Rievun perustajan Nalle Östermanin tunustuksellinen kertomus taistelusta pimeän depression ja masennuksen kanssa, joka aika ajoittain nostaa päätään, kuten nyt.
Olen saanut kamppailla näiden tuntemusten kanssa jo pienestä asti. Koulussa olin joko ylienerginen tai sitten mikään ei kiinnostanut. Niillä näytöillä olisin heti kättelyssä saanut ADHD-diagnoosin.
Sellaista on elämä.
Kokemukseni suomalaisesta terveydenhuollosta on ollut hyvin negatiivinen jo varhain. Se on varmastikin lähtöisin siitä, kun silmiäni sorkittiin ja leikattiin siinä määrin jo 1970- ja 1980-luvuilla, ettei niitä voi silmälääkäreiden mukaan leikata enää.
Ole mies.
Saan siis elää karsastukseni ja “laiskan silmäni” kanssa koko loppuikäni.
Ole mies.
Eikä siinä vielä kaikki, vaan kun ensimmäinen kokemukseni suomalaisesta sairaalasta joskus 3-4 -vuotiaana oli pakokauhu, missä minut sidottiin sairaalasänkyyn lepositeillä ja annettiin jotain rauhoittavia jonkun silmäleikkauksen jälkeen, niin se on tehokkaasti saanut pysymään mahdollisimman kaukana sairaaloista koko aikuisikäni.
Ole mies.
Missä olenkin onnistunut erinomaisesti.
Hyvä, olet mies.
Ensimmäisen kerran sain tietää, että minussa on jotain vialla oli jo joskus ennen ala-astetta, kun pari ikäistäni poikaa ottivat minut tarhassa silmätikukseen. Se johti siihen, että vietin suurimman osan tarhan välitunneista neljän seinän sisällä eteisessä, kun muut olivat pihalla leikkimässä. Tiedä sitten miksi.
Sellaista on elämä.
Seuraavan kerran sain tietää minussa olevan jotain vialla, kun menin ensimmäiselle luokalle ja meille jaettiin jonkinlaiset yleistodistukset. Muuten kaikki oli osaltani hyvin, mutta kun muut saivat todistukseensa rastin kohtaan ”tulee toimeen muiden kanssa”, oli minulla rasti kohdassa ”ei tule toimeen muiden kanssa”.
Tiedä sitten miksi. Mielestäni tulin muiden kanssa oikein hyvin toimeen, mutta opettajat olivat näemmä toista mieltä.
Toista mieltä siinä määrin, että ala-asteen neljännellä tai viidennellä luokalla sain luokanvalvojalta ukaasin, että mikäli käytökseni ei parane, lähettää hän minut tarkkailuluokalle.
Ole mies.
Vuosi oli tässä kohtaa 1984 tai 1985.
Se aiheutti osaltani sellaisen pakokauhun, että päätin sen johdosta olla hiljaa läpi koko kuudennen luokan. Se toi mukanaan sen, että sain palkinnoksi 50 markan stipendin, koska olin osoittanut niin suurta kehitystä luokassa.
Hyvä, olet mies.
Siinä kohtaa muistan ajatelleeni, että kylläpä nuo opettajat osaavatkin olla täysin järjettömiä pölvästejä. Tätäkö varten koulu on olemassa? Kasvattamassa meitä kuuliaiseen tunnollisuuteen, missä mitään ei saa kyseenalaistaa – eikä varsinkaan auktoriteetteja.
Yläasteella painekattila räjähti, kun en ollut saanut vuoteen purkaa energioitani. Silloin sain – yhtä opettajaa eli Helga Ehrnsténiä lukuun ottamatta – koko koulun opettajien vihat niskoilleni, koska uskalsin kyseenalaistaa heitä ja koko instituutiota.
Helgan tunneilla näin ei ollut, koska siellä sain purkaa energiani johonkin, mikä tuntui sujuvan minulta kuin tanssi – eli suomeksi kirjoittamiseen. Oman kostoni sain annettua näille ilkeille koulukiusaajaopettajille siinä kohtaa, kun piti valita koulun johtokuntaan oppilasehdokkaat.
Silloin yli puolet noin 150 oppilaan koulun oppilaista halusivat nähdä minut koulun johtokunnassa.
Se oli siinä mielessä hyvä pesti, että kun joka kokouksesta sai 180 markkaa verottomana, ansaitsin sen yhden lukuvuoden aikana reilut tuhat markkaa – ja ilmaiset teet – olemalla oma itseni.
Johtopäätös: ole kiltti, saat jonkun säälirahan, ole vittumainen, saat ainakin 20 kertaa enemmän.
