkoliikennettä ei arvostettaisi. Harva väittää, että maksuttomat kirjastot, koulut tai terveydenhuolto olisivat vähemmän arvostettuja kuin maksulliset vaihtoehdot – ennen kuin oikeistohallitus pääsi niitä kehittämään (lue: tuhoamaan).

Vai onko tässäkin kyse samasta nyky-Suomen kehityskaaresta, missä yhteiset yhteiskunnalliset palvelut – kuten tässä tapauksessa pääkaupunkiseudun joukkoliikenne – tehdään niin kalliiksi ja kannattamattomaksi sen tavallisille käyttäjille, että sekin voidaan lopulta ajaa alas ja kaupallistaa yksityisille toimijoille ”kehityksen” nimissä?

Päinvastoin: julkisten palveluiden yleinen saatavuus ja saavutettavuus ovat terveen sivistysyhteiskunnan kivijalka.

VII. Tulevaisuuden valinta

Kun julkisen liikenteen kertalippu lähenee neljää euroa, kyseessä on poliittisesti tehty päätös, joka kertoo pääkaupungin todellisista arvoista. Päätös, joka kertoo, että tämä kaupunki kuuluu niille, joilla on varaa maksaa ja jota muut saavat katsoa sivusta tai kävellä – tai muuttaa muualle.

Inkluusiotako?

Mutta kuten historia osoittaa, epäoikeudenmukaiset järjestelmät eivät ole ikuisia. Muutos alkaa siitä, että riittävän moni ymmärtää tilanteen kestämättömyyden ja alkaa toimia sitä vastaan.

Ensin yksilöllisesti – jättämällä maksamatta tai järjestäytymällä yhteisiin boikotteihin. Tämän jälkeen poliittisesti, kun päättäjät vihdoin ymmärtävät, miten nykyinen tie johtaa umpikujaan.

Vai haluaako Helsingin kaupunki luoda raukkamaisella ja näköalattomalla kyykytyspolitiikallaan entistä dystooppisemman paikan elää yhä useammalle, kun kaupunkikulttuuria kehitetään yhä pienemmälle eliitille – ja jossa muualla toteutuvat villin lännen lait?

Silloin on turha enää itkeä ympäröivää kurjuutta, jos kaupunki on itse omilla toimillaan ja poliitikkojensa johdolla edistänyt tätä kehitystä.

Teksti: Nalle Österman, 20.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus).

Elämme aikaa, jolloin mielipiteet muodostuvat yhä nopeammin ja vahvemmin. Sosiaalinen media ja algoritmit luovat kaikukammioita, joissa samat ajatukset kiertävät yhä uudestaan samanmielisten kesken.

Samaan aikaan perinteiset mediat kamppailevat taloudellisten paineiden kanssa, mikä helposti vaikuttaa siihen, millaisia näkökulmia ne tarjoavat.

Riepu syntyi tarpeesta luoda yksi mahdollinen tila, jossa erilaiset näkökulmat voivat kohdata toisiaan. Paikka, jossa ei tarvitse pelätä sanoa asioita, jotka eivät aina ole välttämättä tämän ajan konsensuksen mukaisia.

Moniäänisyyden haasteet

Moniäänisyys kuulostaa jalolta periaatteelta, mutta käytännössä se on usein epämukavaa. Se pakottaa meidät kohtaamaan ajatuksia, jotka haastavat omat uskomuksemme. Se vaatii sietämään epävarmuutta ja myöntämään, että maailma on monimutkaisempi kuin haluaisimme uskoa.

Varsinkin kriisiaikoina, kuten sodan keskellä, on luonnollista hakea selkeyttä ja yksimielisyyttä. Mutta eikö juuri silloin olisi tärkeintä kysyä vaikeita kysymyksiä ja tarkastella asioita useista eri näkökulmista?

Maailman väkimäärä ylitti neljän miljardin hengen rajan 1975. Viidessäkymmenessä vuodessa tämä lukema on tuplaantunut. Samassa ajassa maailmasta on monellakin tapaa tullut yhä monimutkaisempi ja vaikeammin hallittava, jolloin yksimielisyys on yhä hankalammin tavoitettavissa.

Vai kuvitteleeko vielä joku, että 5,6 miljoonan suomalaisen näkökulma ja mielipide on ainoa oikea totuus reilun kahdeksan miljardin henkilön planeetalla?

Eriävien mielipiteiden problematiikka

Yksi Rievun avustajista on pitkän linjan Venäjä-asiantuntija ja lehtikustantaja Jauri Varvikko. Hänen kanssaan sovimme, että Riepu julkaisisi hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään silloin, kun ne tuntuvat julkaisemisen arvoisilta.

Pian kävi ilmi, miksi moniäänisyyttä on niin vaikeaa hallita – ainakin tämän hetken suomalaisessa keskusteluilmastossa.

Koska Jauri kohdisti kriittisiä kysymyksiä myös länsimaiden toimintaan eikä tuominnut kaikkea Venäjään liittyvää kategorisesti, alettiin häntä kohtaan kohdistaa erilaisia hyökkäyksiä ja jopa uhkauksia.

Samaan hengenvetoon yksiulotteisimmat kriitikot yrittivät leimata Rievunkin ”Venäjä-myönteiseksi”, ikään kuin yhdenkin yleisestä suomalaisesta linjasta poikkeavan näkökulman julkaiseminen tekisi koko mediasta epäilyttävän, vihattavan ja mitätöitävän.

Tällöin oli pakko ottaa aikalisä Jaurin ajatusten julkaisun suhteen – niin Jaurin ja Rievun kuin myös eräiden lukijoidenkin mielenrauhan vuoksi.

Viime aikoina keskustelu näistä aiheista on onneksi laajentunut ja Jaurin esille tuomat näkökulmat ovat alkaneet saada enemmän huomiota myös valtamediassa.

Onhan hyvin tiedossa, että edelläkävijän ja tienraivaajan polku on monellakin tapaa raskaampi, karikkoisempi ja vaivalloisempi kuin perässähiihtäjän.

Tai kuten eräs kuuluisa sanonta kuuluu: ”Ensin he eivät noteeraa sinua, sitten he nauravat sinulle, sitten he taistelevat sinua vastaan, kunnes lopulta sinä voitat.”

Mitä tämä tarkoittaa käytännössä

En väitä, että kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita. En usko, että totuus löytyy automaattisesti ”kaikkien äänien” kuulemisesta. Varsinkin tänä päivänä, jolloin kirkkaimmatkin ajatukset voivat hukkua ylenpalttiseen kohinaan.

Sen sijaan uskon, että järkevät ja ajattelevat ihmiset voivat olla eri mieltä vaikeista asioista – ja että me kaikki hyödymme siitä, jos kuulemme näitä eriäviä näkökulmia, kuten ”ennen vanhaan”.

