Kun keväällä 2024 avasin RIEPU.FI:n, jätin sivuilta keskusteluoption pois kylmästi siksi, etten ollut tarpeeksi valmis ja kiinnostunut tappelemaan mahdollisten kiusanhenkien kanssa.

RIEPU.FI -lehden puitteissa toimiva keskusteluportaali on kuitenkin ollut ajatuksissani aina, koska nykyiset sosiaalisen median alustat ovat monellakin tapaa niin mielivaltaisia.

Jotain on pahasti vialla, kun huijareiden ja identiteettivarkaiden annetaan mellastaa mielin määrin kun taas jokin vuosien takainen huumoripostaus voi taas aiheuttaa postauksen poiston ja kirjoituskiellon.

Siksi RIEPU.FI:llä on nykyään oma keskustelufoorumi, joka löytyy osoitteesta TURVA.RIEPU.FI.

Haparoiva matka kohti oikeaa alustaa

Foorumin luominen ei ollut suoraviivainen prosessi. Kokeiltuani useita eri vaihtoehtoja löysin lopulta ratkaisun, joka tuntui oikealta.

Aluksi yritin pystyttää perinteistä phpBB-tyyppistä foorumia – tuttu muun muassa Punk In Finlandista, Hommaforumilta ja Murha.Infosta – mutta koin sen tekniikan ja toteutuksen auttamattoman vanhanaikaiseksi tänä päivänä.

Seuraavaksi päädyin kokeilemaan Lemmy-nimistä keskustelualustaa – turha arvata miksi – mutta sen kanssa tuli olo, että tämä soveltuu vielä tässä vaiheessa ainoastaan nörteille.

Sori nörtit.

Lopulta törmäsin FLARUM-nimiseen alustaan. Edellisten kokeilujen ja pettymysten jälkeen en odottanut enää mitään, mutta tällä kertaa kokemus oli kuin Oasis-yhtyeen kuuleminen ensimmäistä kertaa – rakastuin heti.

Flarum tarjosi juuri sen freesimmän, raikkaamman ja mukavamman pohjavireen, jota olin etsinyt.

Turvariepu – valoa ja vertaistukea pimeyteen

Aluksi FORUM oli alustan luonnollinen etuliite, kunnes eräänä aamuna bussimatkalla se sitten iski: TURVA.RIEPU.FI.

Nimi kiteyttää täydellisesti sen, mitä alustalla ajattelin haluavan tarjota – aitoa, vilpitöntä ja älykästä keskustelua ajattelijoille, jotka hakevat syvyyttä ja substanssia pinnallisuuden ja säihkyn sijaan.

Aikoinaan yksi RIEPU.FI-verkkolehden kantavista ajatuksista oli, että se voisi toimia turvapaikkana, vertaistukialustana ja varaventtiilinä silloin, kun elämä tuntuu pelkästään potkivan päähän eikä missään näy valoa.

Jonkinlainen vaihtoehto silloinkin, kun hätä on suuri, auttaviin puhelimiin ei vastata ja päivystykset tarjoavat vain Burana-reseptejä ja kättä ulko-oven suuntaan.

Ymmärrystä ja turvaa niille, jotka joutuvat tämän kokemaan ensimmäisen kerran niiltä, jotka ovat moisesta koettelemuksesta ja kurimuksesta tältä erää selvinneet.

Yhä tutumpi kuvio yhä useammalle tässä entisessä hyvinvointivaltiossa.

Turvarievun rakenne ja sisältö

Pohdin, että Turvariepu voisi toimia RIEPU-verkkomedian keskusteluyhteisönä kriittisesti ajatteleville yksilöille.

Henkilöille, jotka näkevät yhteiskunnan todellisen tilan ja haluavat olla mukana visioimassa ja luomassa terveempiä ratkaisuja parempaan huomiseen.

Koska alusta on tuore, otan kaikenlaisia ehdotuksia, ideoita ja neuvoja ilolla vastaan alustan kehittämiseksi.

Tässä vaiheessa foorumissa on yhdeksän pääkategoriaa ja kolme alaosiota, mutta muitakin on jo työn alla, kuten esimerkiksi jonkinlainen avoin työpaikkaosio luovan työn tarvitsijoille sekä tekijöitä etsiville työnantajille.

Jotain muuta kuin sitä öyhötystä, jota sosiaalisen median algoritmit meille nykyisessä huomiotaloudessa tarjoilevat.

Tekninen toteutus helppokäyttöisyys edellä

Flarum-alustan ansiosta Turvariepu tarjoaa modernin ja käyttäjäystävällisen kokemuksen. Kirjautuminen onnistuu sähköpostin lisäksi myös Googlen ja LinkedInin kautta parilla klikkauksella, minkä pitäisi madaltaa kynnystä liittyä keskusteluun.

Turvariepu on suunniteltu responsiiviseksi ja siten toimii sujuvasti niin tietokoneella kuin mobiililaitteilla. Käyttöliittymä on selkeä ja intuitiivinen, mikä tekee keskusteluun osallistumisesta vaivatonta.

Onko Turvarievulle tarvetta?

Toki voidaan kysyä, onko Turvarievulle ylipäätään tarvetta ja tilausta? Verkko on jo tupaten täynnä keskustelualustoja, jotka ovat jo vuosien ja vuosikymmenten saatossa haalineet omat vakikäyttäjänsä – Facebookista nyt puhumattakaan.

Mikä erottaa Turvarievun muista? Miksi kenenkään pitäisi kirjautua Turvarievun käyttäjäksi? Kenelle tämä on edes suunnattu?

Totta puhuen en tiedä. Ehkei mitään.

Ehkä tämäkin on vain yksi epätoivoinen yritys monista yrittää huutaa omaa tuskaansa tähän nykyiseen yhteiskunnalliseen pimeyteen ja yrittää tarjota jonkinlainen inhimillisempi vaihtoehto.

Nykyisessä huomiotaloudessa moinen alusta näyttäytyy varmasti kärpäsen ininänä ja hiirulaisen vinkunana, kun vastassa on voimaa, vaurautta ja suuruutta uhkuvat globaalit some- ja mediajätit kasvottomine algoritmeineen.

Ei Turvarievulla ole resursseja ja mahdollisuuksia kilpailla näiden kanssa. Eikä liiemmin halua ja tahtoakaan.

Ehkä Turvarievun tarkoitus on tarjota jotakin päinvastaista eli ihmisen kokoinen alusta, jonka tarkoitus on tarjota lempeää inhimillisyyttä, ihmisyyttä, haavoittuvuutta, kodikkuutta ja rauhaa, jos ja kun verkon nykymeno joskus kyllästyttää.

