Helsingin seudun liikennelaitoksen HSL:n lippuhinnoittelun kokonaisstrategia on pidemmän päälle kestämätön, kirjoittaa Rievun Nalle Österman.
Sisällysluettelo:
I. Inkluusiotako?
Helsingin Sanomat kertoi eilen tiistaina 19. elokuuta 2025, miten aikuisen halvin kertalippu Helsingin Seudun Liikennelaitoksen HSL:n ylläpitämässä paikallisessa joukkoliikenteessä on voinut parin vuoden päästä nousta jo 3,85 euroon nykyisestä 3,20 eurosta.
Suunta on kestämätön. Samalla kun joukkoliikenne kaupungin ydinkeskustassa ja sen liepeillä näivettyy ja heikentyy jatkuvien katutyöurakoiden, remonttien, peruskorjausten ja yllättävien korjausrupeamien puitteissa, pitäisi epävarmemmasta joukkoliikenteestä maksaa alati enemmän. Miksi ihmeessä?
Kyse ei ole kuitenkaan pelkästä hinnoittelusta vaan siitä, kenelle Helsinki kuuluu ja kenen liikkuminen on kaupungin todellisten arvojen mukaista.
HSL:n hinnankorotussuunnitelmat paljastavat umpikujaan ajautuneen järjestelmän. Kun AB-kuukausilippu uhkaa nousta lähes 90 euroon vajaan kolmen vuoden sisällä, ei voida enää puhua kohtuullisesta hinnoittelusta vaan systemaattisesta syrjinnästä, joka sulkee yhä suuremman osan kaupunkilaisista pois julkisesta tilasta.
Vaikka Helsingin kaupunki tykkää puhua yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista inkluusiosta, tasavertaisuudesta ja syrjimättömyydestä, on todellisuus 2020-luvun jälkimmäisellä puoliskolla jotain täysin muuta – kuten kaupungin törkeä syrjintätapaus rap-kollektiivi Notkean Rotan jäsentä kohtaan taannoin todisti.
Helsingin kaupungin inkluusion perusajatus ja lähtökohta on kaunis ja kannatettava, sillä siinä kaikilla kaupungin asukkailla – myös erityistä tukea tarvitsevilla – on oikeus osallistua ja kuulua kaupungin yhteisöihin ja palveluihin tasavertaisesti.
Inkluusion pyrkimyksenä on mahdollistaa kaikille osallistuminen kaupungin tarjoamiin palveluihin omien kykyjensä sekä tarpeidensa mukaisesti ja siihen kuuluu olennaisesti tarvittavan tuen sekä esteettömyyden takaaminen.
Millaista inkluusiota ja esteettömyyttä edustaa tällöin joukkoliikenne, missä jokainen korotuskierros tekee julkisen liikenteen rehellisestä käytöstä alati ilkeämpää pienituloisille – eli joukkoliikenteen pääasiallisille käyttäjille?
Helsingin kaupunki, te reputitte.
II. Moraalitonta hinnoittelua
Joukkoliikenteen nykyinen rahoitusmalli perustuu ilmeisen kestämättömään oletukseen, missä liikkuminen kaupungissa on luksusta, josta tulee maksaa. Tässä suhteessa touhu edustaa nykyhallituksen johdonmukaista linjaa: kurita köyhiä, palkitse pohatat.
Minne on pääkaupunkiseudun liikennekeskustelusta kadonneet esimerkiksi vielä joitakin vuosia sitten säännöllisesti puheenaiheina olleet tietullit, joista esimerkiksi Tukholmasta ja Lontoosta on yksinomaan hyviä kokemuksia yksityisautoilun hillitsemiseksi ydinkeskustassa?
Kansalaistottelemattomuuteen joukkoliikenteessä kannustava ruotsalainen Planka.nu-liike onkin kiteyttänyt asian osuvasti: tänä päivänä miljonääri ja työtön maksavat saman hinnan joukkoliikenteestä.
Näin takaperoinen verotus on käsittämätöntä aikakaudella, jolloin Helsinki mielellään esittäytyy tasa-arvoisena ja kaikille avoimena maailmankaupunkina – tosin tässä kohtaa täytynee todeta, että se on täysin nykyisen oikeistohallituksen linjan mukainen.
