Luvattujen yllätysten sijaan Iron Maidenin Run For Your Lives -juhlakiertueen suurin shokki olikin tuttu ja turvallinen Maiden-setti, kirjoittaa Rievun Nalle Österman.
Faktat tiskiin: näin Iron Maidenin ensi kerran ikielävänä Helsingin Jäähallin lavalla 12. marraskuuta 1986 Somewhere On Tour -kiertueella, vain 13-vuotiaana. Tämän jälkeen niitä on tullut nähtyä kymmenkunta lisää erilaisissa olosuhteissa, aina vajaasta Kulttuuritalollisesta Blaze Bayleyn kanssa Bruce Dickinsonin loiston päiviin ja loppuunmyytyyn Helsingin Olympiastadioniin.
Kokemus on osoittanut, että se setti mikä kulloinkin soi milläkin kiertueella on hyvin pitkälle käsikirjoitettu ja kiveen hakattu alusta loppuun: mitään sen suurempia musiikillisia yllätyksiä ei ole luvassa sen jälkeen kun kiertueen ensimmäinen keikka on paketissa.
Nettiaikana tämä vielä korostuu, kun kiertueen avausillan veto on isoimpien artistien kohdalla useimmiten tiedossa kun areenan viimeiset asiakkaat astelevat uloskäynneistä ulos.
Kiertueen suurin kiinnostuksen kohde taitaa olla yhtyeen uuden kiertuerumpalin Simon Dawsonin tulikaste Maidenin rumpalina joulukuussa 2024 eläköityneen Nicko McBrainin 42 vuoden mittaisen palveluksen jälkeen. Ja hyvinhän herra leiviskänsä hoitaa, mutta se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Eipä Maidenin pääpomo Steve Harris mitään kovin kehnoja kavereita yhtyeensä rumpukioskin taakse varmasti päästäisikään.
Dawsonhan on takonut tahtia Harrisin British Lion -projektissa jo toistakymmentä vuotta, joten siltä osin kaveri ja hänen mielenlaatunsa on varmasti tullut vuosien saatossa hyvinkin tutuksi.
Onko sitten niin, että myös suurena West Hamin kannattajana ja jalkapallofanaatikkona tunnettu Harris on kasannut British Lionin puhtaaksi kasvattiseuraksi näitä aikoja silmällä pitäen, jos ja kun Maidenin miehistössä alkaa tapahtua muutoksia puhtaasti käytännön syistä.
Ehkä.
Kiertueen avauskeikan suurimmat mielenkiinnon kohteet olivat siis se, miltä Dawson kuulostaa Maidenin riveissä ja mitä biisejä bändi vetää. Dickinsonhan oli jo ennakkoon ehtinyt verrata Dawsonin soittoa Maidenin kolmella ensimmäisellä levyllä soittaneeseen Clive Burriin (1956–2013), joten jonkinlaisen hyväksynnän tämäkin pitkän linjan työn sankari on jo saanut.
Avauskeikan perusteella herra hoitaa leiviskänsä jo varsin mallikkaasti ja varmasti jatkossa vielä sujuvammin, kunhan lämpöä ja kilsoja tulee Maidenin riveissä vielä lisää.
Settilistan kanssa onkin toinen juttu.
Toki alku lupaa paljon hyvää, kun ohjelmistoon kaivetaan harvinaisuuksia, joita ei ole kuultu vuosikymmeniin, kuten Murders in the Rue Morgue (edellisen kerran 2005), Killers (1999), Phantom of the Opera (2014) ja Rime Of The Ancient Mariner (2009).
Tämän jälkeen palataankin perusasioihin – taas kerran.
Ne harvinaisuudet, jotka alussa lupasivat jotain todella erityistä, jäävät taka-alalle ja ohjelmisto solahtaa takaisin samaan turvalliseen ja kuluneeseen kaavaan, jossa Maiden on pysytellyt jo vuosia. Kun kyseessä on 50-vuotisjuhlakiertue, olisi odottanut muunkin setin puitteissa yhtälaista rohkeutta kuin keikan neljän ensimmäisen biisin aikana.