Rievun tärkein ajatus, ohjenuora ja päätös oli jo perustamisestaan alkaen julkaista ajatuksia, jotka ovat:

• Harkittuja ja perusteltuja
• Rehellisiä kirjoittajan omista lähtökohdista
• Valmiita kohtaamaan eriäviä näkemyksiä

Poliittinen kotipaikka tai henkinen ajatusmaailma ei ole ratkaiseva, niin kauan kuin kyseessä ei ole pelkästään trollaaminen, erilaisten kärjistysten tahallinen luominen tai turhien iskulauseiden huutelu vaan aito yritys ymmärtää tätä aikaa ja maailmaa missä elämme.

Pienen ihmisen puolella

Riepu ei ole puolueeton tai epäpoliittinen — sellaista ei ole olemassakaan. Mutta se ei ole myöskään minkään tietyn ideologian äänitorvi. Rievun johtoajatus on aina kuitenkin olla pienen ihmisen puolella suuria, julmia ja kasvottomia koneistoja vastaan.

Rievun tavoite on olla tila, jossa eri tavoin ajattelevat ihmiset voivat esittää näkemyksiään, joista lukijat voivat tämän jälkeen tehdä omat johtopäätöksensä.

Luonnollisesti tällainen tasapainottelu on vaikeaa – kuten Jauri Varvikon kirjoituksetkin ovat jo osoittaneet. Joskus se tarkoittaa kirjoituksia, jotka eivät miellytä kaikkia. Toisinaan se voi tarkoittaa myös virheiden myöntämistä.

Tässä ajassa Riepu tuntuu lähinnä kutsumustyöltä. Medialta, joka oli yksinkertaisesti pakko perustaa algoritmien ja mainostulojen ohjaamaan nykyiseen ilmapiiriin. Medialta, jossa voisi vielä aidosti pohtia myös vaikeampia kysymyksiä.

Aivan kuten tämä maailma, ei Riepu ole täydellinen – sitä se tulee tuskin edes koskaan olemaan. Se ei lupaa olla aina oikeassa. Mutta se lupaa yrittää olla rehellinen, sekä lukijoilleen että itselleen.

Koska me kaikki ansaitsemme jälleen jotain parempaa – ympäröivästä luonnosta pieneen ihmiseen.

Teksti: Nalle Österman, 14.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus)

Kesän 2025 Sofia Virta -kohu tämän matkailuautolla Keski-Eurooppaan suuntautuneesta lomasta paljasti jotain hyvinkin rumaa suomalaisen nykypolitiikan kulttuurista. Kokoomuksen kansanedustaja Tere Sammallahti tiivisti Virran lomasta näin:

– Vihreiden PJ Sofia Virta autoili Euroopan ympäri ja poltti parissa viikossa enemmän dieseliä kuin duunari vuodessa.

Kun vihreiden puheenjohtaja julkaisi kivoja lomakuvia, konservatiivinen poliittis-mediakompleksi mobilisoi täyden arsenaalinsa: hiilijalanjälkilaskurit, tekopyhyyssyytteet ja moraalinen suuttuminen.

Mutta kun pääministeri Petteri Orpo ja ympäristö- ja ilmastoministeri Sari Multala pyörivät Turun Ruisrockissa ilmeisen ”höyryisessä” tilassa tillin tallin kuin GG Allin, sivuutetaan kokoomuspoliitikkojen ilmiselvä humalatila oikeistomedioissa kunnioittavalla hiljaisuudella.

Kyse ei ole yksittäistapauksesta. Sofia Virta on uusin uhri ilmiössä, joka riivaa länsimaisia demokratioita: nuorten, älykkäiden progressiivisten naispolitiikkojen systemaattinen maalittaminen.

He edustavat tulevaisuutta, jossa valta ei enää keskity vanhoille, valkoisille, konservatiivisille miehille – ja juuri siksi heidät on tuhottava.

Kansainvälinen poliittisen ahdistelun verkosto

Virran kohtalo toistaa hämmästyttävän tarkasti samaa kaavaa, joka on nähty ympäri maailman:

Ruotsalainen Greta Thunberg on joutunut presidenttien ja mediamogulien pilkan kohteeksi, missä nuorta aktivistia on teini-iästä saakka kutsuttu ”kakaraksi” ja hänen Asperger-diagnoosistaan on tehty vitsin aihe.

Yhdysvaltalainen Alexandria Ocasio-Cortez saa päivittäin tappouhkauksia ilmasto- ja tasa-arvoajatustensa vuoksi ja oikeistomediat keskittyvät hänen pukeutumiseensa politiikan sijaan.

Entinen pääministeri Sanna Marin (sdp) kohtasi armotonta tarkastelua suurennuslasilla, joissa vähäisimmistäkin asuvalinnoista tai iltamenoista tehtiin pöyristyneitä artikkeleita oikeistomedioiden toimesta.

Kuvio on kristallinkirkas: edistykselliset naispoliitikot, jotka puhuvat ilmastokriisistä, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja sukupuolten tasa-arvosta kohtaavat henkistä väkivaltaa ja vastustusta tavalla, joka olisi käsittämätön miespolitiikon kohdalla.

Nyt tähtäimessä on Sofia Virta.

Tekopyhyysnarratiivin anatomia

Virran loman käsittely paljastaa konservatiivisen hyökkäyksen mekanismit, jossa perussuomalainen kansanedustaja Sanna Antikainen tiivisti retoriikan:

– Helmikuussa vaaditaan rajoituksia ihmisten yksityisautoiluun ilmaston nimissä, mutta heinäkuussa lähdetään itse dieselpakulla halki Euroopan.

Äkkiseltään argumentti kuulostaa järkeenkäyvältä, mutta se perustuu tahalliseen väärinymmärrykseen. Vihreiden politiikka ei ole yksilöllisten valintojen kieltämistä vaan systemaattista muutosta: parempaa joukkoliikennettä, sähköistämistä, infrastruktuurin uudistamista.

Virran lomaan ei ole rakennettu kattavaa eurooppalaista juna- tai bussiverkkoa vaan hän toimi nykyjärjestelmän puitteissa, jonka korjaamisen eteen hän politiikassaan kuitenkin työskentelee.

Konservatiivit kuten perussuomalaiset ja kokoomus sen sijaan vastustavat järjestelmän muuttamista samalla kuin he syyttävät yksittäisiä ihmisiä vaikuttamisesta järjestelmän sisällä.

Tämä on intellektuaalista epärehellisyyttä ja tahallista vääristelyä pahimmillaan.