Nykyolosuhteissa inkluusio ja saavutettavuus paljastuvat tyhjäksi sanahelinäksi, kun samaan aikaan tyrehdytetään toisten mahdollisuuksia osallistua kaupunkielämään.
Esimerkiksi Tallinnassa, Montpellierissä ja Luxemburgissa on jo ymmärretty, että liikkuminen ei ole etuoikeus vaan perusoikeus, jonka toteutuminen määrittää yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta tasavertaisuutta.
Eli sitä inkluusiota, saavutettavuutta, osallistamista ja esteettömyyttä.
Helsingin poliitikkojen puheissa toistuu mantra siitä, kuinka joukkoliikenteen käyttöä pitäisi lisätä ilmasto- ja ruuhkasyiden vuoksi, vaikka samaan aikaan hinnoittelupolitiikka vie täysin päinvastaiseen suuntaan.
Helsingin kaupungin sanojen ja tekojen ristiriita näyttäytyy tässä suhteessa yhtä räikeänä kuin narsistien puheissa.
III. Tallinnan opetukset ja HSL:n sokeus
Tallinnan malli tarjoaa konkreettisen vaihtoehdon. Kun Viro teki joukkoliikenteestä maksutonta kaupungin asukkaille vuonna 2013, tulokset olivat yksiselitteiset: kaupunki sai 35 000 uutta veronmaksajaa ja tuotti puhdasta voittoa 20 miljoonaa euroa vuosittain.
Allan Alakülan, Tallinnan ilmaisen joukkoliikenteen pääkehittäjän, havainnot ovat valaisevia:
– Busseissa ja raitiovaunuissa on entistä siistimpää ja turvallisempaa.
Maksuttomuus ei tuonut pelättyjä ongelmia vaan paransi palvelun laatua, kun resursseja vapautui varsinaisen liikenteen pyörittämiseen ja kehittämiseen valvonnan ja kontrollin sijaan.
HSL:n entisen toimitusjohtajan Suvi Rihtniemen vastaväite siitä, että ilmaisuus nostaisi kunnallisveroa 1-2 prosenttiyksikköä, paljasti Helsingin järjestelmän todellisen luonteen.
Nykyisellään joukkoliikenteen rahoitus on epäoikeudenmukaista tulonsiirtoa pienituloisilta suurituloisille. Rihtniemen argumentti on kuin sanoisi, että maksullinen peruskoulu olisi oikeudenmukaisempaa kuin verorahoitteinen, koska ”kaikki maksaisivat saman verran”.
Aivan kuten nykyisen oikeistohallituksen arvonlisäverokorotuksessa 24:sta 25,5 prosenttiin.
Erityisen ongelmallista HSL:n lähestymistavassa on se, että se sivuuttaa täysin sen, mitä maksuttomuus voisi merkitä kaupungin sosiaaliselle koheesiolle eli kaupunkilaisten yhteenkuuluvuudelle.
Kun liikkuminen ei enää olisi kiinni lompakon paksuudesta, avaisi se mahdollisuuksia, joita nyt ei edes osata kuvitella. Nuoret voisivat hakeutua harrastuksiin kauempaa, työttömät pääsisivät helpommin työhaastatteluihin ja vanhukset pysyisivät paremmin yhteydessä yhteiskuntaan.
IV. Demokratiaa halveksuva politiikka
HSL:n byrokraatit puhuvat mielellään tehokkuudesta, mutta vaikenevat siitä, kuinka paljon rahaa kuluu pelkästään lippujärjestelmän ylläpitoon. Matkalippujen tarkastukset, lippuautomaatit, tarkastajat, sakot, oikeusjutut…
Nyt valvontakoneisto nielee miljoonia, jotka voitaisiin käyttää yksinomaan joukkoliikenteen parantamiseen ja kehittämiseen.
