Gdanskin Mystic Festival on virkistävä yhdistelmä historiaa, edullista matkailua ja raskasta rockia laidasta laitaan, aina äärimusiikista hevin suurnimiin.
Vapauden kaupunki
Mystic Festival sijaitsee Itämeren kupeessa Gdanskissa, Puolan pohjoisrannikolla. Kaupungilla on monellakin tapaa merkittävä historia – niin hyvässä kuin pahassa. Toisen maailmansodan aikana Gdansk (saks. Danzig) pommitettiin maan tasalle, mutta viime vuosikymmeninä se on restauroitu entiseen loistoonsa hyödyntäen vanhoja rakennustekniikoita.
Kaupungilla on kuitenkin erityinen merkitys vapaudelle.
Sisällysluettelo:
Täältä lähti 1980-luvulla ympäri maailman levinnyt Solidaarisuusliike (Solidarność), kun Gdanskin telakkatyöläiset nousivat vastustamaan kommunistista totalitarismia. Lech Wałęsan johdolla liike haastoi rautaesiripun valtaa ja toimi merkittävänä voimana koko Itä-Euroopan vapautumisprosessissa.
Solidaarisuusliike olikin yksi avaintekijöistä, joka lopulta johti Berliinin muurin kaatumiseen ja Neuvostoliiton romahtamiseen.
Täten Mysticin festivaalikävijöille tarjoutuu uniikki mahdollisuus yhdistää metallimusiikki historialliseen oppituntiin, kun kivenheiton päässä Gdanskin telakka-alueella sijaitsevalta festivaalialueelta voi vierailla vaikuttavassa Euroopan solidaarisuuskeskuksessa sekä mykistävän koskettavassa ja puhuttelevassa toisen maailmansodan museossa.
Molemmat ovat ehdottoman suositeltavia vierailukohteita historiasta kiinnostuneille.
Miksi Mystic on budjettimatkailijan valinta?
Jos suomalainen metallidiggari haluaa suunnata isommalle metallitapahtumalle ulkomaille, on 2020-luvun jälkipuoliskolla Gdanskin Mystic Festival taloudellisesti edullisin ja kannattavin vaihtoehto. Lonely Planet listasikin vuonna 2024 Puolan parhaimmaksi budjettikohteeksi, mikä näkyy myös Mysticissä.
Hintataso tekee vaikutuksen:
- Early Bird -festivaaliliput noin 188 euroa (4 päivää) vs. Tuska ~239 euroa (3 päivää), hinnat tarkistettu 22.8.2025.
- Ruoat ja juomat noin puolet Suomen festarihinnoista
- Majoitus huomattavasti edullisempaa, hostelleissa halvimmillaan 10 euroa/yö
- Julkinen liikenne ~1€ per matka
Logistiikka on helppoa:
- Wizz Air lentää Turku-Gdansk-Turku väliä keskimäärin 20-40 eurolla suuntaansa
- Matkustavuusaika vain 1,5 tuntia
- Lentokentältä keskustaan ja festivaalialueelle helposti euron hintaisella lentokenttäbussilla tai paikallisjunalla, Uberin ja Boltin kaltaisilla taksisovelluksilla keskustaan n. 10–15 euroa
Festivaalin luonne ja koko
Vaikka Mystic ei ole Euroopan suurimpia metallitapahtumia, kuten Wacken, Hellfest, Sweden Rock, Copenhell ja Tuska, on se silti vakiinnuttanut paikkansa kansainvälisesti merkittävänä tapahtumana. Mysticin kapasiteetti vaikuttaisi olevan arviolta 10 000 kävijää per päivä, mikä tekee siitä sopivan kokoisen – ei liian massiivista, muttei niin pientäkään.
Tarkkaa kävijälukua on vaikea antaa, koska Mystic ei sitä jostain syystä tiedota julkisuuteen. Ohjelmiston musiikillinen taso sijoittuu jonnekin Wackenin ja Helsinki Metal Festivalin välille – eli tarjolla on metalliskenen kärkinimiä, mutta myös kiinnostavaa ja puhuttelevaa undergroundia.
Puolalainen metallitunnelma ja kieliopas
Puolalainen metalliyleisö on fanaattista ja innostunutta. Festariväki on kansainvälistä, ja suomalaisia näkee joka puolella. Välillä tuntuu siltä, että joka viides vastaantulija on suomalainen, sen verran taajaan suomalaista puheensorinaa Mysticissä kuulee.
Puolassa – tai ainakin Mysticissä – pärjää pitkälti kahdella sanalla:
- ”Kurwa” – monitulkintainen sana (kirjaimellisesti ”huora”, mutta käytetään kuten Suomessa ”vittua”)
- ”Napierdalaj!” – kannustushuuto (”anna mennä!”, ”rök!”, kirjaimellisesti ”hakkaa”)
Näitä luovasti yhdistelemällä pääsee pitkälle keskusteluissa puolalaisten kanssa, ainakin festivaaliympäristössä. Metallifanit ovat kuitenkin samanlaisia kaikkialla, missä musiikki yhdistää ja tunnelma on siten tuttu ja turvallinen.