Ainakin sellainen on nyt tehty, julkaistu ja olemassa osoitteessa https://turva.riepu.fi.

Tervetuloa mukaan keskustelemaan, jos siltä tuntuu.

Maarianhaminassa 14.9.2025,

Nalle Österman

Riepun perustaja ja julkaisija Nalle Österman hätkähti kovemman kerran tänään torstaina 21. elokuuta 2025 vieraillessaan sosiaalisessa mediassa. Kuuliko Österman todellakin oikein!?!

Kyllä, totta se on: maamme nykyisen oikeistohallituksen toisen pääpuolueen näkyvimpiin henkilöihin kuuluva eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho (ps) käyttää todellakin Riepua – tai ainakin Rievun kerrassaan täydellistä iskulausetta – ryöpyttäessään puolueensa entistä puheenjohtajaa Timo Soinia Helsingin Sanomien tuoreessa nettivideossa!

Katsotaanpa mitä Rievun suosikkipoliitikkoihin kuuluva ”Hallis” Halla-aho tarkalleen ottaen lausui toisesta Rievun lempimussukasta Timo Soinista tänään iltapäivällä kello neljän jälkeen Instagramissa julkaistulla videotallenteella:

– Hänen kannattaisi hankkia parempaa ajateltavaa. Olen viimeisen kahdeksan vuoden aikana kommentoinut Timon sanomisia ehkä yhden käden sormilla laskettavan määrän. Sen sijaan Timo tuntuu olevan Ilta-Sanomien ja Iltalehden kannessa vähintään kerran viikossa ja todennäköisesti useamminkin aina sen saman asian kanssa: ”Timo Soini sivaltaa perussuomalaisia.”

– Hän sanoi silloin välittömästi oman loikkansa jälkeen, että perussuomalaiset on hänelle kuollut puolue ja ”koira palaa oksennukselleen, mutta hän ei palaa enää perussuomalaisiin.” Ja hän ei ole tätä lupaustaan kyllä oikein onnistunut pitämään. Se on minun mielestäni surullista. Hänen kannattaisi hankkia parempaa ajateltavaa.

– Mitä tähän ehdokkuuteen tulee, niin olisihan se nyt aika humoristista, jos hän lähtisi keskustan ehdokkaaksi, kun ajatellaan perussuomalaisten historiaa ja perussuomalaisten ja Timo Soinin omaa historiallista suhdetta keskustaan, ja kepulaiseen politiikan tekoon.

– Mutta en usko että hän todellisuudessa aikoo lähteä ehdokkaaksi – juuri siitä syystä, että hän tietää, että hän ei todennäköisesti tulisi enää valituksi mihinkään, eikä hän kestäisi sitä henkisesti. On paljon mukavampaa viettää loppuelämä fantasioiden siitä, miten hyvin hän pärjäisi vaaleissa, jos vain viitsisi lähteä ehdokkaaksi.

Mutta eihän Rievun nerokas manifesti ulotu luonnollisesti pelkästään Halla-ahon käyttöön.

Tarkkanäköisempi lukija luonnollisesti noteeraa ja tunnistaa sen, miten Halla-ahon sivalluksen kärki on editoitu eli leikattu ja liimattu Halliksen myöhemmästä sitaatista – toisin sanoen myös Hesari on huomioinut Riepun väkevän kannustushuudon ja ohjelmajulistuksen kunnioitettavan näyttävästi ja alleviivaavasti!

Sillä kun me Rievussa vielä tänään googlasimme kyseisen iskulauseen tuoreeltaan välittömästi tämän videon nähtyämme, saimme olla kovin ylpeitä siitä, miten kyseinen traktaattimme nousi Googlen hakutuloksissa valittömästi paraatipaikalle Rievun nimissä – kuten tietysti kuuluukin.

Tai kuten Österman on useissa yhteyksissä pruukannut eli tavannut sanoa: sattumaako?

Me täällä Rievun pääkonttorilla olemme syvästi iloisia, otettuja ja vaikuttuneita siitä, miten upealla ja fantastisella tavalla tänä vuonna lanseeraamamme slogan eli deklaraatio oikein taipuu maan johtavimpien huippupoliitikkojen ja kärkimedioiden käsittelyssä.

Siten voimme olla vain ylpeitä, iloisia ja onnellisia siitä, miten näin vaikutusvaltaiset tahot ovat nostaneet Rievun samalle poliittiselle peli- ja mediakentälle itsensä kanssa tasavertaisina pelureina.

Vaan onko se sittenkään niin yllättävää: onhan koko Sanoma-konserni noteerannut hyvinkin väkevästi Rievun innoittajiin ja vaikuttajiin kuuluvan lehtikustantaja Jauri Varvikon ajatuksia johtavimpien medioidensa sivuilla.

Eihän se tietenkään väärin ole: onhan Riepu jo useaan otteeseen näkyvästi ja näyttävästi julistanut, miten se aikoo olla seuraavan kahden vuoden aikana Suomen yksi johtavimmista – ellei johtavin – poliittinen kulttuurimedia, mistä todellakin löytyy sitä parempaa ajateltavaa.

Jussi Halla-ahon ja Helsingin Sanomien tämän päiväisen huomion- sekä kunnianosoituksen myötä on selvästi havaittavissa, miten Rievun suunta on todellakin oikea. HYVÄ RIEPU!!

Siksi tähän yhteyteen varmasti sopiikin kevään 2019 eduskuntavaalien alla Suomen Turun Yliopistonkadulla otettu Östermanin ja Halla-ahon yhteinen fanikuva juuri tätä käyttötarkoitusta varten. Parempiresoluutioinen versio esimerkiksi media-, tulostus- ja fanijulistekäyttöön on saatavilla Rievun pääkonttorilta täydenkuun aikaan.

8. marraskuuta 1942 on sunnuntai. Isäni on tuolloin 9-vuotias. Iso Roobertinkatu 1:ssä sijaitsevassa elokuvateatteri Tivolissa oli puolen päivän aikaan alkanut pyöriä Allan Dwainin 1939 ohjaama komediaelokuva Kolme väärää muskettisoturia.

Jatkosodan sunnuntaipäivän rauhan rikkoo ilmahälytys. Se annetaan kello 12.16. Helsingin ylle on päässyt keskellä päivää neuvostoliittolainen PE-2-pommikone, jossa on kaksi 250 kilon pommia.

Sotasensuuri pysyy tiukkana. Pommituksesta on seuraavana päivänä vain lyhyt uutinen Helsingin Sanomien etusivun alanurkassa. Levottomuutta kansalaisten keskuuteen ei saa aiheuttaa. Silminnäkijät levittävät kuitenkin kauhukertomuksia suusta suuhun.