Kaksoisstandardien karu todellisuus

Vertaamalla Virran sekä entisen pääministerimme Sanna Marinin kohtelua mediassa muiden poliitikkojen saamaan ”kritiikkiin” paljastuu räikeä epätasa-arvo:

Sofia Virta: Lomakuvista lasketaan hiilijalanjälkeä, puolisoa jahdataan yksityisomaisuuden takia, Ruisrock-ilottelusta rakennetaan taas uutta pöyristynyttä skandaalia ja jokainen yksityiselämän valinta tulkitaan poliittiseksi kannanotoksi.

Petteri Orpo ja Sari Multala: Ruisrock-juhlinta ohitetaan tyylikkäällä hiljaisuudella, yksityiselämä on yksityistä ja puolisoiden toiminta ei kiinnosta ketään.

Ero on niin ilmeinen, että se paljastaa aivan liian monen median sisäänrakennetun puolueellisuuden ja oikeistolaisuuden.

Näin konservatiiviset miespolitiikot saavat elää inhimillisinä kansalaisina, kun taas edistyksellisiltä naisilta vaaditaan yliluonnollista pyhyyttä.

Ala-arvoisin taktiikka

Sofia Virran puolison Atte Ailion taannoinen metsähakkuukohu edustaa nykyaikamme poliittisen ahdistelun pohjalukemia.

Tässä varsin kyseenalaisessa tapauksessa Seiskan paparazzitoimittaja Panu Hörkkö jahtasi Virran puolisoa ja vaatimalla vaati Virtaa vastaamaan miehensä yksityisistä päätöksistä, kehittäen tästäkin keinotekoisen poliittisen skandaalin.

Hörkön toiminta Narinkkatorilla oli suoranaista vainomista. Kun Virta kieltäytyi haastattelusta puolison asioista, saapui tähtitoimittaja ensin fyysisesti häiritsemään häntä julkiseen tilaisuuteen, kunnes palasi ”puolen tunnin päästä” jatkaakseen ahdistelua, minkä seurauksena hänen kameraansa ”revittiin” lopulta Virran avustajien toimesta.

Kuvitelkaa vastaava tilanne käännettynä: feministimedia alkaisi jahtaamaan perussuomalaisten Jani Mäkelän vaimoa tämän yritystoiminnasta, vaatisi Mäkelää vastaamaan puolisonsa liiketoimista ja kun tämä kieltäytyisi, tulisivat toimittajat häiritsemään häntä fyysisesti vaalitilaisuuksiin.

Perussuomalaisten ja kokoomuksen mediakoneet huutaisivat ”vainoamisesta” ja ”journalismin rappiosta”. Mutta kun kohteena on progressiivinen nainen, sama toiminta määritellään ”journalismiksi”.

Tosin maailmasta tuskin löytyy vielä niin alhaista rimaa, etteikö tekopyhä oikeistomedia voisi sitäkin vielä alittaa.

Patriarkaatin viimeinen taistelu

Sofia Virran ja Sanna Marinin kaltaisten poliitikkojen edustama uhka vanhalle järjestelmälle on olemassaolon kannalta ratkaiseva. Virran tapauksessa kohde on:

• Työväenluokkainen nainen, joka nousi duunariperheestä politiikan huipulle

• Nuori äiti, joka puhuu avoimesti yksinhuoltajuudesta ja vaikeista kokemuksista

• Progressiivinen poliitikko, joka ajaa ilmastotoimia, sukupuolten tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta

• Aito persoona, joka kieltäytyy poliittisesta teatterista

Tämä yhdistelmä horjuttaa kaikkea, mitä konservatiivisten miesten valta edustaa.

Virran elävä esimerkki todistaa, että johtajuus ei vaadi etuoikeutettua taustaa, ikää tai miehisyyttä. Hän edustaa maailmaa, jossa valta jakautuu toisin – ja juuri siksi hänet on tuhottava jo nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.

Kun Sanna Marinkin saatiin luopumaan poliittisesta urastaan ajojahtimaisella mediavainolla, on oikestomedian kohteeksi nyt valikoitunut vihreiden Sofia Virta: hänkin nuori, kaunis, edistyksellinen, sanavalmis ja älykäs nainen.

Sattumaako?

Miten iskeä takaisin?

Onko mitään enää tehtävissä? Voiko yksittäinen naispoliitikko suojautua enää mitenkään, jos häntä kohtaan on aloitettu ja suunnattu systemaattinen hyökkäys- ja maalituskampanja?

Onneksi on. Toimiviksi strategioiksi ovat osoittautuneet esimerkiksi seuraavat:

Nimeä ilmiö: Kutsutaan ahdistelua sen oikealla nimellä, eli sukupuolittuneeksi poliittiseksi ja henkiseksi väkivallaksi. Kyse ei ole ”kritiikistä” vaan valtarakenteiden puolustautumisesta.

Dokumentoi kaikki: Jokainen uhkaus, seksistinen kommentti ja kaksinaismoralistinen esimerkki tallennetaan ja julkaistaan. Läpinäkyvyys on paras ase.

Rakennetaan naisten koalitio: Yli puoluerajojen ulottuva solidaarisuus. Kun SDP:n, keskustan ja jopa eräät kokoomuksen naiset ottavat kantaa sukupuolittuneeseen ahdisteluun, viesti voimistuu.

Käännä narratiivi: Sen sijaan että puolustaisi kesälomaansa, Virran tulisi hyökätä: ”Miksi konservatiiviset miehet ovat niin peloissaan nuorista naisista, että heidän täytyy hyökätä jokaisen lomakuvan kimppuun?”

Kansainvälistä asiaa: EU:ssa ja YK:ssa on alati kasvava huoli naispolitiikkojen turvallisuudesta. Suomalaiset ahdistelutapaukset kuuluvat osaksi maailmanlaajuista taistelua.

Demokratian vaarantuminen

Kun yhteiskunnallinen keskustelu kääntyy edistyksellisten naispoliitikkojen lomakuvien pakkomielteiseksi analyysiksi, jäävät todelliset yhteiskunnalliset ongelmat sivuun.

Ilmastokriisi kiihtyy, eriarvoisuus kasvaa ja demokratia rapautuu, mutta tärkeämpien aiheiden sijaan energiaa käytetään sen laskemiseen, montako litraa dieseliä paloi vihreiden puheenjohtajan Euroopan-matkalla.

Tämä on tietty tarkoituskin. Huomion ohjaaminen pois oikeista ongelmista on osa strategiaa.

Vanhat valtarakenteet eivät luovu vallastaan vapaaehtoisesti vaan ne käyttävät kaiken käytössään olevan väkivallan – fyysisen, psykologisen sekä poliittisen – puolustautuakseen.

Huolestuttavaa Virran tapauksessa on se, kuinka helposti vihamielisyys normalisoituu. Kun Virta ihmetteli ”mihin ovat hävinneet käytöstavat”, häntä syytettiin draamailusta.

