Lovers Left Alivesta tutun Tomin pyyteetön ja ahkera työ särisevän ja rämisevän kitararockin eteen alkaa kantaa hedelmää, kun tämän promotoinnin myötä pääsemme nauttimaan Pepita Vannin kaltaisista helmistä pääkaupunkiseudun piskuisimmilla rokkiklubeilla. Onko Tomi Hyena uuden sukupolven Tomi Roudi?
Helsinkiläisen katurockpumpun Lovers Left Aliven laulaja-kitaristi Tomi Hyena on järjestänyt leppoisia rokkikeikkoja nouseville suomalaisille ja ulkomaalaisille kaimoilleen Bar Loosessa helmikuusta 2023 lähtien Hyena Go-Go -iltamien puitteissa.
Vaikkei Hyena Go-Go ole mitään valtavirtaviihdettä ainakaan vielä – ja tuskin tulee koskaan olemaan Suomen nykyiseen kulttuuri-ilmastoon viitaten – niin Hyeena-Tomin reipasta uurastusta särisevän ja rämisevän kitararockin eteen on pakko arvostaa.
Minä ainakin arvostan.
Sillä tavoin Hyenan säädöistä tulee jollain tapaa mieleen Tavastia-klubin alakerran Semifinalia kokonaiset 30 vuotta – 1993–2022 – luotsannut toinen Tomi eli Tomi ”Roudi” Hämäläinen – vielä toistaiseksi pienemmässä mittakaavassa tosin.
Keskiviikkona 6. huhtikuuta 2024 Bar Loosen alakertaan oli ilmaantunut arviolta 60–70 samanhenkistä arvostajaa katsastamaan, mitä Hyeena-Tomi oli tällä kertaa keksinyt päidemme menoksi.
Tai kuten hahmo itse illan kemuista tällä kertaa sanaili tapahtuman lehdistötiedotteessa esitellessään tämänkertaiset jytäorkesterit Clara Ferrans & The Dead Pet Companions, Pepita Vanni sekä Trio Grande & The Tex-Mex Restaurant, joiden jäsenet ovat yhdessä ja erikseen tuttuja myyn muassa sellaisista akteista kuin Hoodoo You Do With The Voodoo People, Faraway Shapes, Grandes Cojones, Refugees, Tuula Kailas, E. Sydänpuu & Mustat Maijat, Kuoliokuja 12600, Ruminaatio, Last Station Before Zone B sekä The Star Marcs Sound Explosion Band.
“Myyrmäen betonikellareissa, siellä Tex-Mex-raflan alapuolella, elää oma hämyisä sekakulttuurinsa. Kaikki huhtikuun bändit treenaa ja äänittää siellä väestönsuojissa; Hoodoo-papittarenakin omiensa keskuudessa tunnettu Clara Ferrans vetää kuolleine lemmikkiystävineen tyylillä, eleganssilla ja hypnotisoivasti ensimmäisen soolokeikkansa.
Katutason laudoitetun raflan mukaan nimetyt Tex Mex -ladsit, nuo psykoottiset tanssipunkkarit, nauttivat myös psykedeelisestä folk-popista, jossa on mukana hitunen persiljaa ja ripaus kuminaa. Uuden betonibrutalistisen post-punk/new wave -bändi Pepita Vannin meno taas näyttää omien sanojensa mukaan L’Amourderin ”Shit-Hotilta” ja kuulostaa, noh, lämpimältä paskolta. Цой жив!”
Ensimmäisenä lauteille noussut Trio Grande & The Tex-Mex Restaurant toi omassa sympaattisessa hölmöydessään mieleen kotikutoisemman, härmäläisemmän ja villapaitaisemman version Jane’s Addictionista ja Red Hot Chili Peppersista – olkoonkin, että bändin englantia välispiikeissään jutustellut solisti olikin sonnustautunut harmaaseen kävelypukuun.
Ehkä bändin kannattaa vielä toistaiseksi viettää vielä hieman enemmän aikaa treenikämpällä kuin peilin edessä tai isoisän vaatekaapilla, niin heistäkin voidaan kuulla muutenkin kuin ulkomusiikillisissa asioissa?
Ulkomusiikillista näyttävyyttä oli edellistäkin aktia enemmän tarjolla seuraavana esiintyneen Pepita Vannin habituksessa: niin paljon, että laulaja-kitaristi Eino Sydänpuu katsoi aiheelliseksi ottaa aiheen esille jo ennen yhtyeensä esiintymistä, koska oli katsonut itseään ennen keikkaa peiliin ja tullut ajatelleeksi, miten hänen Pulp Fiction -henkinen paitansa saattaa aiheuttaa negatiivisia mielleyhtymiä edellispäivänä Vantaan Viertolassa tapahtuneeseen koulusurmaan, mikä ei todellakaan ollut hänen tarkoituksensa.