Uuteen nousuun
Puolan Mystic Festivalia on järjestetty vuodesta 1999 lähtien, tosin vuosien 2008–2018 välillä oli vuosikymmenen kestänyt tuumaustauko, kunnes tapahtuma järjestettiin jälleen Krakovaan huomattavasti isompana kokonaisuutena 2019. Kesästä 2022 lähtien Mysticiä on järjestetty Gdanskissa, joten tämän vuoden festivaali on jo järjestyksessä neljäs Gdanskin telakka-alueella järjestetty Mystic – eikä loppua näy.
Tänäkin vuonna festareiden ensimmäinen päivä on ”Warm-Up Day” eli nollapäivä, jolloin suurin päälava ei ollut vielä auki, ainoastaan neljä pienempää, joista kaksi ulkona ja toiset kaksi sisätiloissa. Ratkaisu toimi tänä vuonna huomattavasti paremmin kuin viime vuonna, kun ns. ”stoner-lava” oli siirretty aiemmasta sijainnistaan isommalle sisäpihalle.
Keskiviikon iso pettymys
Leppoisa Jerry Cantrell
Päälava
Ensimmäinen todistamani akti oli Alice in Chains -kitaristi Jerry Cantrellin soolobändi. Ei mitään maailmoja mullistavaa, mutta varsin leppoisaa keskitien grunge/hard rock -meininkiä, jota höystettiin muutamalla valikoidulla AIC-lainalla, jotka luonnollisesti saivat parhaimman vastaanoton.
⭐⭐⭐
The Kovenant petti jälleen odotukset
Päälava
Seuraavana isommalla sisälavalla aloitteli esitystään sinfoninen norjalainen black metal -akti The Kovenant (ex-Covenant), joka palasi viime joulukuussa keikkalavoille yli vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen.
Tämä Covenant on siis se ryhmä, joka 1998 julkaisi sinfonisen black metallin merkkiteoksen Nexus Polaris, jonka tiimoilta bändi nyt kiertää. Tämän jälkeen yhtye joutui vaihtamaan nimensä The Kovenantiksi, koska aiemmin nimen itselleen ominut ruotsalaisryhmä uhkasi norjalaisia oikeustoimilla.
Tämän hetken soppaa sekoittaa se, että paluunsa myötä The Kovenant on päättänyt käyttää alkuperäistä Covenant-logoaan esiintyessään Nexus Polaris -materiaalin kanssa.
Odotukset The Kovenantin suhteen olivat syystäkin korkealla, onhan Nexus Polaris yksi kaikkien aikojen hienoimmista albumeista genrensä saralla. Valitettavasti – aivan kuten yhtyeen ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla Suomen-keikalla Ilosaarirockissa 1998 – jouduin tälläkin kertaa pettymään.
Mysticissä ryhmän majesteettinen paatos tuli niin vaisulla äänenvoimakkuudella, että lopputulos oli lattea ja hengetön. Yhtye näytti kärsivän myös teknisistä ongelmista: keikka alkoi noin varttia myöhässä, kun lavalla pyöriteltiin piuhoja ja pudisteltiin päitä. Kokonaisuus ei vakuuttanut livenä tälläkään kertaa. Sääli. Kunnon soundeilla fiilis olisi varmasti ollut täysin toista luokkaa.
Noin kuukautta myöhemmin tästä keikasta The Kovenant ilmoittikin miehistönvaihdoksista, kun Dimmu Borgiristakin tutun kitaristin Astennun kerrottiin saaneen lähtöpassit päihdeongelmien vuoksi. Ikävä tilanne erityisesti nykytilanteessa, kun miehestä on tullut hiljattain isä. Toivottavasti tilanne korjaantuu.
⭐⭐
Kummallisten kappalevalintojen Exodus
Kakkoslava
Exodus oli myös hiljattain vaihtanut solistinsa Zetro Souzasta takaisin Rob Dukesiin. Vaikka asiaa ei ole avattu julkisuuteen sen kummemmin, on rivien välistä voitu aistia, että henkilökemioissa on ollut ongelmia.
Tässä kohtaa voinen taas nostaa tapetille loputtoman lesoiluni siitä, miten ehdin vielä Paul Baloffin elinkaaren loppumetreillä todistaa Exoduksen alkuperäisen sekä ainoan ja oikean solistin elävänä Euroopassa lavalla – tämä tapahtui Hollannin Eindhovenin legenaarisilla Dynamo Open Air -festareilla 1997.
Baloffin sekavia ja ilmeisen ”höyryisiä” toimituksia leimasi asenne, fiilis ja riemukas tekemisen elo, jota muut Exodus-solistit eivät ole sittemmin saavuttaneet, ikävä kyllä. Herran edesottamuksia kuullaan parhaiten dokumentoituina Exoduksen 1997 ilmestyneellä livealbumilla Another Lesson In Violence.