Samaan aikaan perinteisesti miesvaltaiset instituutiot kuten poliisi ja oikeuslaitos eivät välttämättä tarjoa riittävää suojaa edistyksellisille naispoliitikoille, kuten Sanna Marinin taannoinen lähestymiskieltotapaus osoitti.

Toivon näkymiä

Mutta historia kulkee eteenpäin. Jokainen naispoliitikkojen sukupolvi on taistellut samoja taisteluja ja jokainen heistä on vienyt asiaansa eteenpäin.

Nyt on Sofia Virran vuoro.

Virran tehtävänä on kestää myrsky, nimetä ilmiö oikeilla nimillään ja rakentaa pohjatyö tuleville sukupolville. Kyse ei ole vain hänen urastaan vaan kyse on koko demokratiamme tulevaisuudesta ja siitä, millaisessa maailmassa tulevat sukupolvemme kasvavat.

Tai kuten hän itse totesi vihakommenttien vyöryessä:

– Vihaan väsyy. Ja sen vihaa lietsovat tietävät. Ja juuri siksi ei saa antaa periksi.

Nyt olisi vain kaikkien sivistynyttä, älykästä, tasa-arvoista rakentavaa politiikkaa toivovien ja kannattavien kansalaisten liityttävä yhteen ja pidettävä huolta siitä, ettei Sofia Virta ja hänen hengenheimolaisensa jää tässä taistelussa yksin.

Muutos parempaan huomiseen lähtee aina meistä itsestämme.

Muistatko vielä ajan, kun köyhyys oli ongelma, joka haluttiin ratkaista? Ajan, jolloin sosiaaliturva oli investointi, ei rangaistus. Tuolloin vielä uskottiin, että ihmisarvo ei riipu palkkakuitin nollista tai siitä, oliko saanut turvapaikanhakijan leiman, sossun maksusitoumuksen tai ADHD-diagnoosin.

Mutta nyt eletään uutta Suomea. Ylvään oikeistohallituksen aikaa, jossa pääministeri Petteri Orpo (kok) hymyilee huolestuneen näköisenä ja valtiovarainministeri Riikka Purra (ps) jakaa onnen kyyneleitä kaikille muille paitsi niille, joilla ei ole enää mitään.

Tervetuloa maahan, jossa nöyryytys on uusi kansantalousstrategia ja peukku uusi valuutta.

Mitä tapahtuu, kun julkista päihdehuoltoa leikataan? Kun mielenterveyspalveluiden jonot kasvavat kuukausiksi? Kun esimerkiksi Itä-Helsingin Kontulan päiväkeskus Symppis palaa käyttökelvottomaksi eikä tilalle tule mitään ainakaan vuoteen?

Kylpysuolaa kansalle

Tällöin tyhjiön täyttää jokin muu.

Kuten ”peukku”. Alfa-PVP. Muuntohuume, joka tekee käyttäjistään arvaamattomampia ja väkivaltaisempia, kuten poliisi asian ilmaisee. Aine, joka poliisin mukaan vaikuttaa jo ”kaikessa poliisitoiminnassa” ja aiheuttaa ”erityisen työturvallisuusriskin” viranomaisille.

Vaikka peukun vaikuttavaa ainesosaa mefedronea on valmistettu synteettisesti 1920-luvulta lähtien, tapahtui sen uusi nousu 2010-luvulla kemistien hoksatessa, että voisivat kehittää siitä muuntohuumeita, jotka eivät ole lain silmissä vielä laittomia.

Tällöin näitä aineita voitiin esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Englannissa myydä täysin laillisesti esimerkiksi kylpysuolana (eng. bath salts).

Vaikka synteettisiä katinoneja, kuten mefedronia ja alfa-PVP:tä, kehitettiin jo 1920-luvulla, niiden varsinainen läpimurto tapahtui 2010-luvulla. Tuolloin kemistit oivalsivat, että näitä yhdisteitä voisi käyttää muuntohuumeina – eli valmistaa niistä päihteitä, joita ei oltu vielä erikseen kielletty laissa.

Tämän porsaanreiän ansiosta aineita saatettiin myydä täysin laillisesti esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa, usein harhaanjohtavilla nimillä kuten kylpysuola (eng. bath salts), kasviboosteri tai tutkimuskemikaali.

Tässä piilee näkökulmasta riippuen kaunis tai karmiva ironia.

Samaan aikaan, kun hallitus leikkaa sosiaali- ja terveyspalveluita säästösyistä, peukun aiheuttamat lieveilmiöt maksavat valtiolle moninkertaisesti. Poliisitehtävät lisääntyvät. Vankilat täyttyvät. Päivystyksiin tulee yhä enemmän sekavia ja aggressiivisia potilaita.

Kuka maksaa? Tietysti se sama veronmaksaja, jolta juuri leikattiin palvelut pois!

Mutta eikö tämä olekin juuri se pointti?

Rangaistusyhteiskunnan bisneslogiikka

Kun tarkastelee hallituksen toimia kokonaisuutena, alkaa hahmottua kaava:

Vaihe 1: Leikataan ennaltaehkäisevistä palveluista kuten terveydenhuollosta, päihdehuollosta, mielenterveyspalveluista, työllisyyskorvauksista ja toimeentulotuesta.

Vaihe 2: Syntyy ongelma, jolloin ihmiset ajautuvat yhä syvempään syrjäytymiseen ja päihdekierteeseen.

Vaihe 3: Ongelmaa hoidetaan repressiivisesti eli sortavasti: lisätään poliiseja, vankilapaikkoja ja kontrollia.

Vaihe 4: Sortopalvelut ulkoistetaan yksityisille toimijoille, jotka tekevät niillä tulosta.

Näin köyhyydestä ja syrjäytymisestä tulee tuottoisa bisnes.

Täten vankilat, yksityiset vartiointiyritykset sekä päihde- ja terveydenhuollon yksityistäjät hyötyvät kaikki siitä, että ongelmia ei ratkaista vaan niillä hallitaan yhteiskuntaa.

Mikä parasta: mitä huonommin järjestelmä toimii, sitä enemmän sille voidaan myydä lisäpalveluita, piikki on auki. Loputtomiin.

Siksi se on täydellinen liiketoimintamalli, missä asiakaskunta ei lopu koskaan, koska järjestelmä tuottaa jatkuvasti lisää uusia asiakkaita.

Peukun todellinen funktio

Kuinka luodaan peukkuyhteiskunta? Ohje on yksinkertainen:

1. Normalisoi kärsimys. Kerro, että köyhyys on henkilökohtainen valinta. Että riippuvuus on luonteen heikkoutta.

2. Luo kannustinloukkuja. Rakenna järjestelmä, missä apu hävitetään heti, kun sitä tarvitaan eniten.

3. Kriminalisoi selviytyminen. Tee kaikesta laitonta, aina puistossa nukkumisesta pankkien eteisissä yöpymiseen.

4. Ulkoista vastuu. Kun ongelmat kasvavat, älä lisää julkisia resursseja vaan osta palvelut yrityksiltä, jotka tekevät ongelmista bisnestä. Olethan tätä tarkoitusta varten ehtinyt jo perustaa ystäviesi kanssa yrityksen, joka tarjoaa juuri tähän yhteyteen sopivia palveluita.