Heitä sotasensuuri ei voi vaientaa.

Kolme päivää myöhemmin ilmasuojelukeskus antaa sanomalehdille pommituksen uhrien nimiluettelon – noin 120 haavoittunutta ja 51 kuollutta. Menehtyneiden lasten ja nuorten suuri määrä saa lukijat hiljaisiksi: Terttu 15 v; Pentti 9 v; Bror 12 v; Kaarina 11 v; Soile 8 v; Lauri 11 v; Veikko 11 v; Eino 17 v; Ahti 12 v; Helvi 16 v.

Myös isäni piti olla tuossa elokuvateatterissa tuolloin, mutta hän oli tavoilleen uskollisena myöhässä. Kirjoittaisinko minä siinä tapauksessa tätä tekstiä, mikäli hän olisi ehtinyt ajoissa tuohon näytökseen?

Sitä emme saa koskaan tietää.

Sotiemme veteraanien perintö

Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt vaeltaa tällä pallolla jo 52 vuoden ajan. Siihen aikaan mahtuu paljon erilaisia ihmeitä ja tapahtumia, niin hyviä kuin huonojakin. Silti tämä maailma ei ole koskaan tuntunut yhtä vieraalta, tuntemattomalta, ailahtelevammalta, pelottavammalta ja synkältä kuin nyt.

Uutiset ympäri maailman ovat huolestuttavia: sotaa, nälänhätää, ympäristökatastrofeja, ilmastonmuutosta, pandemioita, maailmanpoliittisia mullistuksia, valeuutisia, verkkohuijauksia, mustamaalausta, sotapropagandaa, kolmatta maailmansotaa, ydinsodan uhkaa…

Yritä kaiken tämän keskellä elää mahdollisimman mukavaa, huoletonta ja turvallista elämää.

Helmikuussa 2025 helsinkiläinen Tuska-festivaali ilmoittaa buukanneensa tulevan kesän Tuskaan venäläisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintymään, jonka solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) esiintyy säännöllisesti Venäjän lipun kanssa ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Missä kulkee hyväksymisen raja?

Jos Suomea ja suomalaisia on ammuttu ja pommitettu itsenäisen historiamme aikana neuvostoliittolaisten toimesta niin, että suomalaisiakin on kaatunut kymmeniä tuhansia läpi koko maan, niin onko moraalisesti miten viisasta buukata kesken Venäjä-pakotteiden tällainen artisti Suomeen esiintymään samalla kuin Venäjä murjoo Ukrainaa maan tasalle jo neljättä vuotta?

Tämänkö eteen sotiemme veteraanit taistelivat, jotta suomalainen yritys voi buukata tuottojensa maksimoimiseksi suositun venäläisyhtyeen päälavalleen esiintymään tämän kesän ainoalle Euroopan keikalleen?

Vai pitääkö tämäkin vain hyväksyä inkluusion nimissä, koska muuten olet ilonpilaaja?

Rajatonta suvaitsevaisuuttako?

Slaughter To Prevailin esiintyminen Tuskassa paljastaa eräällä tavalla koko suvaitsevaisuuskeskustelun ydinongelman ja paradoksin, ristiriidan.

Jos vastustat Venäjän lippua Tuskassa, olet suvaitsematon. Jos taas hyväksyt sen, olet mukana normalisoimassa aggressioita. Täten koko järjestelmä on rakennettu niin, että arvostelu muuttuu automaattisesti moraaliseksi epäonnistumiseksi.

Tosiasiassa suvaitsevaisuus on muuttunut koulukiusaajien poliittiseksi aseeksi, joka toimii vain yhteen suuntaan. Ja aivan kuten koulukiusaamisessakin, eivät uhrit saa vaatia oikeutta ja suvaitsevaisuutta itselleen. Näin koulukiusatut saavat jatkaa koulussa kun taas kiusattu joutuu vaihtamaan ympäristöään.

Ilonpilaaja-leima on vallankäytön työkalu. Se tekee kriitikistä ongelman sen sijaan, että käsiteltäisiin itse asiaa, ollen siten klassinen deflektio, silmänkääntötemppu.

Suvaitsevaisuuden alkuperäinen idea oli suojella heikkoja vainolta. Tänään sillä suojellaan vahvoja kritiikiltä. Älä siis kysy, miksi Venäjän lippu liehuu Suomessa vaan kysy, miksi sinua häiritsee diversiteetti.

Siispä voidaanko jo puhua toksisesta suvaitsevaisuudesta?

Feministi ja diktaattori samalla asialla

Kun perussuomalainen poliitikko sanoo, että sananvapaus on tukahdutettu ja mitään ei saa enää sanoa, rientävät muut poliitikot sanomaan, että saittehan te nytkin sanoa sanottavanne ja miten sananvapauteen liittyy myös sananvastuu.

Toisaalta olemme taas nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa singahtaneet todellisuuteen, missä mitään ei saisi enää arvostella, koska silloin olet ilkeä ja paha ihminen.

Niinpä Yhdysvaltojen tuore presidentti Donald Trump ja tanskalainen poplaulajatar Saint Clara päätyvät yhtäkkiä edustamaan saman kolikon eri puolia, koska kummankin mielestä kritiikeistä tulee niin “huono fiilis”.

Saint Clara syytti huhtikuussa 2025 mieskriitikoita ”incel-fiiliksistä” ja vaati, ettei ”Gaffan tai Soundvenen pitäisi päättää, oliko esitykseni hyvä vai huono. Sen päättää yleisöni.”

Enää mieskriitikko ei voi vain olla eri mieltä, vaan hänen täytyy olla sairas, naisvihaaja tai muuten vain epänormaali. Ja kun argumentit loppuvat, vedotaan syrjintään.

Samasta asiasta oli kyse myös Helsingin kaupungin tuoreesta syrjintätapauksesta, missä kertaalleen jo sovittu Notkean Rotan keikka Kontulaan peruttiin kaupungin ohjausryhmän toimesta perustelulla, ”te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.”

Itseni kaltaisen keski-ikäisen valkoisen suomalaisen miestoimittajan silmissä kyse ei vaikuta olevan muusta kuin feministisestä miesvihasta, missä sukupuoli määrittää argumentin arvon eikä sisältö.

Näin päädymme lopulta orwellilaisen itsesensuurin kierteeseen, missä arvostelu on vihapuhetta ja kiusaamista, analyysi on kyseenalaistamista sekä negatiivisuutta ja missä totuus uhrataan harmonian alttarilla, jotta kenellekään ei tulisi ikävä olo.

Paitsi sille, joka on vaiennettu.