Nykyinen järjestelmä on myös inhimillisesti kylmä ja tehoton. Se luo tarpeettomia konflikteja tarkastajien ja matkustajien välille sekä aiheuttaa välillisesti stressiä ja pelkoa niille, joilla ei ole varaa lippuun sekä myös tarkastajille, jos joku satunnainen matkailija menettää tarkastuksessa malttinsa – tehden matkanteosta epämiellyttävää niin matkustajille kuin sen työntekijöillekin.
Yksinkertaistettuna: nykyinen järjestelmä on demokratian vastainen. Se antaa sananvallan niille, joilla on varaa maksaa ja sulkee pois ne, joilla ei ole. Tämä ei ole vain symbolista vaan konkreettista: kuka pääsee harrastuksiin tai raittiusseuran kokouksiin? Kuka voi osallistua kulttuuritapahtumiin? Kuka voi tavata ystäviä eri puolilla kaupunkia?
Onko tämä todellakin se tapa, miten Helsingin kaupunki haluaa estää syrjäytymistä?
Hesarin eilen paljastama vihreiden ja demareiden välinen kiista kaupunkiympäristölautakunnassa paljastaa poliittisen kentän hämmennyksen ja mielikuvituksen köyhyyden. Kun edes ”vasemmistopuolueet” eivät uskalla vaatia ilmaista joukkoliikennettä, kyse on ideologisesta halvaantumisesta.
On helpompi kiistellä siitä, nostetaanko hintoja hitaasti vai nopeasti kuin kyseenalaistaa koko hinnoittelufilosofia.
Apulaispormestari Johanna Laisaaren (sdp) epäselvä kannanotto asiaan kertoo paljon Helsingin nykyisen kunnallispolitiikan luonteesta. Sen sijaan, että otettaisiin selvä kanta epäoikeudenmukaisuutta vastaan, kiemurrellaan teknisillä yksityiskohdilla ja budjettinäkökohdilla.
Tämä on politiikkaa, joka on menettänyt ytimensä, visionsa ja järkensä.
Ruotsalainen Planka.nu-liike on osoittanut, että järjestäytynyt kansalaistottelemattomuus voi olla sekä tehokasta että moraalista.
Planka.nu:n ”p-kassa” – josta maksetaan tarkastajien kynsiin joutuneiden matkustajien tarkastusmaksut – on osoitus siitä, miten kansalaiset voivat solidaarisesti vastustaa epäoikeudenmukaista politiikkaa ja samalla kyseenalaistaa nykypolitiikan tehottoman järjettömyyden.
V. Kansalaistottelemattomuuden oikeutus
HSL:n hinnoittelupolitiikka ei ole pelkkää hallintovirkamiesten byrokraattista mielivaltaa vaan aktiivista yhteiskuntapolitiikkaa joka määrittää pääkaupunkiseudun todelliset arvot.
Kun järjestelmä muuttuu epäoikeudenmukaiseksi näin räikeästi, tulee kansalaistottelemattomuudesta paitsi oikeutettu myös välttämätön vastarinnan muoto.
Eikä tämä ole pelkkää ideologista haihattelua. Sillä kun yhä useampi kaupunkilainen joutuu valitsemaan ruoan ja bussilipun välillä, opiskelijat eivät pääse luennoille liian kalliiden matkalippujen vuoksi ja eläkeläiset eristäytyvät koteihinsa, järjestelmä on menettänyt legitimiteettinsä.
Helsingin kontekstissa tilanne on erityisen ristiriitainen kun kaupunki – joka ylpeilee inkluusiollaan, kansainvälisyydellään ja edistyksellisyydellään – noudattaa joukkoliikenteen suhteen politiikkaa, joka kuuluu menneisyyteen.
Kun muualla Euroopassa siirrytään kohti ilmaista tai merkittävästi subventoitua joukkoliikennettä, näivettyy Helsinkikin muun maan tavoin yhä tukevammin takapajulaksi Petteri Orpon (kok), Riikka Purran (ps) ja kumppaneiden johdolla.
VI. Vaihtoehtoja on olemassa – jos halutaan
Helsinki voisi olla edelläkävijä ilmaisen joukkoliikenteen saralla Pohjoismaissa. Kaupungin talous on terve, veropohjaa on laajentamiseen ja kaupungista löytyy teknistä osaamista yllin kyllin.