5. Hajota ja hallitse. Varmista, että syrjäytyneet syyttävät toisiaan eivätkä järjestelmää ja naura matkalla pankkiin. ”Kovien huumeiden käyttäjät” vastaan ”raittiit työttömät” vastaan ”maahanmuuttajataustaiset” vastaan ”kantikset”.

Alfa-PVP ei ole vain huume. Se on yhteiskunnallinen indikaattori. Mittari sille, kuinka pahasti hyvinvointivaltio on romahtanut.

– Ihmiset eivät lähde mihinkään, vaikka palvelut lähtevät, tiivistää jalkautuva huumetyöntekijä Jani Laasonen totesi Helsingin Sanomissa 28. heinäkuuta 2025. Mutta mitä tekee hallitus? Leikkaa tietysti lisää palveluita!

Tämä ei ole enää tietämättömyyttä. Tämä on strategiaa.

Peukkubisnes kasvaa

Ja bisnes kukoistaa. Samaan aikaan kun takavarikoidut peukkumäärät kasvavat eksponentiaalisesti – vuoden 2020 puolesta kilosta kuluvan vuoden kahdeksaan kiloon, toistaiseksi – yksityinen turvallisuusala kasvaa räjähdysmäisesti.

Hankitaan kalliimpia vakuutuksia ja lisätään vartijoita, kameroita, hälyttimiä ja valvontaa – kaikki tietenkin yleisen turvallisuuden nimissä. Ja kun peukun käyttäjiltä katoavat kaikki moraaliset estot ja pidäkkeet varkauksista ja ryöstöistä vakaviin väkivaltarikoksiin, tekee turvallisuuskoneisto satumaiset voitot. Loistava bisnes!

Vankilabisnes kukoistaa. Kun peukku on tullut massiivisesti vankiloihin, tarvitaan luonnollisesti lisää vankilapaikkoja, valvontaa ja kontrollia. Ja kun julkisia vankiloita ei haluta rahoittaa, hankitaan vankilapalvelut ulkomailta, Suomen tapauksessa esimerkiksi Virosta.

Päihdehuoltobisnes kukoistaa. Kun julkinen päihdehuolto leikataan minimiin, syntyy markkinarako yksityisille klinikoille ja kuntoutuslaitoksille. Niille, jotka voivat maksaa hoidostaan. Loput jäävät oman onnensa nojaan. Onko ihme, jos ihminen turvautuu johonkin, joka antaa edes hetken helpotuksen?

Kuten peukkuun.

Peukku eli Alfa-PVP aiheuttaa aluksi voimakasta euforiaa, ylivertaista itseluottamusta ja pakonomaista toimeliaisuutta, mutta pian tilalle hiipii vainoharha, unettomuus ja ahdistus. Siksi käyttäjä palaa aineeseen, koska kaipaa takaisin ensimmäisen nousun ylimaallista tunnetta, vaikka haitat olisivat jo syrjäyttäneet hyödyt moninkertaisesti.

Sattumaako?

Tänään meillä on hallitus, joka:

– Leikkaa sosiaaliturvan perusosaa
– Heikentää työttömyysturvaa
– Karsii mielenterveyspalveluita
– Ajaa alas julkista terveydenhuoltoa
– Rapauttaa vanhainhuoltoa ja varhaiskasvatusta
– Kiristää kotouttamistukea
– Heikentää opiskelijoiden asemaa

Ja sitten se on ihmettelevinään yhteiskunnan pahoinvointia.

Tämä ei ole tietämättömyyttä. Tämä on politiikkaa. Tämä on arvovalinta. Tämä on bisnestä.

Demokratian kuolema

Ehkä vakavinta ei ole se, mitä peukku tekee yksilöille. Ehkä vakavinta on se, mitä se tekee yhteiskunnalle.

Kun ihmiset myyvät jo perintökoruja voidakseen rahoittaa aineensa, kyseessä ei ole vain henkilökohtainen tragedia, vaan merkki yhteiskunnan sidosten katkeamisesta.

Kun jo poliisikin suosittelee kansalaisille, että sekavan henkilön kävellessä kadulla vastaan kannattaa vaihtaa kadun toiselle puolelle, kyseessä ei ole vain turvallisuusvinkki.

Se on kuolinisku solidaarisuudelle.

Noin 20 vuotta sitten Matti Vanhasen (kesk) hallitus leikkasi väkevän viinan valmisteveroa peräti 44 prosenttia – virallisesti hillitäkseen viinan tuontia Virosta.

Siinä sivussa lukemattomat alkoholistit ehtivät kuitenkin jo juoda itsensä hengiltä halvasta viinasta, jolloin epäkelvosta aineksesta päästiin kivuttomasti eroon itseaiheutettujen vahinkokuolemien myötä.

Nyt kossun on korvannut peukku.

Sattumaako?

Kun yhteiskunta jakautuu niihin, jotka väistävät, ja niihin, joita väistetään, demokratia on jo kuollut. Jäljellä on vain laki, järjestys ja kontrolli.

Ja ne, jotka siitä hyötyvät.

Näin uusi oikeistolainen turvallisuusyhteiskunta jakautuu kahteen säätyyn tai kastiin. Voittajiin ja häviäjiin. Rikkaisiin ja köyhiin. Vahvoihin ja heikkoihin. Sortajiin ja sorrettuihin.

Niihin, joilla on varaa asua ylellisesti muurien sisäpuolella turvallisuuspalvelunsa maksimoiden. Ja niihin, jotka joutuvat asumaan arvaamattomissa lähiöissä, missä vaikuttavat jo villin lännen lait.

Ja näin segregaatio eli yhteiskunnallinen kahtijako on saavuttanut lakipisteensä, missä raharikkaiden ei tarvitse nähdä pientuloisten todellisuutta – paitsi silloin, kun oma jälkikasvu ajautuu päihteiden orjaksi.

Peukku on oire, ei syy

Älä lankea siihen ansaan, että yksinomaan peukku olisi ongelma. Peukku on oire. Merkki syvemmästä taudista.

Tauti on se, että näytämme jo hyväksyneen yhteiskunnan, jossa ihmisillä on erilainen arvo. Jossa parempiarvoiset ansaitsevat turvaa ja toivoa kun taas heikommat vain kärsimystä ja pelkoa.

Vieläkö on lottovoitto syntyä Suomeen?

Yhteiskunnan suurin tauti ei ole peukku ja sen käyttäjät vaan ideologia, joka väittää, että markkinat ratkaisevat kaiken. Että kilpailu tekee meistä parempia. Että köyhät ovat köyhiä puhtaasti omasta syystään.