Hyvän fiiliksen kulttuuri

Klassinen feminismi taisteli sen puolesta, että naiset voivat kestää saman kritiikin kuin miehetkin. Saint Clarankin edustama moderni populaarifeminismi vaikuttaa väittävän, että naiset ovat liian hauraita arvostelulle. Paradoksaalisesti tämä on naisia alistavaa sillä se olettaa, että naiset eivät kestä samaa intellektuaalista haastetta kuin miehet.

Tämä ei ole feminismiä vaan identiteettipolitiikkaa – ja missä Saint Clara edustaa yhtäkkiä samaa toimintakulttuuria kuin Trump, Putin ja muut diktaattorit, jotka haluavat tukahduttaa kriittiset äänet ja moniäänisen yhteiskunnan kokonaan.

Sensuurin anatomia onkin sama riippumatta ideologiasta ja sen mekanismi identtinen: leimataan kritiikki, henkilöidään ongelma, luodaan moraalinen pakko ja lopulta vaaditaan hiljaisuutta sekä yksimielisyyttä.

Trumpismin ja putinismin maailmassa kaikki ei-toivottu journalismi on valeuutisia, “fake news” ja kriittiset toimittajat ovat ”kansan vihollisia”. Saint Claran kaltaisten uusprogressiivisten suvaitsevaisten, “suvakkien” keskuudessa kaikki ei-toivottu arvostelu on vihapuhetta ja kriittiset toimittajat ovat ”suvaitsemattomia”, ”inceleitä” tai ”rasisteja”.

Toisin sanoen vain samaa tavaraa eri paketissa.

Kulttuuritoimittajien kohdalla leimatuksi tulemisen pelko johtaa itsesensuurin kierteeseen, missä toimittajat pelkäävät negatiivista leimaa sekä lokakampanjoita ja missä mediat hakevat turvallisia sekä kiistattomia aiheita. Tämän seurauksena kriittinen journalismi kuihtuu hiljalleen pois, jättäen jälkeensä vain PR-materiaalia ja hyvesignalointia.

Paradoksaalisesti ”hyvän fiiliksen kulttuuri” tuottaa lopulta pahimmat mahdolliset fiilikset, kun todellisuus iskee takaisin.

Riippumattoman median välttämättömyys

Slaughter To Prevailin Tuskan esiintymisen alla toistettiin monesta suunnasta mantraa, missä musiikki ja politiikka on pidettävä erillään – vaikka samaan aikaan venäläinen artisti heiluttaa lavalla Venäjän lippua ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.

Tämähän vain toistaa sitä samaa kaavaa, missä urheilu ja politiikka olisi pidettävä erillään silloinkin, kun tapahtumanäyttämönä toimii ihmisoikeuksista viis veisaava maa.

Raha puhuu. Viestin sisällöllä ei ole tällöin enää väliä vaan ainoastaan sillä, kuka viestin tuo. Näin luodaan klassiset kaksoissidokset, mitä kritisoidessasi sekoitat politiikan ja musiikin, mutta jos et, hyväksyt sen poliittisen viestin.

Näin on onnistuttu luomaan täydellinen paradoksi, missä artisti saa olla poliittinen, mutta yleisö ei saa reagoida politiikkaan poliittisesti.

Toisin sanoen olemme systemaattisen ja rakenteellisen ongelman ytimessä, missä valtamedia sensuroi itsensä ennakolta varmuuden vuoksi, sosiaalisen median algoritmit vaimentavat ja hiljentävät moniäänisyyden, työpaikat rankaisevat “väärästä” puheesta ja missä yksilöä puolustavat ammattiliitotkin yritetään kurjistaa hengiltä.

Mistä ja missä voi siis enää puhua ja kirjoittaa, jos tätä ristiriitaa arvostellessasi tulee itsekin boikotoiduksi? Onko mikään enää pyhää, jos kaikelle keksitään oikeutus?

Nykytodellisuudessa – missä moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan – suvaitsevaisuudesta on tullut vallankäytön väline, missä kriittinen journalismi kuolee hyvien fiiliksten alttarilla ja historiankin traumat voidaan unohtaa ”inkluusion” nimissä.

Ehkä tie helvettiin on todellakin kivetty hyvillä aikomuksilla, mutta se ei tarkoita, ettei sitä saisi tai pitäisi tarkastella. Päinvastoin: se tekee kritiikistä entistä välttämättömämpää.

Tästä syystä minun oli lopulta pakko perustaa Riepu. Ei vapaasta tahdosta vaan välttämättömyydestä.

Yksiäänisyyttä vastaan

Itselleni Riepu edustaa viimeisiä paikkoja, joissa voin vielä sanoa ääneen asioita, mitä monet ajattelevat mutta eivät uskalla enää sanoa.

Toki Riepuakin on ehditty jo syyttää venäjämielisyydestä siksi, että olen julkaissut sivustolla myös Jauri Varvikon kaltaisen pitkän linjan Venäjä-asiantuntijan kirjoituksia, jotka eivät ole istuneet Suomen kaltaisen maan nykyiseen yksiääniseen medialinjaan.

Tämähän alkaa jo muistuttaa reilun 80 vuoden takaista sota-ajan mediasensuuria, eikö?

Mutta Riepu ei ole eikä aio olla media, jonka tarkoitus on lokeroitua tiettyyn aatteeseen vaan tarjota moniäänisyyttä ja sellaisiakin näkökulmia, jotka eivät näinä vaikeina aikoina pääse valtamediassa esille, koska niiden on jossakin yksipuolisesti päätetty olevan ”vääriä”.

Siinä suhteessa minä ja Slaughter To Prevailin Tuskaan buukannut promoottori Jouni Markkanen olemme yhtäkkiä samalla asialla, koska emme kumpikaan halua alistua ulkopuolelta tulevaan yksipuoliseen ja yksiääniseen sensuuriin sekä ohjaukseen.

Ehkä Slaughter To Prevailin kaltaisia yhtyeitä tarvitaankin siksi, että niiden avulla ja niiden kautta voimme yrittää käsitellä myös kivuliaampia aiheita ja niiden aiheuttamaa tuskaa, rohkeasti ja rakentavasti.

(Kai nyt kaikki varmasti panivat merkille tuon harvinaisen nokkelan aasinsillan ja viittauksen edellisessä lauseessa?)

Tai kuten espanjalainen esseisti ja runoilija George Santayana (1863–1952) totesi 1905 julkaistussa teoksessaan The Life Of Reason:

”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”

Siksi tähän loppuun sopinee erinomaisesti se, mitä sosiaaliseen mediaan nimimerkillä “terapeuttiville” kirjoittava kansanedustaja Ville Merinen (sdp) päivitti Instagramiin eilen, sunnuntaina 30. kesäkuuta 2025:

“Miksi ei voisi olla laajasti mielipiteitä? Jotenki alkanut rassaamaan somessa sellainen outo vaatimus siitä, että kaikki pitää osata sanoittaa tietyllä tavalla. Muuten olet täysin vääränlainen ihminen.