Tänä iltana Exodus tarjoilee outoja biisivalintoja kuten Deathamphetamine ja Prescribing Horror. Okei, tulihan sieltä myös Piranha, A Lesson In Violence ja Strike Of The Beast, mutta silti jotain jäi uupumaan. Onneksi bändin rumpalina on tätä nykyä jälleen ainut ja oikea Exodus-kannuttelija Tom Hunting eikä Paul Bostaphin kaltainen rähmäkäpälä.
⭐⭐⭐
Torstai on Beheritin ylivoimaa
Hyvän fiiliksen Eagles of Death Metal
Päälava
Yhdysvaltalainen Eagles of Death Metal oli päälavan ensimmäinen akti Mysticissä. Tässä kohtaa onkin syytä pitää hiljainen hetki niiden 89:n uhrin muistolle, jotka 13. marraskuuta 2015 menettivät henkensä täysin turhaan Pariisin Bataclan-teatterissa terroristien hyökättyä konserttiin osoittaakseen verisen vastalauseensa länsimaalaista ilonpitoa vastaan.
Onkin käsittämätöntä, miten elämme edelleen maailmassa, missä yhden juhla on toisen helvetti vain siksi, etteivät siedä ”vääräuskoisten” epäpuhtaita arvoja.
Eikä Eagles Of Death Metal todellakaan edes soita sellaista rytkettä, jonka puolesta pitäisi jonkun edes pillastua saati tappaa, vaan juhlavaa ja menevää räimerockia, jota klubiolosuhteissa voisi katsella enemmänkin. Tällä kertaa ei, koska oli aika siirtyä tärkeämpien rientojen äärelle.
⭐⭐⭐
Vaisuhko Turbonegro
Kakkoslava
Turbonegro on viettänyt hiljaiseloa pitkälti vuodesta 2019, vaikka tekikin pari pistokeikkaa kotimaassaan Norjassa kesällä 2022.
Taannoin kuulin, että bändillä olisi ollut jotain suunnitelmia tehdä joitain erikoiskeikkoja myös maineikkaimman solistinsa Hank Von Helveten kanssa, mutta nämä mahdolliset suunnitelmat kariutuivat viimeistään Hankin poismenoon marraskuussa 2021.
Turbonegron keikka Mystic Festivalilla oli visuaalisesti näyttävä liekkien ja tulipatsaiden myötä. Liekit eivät näyttäneet hirveästi bändiä kuitenkaan lämmittävän, sillä bändi näytti – nykyistä solistiaan Tony Sylvesteriä lukuun ottamatta – suurimmaksi osaksi siltä, ettei liiemmin kiinnostanut.
Odotukset olivat korkeammalla, täytyy myöntää – esimerkiksi kesän 2018 Jurassic Rockissa Mikkelissä bändi oli paljon vetreämpi, innostuneempi ja innostavampi. Menevää bailurokkia vetävän bändin kohdalla innoton ja tasapaksu esitys laskee yleisarvosanaa.
⭐⭐⭐
Taianomainen Beherit
Sisälava
Suomalaisittain yksi festivaalin kiinnostavimmista akteista oli hissukseltaan paluun keikkalavoille 2022 tehnyt rovaniemeläislähtöinen primitiivinen black metal -triumviraatti Beherit.
Niin näytti olevan monen muunkin katsojan kohdalla, koska sisätila oli äärimmilleen täynnä. Siten keikan ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ei sisätiloista tahtonut löytyä seisomatilaa tai istumapaikkoja muualta kuin piippuhyllyltä.
Tällä kertaa en tiennyt mitä odottaa – ja hyvä niin. Beheritin keikka oli nimittäin hyvin mielenkiintoinen ja vakuuttava hypnoottisuudessaan. Vaikka olin kuullut, että Beheritin tuoreet edesottamukset lavalla olivat tuottaneet mieleenpainuvia esityksiä, ei mikään ollut valmentanut minua tähän.
Verrattuna edellisiltana nähtyyn The Kovenant -fiaskoon, oli Beherit täysin toisella tasolla, mikä näkyi ja kuului myös yleisössä. Norja-Suomi -maaottelussa härmäläiset pyyhkivät nyt norskeilla lattiaa.
Koska Beheritin koko esitys oli rakennettu kokonaisvaltaiseksi elämykseksi, ottivat eräät siitä kaiken irti, mennen jopa johonkin transsin kaltaiseen tilaan. Olikin hyvin mielenkiintoista katsoa ihmisten keskittynyttä olemusta.
Beherit vuonna 2025 on jollakin tapaa vaikuttavinta, mitä Suomesta tulee tällä hetkellä äärimetallin – ja minkä tahansa muunkin metallin – saralla. Uskomattoman totaalinen tyrmäys.