Lääke? Se ei löydy lisäämällä poliiseja tai rakentamalla lisää vankiloita. Se löytyy rakentamalla yhteiskunta, jossa jokainen ihminen on arvokas ja jossa apua tarjotaan ehdoitta.

Mitä voimme tehdä?

Ensinnäkin nähdä, mitä todella tapahtuu. Ymmärtää, että peukkubisnes ei ole sivutuote vaan päämäärä. Järjestelmä toimii juuri niin kuin se on suunniteltu toimivan.

Toiseksi: kieltäytyä normalisoimasta kärsimystä, koska muussa tapauksessa huumeiden käytöstä ja kaupasta tulee ennen pitkää osa meidän kaikkien – lasten, nuorten, aikuisten ja vanhusten – arkea.

Kolmanneksi: rakentaa vaihtoehtoja. Ei riitä, että vastustamme. Meidän pitää taistella sen eteen, että on parempiakin tapoja järjestää yhteiskuntia – kuten pohjoismainen hyvinvointivaltio aikoinaan.

Ja lopuksi: muistaa, että peukkuyhteiskunta ei ole väistämätön. Se on valinta. Ja voimme myös valita, äänestää, valistaa, uskoa ja haluta toisin.

Valita poliitikot, joita ohjaa puhtaammat ja terveemmät arvot kuin raha ja ahneus.

Koska lopulta kysymys kuuluu: minkälaisen yhteiskunnan haluamme? Sellaisen, jossa ihmisetkin ovat vain bisnestä? Vai sellaisen, jossa ihmiset ovat itseisarvo?

Onko meillä enää varaa tuomita maita, joissa inhimillisyys on jo saanut väistyä ahneuden ja korruption tieltä, jos olemme itsekin kovaa vauhtia muuntautumassa samanlaiseksi dystopiaksi?

Vai pitääkö meidän vain katsoa hiljaa vierestä, kun eräät tekevät rahaa toisten kärsimyksellä?

Teksti: Nalle Österman, 29.7.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), OpenAI/Dall-E 3 (toteutus)

EDIT 30.7.2025 klo 14.55: Tarkennettu Alfa-PVP:n ja mefedronin yhteyttä ja eroa sekä lisätty pari muuta termiä, minkä nimissä näitä muuntohuumeita on kaupattu.

Havahduin Elämäni biisi -ohjelman juontajan ja entisenä pomonanikin Suosikki-lehdessä toimineen Katja Ståhlin Facebookiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 tekemään päivitykseen, missä hän esitti suuren huolensa huippusuositun nousevan suomalaisen poptähden Mirellan jaksamisen puolesta Iltalehden uutisen pohjalta.

– Montahan näitä oikeen tarvii ennen ku tajutaan, että rajat ne on nuorella artistillakin. Ja että hän itse ei välttämättä tiedä missä ne kulkee. Jonkun on pidettävä huolta.

MIELENTERVEYS KOETUKSELLA

Iltalehden artikkelissa kerrotaan, miten 20-vuotias Mirella oli aiemmin päivällä purskahtanut itkuun kesken Hämeenlinnan Wanaja-festivaalin iltapäiväkeikkansa ja jättänyt esiintymisensä kesken kahteen otteeseen, joista jälkimmäisen jälkeen esitys ei enää jatkunut.

– Nyt minun pitää ottaa mielenterveyteni esiin. En tiedä mikä minua vaivaa, mutta en vain pysty tällä hetkellä, Mirellan kerrotaan ilmoittaneen lavalla kyynelehtien.

Mirella oli buukattu Wanajan lauantain avausesiintyjäksi. Samalle päivälle Mirellalla oli tulossa vielä iltakeikka Helsingin Kipinä-festareille, mutta tämä peruttiin muutamaa tuntia myöhemmin.

Vielä samana iltana Iltalehti julkaisee artikkelin, missä kerrotaan peruutusten herättäneen huolta somekansassa.

– Toivon, että Mirellan managerit ja koko taustajengi on hereillä, ettei upea Mirella uuvu ihan kokonaan. Minun mielestäni hän vaikuttaa todella kiltiltä ja tulee väistämättä mieleen, että uskaltaako hän kunnolla pitää rajojaan ja pyytää lepoa jos sitä kaipaa.

– Miten Mirellan keikkakalenteri edes voi olla noin täynnä? Sillähän on välillä useampia keikkoja samana päivänä.

Ilta-Sanomat kertoo uutisessaan, että Mirellalle on kuluvalle kesälle buukattu jo ainakin 44 festarikeikkaa. Helsingin Sanomissa oltiin puolestaan pantu merkille, että Mirella oli vaikuttanut väsyneeltä jo edellisiltana Turun Ruisrockissa. Turussa Mirella oli kertonut olevansa flunssainen tukkoisuuttaan pahoitellen.

”HEROIINI PARANTAA FLUNSSANKIN”

Mirellan flunssat saa minut muistelemaan meemiä, johon on yhdistetty kaksi kuvaa. Ensimmäinen on kuvakaappaus iltapäivälehden artikkelista, missä poptähti Anna Abreu kertoo tuhoisista elämäntavoistaan.

”Laulaja Anna Abreu, 24, söi ennen pussillisen karkkia päivässä, tupakoi ja joi energiajuomia ja olutta. Keikat hän veti läpi raivolla. – Elin elämää, jota en olisi voinut jatkaa kovin pitkään.”

Sitaatin alapuolelle on valittu kuva Hanoi Rocksin Andy McCoysta ja Michael Monroesta, missä McCoy osoittaa sormella kameraan kuin osoittaakseen kuvan alle meemifontilla kirjatun viestin: ”Bitch please!”, mikä suomeksi voisi kääntyä vaikkapa muotoon ”narttu, älä nyt viitsi”.

Hanoi Rocks -miesten päihdehuuruiset elämäntavat on kirjattu vuosikymmenten kuluessa tuhansiin tarinoihin, joista tässä flunssaisessa asiayhteydessä muistuu mieleen eräs kohta Jouni Kemppaisen ansiokkaasta artikkelista ”Legenda nimeltä Andy McCoy”, joka julkaistiin Hesarissa 17. syyskuuta 1995 – eli karvan vajaat 30 vuotta sitten.

”Andy ei kadu mitään.

– En edes heroiinivuosii, vaikka ne oli vaikeita vuosii. Ei kaman takia vaan siks, että se on niin vitun laitonta. Mutta huumeet avaa luovan kanavan. Sit sä käytät ja käytät ja huomaat yks aamu, että oot riippuvainen.”

Niinpä Andykin aikanaan heräsi eräänä aamuna valtavan flunssaisena. Hänen ystävänsä naureskeli: nyt sä oot koukussa.