“Myös mielipiteissä pitää olla ns. oikeaoppinen tai sit oot täysin väärässä ja vääränlainen. Tosiasiassa ihmiset janan koko skaalalla eikä vain ääripäissä. Nykyään miettii kolme kertaa ottaako edes kantaa, kun yksi väärin kirjoitettu sana voi pilata kaiken. (Käytit esim. sanaa tasa-arvo, vaikka somessa hyväksyttävä sana on yhdenvertainen).”

“Myös sellainen outo vaatimus, että postatessasi nyt pitää ottaa huomioon menneisyys ja tulevaisuus. Ihan niinkuin ihminen ei voisi elää hetkessä ja mielipide muuttua vuosikymmenten aikana. Ps. oon kokeillut eduskunta-aikana jo kaikenlaista viestintää. Hyökkäys ja toisten kritisointi toimii ja on äärimmäisen helppoa. Mutta keskusteluyhteyden löytäminen on haastavaa ja mielekkäämpää.”

Mikäli haluat olla mukana Rievun missiossa edistämässä moniäänisempää yhteiskunnallista kulttuurikeskustelua, lähetä sähköpostia osoitteeseen info@riepu.fi.

Viime vuosina olemme todistaneet ilmiötä, jossa yksittäiset henkilöt, rakennukset tai kulttuuriset symbolit katoavat julkisesta muistista – ei siksi, että ne olisivat lakanneet olemasta merkityksellisiä, vaan siksi, että ne eivät enää sovi ajan henkeen tai sen hetkiseen moraaliseen maisemaan.

Kyse ei ole niinkään siitä, mitä on tapahtunut, vaan siitä, mitä halutaan muistaa ja arvostaa – ja mitä ei.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen kahta esimerkkiä: lauluntekijä Teemu Bergmania ja laiva Birger Jarlia. Yhtä miestä ja yhtä laivaa, joiden kohtalot heijastavat samaa syvempää kulttuurista ilmiötä – unohtamisen valtaa ja modernin, digitaalisessa ympäristössä toimivan ”katutuomioistuimen” vaikutusta.

Teemu Bergmanin tarina – varjo oikeusvaltion takana

Teemu Bergman oli aikanaan suomalaisen punkin kärkihahmoja, jonka bändi Pää Kii sai aikaan suorastaan kansallisen liikehdinnän genren ympärille. Vuonna 2021 hänen nimensä alkoi kuitenkin esiintyä viitteellisesti anonyymeissä somejulkaisuissa, joissa käsiteltiin vakavia väitteitä seksuaalisesta ja muunlaisestakin väkivallasta. Vaikka syytöksiä ei nimetty suoraan, yleinen tulkinta johdatti huomion Bergmaniin.

Median ja yleisön reaktiot olivat nopeita ja ehdottomia.

Vuonna 2025 Turun hovioikeus totesi, että väitteet olivat perättömiä ja että niitä levittäneet henkilöt toimivat vahingoittamistarkoituksessa. Heidät tuomittiin törkeästä kunnianloukkauksesta ja maksamaan Bergmanille kymmenien tuhansien eurojen korvaukset. Mutta oikeuden päätös tuli myöhään – neljän vuoden jälkeen, jolloin vahinko oli jo peruuttamaton. Keikkoja ei enää tullut, ystäväpiiri oli harventunut ja jopa arki Helsingissä muuttunut vihamieliseksi.

Julkinen leima oli jo lyöty.

Oikeusvaltiossa syyttömyysolettama on keskeinen periaate. Silti tässä tapauksessa – kuten monissa muissakin viime vuosien mediakohuissa – julkinen tuomio langetettiin ennen oikeudellista selvitystä. Vaikka oikeus myöhemmin totesi väitteet paikkansapitämättömiksi, oli Bergmanin maine, työtilaisuudet ja sosiaaliset suhteet jo pilalla.

Birger Jarl – kun symboli ei enää sovi maisemaan

Samanaikaisesti toisaalla, Tukholman sydämessä, katosi näkymästä eräs toinen historiallinen elementti. Birger Jarl, vanha matkustaja-alus, oli pitkään kiinnitettynä Skeppsbronin rantaan muistuttaen Ruotsin merellisestä historiasta. Alus oli muutettu hotelliksi – ei ehkä loistohotelliksi, mutta kohtuuhintaiseksi vaihtoehdoksi keskellä yhä kalliimmaksi muuttuvaa pääkaupunkia.

Kun laivan omistus vaihtui ja keskustelu sen tulevaisuudesta kiihtyi, muuttui myös sävy. Kritiikki kohdistui yhä vähemmän laivaan ja yhä enemmän sen omistajaan. Vähitellen Birger Jarl alkoi näyttäytyä ei enää historiallisena muistomerkkinä vaan ”ongelmana”.

Lopulta laiva siirrettiin pois – ei teknisistä syistä, vaan symbolisista.

Kyse ei ollut pelkästään yhdestä laivasta. Kyse oli siitä, kuinka helposti voimme kadottaa yhteisen menneisyytemme, jos sen edustajat eivät enää vastaa tämän päivän esteettisiä tai ideologisia vaatimuksia.

Kuka saa päättää, mitä muistetaan?

Sekä Teemu Bergmanin että Birger Jarlin kohtalot herättävät saman kysymyksen: kuka lopulta päättää, mitä saamme muistaa ja miten? Mihin perustuvat ne valinnat, joiden pohjalta määritellään, mikä on arvokasta ja mikä ei enää kelpaa?

Nämä esimerkit osoittavat, että kulttuurimme muisti ei ole staattinen. Se on jatkuvassa liikkeessä ja sen liike määräytyy usein pikemminkin tunteiden, maineen ja imagojen kuin faktapohjaisen analyysin mukaan. Kun tarina ei enää sovi haluttuun narratiiviin, se voidaan hiljentää, unohtaa tai muuttaa.

Eikä siihen tarvita hallintoa, lainsäädäntöä tai edes faktatarkistusta vaan siihen riittää, että yleinen ilmapiiri kääntyy.

Digitaalinen oikeus – tehokas mutta arvaamaton

Internet ja sosiaalinen media ovat demokratisoineet äänen. Jokaisella on mahdollisuus kertoa kokemuksistaan, jakaa tarinoitaan ja tuoda epäkohtia päivänvaloon. Tämä on kiistatta tärkeä kehitys. Samalla on syntynyt ilmiö, jossa nimettömät syytökset ilman puolustautumismahdollisuutta voivat muuttaa yksilön elämän suunnan hetkessä.