⭐⭐⭐⭐⭐
Suicidal Tendencies panee pidot pystyyn
Päälava
Beheritin jälkeen Suicidal Tendencies pani kakkoslavalla kunnon bakkanaalit pystyyn, kun laulusolisti Mike Muir kutsui lavalle bailaamaan ainakin viisikymmentä alaikäistä fania.
Tämä toi mieleen ne upeat hetket Joensuun Ilosaarirockissa The Wildheartsin keikalla 1997, jotka päättyivät mellakkaan ja keikan keskeytymiseen. Näin onnettomasti ei Gdanskissa onneksi käynyt, vaan ilmapiiri oli riemukas ja positiivinen väkivaltaisen rujouden sijaan.
Ikä tekee tehtävänsä meille kaikille – niin, näemmä kaikille muille paitsi 62-vuotiaalle Muirille, joka kirmasi lavalla kuin punkista seonnut teini ensimmäisellä keikallaan. Tämän jälkeen kelpasikin suosiolla jättää In Flames toiseen kertaan, jonka näkee joka tapauksessa milloin missäkin vaikka väkisin.
⭐⭐⭐⭐
Perjantai veteraanien hallintaa
Green Leaf – miksi?
Päälava
Perjantain karkelot päälavalla käynnisti brittiläinen Green Leaf. Tämän perusteella minulle tuli tästä kaikesta mieleen vain yksi kysymys: miksi?
Green Leaf osoittautui nimittäin savuisen stonerin sijaan jonkinlaiseksi uuden sukupolven hard rock/asenne-metalli-sekasotkuksi, jota mahtuu joka maassa 13 tusinaan. Näitä samoja, joilla on samat riffit ja samat läpät sekä samat yhtä tunnistamattomat ja tylsät biisit.
Toivottavasti tähän yhtyeeseen ei tarvitse törmätä koskaan enää missään.
⭐
Hatebreed – paljon uhoa tyhjästä
Kakkoslava
Odotukseni Hatebreedin keikkaa kohtaan olivat hyvinkin korkealla yhtyeen solistin Jamey Jastan pirteän viimevuotisen sooloalbumin And Jasta For Allin jälkeen. Valitettavasti odotuksia ei lunastettu, päinvastoin.
Bändin asenneuho ja biisimateriaalin samanaikainen köykäisyys oli jotain niin köyhää ja tyhjänpäiväistä, että aloin kaiholla muistella Biohazardin keikkaa Helsingin Tavastia-klubilla State Of The World Address -albumin julkaisun aikoihin toukokuussa 1994, jolloin Suomi Finland Perkele -lehden päätoimittaja Tony Taleva lähti läheiseen Mariaan jo toisen biisin aikana pogottuaan itsensä sairaalakuntoon. Good times!
Siihen verrattuna Hatebreed oli Puolassa harvinaisen tylsä, ankea, mitäänsanomaton, onneton ja ponneton kaikessa tyhjässä pullistelussaan…
⭐
Armoton panssarivaunu, Archgoat
Pieni sisälava
…Mitä pienemmällä sisälavalla seuraavaksi esiintynyt Archgoat ei todellakaan ollut.
Itseäni Archgoatissa viehättää sen alkukantainen tylyys, kylmyys ja pimeys. Vaikka Archgoatissa oli jotain samaa kuin edellisillan Beheritissä, on Archgoatin ilmaisu puhtaan metallista – jonkinlainen puskutraktorimainen black metal -versio Bolt Throwerista.
Archgoat ei kumartele, kosiskele tai mielistele ketään, vaan nousee ainoastaan lavalle näyttämään, mitä totaalinen metallitotuus todellisuudessa on.
Tässä kohtaa kiittelen itseäni Archgoatin valitsemisesta Hatebreedin sijaan hyvissä ajoin, koska Mysticin pieni sisälava täyttyi äärimmilleen hyvinkin nopeasti – mitä muutamat suomalaiset tuttavat minulle myöhemmin valittelivat.
Archgoatin ja Beheritin tylyjen keikkojen jälkeen tuntui siltä, että ainakin täällä Puolassa voi olla ylpeä suomalaisuudestaan – jos haluaa tällaisia kliseisiä ilmaisuja käyttää. Ja miksei haluaisi, koska mikäs sen mukavampaa kuin kunnon kliseet kliseisten rokkijuttujen yhteydessä?
Sillä mitä muuta rokki, hevi ja hevirokki onkaan kuin kliseitä toistensa perään – eräät vain osaavat paketoida sen paremmin kuin toiset. Kuten Archgoat ja Beherit.
⭐⭐⭐⭐
Cradle Of Filth – black metallin Bon Jovi
Kakkoslava
Tunnelmasta toiseen, sillä jos Archgoat oli taivaallista black metalia, niin seuraavaksi kakkoslavalla esiintynyt Cradle of Filth oli kaikkea muuta. Olikohan tämä sitten sitä helvetillisintä black metalia suoraan perseestä, eli kakkakehdon syvimmästä onkalosta?
