Rievun Nalle Österman pohtii modernin suvaitsevaisuuden paradoksia tuoreiden esimerkkien kautta, joihin sisältyy muun muassa Tuska-festivaali, Venäjä, feminismikritiikki ja mediasensuuri.
Sisällysluettelo:
8. marraskuuta 1942 on sunnuntai. Isäni on tuolloin 9-vuotias. Iso Roobertinkatu 1:ssä sijaitsevassa elokuvateatteri Tivolissa oli puolen päivän aikaan alkanut pyöriä Allan Dwainin 1939 ohjaama komediaelokuva Kolme väärää muskettisoturia.
Jatkosodan sunnuntaipäivän rauhan rikkoo ilmahälytys. Se annetaan kello 12.16. Helsingin ylle on päässyt keskellä päivää neuvostoliittolainen PE-2-pommikone, jossa on kaksi 250 kilon pommia.
Sotasensuuri pysyy tiukkana. Pommituksesta on seuraavana päivänä vain lyhyt uutinen Helsingin Sanomien etusivun alanurkassa. Levottomuutta kansalaisten keskuuteen ei saa aiheuttaa. Silminnäkijät levittävät kuitenkin kauhukertomuksia suusta suuhun.
Heitä sotasensuuri ei voi vaientaa.
Kolme päivää myöhemmin ilmasuojelukeskus antaa sanomalehdille pommituksen uhrien nimiluettelon – noin 120 haavoittunutta ja 51 kuollutta. Menehtyneiden lasten ja nuorten suuri määrä saa lukijat hiljaisiksi: Terttu 15 v; Pentti 9 v; Bror 12 v; Kaarina 11 v; Soile 8 v; Lauri 11 v; Veikko 11 v; Eino 17 v; Ahti 12 v; Helvi 16 v.
Myös isäni piti olla tuossa elokuvateatterissa tuolloin, mutta hän oli tavoilleen uskollisena myöhässä. Kirjoittaisinko minä siinä tapauksessa tätä tekstiä, mikäli hän olisi ehtinyt ajoissa tuohon näytökseen?
Sitä emme saa koskaan tietää.
Sotiemme veteraanien perintö
Tätä kirjoittaessani olen ehtinyt vaeltaa tällä pallolla jo 52 vuoden ajan. Siihen aikaan mahtuu paljon erilaisia ihmeitä ja tapahtumia, niin hyviä kuin huonojakin. Silti tämä maailma ei ole koskaan tuntunut yhtä vieraalta, tuntemattomalta, ailahtelevammalta, pelottavammalta ja synkältä kuin nyt.
Uutiset ympäri maailman ovat huolestuttavia: sotaa, nälänhätää, ympäristökatastrofeja, ilmastonmuutosta, pandemioita, maailmanpoliittisia mullistuksia, valeuutisia, verkkohuijauksia, mustamaalausta, sotapropagandaa, kolmatta maailmansotaa, ydinsodan uhkaa…
Yritä kaiken tämän keskellä elää mahdollisimman mukavaa, huoletonta ja turvallista elämää.
Helmikuussa 2025 helsinkiläinen Tuska-festivaali ilmoittaa buukanneensa tulevan kesän Tuskaan venäläisen Slaughter To Prevail -yhtyeen esiintymään, jonka solisti Alex Terrible (oik. Aleksandr Šikolai) esiintyy säännöllisesti Venäjän lipun kanssa ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.
Missä kulkee hyväksymisen raja?
Jos Suomea ja suomalaisia on ammuttu ja pommitettu itsenäisen historiamme aikana neuvostoliittolaisten toimesta niin, että suomalaisiakin on kaatunut kymmeniä tuhansia läpi koko maan, niin onko moraalisesti miten viisasta buukata kesken Venäjä-pakotteiden tällainen artisti Suomeen esiintymään samalla kuin Venäjä murjoo Ukrainaa maan tasalle jo neljättä vuotta?
Tämänkö eteen sotiemme veteraanit taistelivat, jotta suomalainen yritys voi buukata tuottojensa maksimoimiseksi suositun venäläisyhtyeen päälavalleen esiintymään tämän kesän ainoalle Euroopan keikalleen?