#MeToo-liike oli historiallinen käänne, joka paljasti rakenteellisia ongelmia ja avasi mahdollisuuksia oikeudenmukaisemmalle yhteiskunnalle. Mutta kuten kaikissa liikkeissä, sen sivutuotteena syntyi myös väärinkäytöksiä, ylilyöntejä ja vääriä tuomioita. Emme voi vaieta näistä ilmiöistä peläten, että koko liikkeen tarkoitus vesittyisi.

Rakentava kritiikki ei ole vastustamista – se on osa kehitystä.

Kohti tasapainoisempaa skeneä ja yhteiskuntaa

Tarvitsemme tapoja korjata vääryyksiä, mutta tarvitsemme myös tapoja palauttaa kunnia niille, jotka on julkisesti hylätty ilman kestäviä perusteita. Tarvitsemme kulttuuria, jossa voidaan keskustella avoimesti, rehellisesti ja hienotunteisesti vaikeistakin asioista ilman, että totuus jää tunteiden ja agendojen jalkoihin.

Birger Jarl voitaisiin kunnostaa ja palauttaa näkyville muistuttamaan menneestä. Mutta mitä tehdään ihmiselle, jonka sielua ei voi vain maalata uudelleen? Miten yhteiskunta rakentaa sillan takaisin niille, jotka ovat joutuneet väärän tuomion kohteeksi?

Entä mitä se kertoo meistä, jos keräämme varoja rikoksesta tuomituille mutta emme tunnusta tai tue syyttömäksi todettua?

Jos haluamme olla oikeudenmukainen yhteiskunta, meidän on uskallettava kuunnella ja kohdata myös ne, jotka on julkisesti hylätty ilman kestäviä perusteita. Meidän on muistettava, ettei moraalinen rohkeus ole vain epäkohtien esiin nostamista vaan myös halua korjata särkyneitä ihmissuhteita tai maamerkkejä, kun ollaan menty liian pitkälle.

Muutoin olemme ottaneet pitkän ja synkän askeleen demokraattisesta yhteiskunnasta kohti mielivaltaisia ja diktatuurisia toimintamalleja, jos emme enää ihmisinä ja ihmiskuntana osaa pyytää ja antaa anteeksi.

Teksti: Nalle Österman 14.5.2025
Kuva: ChatGPT / Dall-E 3

Hatakka kuvaili biisiä elämänsä soundtrackiksi, saaden tuomaristolta ylistystä aitoudestaan ja rohkeudestaan. 58-vuotiaan rockveteraanin esitys ei kuitenkaan riittänyt jatkopaikkaan ja hän tippui kisasta, vaikka häntä ylistettiin ”aidoksi rokkitähdeksi”.

Katsojat tyrmistyivät pudotuksesta ja reagoivat voimakkaasti somessa. Monet pitivät päätöstä epäoikeudenmukaisena ja vaativat jopa äänestystavan uudistamista. Kilpailussa jatkavat Mikko Töyssy, Yasmine Yamajako, Chike Ohanwe, Sonja Lumme, Fathi Ahmed, Nina Tapio ja Emma Salokoski.

Rocklegenda ei kuitenkaan antanut tappion kirvellä kauaa, vaan säntäsi välittömästi baariin Turkuun tekemään sitä mitä parhaiten osaa – eli vetämään täysillä käteen kitaransa sekä koskettimensa ja rokkaamaan kauhean kovaa Eerikinkadulla sijaitsevaan Tinatuoppi-rockjuottolaan Kärtsy 4 Sale -duonsa kanssa – mistä Rievun lukijan lähettämä taidonnäyte on peräisin.

Waltari-tähden duo alkoi tämän vuosikymmenen alussa käyttää nimeä Kärtsy 4 Sale, Sale Suomalaisen – Waltarin alkuperäisen rumpalin – liityttyä remmiin. Tämän myötä alettiin jo puhua enemmän minishowsta kuin perusduo-vedosta. Setin sisältö on edelleen kuitenkin valittu pääosin miellyttämään kaikkien kuppiloiden kantapeikkojakin. Katso Kärtsyn ja Salen Tähdet, Tähdet -jälkipelit Suomen Turusta alta.

Helsinkiläinen Waltari täyttää ensi vuonna jo kunnioitettavat 40 vuotta. Huhhuh!

Kyseiseen päätökseen ja ratkaisuun vaikuttaa pitkälti se, mihin suuntaan palvelun ylläpitäjä Meta on palveluaan ja sen algoritmejä viime vuosina kehittänyt. Paikka ei ole enää vuosiin tuntunut kodilta vaan ennemminkin joltakin dystooppiselta ja masentavalta helvetiltä.

Elämäntapamuutokseni myötä olen pyrkinyt vähentämään ja poistamaan kaikkea sellaista, mistä en koe olevan terveydelleni ja hyvinvoinnilleni mitään hyötyä vaan mikä aiheuttaa minulle pikemminkin ylimääräistä pahoinvointia ja ahdistusta.

Tämä koskee myös muita digitaalisia palveluja kuten Instagram, Linkedin, Tiktok ja X (nyk. Twitter) jne. Samaten tämä koskee luonnollisesti myös mahdollisia Rievun sivuja kyseisissä palveluissa. Niitä ette enää kyseisistä palveluista löydä.

Kirjoitan tämän viestin lähinnä sellaisille henkilöille, jotka mahdollisesti miettivät mihin oikein olen kadonnut Facebookista.

En ole poistunut elämästä, olen poistunut vain sosiaalisesta mediasta. Ehkä vielä näemme joskus jossakin. Mikäli emme, niin kiitos kaikista yhteisistä hyvistä hetkistä.

Edelleenkin olen tavoitettavissa puhelimitse numerosta O4O–9-kuusi-9-kuusi-32-kuusi tai sähköpostitse, os. nalle.osterman(at)gmail.com. Jos on asiaa, laittakaa meiliä tai tekstari, kiitos. Mukavaa päivänjatkoa!

Riepu jatkaa omalla painollaan osoitteessa www.riepu.fi.

Eihän tämä tietenkään hyvältä näytä – eikä kuulukaan. Perustat ja avaat saitin, joka alkaa kuiskutella omasta kuolevaisuudesta, tarpeettomuudesta ja mitättömyydestä jo parin kuukauden jälkeen. Tälle hiljaiselolle on kuitenkin ihan hyvät perusteet ja syyt, joita pyrin avaamaan oheisella videolla ja kirjoituksella.