Työnantajaveron, progressiivisen veromallin tai niiden yhdistelmän avulla kustannukset voitaisiin jakaa oikeudenmukaisesti niin, että suurituloiset maksaisivat enemmän ja pienituloiset vähemmän kuin nykyään.
Sen sijaan, että tuhlaamme miljoonia valvontamekanismeihin, voisi pääkaupunki investoida siihen, mikä tekee kaupungista elävän – eli helppoon ja vaivattomaan liikkumiseen. Unohtamatta miten jokaisen maan pääkaupunki on yleensä näyteikkuna myös muiden maiden turisteille – niin hyvässä kuin pahassa.
Ilmainen joukkoliikenne ei ole utopia vaan yhteiskunnallinen investointi, joka maksaa itsensä takaisin monin tavoin.
Se vähentää ruuhkia, parantaa ilmanlaatua, lisää kauppojen asiakkaita, tekee kulttuuri- ja urheilutapahtumista helpommin saavutettavia sekä vähentää yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Vaikka nämä hyödyt eivät näy HSL:n kirjanpidossa, ovat ne silti todellisia ja mitattavia.
On älyllisesti köyhää argumentoida, että ilmaista joukkoliikennettä ei arvostettaisi. Harva väittää, että maksuttomat kirjastot, koulut tai terveydenhuolto olisivat vähemmän arvostettuja kuin maksulliset vaihtoehdot – ennen kuin oikeistohallitus pääsi niitä kehittämään (lue: tuhoamaan).
Vai onko tässäkin kyse samasta nyky-Suomen kehityskaaresta, missä yhteiset yhteiskunnalliset palvelut – kuten tässä tapauksessa pääkaupunkiseudun joukkoliikenne – tehdään niin kalliiksi ja kannattamattomaksi sen tavallisille käyttäjille, että sekin voidaan lopulta ajaa alas ja kaupallistaa yksityisille toimijoille ”kehityksen” nimissä?
Päinvastoin: julkisten palveluiden yleinen saatavuus ja saavutettavuus ovat terveen sivistysyhteiskunnan kivijalka.
VII. Tulevaisuuden valinta
Kun julkisen liikenteen kertalippu lähenee neljää euroa, kyseessä on poliittisesti tehty päätös, joka kertoo pääkaupungin todellisista arvoista. Päätös, joka kertoo, että tämä kaupunki kuuluu niille, joilla on varaa maksaa ja jota muut saavat katsoa sivusta tai kävellä – tai muuttaa muualle.
Inkluusiotako?
Mutta kuten historia osoittaa, epäoikeudenmukaiset järjestelmät eivät ole ikuisia. Muutos alkaa siitä, että riittävän moni ymmärtää tilanteen kestämättömyyden ja alkaa toimia sitä vastaan.
Ensin yksilöllisesti – jättämällä maksamatta tai järjestäytymällä yhteisiin boikotteihin. Tämän jälkeen poliittisesti, kun päättäjät vihdoin ymmärtävät, miten nykyinen tie johtaa umpikujaan.
Vai haluaako Helsingin kaupunki luoda raukkamaisella ja näköalattomalla kyykytyspolitiikallaan entistä dystooppisemman paikan elää yhä useammalle, kun kaupunkikulttuuria kehitetään yhä pienemmälle eliitille – ja jossa muualla toteutuvat villin lännen lait?
Silloin on turha enää itkeä ympäröivää kurjuutta, jos kaupunki on itse omilla toimillaan ja poliitikkojensa johdolla edistänyt tätä kehitystä.
Teksti: Nalle Österman, 20.8.2025
Kuvituskuva: Nalle Österman (prompti), ChatGPT (toteutus).

Nalle aloitti kirjoittajan uransa 15-vuotiaana Rumba-lehdessä 1980-luvun lopulla. Tämän jälkeen Nallen juttuja on julkaistu muun muassa Suosikissa, Soundissa, Suessa, Hymyssä, Hufvudstadsbladetissa, Helsingin Uutisissa ja Ylen verkkosivuilla. Elää mielen kanssa, josta on alettu viime vuosina käyttää kirjainyhdistelmiä ADHD ja ADD.