Siitä on jo jokunen vuosikymmen, kun olen viimeksi todistanut Cradle of Filthin livenä. Täytyy sanoa, että aika ei ole ollut yhtyeelle armollinen, ei ainakaan solisti Dani Filthin äänelle, joka tätä nykyä muistuttaa lähinnä nälkäisen rakkikoiran haukuntaa.
Filthin karmivaa räksytystä kuunnellessaan tuli mieleen, että onko tässä nyt black metallinen vastine Jon Bon Joville – tälle kovan onnen hard rock -tähdelle, jonka kädestä miljoonat naiset söivät vielä 1980- ja 1990-luvuilla, ennen kuin tämä alkoi kärsiä vakavista lauluongelmista.
Toista se oli vielä 1997 Ilosaarirockissa. Mutta kuten Neljä Ruusua erässä hittikappaleessa laulaa, ”jospa onkin niin, että elät vain kerran.”
⭐
Takuuvarma Eyehategod
Stonerlava
Eyehategod tietää tämän enemmän kuin hyvin. Solisti Mike IX Williams ehti sekoilla elämässään sen verran tiiviisti, että lopulta miehellä oli kaksi vaihtoehtoa – maksansiirto tai kuolema.
Onnistuneen maksansiirron jälkeen raitistuneella Williamsilla on alkanut mennä elämässään onneksi paremmin, niin lavalla kuin siviilissäkin. Ehkä tässä tapauksessa on vain parempia, että Eyehategodin keikat ovat tätä nykyä tasapainoisia kokonaisuuksia takavuosien ajoittaisen kaaoksen ja kaoottisuuden sijaan.
Tässäkin kohtaa Mysticin logistiset päällekkäisyydet tulevat ikävällä tavalla esiin. Jos haluaa nähdä artisteja siedettävältä etäisyydeltä, täytyy lavoille etsiytyä hyvissä ajoin tai suostua katsomaan keikat pidemmän välimatkan päästä, mikäli sattuu sisälavoille edes pääsemään.
Siksi jouduin jättämään Eyehategodin jo muutaman biisin jälkeen Blackie Lawlessin johtaman W.A.S.P.:n tieltä.
⭐⭐⭐
W.A.S.P. täydessä tikissä
Kakkoslava
Paljon vettä on vierinyt Vantaanjoessa sen jälkeen, kun 13-vuotiaana todistin W.A.S.P.:n ensimmäisen kerran Iron Maidenin lämmittelijänä Helsingin Jäähallissa Somewhere On Tour -kiertueen yhteydessä joulukuussa 1986.
Tuolloin W.A.S.P. käytti suurimman osan ajastaan I Wanna Be Somebody -hitin venyttämiseen 25:een minuuttiin ja julisteiden heittämiseen yleisöön. Maidenin fanit palkitsivat W.A.S.P.:n heittämällä julisteet takaisin yhtyeen pääjohtajan ja lauluntekijän, laulaja-kitaristi Blackie Lawlessin päälle.
Enää W.A.S.P.:n lavoilta ei ole enää pitkään aikaan lentänyt julisteita tai muutakaan törkyä – ehkä hyvä niin.
Tuolla jäähallin keikallahan Lawlessilla kerrottiin olevan keikoilla kipinöivä fallos, jollaista ei kuulemma oltu koskaan nähty aiemmin koko maailmassa. Ei ihme, sillä parin sekunnin tussari oli yhtä lattea kuin koko muukin esitys.
Sen verran monta kertaa tämä spektaakkeli on tullut todistettua jopa yhtyeen kotikontuja myöten, että voin syvällä sydämen rintaäänellä todeta W.A.S.P.:n olevan varsin ailahteleva livebändi. Siksi on ilo todeta, että Mysticissä W.A.S.P:in keikka on täyttä tavaraa alusta loppuun parhaimmasta päästä.
Tuoreimmalla kiertueellaan bändi on keskittynyt klassisen debyyttialbuminsa esittämiseen järjestyksessä alusta loppuun kokonaisuudessaan. Nyt ei kuulla mitään ylipitkiä venytyksiä tai joutavia medleytä, vaan nyt mennään niin kuin pitääkin.
Tämä ratkaisu on myös Mysticin yleisölle mieleinen, joka näyttää syövän W.A.S.P.:n ja Blackien kädestä. Onneksi bändin nostalgiatrippi ei ulotu niin syvälle alkuaikoihin, että lavalta lentelisi yleisöön jopa raakoja lihanpaloja – kuten Helsingin Lepakossa lokakuussa 1984.
Tänä iltana W.A.S.P. teki kaiken oikein.
⭐⭐⭐⭐
King Diamondin takuuvarma show
Päälava
Tämän kesän aikana olen ehtinyt todistaa Tanskan kuninkaan peräti kolme kertaa elävänä lavalla: ensin täällä Mysticissä, sitten Tanskan Copenhellissä ja lopulta elokuun alkupuolella Hellsinki Metal Festivalilla.