Ole mies.
*****
Yläasteella tapahtui samalla myös todennäköisesti elämäni tärkein yksittäinen tapahtuma, mikä on vaikuttanut elämääni yhdessä ja erikseen enemmän kuin mikään muu.
Tällöin maistoin ensimmäistä kertaa alkoholia.
Muistan sen hetken kuin eilisen. Se avasi täysin uuden maailman, yhtäkkiä kaikkien mahdollisuuksien portit olivat sepposen selällään.
Se oli jotakin niin uskomattoman ja utopistisen kaunista ja ihanaa, ettei sitä voi verrata oikein mihinkään muuhun sitä ennen – eikä kenties sen jälkeenkään.
Kun oli tarpeeksi kauan saanut taapertaa maailmassa, missä on joutunut katselemaan omien vanhempiensa riitelyä sekä taistelemaan kusipäisten auktoriteettien epäoikeudenmukaisuutta vastaan, tarjosi alkoholi turvapaikan, pelastuksen ja pumpulin kaikkiin elämän inhottavuuksiin ja vastoinkäymisiin.
Nyt minulla oli yhtäkkiä pakopaikka, minne hakeutua ja päästä aina, kun elämä murjoi päähän. Ja sehän murjoi. Monellakin tapaa.
Ole mies.
Kun paria vuotta myöhemmin joskus 15-vuotiaana aloin kirjoittaa ensimmäisiin lehtiini Suomessa, kuten Rumbaan ja Suosikkiin, en ollut lainkaan varautunut siihen antipatiaan ja kateuteen, mitä se ikätovereissani saattoi aiheuttaa. Niitä sai sitten lukea Rumban lukijakirjeistä – ennen sosiaalista mediaa.
– Me oltiin vain kateellisia, kehtasi eräs sentään tunnustaa minulle vuosia myöhemmin.
En muista tarkalleen, milloin koin ensimmäisen masennus- ja depressiovaiheen elämässäni: ehkä se oli joskus 16-18 -ikävuoden paikkeilla. Sitä on hankala arvioida, koska silloin valuin ensi kertaa niin syviin synkkyyden syövereihin, että suljin ympäröivän maailmani noin puoleksi vuodeksi.
Silloin maailman ilkeys ja pahuus tuntui ensi kertaa niin ikävältä ja inhottavalta, että päätin vain sulkeutua henkisesti pois.
Tuolloin olin noin puolen vuoden ajan käytännössä elävä kuollut. En muista tuosta ajasta käytännössä mitään.
Siitä toivuttuani tein pyhän päätöksen, etten halua enää koskaan vajota samaan pimeyteen.
Toivossa on hyvä elää, sanotaan.
Valitettavasti minun ei ollut mahdollista pitää tuota lupausta.
Ole mies.
*****
Paljon olisi tähän aiheeseen vaikka mitä kirjoitettavaa. Valitettavasti alan olla tämän naputeltuani jo niin poikki, etten jaksa naputella enempää.
Kyyneleet vain valuvat silmistäni kun joudun toteamaan, miten tätä kirjoittaessani olen käytännössä 50-vuotias ihmisraunio ja elävä kuollut, joka ei ole päässyt näistä ajoista yhtään askelta elämässään eteenpäin.
Tai jos olenkin päässyt, niin nyt tuntuu oikeastaan ensimmäistä koko elämässäni siltä, että elämältäni on vedetty matto alta käytännössä joka suunnasta.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Jo yli vuoden kestäneen työttömyysjakson ja arviolta 200 haetun työpaikan jälkeen en selvästikään kelpaa enää suomalaisille työmarkkinoille.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Noin 50-70 liikakilollani en kelpaa enää myöskään parisuhteeseen tässä ulkonäkökeskeisen Instagram-tähtien kyllästämässä nykyajassa tai ole oman perheen arvoinen.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Enää en kelpaa myöskään ystäväksi suurimmalle osalle entisiä ystäviäni, koska en ole enää heille tarpeeksi hyödyllinen ja hyväksikäytettävä idiootti eli mediapersoona tai sitten he ovat päättäneet uskoa kaikkien somesotien fleimaukset ja leimaukset minusta.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Tai kun on tullut pahoinpidellyksi ja maalitetuksi ulkomaailmassa niin paljon, ettet oikeastaan enää halua tai uskalla lähteä ihmisten ilmoille kuin murto-osan siitä ajasta kuin ennen.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Ja kun kaiken vastoinkäymisten jälkeen saat raahattua itsesi lääkäriin, niin kunnon tutkimusten sijaan sinulle määrätään vain Buranaa tai sitten nappeja, jotka aiheuttavat vain lihomista entisestään, loputtoman vesiripulin mitä noloimmissa tilanteissa tai loputtoman väsymyksen, missä et jaksa nousta sängystä koko päivänä.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Ja kun yrität puhua näistä ongelmista lääkärille, viittaa hän vain kintaalla. Ota Buranaa. Ota Ketipinoria. Ota sitä, tätä tai tuota, mutta sitä ehdottamaasi et saa, koska se aiheuttaa addiktioita ja vieroitusoireita.