Vai pitääkö tämäkin vain hyväksyä inkluusion nimissä, koska muuten olet ilonpilaaja?
Rajatonta suvaitsevaisuuttako?
Slaughter To Prevailin esiintyminen Tuskassa paljastaa eräällä tavalla koko suvaitsevaisuuskeskustelun ydinongelman ja paradoksin, ristiriidan.
Jos vastustat Venäjän lippua Tuskassa, olet suvaitsematon. Jos taas hyväksyt sen, olet mukana normalisoimassa aggressioita. Täten koko järjestelmä on rakennettu niin, että arvostelu muuttuu automaattisesti moraaliseksi epäonnistumiseksi.
Tosiasiassa suvaitsevaisuus on muuttunut koulukiusaajien poliittiseksi aseeksi, joka toimii vain yhteen suuntaan. Ja aivan kuten koulukiusaamisessakin, eivät uhrit saa vaatia oikeutta ja suvaitsevaisuutta itselleen. Näin koulukiusatut saavat jatkaa koulussa kun taas kiusattu joutuu vaihtamaan ympäristöään.
Ilonpilaaja-leima on vallankäytön työkalu. Se tekee kriitikistä ongelman sen sijaan, että käsiteltäisiin itse asiaa, ollen siten klassinen deflektio, silmänkääntötemppu.
Suvaitsevaisuuden alkuperäinen idea oli suojella heikkoja vainolta. Tänään sillä suojellaan vahvoja kritiikiltä. Älä siis kysy, miksi Venäjän lippu liehuu Suomessa vaan kysy, miksi sinua häiritsee diversiteetti.
Siispä voidaanko jo puhua toksisesta suvaitsevaisuudesta?
Feministi ja diktaattori samalla asialla
Kun perussuomalainen poliitikko sanoo, että sananvapaus on tukahdutettu ja mitään ei saa enää sanoa, rientävät muut poliitikot sanomaan, että saittehan te nytkin sanoa sanottavanne ja miten sananvapauteen liittyy myös sananvastuu.
Toisaalta olemme taas nykyisessä suvaitsevaisuuskeskustelussa singahtaneet todellisuuteen, missä mitään ei saisi enää arvostella, koska silloin olet ilkeä ja paha ihminen.
Niinpä Yhdysvaltojen tuore presidentti Donald Trump ja tanskalainen poplaulajatar Saint Clara päätyvät yhtäkkiä edustamaan saman kolikon eri puolia, koska kummankin mielestä kritiikeistä tulee niin “huono fiilis”.
Saint Clara syytti huhtikuussa 2025 mieskriitikoita ”incel-fiiliksistä” ja vaati, ettei ”Gaffan tai Soundvenen pitäisi päättää, oliko esitykseni hyvä vai huono. Sen päättää yleisöni.”
Enää mieskriitikko ei voi vain olla eri mieltä, vaan hänen täytyy olla sairas, naisvihaaja tai muuten vain epänormaali. Ja kun argumentit loppuvat, vedotaan syrjintään.
Samasta asiasta oli kyse myös Helsingin kaupungin tuoreesta syrjintätapauksesta, missä kertaalleen jo sovittu Notkean Rotan keikka Kontulaan peruttiin kaupungin ohjausryhmän toimesta perustelulla, ”te edustatte keski-ikäisiä miehiä, jotka ootte joskus ollut julkkiksia.”
Itseni kaltaisen keski-ikäisen valkoisen suomalaisen miestoimittajan silmissä kyse ei vaikuta olevan muusta kuin feministisestä miesvihasta, missä sukupuoli määrittää argumentin arvon eikä sisältö.
Näin päädymme lopulta orwellilaisen itsesensuurin kierteeseen, missä arvostelu on vihapuhetta ja kiusaamista, analyysi on kyseenalaistamista sekä negatiivisuutta ja missä totuus uhrataan harmonian alttarilla, jotta kenellekään ei tulisi ikävä olo.
Paitsi sille, joka on vaiennettu.