Jokainen Kinkun keikka oli samaa takuuvarmaa suorittamista, jotka noudattivat rakenteeltaan samaa täysin identtistä biisijärjestystä dramaturgiaa myöten.
Eli kun näit yhden, näit ne kaikki – välispiikkejä lukuunottamatta.
Vaikka setin biisivalinnoista voisi napottaa yhtä sun toista, ei käy kiistäminen, että nyt ollaan rakennettu uudempiin biiseihin painottuvaa kokonaisuutta, ei jonkinlaista nostalgista best of -settiä.
King Diamond on viime vuosina kokenut jonkinlaisen renessanssin ja hyvä niin. Ehkä siinä on osansa ruotsalaisen Ghostin megasuosiolla, mistä on siunaantunut tähtipölyä myös Ghostin yhdelle esikuvalle.
Tai niin, että kun todistin Ghostin uransa alkuaikoina Roskilden festareilla Tanskassa heinäkuussa 2011, tokaisin silloiselle ystävättärelleni, että ”tämä nyt on näemmä tällaista köyhän miehen King Diamondia ja Mercyful Fatea”.
Eikä mielipiteeni ole tästä juurikaan muuttunut paitsi tietenkin niin, että aivan kuten Rammstein on Laibachia lapsille, on Ghost King Diamondia niille, jotka eivät oikeasti kuuntele oikeaa metallia – kuten King Diamondia ja Mercyful Fatea.
In Solitude teki Ghostin jutun edelleenkin paremmin maagisella Sister-albumillaan.
Tässä suhteessa on hienoa todistaa, että kun on aikoinaan helmikuussa 1997 todistanut monellakin tapaa antiklimaattisen King Diamond -vedon Tavastialla upean Mercyful Faten jälkeen – aikoina, jolloin Kinkku teki vielä tuplakeikkoja – niin on mahtava todistaa, miten Kinkun pitkä ja tinkimätön ura on vihdoin kantanut hedelmää ihan suurimpien metallikinkereiden pääesiintyjäksi.
⭐⭐⭐⭐
Kontrastien kyllästämä lauantai
Dark Tranquillityn kaksijakoisuus
Päälava
Elämän suurimpia mysteereitä on se, miksi yksi kolahtaa ja toinen ei. Dark Tranquillityssä ei periaatteessa ole edelleenkään mitään vikaa, on bändiltä omissa kirjoissani parasta edelleen se kiertuepaita, jota oli myynnissä Tavastialla, missä tämä bändin skandirundi oli hassunhauskasti siunattu tittelillä Hello Oslo, my name is Koslo.
Tietäjät tietää – ja jos joku härmäläinen perusjuntti ei vielä tiedä, ei ole vielä vihkiytynyt tarpeeksi syvälle suomalaisen metallilegendojen huuruisimpiin liturgioihin.
Koska yhtye ei tänään Puolassakaan yllä samaan, siirryn suosiolla katsastamaan Death Angelia pienemmälle sisälavalle.
⭐⭐
Death Angel jättää toivomisen varaa
Sisälava
Odotukset Death Angeliakin kohtaan olivat kovat, mutta Mysticissä bändi lunastaa ne vain osittain biisivalintojen takia.
Ymmärtäähän sen, jos veteraanibändi haluaa esittää mieluummin uudempaa materiaalia kuin vanhempia klassikoitaan, mutta kun ne eivät yllä vanhojen tappoviisujen tasolle, ei keikka pääse oikein koskaan lentoon.
Mielellään sitä olisi kuullut jotain myös Frolic Through The Parkilta ja Act III:lta, nyt oli tyytyminen setin kärkeen The Ultra-Violencelta vedettyihin Mistress Of Painiin ja Voracious Soulsiin.
⭐⭐⭐
Pentagram pelastaa
Sisälava
Pentagram puolestaan tarjosi juuri sitä, mitä jengi odotti ja toivoi: Bobby Lieblingin meemimäisiä ilmeitä ja klassikkoviisuja, kuten Forever My Queen, mikä kuultiin setin loppupäässä.
Kun myös bändin viimeisin levy Lightning In A Bottle on yllättävän iloinen ja pirteä esitys, miltä myös valtaosa setin biiseistä on peräisin, on Pentagramin keikka ns. täyttä tavaraa alusta loppuun.
On ilo havaita, miten kaiken sen sekoilun jälkeen, mitä Bobby Lieblingin elämään on sisältynyt, Pentagram elää vielä bändinä edelleen. Elää ja voi hyvin.
⭐⭐⭐⭐
Municipal Wasten ylivoimaa
Sisälava
Jos minun on valittava tämän festivaalin – hitto, ehkä koko kesän – rempsein, reippain ja paras keikka, saattaa se hyvinkin olla Municipal Waste Mysticissä.
Vaikka tämä oli vasta ensimmäinen kerta jolloin todistin bändin livenä, ei se ollut varmasti viimeisin, sen verran hienoa ja aseistariisuvaa meininkiä bändi tarjosi.