– Mä sanoin, että painu vittuun. Musta ei tuu narkkaria ikinä. Sit mä otin pienen viivan ja olo parani heti. Mä kelasin wau. Heroiini parantaa flunssankin. Niin naiivi mä olin.”

EI IHMISEN ELÄMÄÄ

Ilta-Sanomille McCoy kertoi puolestaan elokuussa 2019, ettei aio enää koskaan tehdä pitkiä kiertueita.

”– En lähde enää ikinä isolle rundille vetää satoja keikkoja vuodessa, unohtakaa. Mä en rääkkää itteeni sillä, koska se johtaa vaa kahteen juttuun: kuolemaan tai kovan kaman vetoon. Se on totuus, koska se elämä rundilla ei oo ihmisen elämää.

– Elämäs on paljo tärkeempiäkin juttuja kun rundaaminen. Mä haluun keskittyä niihin.”

Muistutetaan: kesälle 2025 Mirellalla on tosiaan buukattuna jo ainakin 44 festivaalikeikkaa ympäri Suomen. Jäädään odottamaan, miten monta niistä nyt lopulta perutaan.

Voiko olla, että Mirellan keikkamyyjänä toimivalle Team-ohjelmatoimistolle on iskenyt vauhtisokeus? Eihän se tavatonta olisi: niittihän sen toimitusjohtaja Hans Koivu jo takavuosina kyseenalaista mainetta Tampereen suunnalla vaatimalla aiemmassa yrityksessään työharjoittelijoitaan repimään kilpailijoiden julisteita alas samalla kuin nämä olivat kiinnittämässä Koivun edustaman yrityksen mainoksia.

Viikonlopun peruutukset Mirella on jo ehtinyt heittää huumoriksi julkaisemalla somessa videon, missä janojuomilla virkistäytynyt jääkiekkolegenda Timo Jutila kommentoi vuoden 2011 MM-kultaa Suomen maajoukkueen johtajana.

– Ei semmosia pidä miettiä. Tehdään töitä ja mennään eteenpäin. Mä oon ylpee jätkistä, Jutila toteaa videossa.

THE SHOW MUST GO ON

Tällä viikolla Mirellalla on kokonaista kuusi keikkaa, joista ensimmäisen piti tapahtua jo tänään maanantaina 7. heinäkuuta Aitoon Kirkastusjuhlilla. Eilen sunnuntai-iltana tuli tieto, että ainakin tämä keikka on peruttu. Seuraavan esiintymisen pitäisi olla keskiviikkona 9. heinäkuuta Jyväskylässä, mistä Mirellan keikkabussin määrä jatkaa Ouluun, Hailuotoon, Suonenjoelle ja takaisin Jykylään.

Vielä pitäisi jaksaa tahkota reilut 20 vetoa.

Pakko takoa nyt kun rauta on kuumaa, the show must go on.

Tämän tien yhdenlainen lakipiste todistettiin lauantaina 5. heinäkuuta 2025 Englannin Birminghamissa, missä jätettiin haikeat ja tunteikkaat jäähyväiset 76-vuotiaalle Ozzy Osbournelle 40 000 paikallaolijan ja arviolta 4,6 miljoonan televisiokatsojan silmien edessä.

Ikonisen laulajatähden viime vuoden taistelut vakavien terveysongelmien kuten Parkinsonin taudin kanssa ovat olleet harvinaisen surullista seurattavaa.

Keikkatietopankki Setlist.fm tietää kertoa, että Ozzyn viimeinen konsertti Suomen kamaralla oli 6. kesäkuuta 2018 Hyvinkään Rockfestissä ja koko uran viimeinen täyspitkä esiintyminen miehen nykyisillä kotikulmilla Yhdysvaltojen Los Angelesissa uuden vuoden aattona 31. joulukuuta 2018.

Vain muutamaa viikkoa aiemmin mies oli ehtinyt viettää 70-vuotisjuhliaan.

Tämän jälkeen terveysongelmat, uudet keikka- ja kiertuebuukkaukset sekä keikka- ja kiertueperuutukset ovat seuranneet toinen toistaan.

Ennen lauantain jäähyväiskonserttia Ozzy on ehditty nähdä lyhyesti lavalla vain kahdesti: elokuussa 2022 Englannissa parin Black Sabbath -klassikon verran ja kuukautta myöhemmin Yhdysvalloissa parin soolobiisin ajan.

Tahtoa ja sinnikkyyttä ei solistilta ole tällä vuosikymmenellä kuitenkaan puuttunut: jos edellisellä vuosikymmenellä ilmestyi vain yksi studioalbumi Scream (2010), on kuluvalla vuosikymmenellä saatu niitä jo kaksin kappalein, Ordinary Man (2020) ja Patient Number 9 (2022).

Tätä nykyä kävelykykynsäkin jo menettänyt tähti saatiin viikonlopun superkonsertissa lopulta lavalle valtaistumessa lavan alta jonkinlaisella hissivirityksellä.

Oli sydäntäsärkevää katsoa jo 1970-luvulta asti hullun lailla lavalla sekoilleen megatähden olevan tätä nykyä kykenemätön nousemaan jaloilleen edes kertaalleen, vaikka tahtoa selvästikin oli.

Mutta kuten sanottu, the show must go on, koska bisnes sitä vaatii.

POLTTAA KESÄKATU KUUMA

Tästä vinkkelistä katsottuna Ozzyn jäähyväiskonsertissaan esittämien soolokappaleiden tekstit kappaleissa I Don’t Know, Suicide Solution ja Mama I’m Coming Home saivat täysin uuden merkityksen.

– Haluaisin sanoa ”never say never”, mutta viimeisen kuuden vuoden jälkeen… nyt on aika. Olen elänyt tien päällä yli 50 vuotta, ja olen tavallaan tottunut siihen, etten enää pakkaa laukkujani ja hyppää bussiin. En enää polta pilveä enkä elä mitään rocktähden elämää.

– Olen nykyään aika kotihiiri. En käy missään. En pyöri baareissa – en juo. Joten mitä helvettiä siellä ulkona edes on minua varten? Vihaan käydä ostoksilla vaimoni kanssa. Haluaisin puukottaa itseäni kaulaan jo puolen tunnin jälkeen. Nyt minun on aika viettää aikaa lastenlasteni kanssa. En halua kuolla hotellihuoneessa jossakin. Nyt keskityn vain seesteiseen perhe-elämään, totesi Osbourne brittiläisessä The Guardian -lehdessä viime kuussa.

Vain paria kuukautta aiemmin 1960-luvulla uransa aloittanut suomalainen laulaja, supertähti ja musiikkineuvos Danny (s. 1942) on lauleskellut hieman valikoidummalle yleisölle Espanjan Fuengirolan Kukko-ravintolassa baarijakkaralla istuen, miten polttaa kesäkatu kuuma.

