Rievun Iuca Drap pohtii esseessään nykysuomalaisen eksistentiaalista ahdinkoa henkisen ruuvipenkin kokonaisvaltaisessa puristuksessa.
Kenestä välität? Kenestä tulee sinun välittää? Kuka pitää sinusta? Rakkaudesta nyt puhumattakaan!
Itsekäs ihminen sopeutuu, se ryömii seurakunnan kerhosta koulujen läpi jäpittämään esihenkilötehtäviin. Siihen ei tarvita aivokapasiteettia, oikea-aikaisuutta, lahjoja tai empatiakykyä.
Kun ajatus kaikesta kohdistuu itseen, niin pärjää. Nietzsche jo ammoin tunnisti nämä mielenkappaleet, vaan olisipa vain nähnyt tulevaisuuden, missä superego on hattaralla pursutettua kuvamaailmaa – aina kidutuspornosta mummon laskiaispullaresepteihin – livenä.
Yliminä, ego, ja noiden kaikkien äpärälapset lyövät kättä yhteen uudella vuosituhannella. Politiikan kiistat ovat marginaalisia, ainoastaan false-flag -persut saavat somekansan hyppimään apinatarhassaan seinille.
Heitäppä hallitus banaani ja ollaan hiljaa. Demokratia – kuten minä sen olen nähnyt – on rikki. Vaan onko tuota koskaan ollutkaan?
Luokkayhteiskuntana me olemme olleet ja tulemme olemaan, emmekä muuta toivo. Ihanteet, kuten kommunismi tai anarkismi ovat kirosanoja, jopa pilkkaa.
Työväenluokkaan ei todellakaan haluta kuulua; pitää pöhistä!
Vaikka aura on vaihtunut näppikseen, niin työnteko itsessään ei ole muuttunut. Miettikääpä vaikka unianne. Onko niissä eilen kesken jääneet duunit ja röökipaikan Simon vittuilut vai onnelliset kesälaitumet ysärin pornotähti vierellänne?
Mitä siis pitäisi tehdä? Työn orjat sorron yöstä nouskaa ja uusiin kahleisiin?
Asia on niinkin yksinkertainen: me emme voi tälle mitään. Rimpuilu on hyödytöntä, mutta on se vain aivan saatanan hauskaa!
(Kuvituskuva Jensen Art Co Pixabaystä)