Näin riemukasta, riehakasta ja hauskaa thrashcorea en ole nähnyt ja kuullut varmastikaan sitten 1985 ilmestyneen S.O.D:in ensimmäisen levyn Speak English Or Dien jälkeen.
Haltioitunut täysi tupa oli varmasti samaa mieltä.
⭐⭐⭐⭐⭐
Blood Fire Death – tunnelma tipotiessään
Ulkolava
Black metal -antikliimaksit saivat jatkoa kovilla odotuksilla ladatulla ”Bathory-tributella” Blood Fire Death, jossa vetelee suht nimekkäitä vaikuttajia eurooppalaisesta black metal -skenestä sekä Bathoryn alkuaikojen basisti.
Miksi Blood Fire Deathin piti nyt esiintyä kirkkaassa päivänvalossa ulkolavalla jäi jotenkin epäselväksi. Joka tapauksessa katselin ja kuuntelin tätä toimitusta puolitoista biisiä, jonka jälkeen oli pakko todeta, että tässä on kaikki pielessä.
Bathoryn musiikissa olennaisin elementti on kuitenkin musiikin synnyttämä ainutlaatuinen tunnelma, joka Mysticissä oli täysin tipotiessään.
Mysticin esityksen perusteella Blood Fire Death ei ollut mitään muuta kuin puhdasta rahastusta, jota erilaisilla silmänkääntötempuilla myydään nyt tyhmille ”aitona asiana”.
Jos Quorthon olisi tämän todistanut, en tiedä mitä olisi herra tehnyt. Koska mies ei koskaan vaikuttanut mitenkään väkivaltaiselta, ehkä hän olisi vain naureskellut matkalla pankkitililleen ja todennut, että ”antaa poikien tehdä”.
Itse en jäänyt nauraskelemaan tai katselemaan tämän enempää, sen verran ankeat fiilikset tästä pyhäinhäväistyksestä jäi.
⭐
Sepultura – kesän pahin floppi
Päälava
Sepultura-nimellä kulkeva brasilialaisyhtye on päätynyt vihdoin ja viimein laittaa pillit pussiin. Itse kuulun ylpeänä ja ehdottomana siihen joukkueeseen, joka kantaa nimeä ”No Cavalera, No Sepultura”, se on tässä vuosien saatossa tullut selväksi.
Joka tapauksessa, jos kerran bändi lähtee jäähyväiskiertueelle, niin onhan tälle retkueelle annettava vilpitön mahdollisuus, onhan Sepultura painanut kitaristi Andreas Kisserin johdolla pian 30 vuotta duunia bändin perustajan ja alkuperäisen laulaja-kitaristin Max Cavaleran otettua bändistä hatkat tammikuussa 1997 hyvin dokumentoitujen dramaattisten käänteiden jälkeen.
Sepulturassa Maxin rinnalla alusta asti rumpaloinut pikkuveli Igor päätyi samaan ratkaisuun yhdeksän vuotta myöhemmin 2006.
Veljesten ryhdyttyä jälleen yhteistyöhön 2008 Cavalera Conspiracy -nimellä, on Sepulturan touhu tuntunut alati kummallisemmalta. Todistettuani Helsingin Kultuuritalolla niin veljesten johtaman Sepulturan 1992 kuin cavalerattoman Sepulturan 2006, tuntui jälkimmäinen versio puhtaasti nimellään ratsastavalta rahastukselta – varsinkin ilman Max Cavaleran sävellyksellistä panosta.
Paperilla setin alku lupaa hyvää: Beneath The Remains, Inner Self, Desperate Cry… Mutta jo ensi sekunneista lähtien käy ilmi surullinen, masentava ja valitettava totuus:
Tämä. Ei. Ole. Sepultura.
Kuluneen kevään kummallisuuksiin metallimaailmassa kuuluu rumpuruletti, jonka seurauksena Sepulturan, Slipknotin ja Suicidal Tendenciesin rumpalit päätyivät vaihtamaan paikkoja keskenään.
Suurin häviäjä tässä ruletissa näyttää olleen Sepultura, jonka Eloy Casagrande pääsi lopulta Slipknotiin, mistä Jay Weinberg päätyi potkut saatuaan Suicidal Tendenciesiin, josta Greyson Nekrutman ajautui lopulta Sepulturan tyhjälle rumpupallille.
Tajusitteko? Hyvä.
Mysticissä Nekrutmanilla on koko festareiden riipivin ja karmivin rumpusoundi – erityisesti virvelirummun osalta – mikä tekee tämän nauttimisesta sietämätöntä. Kun yhtyeen muukin soitto on onttoa läpiluentaa Cavaleran veljesten kultaisista vuosista, on vain tunnustettava tosiasiat ja sanottava se ääneen: kiitos tyhjästä ja hyvästi.