Homman nimihän on käytännössä se, että alun perin toivoin saavani aikaiseksi saitin, joka voisi toimia nastana vaihtoehtoisena äänitorvena tämän päivän valtavirtaistuneelle massi-, massa- ja tyhjyysmedialle, missä samat uutiset ja otsikot kilpailevat samoista klikeistä toisiaan vastaan tuottamalla uutisvirtaan loputonta digitaalista kohinaa.

Sitä vastaan on näemmä mahdotonta taistella, ikävä kyllä. Mission feiled. On siis hyvät perusteet katsoa rohkeasti ja rehellisesti peiliin sekä todeta, että omille kirjallisille kyhäelmille ei tunnu enää tässä ajassa ja paikassa olevan enää sellaista tarvetta, tilausta ja kysyntää, jotta niillä voisi yrittää jotenkin rakentavasti vaikuttaa nykyajan mediatrendejä vastaan.

Ikävä kyllä.

Olen ollut viimeiset kuusi vuotta elämästäni suurimman osan aikaa työtön. Jossakin vaiheessa kun työttömyys alkoi kurittaa liikaa totesin, että tässähän olisi hyvä aika saattaa vaikka aikoinaan keskeytyneet kulttuurituottajan opinnot loppuun.

No, kun sain ne lopulta suoritetuksi joulukuussa 2020, valmistuin keskelle pahinta koronapandemiaa. Siinä orjuudessa ja kurjuudessa ei ollut enää hirveästi tilausta kulttuurituotannoille ja -tuottajille.

Tänään, kun kulttuuritapahtumien markkinat ovat jossain määrin elpyneet, niin niille tuotannoille ja tekijöille saattaa olla taas tilausta ja kysyntää. Vaan kun haet niitä paikkoja saat huomata, että niistä kamppailee samaan aikaan yleensä sen 50–150 muutakin hakijaa, etkä niiden kanssa kisaillessasi ole enää sitä työmarkkinoiden kuuminta hottia.

Ikävä kyllä.

Jotain iloa ja lohtua eloon toi sentään reilun puolen vuoden mittainen pesti erään rakennusalan yrityksen johdon assistenttina Lapissa kesästä 2022 kevääseen 2023, mikä olisi todennäköisesti jatkunut tähänkin päivään asti, ellei kyseinen yritys olisi ajautunut konkurssiin samaisena keväänä, mihin omatkin työt loppuivat.

Ikävä kyllä.

Kun yritän listata erilaisia onnistumisia viime vuosilta, muodostuu epäonnistumisten listasta huomattavasti pidempi – jo ihan omasta elämänhallinnasta lähtien ja siitä, millaisiksi tilanteet ovat edenneet, muovautuneet ja muuttuneet.

Ikävä kyllä.

Se on tuonut mukanaan eräänlaisen elämisen ja tekemisen pelon, missä et enää oikein uskalla jaksaa enää edes yrittää, koska tiedät jo valmiiksi lopputuloksen. Joten miksi edes yrittää? Ovathan tämän päivän suomalaiset työmarkkinat opettaneet itselleni esimerkiksi sen, ettei työpanokselleni ole tässä maassa enää tarvetta.

Ikävä kyllä.

Joten kun sosiaalinen media tarjosi edes jotain pientä viihdykettä ja ajanvietettä tämän vuoden alussa jonkun hassun aivopähkinän muodossa, tartuin siihen. Yhtäkkiä huomasinkin toukokuussa 2024 olevani kolmen ja puolen viikon mittaisissa pääsykokeissa yhdenlaiseen koodarikouluun Ahvenanmaalle.

Kun seuraavaksi samaa osallistumismahdollisuutta tarjottiin Helsinkiin, jätin sen väliin, koska ilmapiiri Hive Helsingissä tuntui jotenkin kylmemmältä, kolkommalta ja tylymmältä kuin Ahvenanmaan Gritlabissa, mistä löysin yhtäkkiä toukokuussa itseni ihmettelemästä, mitä minä täällä oikein teen.

Seuraavalla viikolla sainkin tiedon, että olin tullut valituksi kahden vuoden mittaiseen koodauskouluun Ahvenanmaan Gritlabiin, joka olisi alkamassa syyskuussa 2024. Kaikkien omaa elämääni vaikeasti ja pahasti viime vuosina vaikuttaneiden loputtomien epäonnistumisten jälkeen tämä tuntui lähinnä taivaanlahjalta.

Tämän kirjoituksen ja videon tarkoitus on siis avata hieman perusteita ja syitä, miksi minä tätä tekstiä tähän kirjoitan ja miksi tämä sivusto saattaa kokea hitaan ja hiljaisen hiipumisen sekä kuoleman.

Koska minulla ei ole juurikaan enää ystäviä. Koska en osaa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Koska ihmiset pelottavat minua nykyään. Koska kohtaamani vastoinkäymiset ja ilkeilyt Helsingissä ja Suomessa ahdistavat, masentavat ja pelottavat liikaa.

Nämä reilut kolme viikkoa Ahvenanmaalla opettivat minulle joitakin asioita. Esimerkiksi sen, että jossain voi olla sellainen pieni kolkka, missä kielitaidollani sekä työ- ja elämänkokemuksellani voi olla vielä käyttöä. Sekä sen, ettei jokaisen Suomeen kuuluvan pitäjän tarvitse olla mikään Suomen nykyhallituksen masinoima yhteskunnallinen dystopia.

Koska näissä olosuhteissa joudun priorisoimaan ajankäyttöäni, olen päättänyt Suomessa ja Helsingissä viime vuosina kokemani henkisen kärsimysnäytelmän sijasta käyttää aikani luovaan opiskeluun ja työskentelyyn Ahvenanmaalla. Vaikeat viime vuodet eivät ole todellakaan tehneet minusta vahvempaa – ainoastaan väsyneemmän, hengettömämmän, yksinäisemmän ja surullisemman.

Ikävä kyllä.

Siksi on todettava tosiasiat ja vetaydyttävä areenalta, kun siihen on vihdoinkin siunaantunut hyvä ja terve mahdollisuus muutokseen – ettei tarvitse elää viimeisiä vuosiaan hukuttamalla murheitaan tuoppiin jossain itä-helsinkiläisessä räkälässä.

Koska nyt minulla on Ahvenanmaalla älyllisesti stimuloiva kansainvälinen yhteisö, jollaiseksi tätä Riepua joskus unelmoin. Nyt se tuli vain hieman toisenlaisessa muodossa. Täytyy siis seurata sen kutsua tai jämähtää keskelle kaikenlaisten tupajumien kansoittamaa Hölmölää – ja kuihtua pois.

Mieluummin menen siis sinne, missä minulla on mahdollisuus uuteen alkuun ja parempaan elämään.