Erittäin sympaattinen, arvostettava ja lämmin kannanotto edellispäivän tragediaan. En tiedä, olisiko kukaan katsoja tällaisia mielleyhtymiä välttämättä tehnyt, mutta sehän jo tietty riitti, että taiteilija Sydänpuu teki.
Ja koska taiteilija Sydänpuu on suuri taiteilija, josta tulemme vielä kuulemaan eri yhteyksissä vaikka miten mittavilla tavoilla – kenties lopulta jopa kyllästymiseen asti – kannattaa meidän jo nyt kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan.
Olkoonkin, että mies katsoi halusi tähdentää vielä sitä, ettei hän halua varsinaisesti puhua yhtyeensä kappaleiden välissä mitään vaan haluaa antaa musiikin puhua puolestaan.
Sitähän Pepita Vannin musiikki totta vie tekikin – mutta yhtä lailla vaikutuksen teki kvartetin kokonaisvaltainen performanssi, mikä toi monin tavoin mieleen Helsingin Lepakon post-punk -skeneistä jo kultaisella 1980-luvulla ponnistaneen legendaarisen The Nights Of Iguanan musiikilliset ja visuaaliset edesottamukset.
Pepita Vannilla on poikkeuksellisen terävä ja huoliteltu musikaalinen ja esteettinen tyylitaju, mikä näkyi ja kuului esimerkiksi siinä, miten yhtyeen kitarisit kehittelivät aistikkaita kudelmiaan eleettömästi, mutta yhtä tyylitajuisesti musisoineen rytmisektion ylle.
Katsohan, tällöinhän meillä on yhtä lailla musiikillinen konstruktio The Cultin goottiaikoja yhdistettynä AC/DC:n tappavan tehokkaaseen rytmiseen rypistykseen.
See what I did there, aloin puhua jostain tappamisesta karmivan tragedian alla, hyi hävytöntä!
Vaan eiväthän asiat muutu sillä, että niistä ei puhuta, päinvastoin. Ja kun puhumme tai kirjoitamme musiikista, käytämme monesti myös eläviä, moniulotteisia ja leikitteleviä kielikuvia, joiden tarkoitus on houkutella uusia kuulijoita suuren vaikutuksen tehneen taiteen pariin.
Se, että aiheesta joutuu vuonna 2024 vääntämään rautalangasta disclaimerinomaisesti aivottomille lahopäille on mielestäni yksinomaan surullista, mutta minkäs teet. Tällainen on nyt se maailma, missä tavalla tai toisella yritetään saada vaiennettua sellaisia ääniä, jotka eivät edusta tiettyjen aatesuuntauksien hyväksytysti standardisoituja mielipiteitä – niin vasemmalla kuin oikealla.
Pepita Vanni ratkaisi asian omistamalla kappaleitaan muun muassa Gazan, Palestiinan ja Ukrainan uhreille. Mutta se musiikillinen voima, mikä yhtyeestä jo nyt huokuu, teki valtavan vaikutuksen.
Ovat muuten piakkoin menossa studioon taltioimaan ep:tä, mistä on jo näillä näytöillä luvassa yksi suomalaisen rockvuoden 2024 Merkittävimpiä Tapauksia, mikäli saavat siirrettyä tehokkaan livetoimintansa studiossa äänitteelle asti.
Näyttävä Clara Ferrans on tietty tullut jo tutuksi psykedeelisen Hoodoo You Do With The Voodoo Peoplen solistina.
Uuden soolobändinsä kanssa Ferrans esitteli itsestään uusia puolia, mistä kaikista suurimman vaikutuksen tekivät kappaleet, missä espanjalaislähtöisen naisen laulutulkinnoilla on mahdollisimman paljon tilaa ympärillään – kuten vaikkapa yhtyeen versiossa Joan Baezin Diamonds And Rustista.
Tämä olisi se suunta, mitä odottaisin ja toivoisin kuulevani Ferransilta enemmänkin olkoonkin, että laulajatar näyttää nauttivan eniten olostaan lavalla silloin, kun pääsee rokkaamaan sydämensä kyllyydestä.
CLARA FERRANS & THE DEAD PET COMPANIONS, PEPITA VANNI, TRIO GRANDE & THE TEX-MEX RESTAURANT
5.4.2024 Bar Loose, Kamppi, Helsinki