Todistamistani konserteista Sepultura Mysticissä oli tämän kesän ylivoimaisesti suurin pettymys ja floppi.
Tai kuten Gandalfista, The Scourgerista ja Demonztratorista tuttu vokalisti Jari Hurskainen tykkäsi usein lausua jotain erityisen surkeaa kuultuaan: ”Jos joku tästä diggaa, niin sillä on kyllä maku sormessa ja sormi perseessä.”
Aika monella Mysticin yleisössä näytti olevan. Kammottavaa.
✟
I Am Morbid ei säästele
Sisälava
Sepulturan tarjoaman antikliimaksin myötä joudun lennosta tekemään peliliikkeen ja suuntaamaan sisälavalle, missä toimitustaan on aloittelemassa Morbid Angelista tutut David Vincent ja Pete Sandoval.
Tässä kohtaa maailmaa, missä Morbid Angelin nykykunto alkaa olla melkoisen hauraassa tilassa pääjohtajansa, kitaristi ja lauluntekijä Trey Azagthothin päihdeongelman johdosta, lepäävät eräiden amerikkalaisen death metallin suurimpien merkkiteosten – eli Morbid Angelin neljän ensimmäisen studioalbumin kappaleiden esitykset – tätä nykyä pitkälti basisti-laulaja Vincentin sekä 61-vuotiaan rumpali Sandovalin harteilla, joista jälkimmäisen soittosähäkkyys ei edelleenkään osoita hiipumisen merkkejä..
Mutta mikäpä siinä, jos ja kun kitaristit Richie Brown (Terrorizer) ja Bill Hudson (Doro, Trans-Siberian Orchestra) pystyvät toteuttamaan Azagthothin suurimmatkin musiikilliset sekopäisyydet yhdessä ja erikseen, niin kyllähän tätä mieluummin katselee ja kuuntelee kuin Azagthothin ilmeisen ”höyryistä” kaatuilua lavalla ja sen ulkopuolella.
Tämä vuosi antaa I Am Morbidille mahdollisuuden juhlia ”Morppareiden” jo 30 vuotta täyttävää nelosalbumia Domination. Pääpaino on kuitenkin niissä biiseissä, mitä yleisö haluaa tältä jukeboksilta kuulla – ja se ne myös saa. Takuuvarmaa toimitusta alusta loppuun.
⭐⭐⭐⭐
Tiamat ja puolalainen känni
Kakkoslava
Festivaalin viimeiseksi esiintyjäksi kakkoslavalle oli buukattu ruotsalainen tunnelma- ja goottimetalliklassikko Tiamat, jonka esityksestä ehdin todistaa I Am Morbidin loistavan vyörytyksen takia vain illan viimeisen hitaan, Gaian.
Oli hyvä että ehdin, sillä oli suuri ilo todistaa, miten Tiamat elää ja toimittaa edelleen.
Vuonna 2025 Tiamat on tässä ajassa juuri niin epämuodikas, yllättävä ja totaalinen ”haistakaavittu”-esitys tässä nykyajan täydellisyyttä tavoittelevassa metallikulttuurissa, missä kaiken pitää olla niin viimeisen päälle viilattua ja sliipattua, ettei yllätyksille jää enää sijaa.
Mutta on siinä eittämättä jotain harvinaisen kaunista, kun pienessä tihkusateessa kuulee siellä täällä, ”onko se jurrissa”, ”onpa toi jurrissa”, ”kylläpä tuo on jurrissa”, tarkoittaen tietysti Tiamatin pääjohtajan, laulaja-lauluntekijä Johan Edlundin horjumista ja sössöttäviä välispiikkejä.
Jos herralle on hieman puolalainen kalja ja votka maistunut ennen aamuyhden keikkaa ja festivaalin päätösesitystä, niin se miehelle suotakoon. Onhan Edlund ja Tiamat vastuussa kuitenkin yhdestä kaikkien aikojen hienommista tunnelmametallilevyistä, Wildhoneystä, mistä Gaiakin on peräisin.
Onneksi Tiamatin muu jäsenistö koostuu sen verran varmaotteisista veteraaneista, ettei Edlundin känni aiheuta itsessäni muuta kuin hymähtelyä, kun puolet nuoremmat yleisön edustajat kauhistelevat bändin nokkamiehen pelikuntoa. Siinä teille vanhaa liittoa, saatana!
Täydellinen lopetus mahtavalle festivaalille.
⭐⭐⭐⭐
Teksti, kuvat & videot: Nalle Österman
Nalle aloitti kirjoittajan uransa 15-vuotiaana Rumba-lehdessä 1980-luvun lopulla. Tämän jälkeen Nallen juttuja on julkaistu muun muassa Suosikissa, Soundissa, Suessa, Hymyssä, Hufvudstadsbladetissa, Helsingin Uutisissa ja Ylen verkkosivuilla. Elää mielen kanssa, josta on alettu viime vuosina käyttää kirjainyhdistelmiä ADHD ja ADD.