Esimerkiksi Rime Of The Ancient Mariner ja Seventh Son Of A Seventh Son samassa paketissa: molemmat toki hienoja eepoksia, mutta näistä kahdesta Rime vetää väkisinkin pidemmän korren.
Vaihtamalla Seventh Sonin kahteen lyhyempään perusrykäisyyn, kuten vaikkapa Tailgunneriin – tuohon No Prayer For The Dying -albumin menevään avausraitaan, joka kuultiin edellisen kerran Japanissa 1992 – tai Seventh Sonin upeaan päätösraitaan Only The Good Die Young, jota ei ole toistaiseksi kuultu livenä vielä kertaakaan, olisivat äänenpainot huomattavasti ekstaattisemmat.
Eihän No Prayer ole millään muotoa Maidenin parhaita albumeita, mutta olisihan sekin ansainnut edes hieman huomiota ja rakkautta varsinkin, kun levy äänitettiin oikein vimpan päälle Harrisin toiveesta ladossa tämän maillaan. Sen sijaan levy pyyhitään tyystin aikakirjoista.
Tylyä.
Alun riehakkuuden jälkeen saadaan taas kerran niitä kaikista tutuimpia ja turvallisimpia Maiden-hymnejä, jotka eivät haasta kuulijaa eikä yhtyettä itseäänkään. Mutta mitäpä sitä turhia settiä liikaa muokkaamaan, jos jo yli miljoona lippua on myyty, tuntuu Harris ajattelevan yhtyeen pitkäaikaisen managerin Rod Smallwoodin kanssa.
Kukapa tietää, ehkä he ovat oikeassa?
Ei pidä keikuttaa venettä turhaan ja purra ruokkivaa kättä, ehkä ainoastaan lupaus suurista yllätyksistä riittää? Toki yllätyksiä kuultiin, mutta kuultiinko riittävästi? Kun bändillä on näin omistautunut yleisö kuten Maidenilla ja olet luvannut jotain erityistä puolen vuosisadan kunniaksi, niin juuri tällöin pitäisi uskaltaa ottaa riskejä.
Tästä on kysymys.
Vaikka Maiden tunnetaan raskaan työn raatajana ja metallin kivijalkana, pysyy se ilmaisussaan fish and chips eli suomalaisittain nakit ja muusi -linjalla. Bändi tietää mikä toimii – ja pysyy siinä. Ihan kiva niille, jotka pitävät tutusta ja turvallisesta, mutta silloin olisi pitänyt ennemmin mainostaa tuttua ja turvallista Maidenia, ei niinkään yllätyksiä – eli kappaleita, joita Maiden ei ole urallaan soittanut livenä vielä kertaakaan.
Prodigal Son. Invaders. Gangland. Quest For Fire. Sun And Steel. Flash Of The Blade. The Duellists. Deja-Vu. The Prophecy. Only The Good Die Young.
Tästäkin on kysymys.
Sinänsä kiertue toimittaa sen, mitä lupaa. Klassikkokauden juhlaa suurella näyttämöllä, tarkalla suorituksella ja erittäin näyttävällä show’lla, antaen siten fanien rahoille kunnolla vastinetta. Simon Dawsonkin paikkaa ammattimiehen ottein McBrainin jättämää aukkoa, jonka soitto ei valitettavasti enää kulkenut entiseen malliin miehen tammikuussa 2023 saamansa aivohalvauksen jälkeen.
Mutta kiertue, joka lupasi suuria, pelaa lopulta varman päälle. Turvallisesti ja ennalta-arvattavasti. Olisihan se silti kiva, jos Maidenkin tarjoilisi jotain todellisia yllätyksiä edes joskus.
Kuten Metallica.
Iron Maiden esiintyy Eddie-maskotteineen ”Run For Your Lives” -kiertueellaan Helsingin Olympiastadionilla maanantaina 16.6.2025. Oheinen arvostelu on tehty alta löytyvän videon pohjalta.
Teksti: Nalle Österman, 29.5.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti) & ChatGPT/Dall-E 3 (toteutus)