Hyvän fiiliksen kulttuuri
Klassinen feminismi taisteli sen puolesta, että naiset voivat kestää saman kritiikin kuin miehetkin. Saint Clarankin edustama moderni populaarifeminismi vaikuttaa väittävän, että naiset ovat liian hauraita arvostelulle. Paradoksaalisesti tämä on naisia alistavaa sillä se olettaa, että naiset eivät kestä samaa intellektuaalista haastetta kuin miehet.
Tämä ei ole feminismiä vaan identiteettipolitiikkaa – ja missä Saint Clara edustaa yhtäkkiä samaa toimintakulttuuria kuin Trump, Putin ja muut diktaattorit, jotka haluavat tukahduttaa kriittiset äänet ja moniäänisen yhteiskunnan kokonaan.
Sensuurin anatomia onkin sama riippumatta ideologiasta ja sen mekanismi identtinen: leimataan kritiikki, henkilöidään ongelma, luodaan moraalinen pakko ja lopulta vaaditaan hiljaisuutta sekä yksimielisyyttä.
Trumpismin ja putinismin maailmassa kaikki ei-toivottu journalismi on valeuutisia, “fake news” ja kriittiset toimittajat ovat ”kansan vihollisia”. Saint Claran kaltaisten uusprogressiivisten suvaitsevaisten, “suvakkien” keskuudessa kaikki ei-toivottu arvostelu on vihapuhetta ja kriittiset toimittajat ovat ”suvaitsemattomia”, ”inceleitä” tai ”rasisteja”.
Toisin sanoen vain samaa tavaraa eri paketissa.
Kulttuuritoimittajien kohdalla leimatuksi tulemisen pelko johtaa itsesensuurin kierteeseen, missä toimittajat pelkäävät negatiivista leimaa sekä lokakampanjoita ja missä mediat hakevat turvallisia sekä kiistattomia aiheita. Tämän seurauksena kriittinen journalismi kuihtuu hiljalleen pois, jättäen jälkeensä vain PR-materiaalia ja hyvesignalointia.
Paradoksaalisesti ”hyvän fiiliksen kulttuuri” tuottaa lopulta pahimmat mahdolliset fiilikset, kun todellisuus iskee takaisin.
Riippumattoman median välttämättömyys
Slaughter To Prevailin Tuskan esiintymisen alla toistettiin monesta suunnasta mantraa, missä musiikki ja politiikka on pidettävä erillään – vaikka samaan aikaan venäläinen artisti heiluttaa lavalla Venäjän lippua ja julistaa ylpeyttä venäläisyydestään.
Tämähän vain toistaa sitä samaa kaavaa, missä urheilu ja politiikka olisi pidettävä erillään silloinkin, kun tapahtumanäyttämönä toimii ihmisoikeuksista viis veisaava maa.
Raha puhuu. Viestin sisällöllä ei ole tällöin enää väliä vaan ainoastaan sillä, kuka viestin tuo. Näin luodaan klassiset kaksoissidokset, mitä kritisoidessasi sekoitat politiikan ja musiikin, mutta jos et, hyväksyt sen poliittisen viestin.
Näin on onnistuttu luomaan täydellinen paradoksi, missä artisti saa olla poliittinen, mutta yleisö ei saa reagoida politiikkaan poliittisesti.
Toisin sanoen olemme systemaattisen ja rakenteellisen ongelman ytimessä, missä valtamedia sensuroi itsensä ennakolta varmuuden vuoksi, sosiaalisen median algoritmit vaimentavat ja hiljentävät moniäänisyyden, työpaikat rankaisevat “väärästä” puheesta ja missä yksilöä puolustavat ammattiliitotkin yritetään kurjistaa hengiltä.
Mistä ja missä voi siis enää puhua ja kirjoittaa, jos tätä ristiriitaa arvostellessasi tulee itsekin boikotoiduksi? Onko mikään enää pyhää, jos kaikelle keksitään oikeutus?
Nykytodellisuudessa – missä moraaliset periaatteet taipuvat taloudellisten etujen mukaan – suvaitsevaisuudesta on tullut vallankäytön väline, missä kriittinen journalismi kuolee hyvien fiiliksten alttarilla ja historiankin traumat voidaan unohtaa ”inkluusion” nimissä.
