The Hauntedin uusin albumi on bändin oman uran Slaughter Of The Soul, väittää Rievun Nalle Österman arvostelussaan.
Oli synkkä ja myrskyinen syysyö jokunen vuosi sitten käppäillessäni Helsingin Kampissa omissa ajatuksissani, kun vastaani asteli kaksi tummanpuhuvaa hahmoa – perkele, Cradle Of Filthin laulaja Dani Filth ja rumpali Adrian Erlandssonhan se siinä!
Yhtäkkiä suuntana ollutkin koti vaihtuikin varsin kosteaksi illaksi viereisessä Heavy Corner (nyk. Kraken) -juottolassa, missä suurin osa keskusteluistamme on jo vaipunut hämärän peittoon. Paitsi se, kun monessa sopassa marinoitunut Erlandsson muisteli marraskuussa 1995 julkaistun At The Gatesin Slaughter Of The Soul -läpimurtoalbumin syntyhistoriaa ja rumpuosuuksiaan.
Tuotannollisista syistä miehen komppipeltiin oli tiettyyn kohtaan piirretty tussilla pieni kehä, koska sieltä lähti paras soundi. Jos rumpuosuuksia taltioidessa kapula sitten sattui osumaan edes hieman ohi kyseisestä kehästä, se otto oli sitten siinä.
Samaa omistautumista kuulen The Hauntedin kymmenennellä studioalbumilla Songs Of Last Resort, jolla The Haunted palaa kehiin kahdeksan vuoden tauon jälkeen kovempana ja aggressiivisempana kuin koskaan. Songs Of Last Resort ei ole vain paluualbumi vaan manifestaatio siitä, miksi keski-ikäisissä ex-julkkismiehissä vara näyttää todellakin olevan parempi – ainakin rankemman metallimusiikin saralla.
The Haunted syntyi vuonna 1996 legendaarisen At The Gates -yhtyeen ensimmäisen hajoamisen jälkeen. Kun göteborgilaisen melodisen kalmametallin suurin ja kaunein lopetti toimintansa, kolme sen jäsentä – Erlandsson, Jonas Björler ja Anders Björler – päättivät jatkaa matkaa uudessa yhtyeessä yhdessä Patrik Jensenin ja Peter Dolvingin kanssa.
The Haunted aloitti toimintansa 27. heinäkuuta 1996, päivää sen jälkeen kun At The Gates oli virallisesti hajonnut. Toisin kuin At The Gates, The Haunted suuntasi thrash metallin ja groove metallin puolelle, luoden omanlaisensa hybridin, joka yhdisti ruotsalaisen melodisen death metallin amerikkalaiseen aggressiivisuuteen.
The Haunted saavutti kansainvälistä menestystä jo ensimmäisellä albumillaan vuonna 1998. Maineikas Terrorizer-lehti valitsi debyyttilevyn vuoden albumiksi, ja yhtye sai vuoden tulokkaan tunnustuksen useissa medioissa.
Toinen albumi The Haunted Made Me Do It (2000) oli melodisempi ja ”göteborgilaisempi” kuin edeltäjänsä, esitellen samalla uuden solistin, Marco Aron. Tämä ei menoa haitannut, sillä tällä heltisi vuoden parhaan albumin Grammy yhtyeen kotimaassa.
Vuonna 2003 julkaistu One Kill Wonder jatkoi menestystä, jolloin Alternative Press listasi The Haunted yhdeksi metallin 25 tärkeimmästä yhtyeestä. Vuosien mittaan yhtyeen voittokulkua ovat kuitenkin hidastaneet ja varjostaneet kokoonpano-ongelmat, joista näkyvimpiä ovat olleet Aron ja Dolvingin vuorottelun mikrofonin varressa.
Songs Of Last Resort tuo monellakin tapaa mieleen Slaughter Of The Soulin: sama omistautuneisuus, sama kiihko, samankaltaiset tykkibiisit, sama tylytys, sama ehdottomuus. Sinänsä ei ihme, sillä siellähän The Hauntedin juuret ovat. Uudella levyllä bändi on kuitenkin päivittänyt tuon tyylin, hengen ja vimman takaisin väkevämpänä kuin koskaan aiemmin.
Sattumaako – vai pelkästään bändin tribuutti tänä vuonna 30 vuotta täyttävälle metalliklassikolle?
Sinänsä hassua, että vuonna 2025 The Haunted kuulostaa enemmän At The Gatesilta läpimurtolevyllään kuin 2014 takaisin metallikentälle palannut emobändinsä. No, eihän se tietenkään väärin ole, päinvastoin.
Kokonaisuudessaan uusi levy on kalmametallisen thrashin juhlaa alusta loppuun, johon vaihtelua tuovat To Bleed Outin kaltaiset tunnelmapalat ja Hell Is Wasted On The Deadin hitikkyys. Ainoastaan levyn päättävä Letters Of Last Resort on vähän turhan junnaava levyn kliimaksiksi, mutta muuten levy on yhteensoittoa ja Jens Bogrenin miksausta myöten täyttä priimaa alusta loppuun.
Aron äkäiset ja kiukkua puhkuvat laulusuoritukset, Jensenin ja Ola Englundin riffittelyn ja kitaroiden vuoropuhelu sekä Erlandssonin maailmanluokan rumputyöskentely, joka ei jää piiruakaan jälkeen kaiken maailman Lombardojen, Huntingien ja Hoglanien töistä. Ja onhan siellä edelleen myös Jonas Björler edelleen basson varressa.
– En tiedä olenko koskaan muistanut kertoa sinulle tätä, mutta sinä olet yksi minun tärkeimmistä vaikuttajista ja yksi suurimmista syistä siihen, että ryhdyin koskaan rumpaliksi, todistin vekkulissa kekkulissa olevan Erlandssonin tunnustavan Entombedin toistaiseksi viimeisimmän keikan jälkeen Ruotsin Gefle Metal Festivalilla heinäkuussa 2022 Nicke Anderssonille backstagella, ojentaen tälle samalla Nintendon Game & Watch -elektroniikkapelin kiitoksena – kenties illan keikasta, komeasta urasta ja mieheltä saamistaan rumpuvaikutteista ylipäätään.
Ei sekään väärin ole.
Mene ja tiedä, tarttuiko kyseiseltä keikalta jotakin Anderssonin tähtipölyä Erlandssonin ylle vai haluanko vain romantisoida kahden ruotsalaisen rumpuvelhon – Göteborgin länsirannikon ja Tukholman itärannikon – taianomaista kohtaamista tai kirjoitella vain tätä ylimääräistä huuhaata tähän, koska minusta tuntuu siltä.
Ainakin Erlandsson on heittänyt väkevän haasteen Nickelle Entombedin seuraavaa albumia ajatellen, mitä bändi viimeisten tietojen mukaan työstää parhaillaan. Tee poika perässä! Songs Of Last Resort kuulostaakin bändiltä, joka päätti tehdä levyn, jota sen yhdenkään jäsenen ei tarvitse maailmanlopun alla tai kuolinvuoteellaan hävetä.
Siksi Songs Of Last Resort on klassikko jo syntyessään ja The Hauntedin uran paras albumi.
98 / 100
THE HAUNTED
Songs Of Last Resort
Century Media