Nyt on saanut tuntea kesäkadun poltot nahoissaan myös Mirella.

No, ainakin Mirellalla on edeltävien esimerkkien valossa vielä 50–60 vuotta aikaa pitää yleisöä lämpimänä ja koneistoa tyytyväisenä.

ORJUUTTAVA VOIMA

Moni haaveilee elämästä ammattimuusikkona: keikkailusta, faneista, omien kappaleiden tekemisestä ja vapaudesta toteuttaa itseään. Todellisuus musiikkialalla on kuitenkin monille kaikkea muuta kuin glamouria ja yhä useampi artisti kertoo rehellisesti, mitä elämä kulissien takana todella on.

1990-luvun alussa amerikkalaisesta Nirvana-yhtyeestä ja sen laulaja-kitaristi-lauluntekijä Kurt Cobainista tuli supertähti yhdessä yössä syyskuussa 1991 ilmestyneen Nirvanan toisen studioalbumin Nevermindin Smells Like Teen Spirit -kappaleen myötä.

Vajaat kolme vuotta myöhemmin tähteyttä vihannut ja heroiiniongelmasta kärsinyt Cobain oli jo ampunut itseltään aivonsa pihalle kotonaan Seattlessa, vain 27-vuotiaana.

Pyytämättä ja täytenä yllätyksenä ajauduin näiden mietteiden alla yhteisöpalvelu Redditiin kirjoitetun päivityksen äärelle, missä ketjun aloittaja paljastaa, miten musiikkiala tekee hänet onnettomaksi. Kommentteja ketjussa on tällä hetkellä 701 kappaletta.

Siinä monet kertovat ajautuneensa burnoutin partaalle.

Kun musiikki on paitsi intohimo myös elinkeino, siitä tulee helposti orjuuttava voima: jatkuva kiire, rahahuoli, paine julkaista uutta sisältöä, ylläpitää somea, suunnitella kiertueita ja huolehtia markkinoinnista syövät ajan ja mielenrauhan. Yksi keskustelijoista kiteytti tunteensa näin:

”Olen jatkuvasti stressaantunut, rahaton ja syyllistyn heti jos en ole tuottamassa jotakin. En tunne eläväni.”

KUN ALA VIE ELÄMÄNILON

Useat muut jakoivat saman kokemuksen: intohimo muuttuu pakkomielteeksi, jossa lepo, ilo ja luovuus jäävät taka-alalle. Vaikka moni onnistuu pääsemään musiikkialalla ”eteenpäin”, ei tämä välttämättä tuo taloudellista turvaa tai mielenrauhaa.

Eräs käyttäjä kertoo ex-kumppanistaan, joka saavutti näkyvyyttä indie-yhtyeessä ja sai kappaleensa tunnettuun tv-sarjaan, mutta elättää itsensä nykyään ajamalla Uberia.

”Vaikka pääset pinnalle, se ei tarkoita vakaata elantoa. Monet elävät edelleen vanhempiensa luona, tekevät osa-aikatöitä tai sinnittelevät keikkapalkkioilla.”

Toinen muistutti, että musiikki on työ, josta joudut ensin maksamaan päästäksesi tekemään sitä, josta sitten maksat lisää säilyttääksesi sen.

Siksi monet kommentoijat kertovatkin jättäneensä bänditouhut taakseen ja siirtyneensä muihin töihin, kuten soitinkorjaajiksi tai opettajiksi ilman, että musiikki itsessään olisi jäänyt kokonaan pois. Eräs kirjoittaja totesikin osuvasti:

”Kukaan ei halua päivätyötä ennen kuin huomaa, että ammattimuusikon työ on juuri sitä. Paitsi että työaika on yöllä, kun muut juhlivat.”

Musiikin tekeminen voi olla hyvin ainutlaatuista ja tyydyttävää silloin, kun sitä tehdään oikeista syistä – eikä rahan, näkyvyyden tai algoritmien vuoksi. Yhteisö, luovuus ja vapaus säilyvät, kun ne irrotetaan pakosta.

Unelmasta ei tarvitse luopua, mutta sen voi muovata muotoon, joka tukee elämää eikä tuhoa sitä.

”Ero harmonisen ja pakonomaisen intohimon välillä on ratkaiseva. Jos intohimo musaan vie sinulta elämänilon, sen ei tarvitse enää olla elantosi.”

VAIHTOEHTOJA ON AINA

Monet muusikot työskentelevät opettajina, sairaaloissa, kouluissa tai tekevät mielekkäitä hanttihommia. Tällöin musisointi voi tuoda enemmän iloa, kun elanto ei ole enää pelkästään musiikista ja musiikissa kiinni.

Kyse ei ole unelmista luopumisesta vaan niiden uudelleenmäärittelystä. Musiikkialalta voi löytää mielekästä tekemistä esimerkiksi tapahtumatuotannoista, kirjoittamisesta tai tuottamisesta. Vaihtoehtoja on.

”Unelmasi voi muuttua. Ehkä sinulle sopii enemmän musiikkileirien ohjaaminen kuin kiertäminen. Ehkä pidät enemmän studiotyöstä kuin live-esiintymisistä.”

Tänä päivänä musiikkiala on suoratoistopalveluiden aikana vaikeampi kuin koskaan erityisesti ruohonjuuritason tekijöille. Tie menestykseen on usein pitkä, uuvuttava ja epävarma eikä edes ”läpimurto” takaa toimeentuloa. Monet ovatkin löytäneet rauhan ja luovuuden vasta, kun ovat luopuneet urahaaveista ja antaneet musiikin olla harrastus, ei orjuuttava ammatti.

Toki voi myös jatkaa omaa matkaa vuosikymmenten ajan parrasvalojen loisteessa ja erilaisten managerien, levy-yhtiön edustajien, keikkamyyjien ja muiden sidosryhmäläisten hymyjen saattelemana – tai huokausten, kun ei artistina enää suostukaan toimimaan niin kuin nämä hymynaamat toivovat tai ehdottavat, eli pyytävät ja vaativat.

Silloin voi löytää eräänä päivänä itsensäkin narun jatkeena, riippuvaisena erilaisesta nautintoaineista tai sitten jo terveytensä menettäneenä nousemassa vielä kerran estradille, jotta vampyyrimainen koneisto saa puristettua artistista vielä muutaman roposen pohjattoman kitaansa – ennen kuin iskee terävät hampaansa taas seuraavaan tulokkaaseen.

Siksi kannattaa pitää mielessä, että aina voi vaihtaa suuntaa jos tuntuu pahalta – vaikka koneisto tekee kaikkensa uskotellakseen lypsylehmälleen muuta.

Aivan kuten Joel Hokka teki hypätessään ulos Blind Channelista vasta pari kuukautta sitten.