Ehkä tie helvettiin on todellakin kivetty hyvillä aikomuksilla, mutta se ei tarkoita, ettei sitä saisi tai pitäisi tarkastella. Päinvastoin: se tekee kritiikistä entistä välttämättömämpää.
Tästä syystä minun oli lopulta pakko perustaa Riepu. Ei vapaasta tahdosta vaan välttämättömyydestä.
Yksiäänisyyttä vastaan
Itselleni Riepu edustaa viimeisiä paikkoja, joissa voin vielä sanoa ääneen asioita, mitä monet ajattelevat mutta eivät uskalla enää sanoa.
Toki Riepuakin on ehditty jo syyttää venäjämielisyydestä siksi, että olen julkaissut sivustolla myös Jauri Varvikon kaltaisen pitkän linjan Venäjä-asiantuntijan kirjoituksia, jotka eivät ole istuneet Suomen kaltaisen maan nykyiseen yksiääniseen medialinjaan.
Tämähän alkaa jo muistuttaa reilun 80 vuoden takaista sota-ajan mediasensuuria, eikö?
Mutta Riepu ei ole eikä aio olla media, jonka tarkoitus on lokeroitua tiettyyn aatteeseen vaan tarjota moniäänisyyttä ja sellaisiakin näkökulmia, jotka eivät näinä vaikeina aikoina pääse valtamediassa esille, koska niiden on jossakin yksipuolisesti päätetty olevan ”vääriä”.
Siinä suhteessa minä ja Slaughter To Prevailin Tuskaan buukannut promoottori Jouni Markkanen olemme yhtäkkiä samalla asialla, koska emme kumpikaan halua alistua ulkopuolelta tulevaan yksipuoliseen ja yksiääniseen sensuuriin sekä ohjaukseen.
Ehkä Slaughter To Prevailin kaltaisia yhtyeitä tarvitaankin siksi, että niiden avulla ja niiden kautta voimme yrittää käsitellä myös kivuliaampia aiheita ja niiden aiheuttamaa tuskaa, rohkeasti ja rakentavasti.
(Kai nyt kaikki varmasti panivat merkille tuon harvinaisen nokkelan aasinsillan ja viittauksen edellisessä lauseessa?)
Tai kuten espanjalainen esseisti ja runoilija George Santayana (1863–1952) totesi 1905 julkaistussa teoksessaan The Life Of Reason:
”Ne, jotka eivät muista menneisyyttä, ovat tuomittuja toistamaan sitä.”
Siksi tähän loppuun sopinee erinomaisesti se, mitä sosiaaliseen mediaan nimimerkillä “terapeuttiville” kirjoittava kansanedustaja Ville Merinen (sdp) päivitti Instagramiin eilen, sunnuntaina 30. kesäkuuta 2025:
“Miksi ei voisi olla laajasti mielipiteitä? Jotenki alkanut rassaamaan somessa sellainen outo vaatimus siitä, että kaikki pitää osata sanoittaa tietyllä tavalla. Muuten olet täysin vääränlainen ihminen.
“Myös mielipiteissä pitää olla ns. oikeaoppinen tai sit oot täysin väärässä ja vääränlainen. Tosiasiassa ihmiset janan koko skaalalla eikä vain ääripäissä. Nykyään miettii kolme kertaa ottaako edes kantaa, kun yksi väärin kirjoitettu sana voi pilata kaiken. (Käytit esim. sanaa tasa-arvo, vaikka somessa hyväksyttävä sana on yhdenvertainen).”
“Myös sellainen outo vaatimus, että postatessasi nyt pitää ottaa huomioon menneisyys ja tulevaisuus. Ihan niinkuin ihminen ei voisi elää hetkessä ja mielipide muuttua vuosikymmenten aikana. Ps. oon kokeillut eduskunta-aikana jo kaikenlaista viestintää. Hyökkäys ja toisten kritisointi toimii ja on äärimmäisen helppoa. Mutta keskusteluyhteyden löytäminen on haastavaa ja mielekkäämpää.”
Mikäli haluat olla mukana Rievun missiossa edistämässä moniäänisempää yhteiskunnallista kulttuurikeskustelua, lähetä sähköpostia osoitteeseen info@riepu.fi.