Ole mies.
Tämän uuvuttavan väsytystaistelun jälkeen olen tullut tulokseen, etten enää jaksa. Mitään. Yhtikäs mitään. Olen niin väsynyt tähän kaikkeen, että joka ilta viimeinen toiveeni on, että kunpa en enää heräisi tästä paskasta uuteen aamuun.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Mutta sieltä se tulee se uusi herätys silti jossain vaiheessa. Aina.
Taas jälleen uusi päivä loputonta ja sietämätöntä tyhjyyttä ja paskaa, jota voisi tietysti yrittää parantaa ja tehdä siedettävämmäksi edes tilkallisella alkoholia – ellei sekin olisi jo lakannut toimimasta toivotulla tavalla.
Ja kun jotain yrittää, niin surulliseksi räpiköinniksi sekin jää. Joksikin, mikä ei kelpaa enää tälle läpitunkevan täydellisyyden ympäröimälle muulle maailmalle muutoin kuin varoittavana esimerkkinä, josta ei enää haluta lukea muuta kuin sen kuolinilmoitus.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Eli toisin sanoen olen vihdoin päässyt lopputulokseen, missä ryven täysin yksin omassa mitättömyydessäni ja pimeydessäni ilman toivoa ulospääsystä – ennen kuin se tästä piinasta lopullisesti päästävä kuolo vihdoin koittaa.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Kun nyt vihdoin yritin ja sain jotain aikaiseksi oman verkkosivun – Rievun – saattamiseksi käyntiin, niin jo tämän parin viikon jälkeen huomaan, että energiatasoni ovat noin kymmenen prosenttia siitä, mitä niiden pitäisi olla tämän sivuston pyörittämiseksi.
Siksi minun on tässä vaiheessa todettava, että mikäli tässä sivustossa ei lähiaikoina tapahdu elämää ja liikehdintää johtuu se yksinomaan siitä, että en jaksa.
Se tässä eniten pelottaakin, että tämä olotila jää pysyväksi.
Haluan vain nukkua ikiuneen tästä pahasta maasta ja maailmasta.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Huomenna olen yrittämässä taas saada jotakin apua lääkäristä. Koska onnistumisprosenttini on tältäkin osin niin umpisurkea, en todellakaan odota tältäkään reissulta mitään. Ainakin on yritetty.
Sellaista on elämä.
Mutta miksi koko elämäni pitää olla tällaista, loputtomiin? Mitä niin pahaa olen teille tehnyt, että olen ansainnut kaiken tämän? Kertokaa se minulle! Oletteko te niin paljon parempia?
Ole mies.
Helvetti on olemassa ja minä tunnen sen nimellä Suomi – Finland.
Et ole mies, olet täysi nolla.
Mitä täällä pitää oikein tehdä saadakseen apua? Vai onko se apu vain tarjolla sellaisille, joilla on jotain arvoa ja annettavaa tälle maalle eikä niille, joiden ei olisi pitänyt koskaan syntyäkään?
*****
Jos ystävänne kärsii masennuksesta, älkää kääntäkö hänelle selkäänne, vaikka hän onkin tavallista ankeampaa ja masentavampaa seuraa. Toivottavasti te tai ystävänne saavat tarvitsemansa avun. Kaikki eivät valitettavasti saa, ikävä kyllä.
Ymmärtäkää myös heitä, jotka eivät enää jaksa taivaltaa tällä planeetalla. Se ei ole todennäköisesti teidän syynne, että he riistävät itseltään henkensä. He eivät yksinkertaisesti vain enää jaksa tätä loputonta henkistä kärsimystä, alakuloa ja taakkaa.
Voitte yrittää myös soittaa erilaisiin auttaviin puhelimiin, mutta varautukaa siihen, että joudutte jonottamaan kymmeniä minuutteja tai kuuntelemaan loputtomiin varattuna tuuttaavaa puhelinta. Näin toimii hyvinvointivaltio nimeltä Suomi – Finland vuonna 2024.
(Kuvituskuva Engin Akyurt Pixabaystä)