Kiitokset kaikille niille, jotka ovat edelleen jaksaneet yrittää tukea minua viime vuosien aikaisessa henkisessä alennustilassani. Kaikki eivät todellakaan ole. Eiköhän tämä Suomen nykymeno ala olla jo aika lailla nähty. Viimeinen sammuttakoon valot.

Rievun valotkin sammuvat joskus, mutta eivät kenties ihan vielä – niitä valopilkkuja tulee vain tätäkin harvemmin.

Ikävä kyllä.

Mutta nyt ehkä ymmärrätte paremmin, miksi.

Itä-Helsingin Kontulassa 17.6.2024,

Nalle Österman

Oheisessa videossa Rievun perustaja Nalle Österman kertoilee Rievun kolmen viikon mittaisesta alkutaipaleesta, missä Riepu joutui vaihtamaan palveluntarjoajaa jo kertaalleen, minkä seurauksena sivusto oli noin viikon ajan alhaalla. Siihen nähden vajaat kymmenen tuhatta vierailua parissa viikossa lienee ihan kohtuullinen alku.

Saittina Riepu on vielä hieman vaiheessa palveluntarjoajan vaihdoksen sekä sivustorakenteen muutosten myötä, mutta nämä lastentaudit pyritään saamaan korjattua lähipäivinä.

Riepuun on tullut uusia tekstejä muun muassa Kai Sadinmaalta, Jauri Varvikolta, Hannah Pearlilta, Tomi Hyenalta ja Iuca Drapilta, mutta toki tilaa on yllin kyllin kaikille muillekin, jotka luovat kiinnostavia, rohkeita, puhuttelevia, räväkkiä ja ajatuksia herättäviä sisältöjä.

Varvikon väkevät ja näkemykselliset puheenvuorot muun muassa Venäjän ja Ukrainan välisen sodan todellisemmasta tilasta venäläisiin lähteisiin pohjautuen löydät täältä.

Sadinmaan pyhiinvaelluksen varrelta ilmenneet punnitut mietteet suomalaisen evankelilais-luterilaisen kirkon synkemmistä juurista löydät puolestaan täältä.

Jos haluat lähteä mukaan kehittämään Riepua, klikkaa tästä ja kerro itsestäsi hieman meille, lomakkeen täyttö vie noin 5–10 minuuttia aikaa: www.bit.ly/riepulehti

Juttuehdotukset, vinkit, uutiset, tiedotteet ja muu sälä sähköpostitse osoitteeseen riepulehti@gmail.com.

Tässä videossa Östermanin päätä koristaa päähine, jonka hän osti viime kesänä Norjan Oslossa sijaitsevasta Neseblod-levykaupasta ja pyhätöstä. Neseblod tunnettiin aiemmin nimellä Helvete, mitä pyöritti Mayhem-yhtyeen kitaristi Öystein ”Euronymous” Aarseth, kenet Burzumin pääjohtaja Kristian ”Count Grisnackh” Vikernes surmasi 10. elokuuta 1993 Oslossa.

Nyt kyseinen levypuoti on kärsinyt mittaamattoman tragedian 10. huhtikuuta 2024 tapahtuneessa tulipalossa, jossa paloi kymmenien, ellei satojen tuhansien eurojen edestä mitä arvokkaampia metalli-, punk- ja hard core -tuotteita ja äänitteitä.

Neseblodin tuhojen tukemiseksi perustetun GoFundMe-sivuston löydät täältä.

Mutta tuolloin näköradioon putkahti Eno-Elmeri, Riku ja Ransu. Ransun loi Eevaliisa Holma-Kinnunen – ajatelkaa, vuonna 1977!

Uskon, että kaiken sortin nerous vaati sekoboltsisuutta, luovaa hulluutta ja nykyajan kirosanaa, out-of-the-box-ajattelua. Sitä Holma-Kinnunen edusti raahatessaan näyttämölle Franciscus Assisilaisen mukaan Fransiscukseksi nimetyn Ransun.

”Kakki [sic] tietää”, sanoi Elastinen. (Tässä kontekstissa Rievun päätoimitus hyväksyy toimittajansa kirjoitusvirheen – toim. huom.)

Ja sitten se Lassie – mee himaas!

Pahkasiassa Lassie pelastaa partion lippukunnan, mutta ei tuo isännälle kaljaa ja päätyy turkisleijaksi.

Lassie-elokuvat edustavat pohjois-amerikkalaisia perhearvoja 1940-luvulta, joissa nyt vain sattuu olemaan mukana koira – eli ummehtunutta kädenlämpöistä konservatiivisuutta sekä pullantuoksuisia perhearvoja sota-ajoilta reaganismiin.

Se ilo ja kenties hyötykin näistä elokuvista kuitenkin oli, että koska ne pyörivät Suomen televisiossa taajaan, ehkä ne siten takoivat hieman koiranrakkautta syvällä suossa kahlaavien puusta pudonneiden suomalaisten päähän.

Sosiaalinen media Facebook tunki kasvoilleni Samu Haberin keikkailmon. Itseeni iski ällötys, mutta miksi? Tiesin vain nimen, en ensimmäistäkään kappaletta tai bändiä, jossa Samu olisi soittanut. Valistuneena internetin käyttäjänä etsin Samu Haberin, en pitänyt, mutta mitä tärkeintä – en myöskään vihannut.

Miksi musiikki lajittelee meidät diggareiksi ja heittereiksi (pardon my french)? Toki, musiikin välittmä tunneskaala vaihtelee uppereista downereihin (oops… I did it again), mutta se ei selitä miksi – otetaaan nyt vaikka Sinä – miksi sinä pidät siitä musiikista, jota nyt todennäköisesti luukutat korviisi.

Ah, nuoruus! Tämä voi selittää osan mieltymyksistä. Kasarin skidit kasvoivat Yön ja Eppu Normaalin soidessa vanhuksien vinyyleiltä ja halusivat rajumpaa kamaa:. Iron Maidenia, Metallicaa ja Megadethia. Mutta koska leirit olivat joko-tai, niin jotain piti vihata.

Badge-nuorison helppo kohde oli tietenkin diskomusa, vaika väitän että fasisistisella Ace of Basella on peremmat biisit kuin Maidenilla konsanaan. Mutta badge-nuoret eivät saa fjoosaa, diskojannut jyräsivät takatukat, kunnes tukat leikattiin a la Cobain tai Gallagher.

No nyt te kysytte, että miten helvetissä tämä jaarittelu liittyy oikeastaan yhtään mihinkään. Tämän ei kuitenkaan tarvitse ravistella teitä mielipuolisesti. Ottakaa älypuhelin ja kuunnelkaa meidenit, eisofbeissit, nirvanat ja oasikset.. Se on vain musaa.

(Kuva John Hain Pixabaystä)